Mitä näet kuvassa?

1937074_247672080596_5910064_n.jpg

Tässä olen minä 18-vuotiaana, viikkoa ennen lakkiaisiani.

Mitä ajattelet, kun näet kuvan? Millaisia adjektiiveja mielessäsi liikkuu?

Olenko iloinen? Surumielinen? Terve? Sairas?

Minun on hankalaa asettua sinun asemaasi, arvuuttelemaan, sillä pelkkä kuvan vilkaiseminenkin herättää minussa elävät muistot, jotka ulottuvat vuosiksi ennen ja vuosia eteenpäin kuvan otosta.

Totuus on, että kuvassa minä olen surumielinen ja sairas.

Olin elänyt puolitoista viikkoa pelkällä lihakeitolla, jotta näyttäisin mahdollisimman laihalta. Silti ajattelin, että olen ruma ja vääränlainen. Työpaikallani jäätelökioskilla en sallinut itselleni lusikallista herkkuani minttusuklaajäätelöä. En edes silloin, kun sain kahlattua pääsykoekirjat kunnialla loppuun. Alkukesän aurinko hymyili, mutta minun päässäni oli pelkkiä käskymuotoja. Laihduta! Näytä hyvältä juhlissa! Pääse sisään yliopistoon! 

Arvasitko oikeat adjektiivit? Näitkö läpi huolen ja ankaruuden?

Valokuva aukeaa nopeasti ja muuntuu sulavasti katsojansa tarpeisiin, oman egon pönkittäjäksi tai itseinhon polttoaineeksi. Liian usein jälkimmäiseksi. Kuvia on helppo kadehtia.

Todellisuudessa kuvat ovat pelkkiä keinotekoisia pysäytettyjä hetkiä, joiden on tarkoitettu menevän ohi.

Vieläkin unohdan sen välillä. Kadehdin kasvoja, vartaloja, älyjä, tyylejä, huumoreita. Unohdan, että jokainen kuva ja jokainen kohtaaminen on vain kaksiulotteiselle pinnalle ikuistettu häivähdys moniulotteisesta persoonasta, kokonaisesta elämästä, jota tuo ihminen elää päivästä ja vuodesta toiseen. Vaikka saisimme kuulla koko elämäntarinan, näkisimme silti vain diaesityksen, kokoelman pysäytettyjä hetkiä, emme elettyä elokuvaa. Emme voisi koskaan täysin ymmärtää, mitä yhden kuvan takana on.

Kasvotustenkin näyttelemme toisillemme helposti aukeavia, mutta samalla pelkäämme näyttää mitään, mitä voisi paheksua, nauraa tai ihmetellä. Piilotamme allit, vinot hampaat ja eriävät mielipiteet. Muunnumme kuvaksi, pinnaksi.

Elämäni aidoimpia ja onnellisimpia kohtaamisia ovat olleet ne, joina olen uskaltanut lähteä liikkeelle tarkkaan harkituista asemistani, päästänyt toisen ihmisen katsomaan kuvani taakse. Tai joku muu on päästänyt minut katsomaan. Silloin kuvan pinta on alkanut väreillä, se on muuttunut eläväksi, ja olen tuntenut olevani lähempänä toista kuin koskaan.

Silloin olen nähnyt itseni ja toisen kokonaisena ja kateus on kadonnut.

Kun kohtaan kuvan tai ihmisen, jonka ominaisuuksia kadehdin, kysyn itseltäni: Mistä hän on tullut? Mitä hän tuntee? Mihin hän on menossa?

Onko hän iloinen? Surumielinen? Terve? Sairas?

En ole vielä kertaakaan osannut vastata.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s