Onni on puolivahingossa sanojen välissä

järvipuuma.jpg

Rentoutua ei koskaan ehtisi silloin, kun eniten tarvitsisi.

Viikonloppuna olin lähdössä yöksi mökille ystävien kanssa ja pakkasin laukkuja hiki päässä: ei nyt ehtisi, on matkavalmisteluja ja töitä. Kiirettä ja kärsimättömyyttä.

Siitä tulikin rentouttavin ilta aikoihin. Ihmettelin ensin miksi, sillä enhän ollut odottanut mitään, varsinkaan rentoutumista.

Taisinkin nauttia juuri siksi.

Olin pöllähtänyt järvenrantaan suoraan kaupungista, mieli muualla. Tapojeni vastaisesti en ollut suunnitellut lainkaan, miten ensin saunoisin, sitten söisin sitä ja tätä, sitten viipyisin tunnin luontoterapiasession metsässä.

Kun laskeuduin rantaan lämmittämään puusaunaa, unohdin muistuttaa itseäni siitä, että tämä tässä on parasta mindfulnessia maan päällä: kaarnan ritinä ja laituriin iskevät laineet.

Onneksi unohdin.

Muistan tuon illan äänet, värit ja tuoksut elävämmin kuin jos olisin väkivalloin yrittänyt imeä niitä sisääni ja kauhulla odottanut hetken päättymistä.

Kun tuijotin kiukaassa kipunoivia tulihelmiä ja unohdin muun, kolme tuntia kului kelloon katsomatta. Kuin pieni ikuisuus. Jälkeenpäin sydän oli suurena ilosta. Kun mieli oli kerrankin vapaa sanoista, keuhkoilla oli tilaa hengittää ja silmillä nähdä.

Lähden pian valmistujaismatkalle Yhdysvaltoihin. Yllätän itseni jatkuvasti kahden ristiriitaisen tunteen, riemun ja pelon, keskeltä. Riemu on pohjatonta intoa tulevasta ja pelko taas sitä, että matka lipuu ohitse enkä ehdi kokea ja painaa mieleeni kylliksi.

Saako tästä hyviä matkakuvia mihin seuraavaksi tämän pitäisi olla parasta ikinä en tahdo unohtaa voi kunpa tämä hetki ei olisi ikinä ohi.

Mitä hohdokkaammat puitteet, sitä musertavammat paineet nauttia.

Selaan matkaopasta, mutta tällä kertaa olen päättänyt jättää merkitsemättä valmiit reitit kuulakynällä. Rakastan suunnittelua, mutta liiallisena se katkaisee tapahtumien luonnollisen virran. Useinkaan elämä ei käy niin kuin se on kirjattu kalenteriin vaan soljuu oman päänsä mukaan joka tapauksessa.

Olen ajatellut nyt yrittää toisenlaista matkaa. En takerru lentokoneen alta loittonevaan maankamaraan enkä lähestyviin pilviin sen enempää, vaan uin välissä, hengitän kaiken kevyesti sisään ja yhtä vaivattomasti ulos.

Irti päästäminen ei tarkoita kadottamista, vaan sitä, että arvostaa jokaista hetkeä yhtä paljon: edeltävää, nykyistä ja seuraavaa. Sillä onni ei lopulta asu listoissa ja sanoissa vaan kaikessa, mikä lipuu niiden välissä ja tapahtuu puolivahingossa.

Samasta syystä vihaan yllätyksiä etukäteen ja rakastan niitä jälkikäteen. Ne hajottavat huolelliset järjestelmät palasiksi ja riisuvat aseista, sillä niihin ei ehdi valmistautua sanoin. Mutta usein ne antavat tilalle muuta, parempaa.

Ne herättävät tähän hetkeen, kuulemaan ystävien hersyvän naurun, tulessa kipunoivan kaarnan ja lentokoneen moottorin ensihurinan.

Mitä jos kerrankin uskaltaisi irrottaa otteen listasta, antaa elämän virrata väreinä ja tuoksuina, ilman sanoja?

Mitä äitini on opettanut minulle sairastamisesta

Rakas äiti,

Olet opettanut minulle paljon:

Tekemään elämässä valintoja intohimon ja kiinnostuksen perusteella, vasta sitten miettimään rahaa.

Pitämään ystävistä ja perheestä kiinni, sillä ne ovat arvokkainta, mitä saamme.

Halaamaan.

Mutta tärkein opetus kaikista on se, ettei elämässä voi kamalasti hallita mitään. Varsinkaan toista ihmistä.

