Kaiva kutsumus esiin hartiavoimin

Tänä keväänä tapahtui kaksi suurta asiaa. Täytin eilen 26. Olen siis virallisesti lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Ja valmistuin maisteriksi.

jennijapanissa

Vielä muutama vuosi sitten näin painajaisia tästä elämänvaiheesta. En tahtonut ajatella elämää opiskelijastatuksen jälkeen. Takerruin alennushintaisiin lippuihin ja halpoihin lounaisiin. Opiskelijakortin valokuva himmeni, mutta tuore lukuvuositarra kiilteli lohdullisesti.

Ajauduin lukemattomiin keskusteluihin työelämän murroksesta. Jokainen niistä tuntui inhottavasti vatsanpohjassa. Monet päätyivät samaan lohdutukseen: Onneksi sinulla on vielä tuo koulu.

Teki mieli esittää jatkokysymys: Entä sitten, kun ei enää ole? Lounasseuraa, työpöydällä kummittelevaa gradutiedostoa? Luentosalia, johon suunnata viisitoista yli?

Mitä sitten teen? Kuka sitten olen?

Nyt tuo hetki on tullut. Kesätöitä pariksi kuukaudeksi, mutta siitä eteenpäin tyhjä paperi. Ja kas: tämä ei ole yhtään hassumpaa. Lusin painajaiseni turhaan. Tunne on yllättävä ja uusi, sillä epävarmuus on ollut minulle puolet elämästäni kirosana.

Kun aloitin yliopiston 19-vuotiaana, tiesin vain, että tahdon kirjoittaa. Moni uteli, miksi juuri toimittajaksi. Vastasin aina anekdooteilla: kuinka ala-asteella kouluaineeni täyttivät kokonaisia vihkoja. Monen vanhan muistikirjani takakannessa on merkintä Jatkuu seuraavassa.

Jo toisena opiskeluvuotena itsevarmuus alkoi rakoilla. Möröllä oli nimikin: Pakollinen harjoittelu. Hain hätäisesti työpaikkoihin, joihin kaikki opiskelukaveritkin halusivat. Oma tahtoni sekoittui täydellisesti CV-merkintöihin ja harjoitustoimituksen mateleviin päiviin, joina kaikki odottivat samaa puhelua.

Pääsin muutamaan haastatteluun, mutta jäin kerta toisensa jälkeen rannalle.

Se siitä, totesin. Ei tämä ole minun juttuni, päättelin.

Onneksi maltoin vetää henkeä, odottaa vuoden ja uusintakierroksen. Kun en enää kilpaillut samoista paikoista tuttujeni kanssa, sain etäisyyttä miettiä, mitä itse tahdon. Pääsin työhaastatteluun, jossa tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä, varmalta. Siltä, että olen oikeassa paikassa tekemässä juuri sitä, mitä haluankin tehdä. Sain paikan. Luottamus palasi hiljalleen.

Kun valmistuminen läheni, ovelle koputti uusi mörkö: toimitusten yt-neuvottelut. Irtisanomisuutiset alkoivat ripotella vähitellen ja yltyivät kaatosateeksi. Moni lahjakas kollega jäi tyhjän päälle. Se tomutti vaivalla kootut luottamuksen rippeet avaruuteen. Onko tästä haaveesta mihinkään?

Aloin epäröidä uudelleen. Tekaisinko koko ammattiunelman päästäni?  Ratsastinko romanttisella mielikuvalla siitä ala-asteen tytöstä, joka kirjoitti hajareisin huoneensa lattialla kuusi tuntia putkeen? Olisiko pitänyt ajatella käytännöllisemmin?

Löydänkö ikinä paikkaani?

Tein valehtelematta varmaankin viisikymmentä ammatinvalintatestiä. Selasin aikuiskoulutuksia, stipendiohjelmia, alanvaihtajien haastatteluja, jatkotutkintoja ulkomailla. Mieleni janosi selkeyttä, mutta mitä pidempään selailin, sitä enemmän hämmennyin.

Samalla ihailin tuttaviani, jotka kiipesivät jo polvenkorkuisina tuoleille laulamaan ja liukuivat suoraa pedattua mäkeä ammattiesiintyjiksi. Ja toisaalta niitä, jotka ostivat ylioppilasjuhlien lahjarahoilla menolipun Chileen ja miettivät vasta perillä elämäänsä eteenpäin.

Vasta hiljalleen olen alkanut ymmärtää, että nuo ihmiset ovat puoliksi oman mieleni tuotosta – ja puoliksi yhteiskunnan, jossa kutsumusta ja syntymälahjakkuutta arvostetaan suhteettoman paljon.

Tarvitsin tämän hetken, valmistumisen ja tauon suunnitelmista. Tarvitsin tyhjän horisontin, jotta ymmärsin.

En tarvitse enää yhtäkään testiä enkä kysymystä. Tarvitsen tekoja.

Kutsumus ei ole mikään ihmisyyden pyhin ydin, jonka vain rohkeimmat ja lahjakkaimmat osaavat intuitiollaan kaivaa esiin. Kutsumus on annos intohimoa, pari synnynnäistä taipumusta, nippu harjoittelua ja runsaasti yritystä ja erehdystä. Kutsumuksia voi olla monta. Ne ovat summa sisäistä halua, ulkoista painetta ja elettyä elämää.

Pitäisikö minun perustaa blogi? Olisinko hyvä joogaopettaja? Osaisinko kirjoittaa kirjan? Yksikään noista kysymyksistä ei ratkea itsestään. Sisäänpäin kääntyminen on tärkeää, mutta liika-annoksina se tekee sekopäiseksi. Ennemmin tai myöhemmin on avauduttava maailmalle ja pyydettävä siltä vastauksia.

Harhailu on hyvästä. Ahdistus kertoo siitä, että on avoin ja kosketuksissa omiin arvoihinsa. Usein juuri se, mitä tahdomme palavimmin, tekee eniten kipeää, sillä paineet onnistua ovat niin suuret.

Tartu siis polttavimpiin kysymyksiin, katso niitä läheltä. Sen jälkeen tee niillä jotain käsinkosketeltavaa. Kasvata yhdestä alusta toinen. Anna tärkeimmän kirkastua ja päästä muu menemään. Sykkeen kiihtyminen kertoo, että lähestyt oikeaa.

Ihmiselämä on tarina, joksi päähenkilö sen kirjoittaa. Minä en tahdo kirjoittaa tarinaa, joka on pelkkää päähenkilön sisäistä monologia.

Minä tahdon kirjoittaa tarinan, jossa on kokeiluja, erehdyksiä, putoamisia ja suunnanvaihdoksia.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s