Maailma, jossa kauneus ei ole pakko

12-vuotiaana minulla oli pitkät tuhkanvaaleat hiukset. Valokuvassa, jossa puran joululahjapakettia, ne peittävät koko kasvot. Suortuvat piti saada äkkiä peitoksi, kun äiti tuli yllättäen ottamaan kuvaa. Kun leikkautin lyhyen polkkatukan, tunsin oloni hetken paljaaksi. Monissa sen ajan kuvissa olen kääntänyt kasvoni poispäin.

Mietin sitä jo nuorena päiväkirjassani: Mitä on kauneus? Ja miksi toistelemme sitä sanaa niin hirveästi? Vieläkin pohdin aika usein samaa.

Se alkoi varhain – epävarmuus ja epämukavuus siitä, miltä näytän. Tuli joukko kummia ajatuksia, kuten: Ehkä minua kohdeltaisiin ystävällisemmin, jos näyttäisin erilaiselta. Ja useita maneereita, kuten vaistomainen millin askel taka-alalle hyvännäköisten ystävien seurassa, kun joku tuntematon tulee puhuttelemaan.

Se kumpuaa jostain kaukaa. On kaksi isosiskoa, joiden kauneutta kehuttiin. Oletpa kasvanut pituutta, minulle kiiruhdettiin kehaisemaan heti perään. Näytät ihan lehmältä, tyttö yleisurheilukerhossa arvioi minua silmillään mittaillen.

On äiti, joka oli usein dieetillä ja jonka meikeillä leikin jo kymmenvuotiaana. Paine olla kaunis ja tunne siitä, ettei itse kuulu muottiin. Siitä seurannut hämmennys ja sisäinen ristiriita.

Peilin voisi kuvitella olevan sama peili kaikille, todellisuuden heijastaja. Ei, vaan kirkkain ja puhtainkin pinta on täynnä vääristymiä ja kerroksia. Peili on mielialojen, mielipiteiden ja menneisyyksien heijastaja.

Kun kauan sitten särkyneen peilin korjaa teipillä, kuva pysyy koossa hetken. Sitten tarvitaan toinen teippaus.  Ja kolmas, neljäs. Viime aikoina minun kuvaani koossa pitävä teippi on alkanut muuttua lujemmaksi. Se on vaatinut paljon työtä, epävarmuuden sietämistä. Hymyjä kameralle, usein kireitä ja epämukavia, mutta hymyjä kuitenkin. Hiusten sipaisemisia pois silmien edestä, kasvojen kääntämistä kohti salamaa.

Ennen kaikkea se on vaatinut häpeämisen ja vähättelyn ylittämistä. Aina tuntuu, että muiden ongelmat ovat suurempia, että olen yksin ajatusteni kanssa. Ulkonäköpaineet, pyh!

Ei, ei se ole pieni asia. Sen kertovat jo luvutkin: jopa yli puolet naisista ja suuri osa miehistä on tyytymättömiä ulkonäköönsä, 97 prosenttia naisista johonkin ulkonäössään.

Tilastot kertovat myös muuta, paljon vakavampaa: suuri osa noista ihmisistä on jäänyt koulusta kotiin, jättänyt hakematta työpaikkaa ja keskeyttänyt harrastuksiaan ja muita menojaan. Ja vain ja ainoastaan siksi, ettei oma peilikuva miellytä.

Miksi puhumme kauneudesta niin paljon, kaikkialla? Emmekö voisi valita useammin jonkin toisen adjektiivin?

Jos joku on epävarma ulkonäöstään, valitsemme usein lohdutukseksi juuri ongelman alkujuuren: sinähän olet kaunis. Mutta onko se sittenkään paras lohdutus? Eikö se lopulta vain jatka samaa kehää?

Eikö parasta olisi, jos ei olisi pakko tuntea itseään kauniiksi lainkaan? Jos voisi tuntea itsensä viehättäväksi, karismaattiseksi, pystyväksi ulkonäöstä riippumatta? Minä tahtoisin elää sellaisessa maailmassa. Maailmassa, jossa kauneudesta ei puhuta kuin ihmisoikeudesta.

Maailmassa, jossa peili saa olla hutaisten teipillä korjattu, mutta kukaan ei jää sen tähden kotiin koulusta tai työhaastattelusta ja heilauta hiuksiaan kasvojensa peitoksi.

Minä haluan elää maailmassa, jossa me olemme paljon enemmän.

Yksi kommentti artikkeliin ”Maailma, jossa kauneus ei ole pakko

  1. ”Eikö parasta olisi, jos ei olisi pakko tuntea itseään kauniiksi lainkaan? Jos voisi tuntea itsensä viehättäväksi, karismaattiseksi, pystyväksi ulkonäöstä riippumatta?”

    Kauneudessa ei ole olennaista se, mitä ihminen itse ajattelee, vaan se mitä muut hänestä ajattelevat.

    Toisaalta jos se, että tuntee itsensä kauniiksi, tekee ihmisen onnelliseksi, mitä väliä muiden ihmisten kauneuskäsityksillä on? Aika paljon, koska menestyminen pariutumismarkkinoilla (mikä määrittää ihmisen onnellisuutta äärimmäisen paljon) riippuu paljolti kauneudesta.

    Niin kauan kuin ihmiset preferoivat parinvalinnassa kauniita ihmisiä, emme voi saavuttaa maailmaa, jossa kauneus ei ole pakko. Jokaisen joka kritisoi kauneusihanteita kannattaa muistaa, että halutessaan muuttaa kauneuskäsityksiä voi aloittaa itsestään ja alkaa seurustella mahdollisimman ruman ihmisen kanssa (esim. ylipainoisen ja vanhan). Jos se ei tunnu houkuttelevalta ajatukselta, saattaa olla aiheen harkita kritiikin perusteita uudestaan.

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle ertew Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s