Sinun kehosi ei ole työmaa

 

woman-1328310_960_720

Mitä jos astuisit tänään peilin eteen ilman ainuttakaan odotusta,

päästäisit irti siitä mitä kehosi on ollut eilen ja mitä se voisi olla huomenna.

Sillä joka kerta, kun kuvittelet kehosi perfektissä tai futuurissa, suljet silmäsi siltä, kuinka kehosi hengittää ja aistii joka sekunti.

Joka kerta, kun treenaat verenmaku suussa tiristääksesi viimeisenkin rasvagramman, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi rajoja nyt.

Joka kerta, kun näet nälkää dieetillä, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi tarpeita nyt.

Joka kerta, kun kadehdit vartaloa, joka on jonkun toisen, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi ulkomuotoa nyt.

Sanot itsellesi: mitä paremmin onnistun sulkemaan korvani kehoni pyynnöiltä ja silmäni sen ulkomuodolta, sitä paremmin olen onnistunut.

Sitä kauemmas ajaudut kehostasi.

Muistan yhden kohtauksen vuosien takaa kuntosalin pukuhuoneesta. Erään hoikan tytön sanat: Lopetan valkoisen viljan syönnin koska tahdon timmiytyä. Muistan elävästi reaktioni, järjenvastaisen, mutta melkein automaattisen ajatuksen: Pitäisikö minunkin? 

Vain kaksi sanaa, ja unohdin pieneksi hetkeksi oman kehoni.

Sinun kehosi ei ole elämänprojektisi, vaan keskipiste ja kehykset, alusta ja kokija elämänprojekteillesi. Se ansaitsee olla niin paljon enemmän kuin heittopussi ja työmaa.

Muutos onnistuu vasta, kun on läsnä tänään. Kunnioittaa kehonsa viestejä hereillä. Ei halveksuen, vaan ymmärtäväisesti, silmät ja korvat avoimina.

Seisoo peilin edessä ja toteaa: Näin on hyvä.

Mitä näet kuvassa?

1937074_247672080596_5910064_n.jpg

Tässä olen minä 18-vuotiaana, viikkoa ennen lakkiaisiani.

Mitä ajattelet, kun näet kuvan? Millaisia adjektiiveja mielessäsi liikkuu?

Olenko iloinen? Surumielinen? Terve? Sairas?

Minun on hankalaa asettua sinun asemaasi, arvuuttelemaan, sillä pelkkä kuvan vilkaiseminenkin herättää minussa elävät muistot, jotka ulottuvat vuosiksi ennen ja vuosia eteenpäin kuvan otosta.

Totuus on, että kuvassa minä olen surumielinen ja sairas.

Olin elänyt puolitoista viikkoa pelkällä lihakeitolla, jotta näyttäisin mahdollisimman laihalta. Silti ajattelin, että olen ruma ja vääränlainen. Työpaikallani jäätelökioskilla en sallinut itselleni lusikallista herkkuani minttusuklaajäätelöä. En edes silloin, kun sain kahlattua pääsykoekirjat kunnialla loppuun. Alkukesän aurinko hymyili, mutta minun päässäni oli pelkkiä käskymuotoja. Laihduta! Näytä hyvältä juhlissa! Pääse sisään yliopistoon! 

Arvasitko oikeat adjektiivit? Näitkö läpi huolen ja ankaruuden?

Valokuva aukeaa nopeasti ja muuntuu sulavasti katsojansa tarpeisiin, oman egon pönkittäjäksi tai itseinhon polttoaineeksi. Liian usein jälkimmäiseksi. Kuvia on helppo kadehtia.

Todellisuudessa kuvat ovat pelkkiä keinotekoisia pysäytettyjä hetkiä, joiden on tarkoitettu menevän ohi.

Vieläkin unohdan sen välillä. Kadehdin kasvoja, vartaloja, älyjä, tyylejä, huumoreita. Unohdan, että jokainen kuva ja jokainen kohtaaminen on vain kaksiulotteiselle pinnalle ikuistettu häivähdys moniulotteisesta persoonasta, kokonaisesta elämästä, jota tuo ihminen elää päivästä ja vuodesta toiseen. Vaikka saisimme kuulla koko elämäntarinan, näkisimme silti vain diaesityksen, kokoelman pysäytettyjä hetkiä, emme elettyä elokuvaa. Emme voisi koskaan täysin ymmärtää, mitä yhden kuvan takana on.

Kasvotustenkin näyttelemme toisillemme helposti aukeavia, mutta samalla pelkäämme näyttää mitään, mitä voisi paheksua, nauraa tai ihmetellä. Piilotamme allit, vinot hampaat ja eriävät mielipiteet. Muunnumme kuvaksi, pinnaksi.

