Uskallatko muistaa?

memories

”Minä kuulun koulukuntaan, jonka mukaan syömishäiriöstä ei voi parantua. Sairaudesta jää ikuinen muistijälki.”

Se oli ollut siihen asti aivan tavallinen haastattelu. Psykiatri nojaili rennosti tuolissaan, punattu suu totisena viivana.

Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt, mutta minun sisälläni velloi. Ei pelosta eikä surusta, vaan suuttumuksesta. Miten hän saattoi, mielen ammattilainen? Mitä jos hän töksäyttelee noin sairaille, toipuville, joille toivon valaminen on tärkeämpää kuin mikään?

Keskustelusta jäi niin häiritsevä muistijälki, etten pystynyt unohtamaan.

Myöhemmin samana kesänä päädyin haastattelemaan erästä huippututkijaa, neurotieteilijää, joka tutkii aivojen muovautumiskykyä. Jutun aihe oli toinen, mutta minun oli aivan pakko kysyä: Mitä mieltä olet siitä, että joidenkin mielestä mielenterveyshäiriöstä ei voi parantua?

Tutkija katsoi mietteliäänä ohitseni, nojautui eteenpäin ja vastasi valtavan kauniisti.

”Se on tavallaan totta. Sairaudesta jää muistijälki. Mutta se on voimavara. Muistijälki estää meitä tekemästä samaa virhettä kahdesti.”

Sanoihin tiivistyi niin paljon, että istuimme molemmat hetken vaitonaisina.

Monen muun tavoin minä olen pelännyt omaa painolastiani. Säikkynyt vanhoja ajatuksia ja käytösmalleja, haamuja vuosien takaa. Osoittanut niitä syyttävästi sormella: Kuinka kehtaatte tunkeutua! En tarvitse teitä enää. Minä olen muuttunut.

Entä jos kiepauttaisikin asetelman ympäri?

Olennaista ei ehkä olekaan se, uskaltaako unohtaa, vaan se, uskaltaako muistaa. Tulla sinuiksi oman menneisyytensä kanssa, kirjata taakan osaksi elämäntarinaansa.

Hyväksyä sen, että tarvitsee vanhoja haamuja sittenkin. Näyttämään, milloin omat rajat alkavat ylittyä. Kertomaan tarinoita, joista voi jakaa ja ammentaa. Ojentamaan työkaluja, joilla voi sanattomasti viestiä toiselle: Minä muistan, olen käynyt läpi saman. 

Muistuttamaan ajasta, jolloin olen ollut toisenlainen, mutten toinen.

3 kommenttia artikkeliin ”Uskallatko muistaa?

  1. Samaa asiaa pohdin graduni päätännössä, omaelämäkerrallista kirjoittamista osana kuntoutumista siis tutkin. Oma asetteluni meni näin:

    ”Toipuminen ei ole sairauden unohtamista, se on mitä suurimmassa määrin muistamista, muistamisen kautta hyväksymistä ja hyväksymisen kautta uuden synnyttämistä. Uusia, astumattomia askeleita uudenlaisessa tarinassa. Siinä tarinassa, joka ottaa tilan, kun entisen katkettua uudelle antaa mahdollisuuden.”

    tutkimukseni käsitteli paljon kaikenlaista muistamiseen, tarinoihin ja kerrontaan liittyviä juttuja (sekä omaa kirjoittamisen kautta kuntoutumistani). Eli näitä olen pyöritellyt ja olen ehdottomasti samoilla linjoilla, kiitos tästä!

    Terveisin työtoveri vuosien takaa 🙂

    Liked by 1 henkilö

  2. Olet kyllä tässä suurten oivallusten äärellä. Omien kolhujeni kanssa taistelleena voin samaistua erityisesti tuohon toteamaasi, että omat taakat täytyy kirjoittaa osaksi omaa elämäntarinaa – ja siten niistä tulee voimavaroja. Mutta vain äärettömän, suorastaan inhorealistisen rehellisyyden kautta, niin itseä kuin rakkaimpia kohtaan.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s