Kun sairastuit, olin nuori. Ehkä yhdeksän, ehkä kaksitoista, en oikein muista. Sen sijaan muistan raskaan hiljaisuuden, jota en osannut pukea sanoiksi saati murtaa. Eikä osannut kukaan muukaan. Opitut lohdun sanat tuntuivat liian kepeiltä ja yritetyiltä. Äänesi sohvan pohjalla oli kuin kuiskaus; se ei kantanut hiljaisuuden yli.

Hiljaisuus tuli nopeasti ja varkain, enkä ymmärtänyt mistä. Se pelotti ja turhautti.

Mihin äiti oli mennyt?

Muistan harmaat päivät ja kuukaudet, jotka sekoittuivat toisiinsa. Sen, kuinka kiersimme isän kanssa lähimarketin hyllyjä ja mietimme, mikä sinua tänään piristäisi eniten. CD-levy? Konvehtirasia? Yritimme kymmeniä kiertoteitä hiljaisuuden ympäri. Kerran se oli halaus, toisen kerran kimppu punaisia ruusuja ruokahuoneen pöydällä.

Sait toimivat lääkkeet ja elinvoimasi takaisin. Masennus väikkyi taustalla, samoin paniikkikohtaukset, mutta pärjäsit. Totuin siihen, että lomamatkalla piti palata nähtävyyksiltä nopeasti takaisin asuntoautoon. Totuin siihen, että ravintolaan ei lähdetty silloin kun oli suunniteltu, vaan sitten toiste, kun sydän ei hakkaa niin kamalasti. Purin huulta, jotta elämä säilyisi sellaisena, pärjäämisenä.

Totuin siihen, että kehuit usein meitä, lapsiasi, mutta itsestäsi et sanonut oikeastaan koskaan mitään hyvää. Kun lauloit kauniin herkällä äänellä kotikaraokea, sanoit, ettet osaa laulaa. Kun näytit siskostani maalaamaasi, ilmiömäisen näköistä muotokuvaa, sanoit, ettet osaa maalata. Kun terapeuttisi kehui kirjoittajanlahjojasi, olit aidon hämmästynyt.

Olen tottunut, koska on ollut pakko. Silti turhautuminen ei koskaan lakkaa, eikä huoli. Yksikään päivä ei kulu ilman, että miettisin, mitä sinulle kuuluu. Voitko hyvin, huonosti vai jotain siltä väliltä? Tiedätkö itsekään? Kun puhumme puhelimessa, saatat nauraa hyväntuulisesti, ja kun tulen kahden tunnin päästä käymään, saatan löytää sinut sängyn pohjalta. Silloin raskas hiljaisuus palaa ja jokainen sana tuntuu liian kepeältä ja yritetyltä.

Nyt kun olen aikuinen, hiljaisuus ei tunnu enää hahmottomalta massalta. Se on saanut nimen. Vieläkään en osaa tehdä sillä mitään, ja se turhauttaa. Mielessäni on miljoona vuorosanaa, jotka on tarkoitettu auttamaan ja parantamaan mutta jotka silti ovat niin tyhjänpäiväisiä: Huomaatko, kuinka sinulla on taipumus ajatella mustavalkoisesti. Tiesitkö että meditoimalla voi parantaa oloa todella paljon. Turvauduit taas samaan haitalliseen puolustusmekanismiin. 

Vaikka käyttäisin kerralla kaikki vuorosanani, en pystyisi parantamaan sinua.

Sanotaan, että läheisen tehtävä on olla olkapää. Mutta niinä hetkinä, kun jokainen sana on väärä, jäsenistäni katoaa voima. Usein ajattelen, kuinka mieluusti ottaisin palan hiljaisuudesta itselleni, jotta voisin tehdä sillä jotain.

Rakas äiti. Olet opettanut iloitsemaan pienestä. Lopultahan elämässä ratkaisee se, huomaako valoisat hetket. Niinä hetkinä puhut kaupungille lähtemisestä, uusien vaatteiden tilaamisesta. Hymyilet ja vitsailet niin, etten minä ajattele huomiseen enkä edes tunnin päähän, vaan olen kanssasi nyt ja tässä.

Niinä hetkinä ymmärrän, etten tarvitse yhtäkään vuorosanaa enkä ruusua, kiertotietä enkä jäänmurtajaa. Lähimmäs sinua pääsen, kun istun rauhassa. Kuuntelen, kun on tyyntä.

 

Teksti on julkaistu aiemmin Elämän kevät -blogissani.