Elämäni aidoimpia ja onnellisimpia kohtaamisia ovat olleet ne, joina olen uskaltanut lähteä liikkeelle tarkkaan harkituista asemistani, päästänyt toisen ihmisen katsomaan kuvani taakse. Tai joku muu on päästänyt minut katsomaan. Silloin kuvan pinta on alkanut väreillä, se on muuttunut eläväksi, ja olen tuntenut olevani lähempänä toista kuin koskaan.

Silloin olen nähnyt itseni ja toisen kokonaisena ja kateus on kadonnut.

Kun kohtaan kuvan tai ihmisen, jonka ominaisuuksia kadehdin, kysyn itseltäni: Mistä hän on tullut? Mitä hän tuntee? Mihin hän on menossa?

Onko hän iloinen? Surumielinen? Terve? Sairas?

En ole vielä kertaakaan osannut vastata.

Ei valuvika, vaan erityissarvet

Erityisherkkyys tuntuu…

Kuvaputkitelevision äänekkäältä särinältä, farkkujen hankaavalta saumalta, ilkeältä sanalta, joka jumittaa kolme viikkoa korvamatona.

Varpaanväleihin uppoavan hiekan viileältä pistelyltä, ensimmäisen hellepäivän tuoksulta, vilpittömän halauksen hehkulta.

lmiömäisen tarkalta telepatialta ja ilmiömäisen yliampuvilta väärinkäsityksiltä.

Diivailulta ja vähättelyltä – ja noiden kahden jatkuvalta kädenväännöltä.

Joka soluun uppoavalta ihastukselta ja vatsassa kuplivalta riemulta.

Äkkisyviltä katseilta, jotka hitsaavat omat ja toisen tarpeet yhteen.

Pakottavalta tarpeelta pysähtyä katselemaan ohikiitävää sinistä hetkeä ja säilöä se purkkiin.

Loputtomilta kysymyksiltä: Miksen osaa rentoutua? Mihin kuulun?

Valuvialta, jota on häpeillyt ja piilotellut uupumiseen saakka ja lopulta pysähtynyt katsomaan läheltä. 

Niin läheltä, ettei kysymyksille ole enää tarvetta.

Erityisherkkyys on kaikki se pakahduttavan kaunis, mille ei löydy, eikä tarvitse löytyä, sanoja.

Sitä kaikkea varten ovat erityistuntosarvet.

”Tehty kauttaaltaan virheistä”

flaws

Tämä blogi ei ole hiottu ja kiillotettu ohjekirja, vaan keskeneräinen, kuten kirjoittajansakin.

Kuka? Jenni, 25, vastavalmistunut toimittaja, onnellinen aviovaimo, kissanomistaja.

Haaveilen kirjan julkaisemisesta, maailmanympärimatkasta, joogaopettajan ja ravitsemustieteen opinnoista, yrttien kasvattamisesta omalla takapihalla.

Viihdyn lenkkipoluilla, joogamatolla, kuntosalilla, kuoron riveissä, laulutunnilla, kynä kädessä.

Viehätyn hyvinvoinnin ja terveyden kaikista olomuodoista, ihmismielestä, pitkistä kahdenkeskisistä keskusteluista.

Miksi kirjoitan? Kaksi syytä: syömishäiriö teini-iässä, burn out ja masennus parikymppisenä – ja niistä toipuminen. Jos noissa kokemuksissa voi nähdä jotain hyvää, niin sen, että voin jakaa matkan  varrella oivallettua. Ehkä auttaa jotakuta, joka käy läpi samaa. Tahdon jakaa hetkiä, jotka ovat sysänneet minua kohti omannäköistä elämää.

Mistä kirjoitan? Kontrollin purkamisesta, kehonkuvasta, kauneusihanteista, hyvän mielen liikunnasta, stressinhallinnasta, oman kehon kuuntelemisesta, (erityis)herkkyydestä, perheestä ja ystävistä, kiitollisuudesta.

Mistä en kirjoita? Mittanauhoista, kalorien laskemisesta ja bikinikunnosta. En sanaakaan siitä, mitä pitää tehdä, jotta tulisi paremmaksi ihmiseksi.

Miksi Suunnitteluvirhe? Nimi kuvaa ensinnäkin sitä, miten itse aiemmin suhtauduin omiin valuvikoihini: säälimättä ja ankarasti. Ja toisaalta sitä, kuinka elämä ei lopulta mennyt viisivuotissuunnitelman mukaan eikä sen ollut tarkoituskaan. Yllättävät hetket ja liikkuvat osat tekevät sinusta ja minusta ainutkertaisen.

Tämä blogi etsii vastauksia kysymykseen siitä, miten kelvata raakaversiona omasta itsestään, kaikkien lukujen, projektien ja tulostavoitteiden alla.

Tämä blogi on irti päästämisen opettelua – ylistys suunnitteluvirheille.

Hyppää kyytiin!

Jenni