Maailma, jossa kauneus ei ole pakko

12-vuotiaana minulla oli pitkät tuhkanvaaleat hiukset. Valokuvassa, jossa puran joululahjapakettia, ne peittävät koko kasvot. Suortuvat piti saada äkkiä peitoksi, kun äiti tuli yllättäen ottamaan kuvaa. Kun leikkautin lyhyen polkkatukan, tunsin oloni hetken paljaaksi. Monissa sen ajan kuvissa olen kääntänyt kasvoni poispäin.

Mietin sitä jo nuorena päiväkirjassani: Mitä on kauneus? Ja miksi toistelemme sitä sanaa niin hirveästi? Vieläkin pohdin aika usein samaa.

Se alkoi varhain – epävarmuus ja epämukavuus siitä, miltä näytän. Tuli joukko kummia ajatuksia, kuten: Ehkä minua kohdeltaisiin ystävällisemmin, jos näyttäisin erilaiselta. Ja useita maneereita, kuten vaistomainen millin askel taka-alalle hyvännäköisten ystävien seurassa, kun joku tuntematon tulee puhuttelemaan.

Se kumpuaa jostain kaukaa. On kaksi isosiskoa, joiden kauneutta kehuttiin. Oletpa kasvanut pituutta, minulle kiiruhdettiin kehaisemaan heti perään. Näytät ihan lehmältä, tyttö yleisurheilukerhossa arvioi minua silmillään mittaillen.

On äiti, joka oli usein dieetillä ja jonka meikeillä leikin jo kymmenvuotiaana. Paine olla kaunis ja tunne siitä, ettei itse kuulu muottiin. Siitä seurannut hämmennys ja sisäinen ristiriita.

Peilin voisi kuvitella olevan sama peili kaikille, todellisuuden heijastaja. Ei, vaan kirkkain ja puhtainkin pinta on täynnä vääristymiä ja kerroksia. Peili on mielialojen, mielipiteiden ja menneisyyksien heijastaja.

Kun kauan sitten särkyneen peilin korjaa teipillä, kuva pysyy koossa hetken. Sitten tarvitaan toinen teippaus.  Ja kolmas, neljäs. Viime aikoina minun kuvaani koossa pitävä teippi on alkanut muuttua lujemmaksi. Se on vaatinut paljon työtä, epävarmuuden sietämistä. Hymyjä kameralle, usein kireitä ja epämukavia, mutta hymyjä kuitenkin. Hiusten sipaisemisia pois silmien edestä, kasvojen kääntämistä kohti salamaa.

Ennen kaikkea se on vaatinut häpeämisen ja vähättelyn ylittämistä. Aina tuntuu, että muiden ongelmat ovat suurempia, että olen yksin ajatusteni kanssa. Ulkonäköpaineet, pyh!

Ei, ei se ole pieni asia. Sen kertovat jo luvutkin: jopa yli puolet naisista ja suuri osa miehistä on tyytymättömiä ulkonäköönsä, 97 prosenttia naisista johonkin ulkonäössään.

Tilastot kertovat myös muuta, paljon vakavampaa: suuri osa noista ihmisistä on jäänyt koulusta kotiin, jättänyt hakematta työpaikkaa ja keskeyttänyt harrastuksiaan ja muita menojaan. Ja vain ja ainoastaan siksi, ettei oma peilikuva miellytä.

Miksi puhumme kauneudesta niin paljon, kaikkialla? Emmekö voisi valita useammin jonkin toisen adjektiivin?

Jos joku on epävarma ulkonäöstään, valitsemme usein lohdutukseksi juuri ongelman alkujuuren: sinähän olet kaunis. Mutta onko se sittenkään paras lohdutus? Eikö se lopulta vain jatka samaa kehää?

Eikö parasta olisi, jos ei olisi pakko tuntea itseään kauniiksi lainkaan? Jos voisi tuntea itsensä viehättäväksi, karismaattiseksi, pystyväksi ulkonäöstä riippumatta? Minä tahtoisin elää sellaisessa maailmassa. Maailmassa, jossa kauneudesta ei puhuta kuin ihmisoikeudesta.

Maailmassa, jossa peili saa olla hutaisten teipillä korjattu, mutta kukaan ei jää sen tähden kotiin koulusta tai työhaastattelusta ja heilauta hiuksiaan kasvojensa peitoksi.

Minä haluan elää maailmassa, jossa me olemme paljon enemmän.

Uskallatko muistaa?

memories

”Minä kuulun koulukuntaan, jonka mukaan syömishäiriöstä ei voi parantua. Sairaudesta jää ikuinen muistijälki.”

Se oli ollut siihen asti aivan tavallinen haastattelu. Psykiatri nojaili rennosti tuolissaan, punattu suu totisena viivana.

Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt, mutta minun sisälläni velloi. Ei pelosta eikä surusta, vaan suuttumuksesta. Miten hän saattoi, mielen ammattilainen? Mitä jos hän töksäyttelee noin sairaille, toipuville, joille toivon valaminen on tärkeämpää kuin mikään?

Keskustelusta jäi niin häiritsevä muistijälki, etten pystynyt unohtamaan.

Myöhemmin samana kesänä päädyin haastattelemaan erästä huippututkijaa, neurotieteilijää, joka tutkii aivojen muovautumiskykyä. Jutun aihe oli toinen, mutta minun oli aivan pakko kysyä: Mitä mieltä olet siitä, että joidenkin mielestä mielenterveyshäiriöstä ei voi parantua?

Tutkija katsoi mietteliäänä ohitseni, nojautui eteenpäin ja vastasi valtavan kauniisti.

”Se on tavallaan totta. Sairaudesta jää muistijälki. Mutta se on voimavara. Muistijälki estää meitä tekemästä samaa virhettä kahdesti.”

Sanoihin tiivistyi niin paljon, että istuimme molemmat hetken vaitonaisina.

Monen muun tavoin minä olen pelännyt omaa painolastiani. Säikkynyt vanhoja ajatuksia ja käytösmalleja, haamuja vuosien takaa. Osoittanut niitä syyttävästi sormella: Kuinka kehtaatte tunkeutua! En tarvitse teitä enää. Minä olen muuttunut.

Entä jos kiepauttaisikin asetelman ympäri?

Olennaista ei ehkä olekaan se, uskaltaako unohtaa, vaan se, uskaltaako muistaa. Tulla sinuiksi oman menneisyytensä kanssa, kirjata taakan osaksi elämäntarinaansa.

Hyväksyä sen, että tarvitsee vanhoja haamuja sittenkin. Näyttämään, milloin omat rajat alkavat ylittyä. Kertomaan tarinoita, joista voi jakaa ja ammentaa. Ojentamaan työkaluja, joilla voi sanattomasti viestiä toiselle: Minä muistan, olen käynyt läpi saman. 

Muistuttamaan ajasta, jolloin olen ollut toisenlainen, mutten toinen.

Kaiva kutsumus esiin hartiavoimin

Tänä keväänä tapahtui kaksi suurta asiaa. Täytin eilen 26. Olen siis virallisesti lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Ja valmistuin maisteriksi.

jennijapanissa

Vielä muutama vuosi sitten näin painajaisia tästä elämänvaiheesta. En tahtonut ajatella elämää opiskelijastatuksen jälkeen. Takerruin alennushintaisiin lippuihin ja halpoihin lounaisiin. Opiskelijakortin valokuva himmeni, mutta tuore lukuvuositarra kiilteli lohdullisesti.

Ajauduin lukemattomiin keskusteluihin työelämän murroksesta. Jokainen niistä tuntui inhottavasti vatsanpohjassa. Monet päätyivät samaan lohdutukseen: Onneksi sinulla on vielä tuo koulu.

Teki mieli esittää jatkokysymys: Entä sitten, kun ei enää ole? Lounasseuraa, työpöydällä kummittelevaa gradutiedostoa? Luentosalia, johon suunnata viisitoista yli?

Mitä sitten teen? Kuka sitten olen?

Nyt tuo hetki on tullut. Kesätöitä pariksi kuukaudeksi, mutta siitä eteenpäin tyhjä paperi. Ja kas: tämä ei ole yhtään hassumpaa. Lusin painajaiseni turhaan. Tunne on yllättävä ja uusi, sillä epävarmuus on ollut minulle puolet elämästäni kirosana.

Kun aloitin yliopiston 19-vuotiaana, tiesin vain, että tahdon kirjoittaa. Moni uteli, miksi juuri toimittajaksi. Vastasin aina anekdooteilla: kuinka ala-asteella kouluaineeni täyttivät kokonaisia vihkoja. Monen vanhan muistikirjani takakannessa on merkintä Jatkuu seuraavassa.

Jo toisena opiskeluvuotena itsevarmuus alkoi rakoilla. Möröllä oli nimikin: Pakollinen harjoittelu. Hain hätäisesti työpaikkoihin, joihin kaikki opiskelukaveritkin halusivat. Oma tahtoni sekoittui täydellisesti CV-merkintöihin ja harjoitustoimituksen mateleviin päiviin, joina kaikki odottivat samaa puhelua.

Pääsin muutamaan haastatteluun, mutta jäin kerta toisensa jälkeen rannalle.

Se siitä, totesin. Ei tämä ole minun juttuni, päättelin.

Onneksi maltoin vetää henkeä, odottaa vuoden ja uusintakierroksen. Kun en enää kilpaillut samoista paikoista tuttujeni kanssa, sain etäisyyttä miettiä, mitä itse tahdon. Pääsin työhaastatteluun, jossa tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä, varmalta. Siltä, että olen oikeassa paikassa tekemässä juuri sitä, mitä haluankin tehdä. Sain paikan. Luottamus palasi hiljalleen.

Kun valmistuminen läheni, ovelle koputti uusi mörkö: toimitusten yt-neuvottelut. Irtisanomisuutiset alkoivat ripotella vähitellen ja yltyivät kaatosateeksi. Moni lahjakas kollega jäi tyhjän päälle. Se tomutti vaivalla kootut luottamuksen rippeet avaruuteen. Onko tästä haaveesta mihinkään?

Aloin epäröidä uudelleen. Tekaisinko koko ammattiunelman päästäni?  Ratsastinko romanttisella mielikuvalla siitä ala-asteen tytöstä, joka kirjoitti hajareisin huoneensa lattialla kuusi tuntia putkeen? Olisiko pitänyt ajatella käytännöllisemmin?

Löydänkö ikinä paikkaani?

Tein valehtelematta varmaankin viisikymmentä ammatinvalintatestiä. Selasin aikuiskoulutuksia, stipendiohjelmia, alanvaihtajien haastatteluja, jatkotutkintoja ulkomailla. Mieleni janosi selkeyttä, mutta mitä pidempään selailin, sitä enemmän hämmennyin.

Samalla ihailin tuttaviani, jotka kiipesivät jo polvenkorkuisina tuoleille laulamaan ja liukuivat suoraa pedattua mäkeä ammattiesiintyjiksi. Ja toisaalta niitä, jotka ostivat ylioppilasjuhlien lahjarahoilla menolipun Chileen ja miettivät vasta perillä elämäänsä eteenpäin.

Vasta hiljalleen olen alkanut ymmärtää, että nuo ihmiset ovat puoliksi oman mieleni tuotosta – ja puoliksi yhteiskunnan, jossa kutsumusta ja syntymälahjakkuutta arvostetaan suhteettoman paljon.

Tarvitsin tämän hetken, valmistumisen ja tauon suunnitelmista. Tarvitsin tyhjän horisontin, jotta ymmärsin.

En tarvitse enää yhtäkään testiä enkä kysymystä. Tarvitsen tekoja.

Kutsumus ei ole mikään ihmisyyden pyhin ydin, jonka vain rohkeimmat ja lahjakkaimmat osaavat intuitiollaan kaivaa esiin. Kutsumus on annos intohimoa, pari synnynnäistä taipumusta, nippu harjoittelua ja runsaasti yritystä ja erehdystä. Kutsumuksia voi olla monta. Ne ovat summa sisäistä halua, ulkoista painetta ja elettyä elämää.

Pitäisikö minun perustaa blogi? Olisinko hyvä joogaopettaja? Osaisinko kirjoittaa kirjan? Yksikään noista kysymyksistä ei ratkea itsestään. Sisäänpäin kääntyminen on tärkeää, mutta liika-annoksina se tekee sekopäiseksi. Ennemmin tai myöhemmin on avauduttava maailmalle ja pyydettävä siltä vastauksia.

Harhailu on hyvästä. Ahdistus kertoo siitä, että on avoin ja kosketuksissa omiin arvoihinsa. Usein juuri se, mitä tahdomme palavimmin, tekee eniten kipeää, sillä paineet onnistua ovat niin suuret.

Tartu siis polttavimpiin kysymyksiin, katso niitä läheltä. Sen jälkeen tee niillä jotain käsinkosketeltavaa. Kasvata yhdestä alusta toinen. Anna tärkeimmän kirkastua ja päästä muu menemään. Sykkeen kiihtyminen kertoo, että lähestyt oikeaa.

Ihmiselämä on tarina, joksi päähenkilö sen kirjoittaa. Minä en tahdo kirjoittaa tarinaa, joka on pelkkää päähenkilön sisäistä monologia.

Minä tahdon kirjoittaa tarinan, jossa on kokeiluja, erehdyksiä, putoamisia ja suunnanvaihdoksia.

 

 

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: