10 keinoa, joiden avulla pääsin yli burn outista

 

Böcker

 

Kuusi vuotta sitten, yliopiston toisena opiskeluvuonna, minä paloin loppuun.

Paketti oli ollut kasassa jo kauan. Liikaa harrastuksia ja kursseja, kova kilpailu harjoittelupaikoista, vaativa luonne. Valtava into tehdä kaikkea kerralla ja haluttomuus joustaa mistään.

Tajusin väsymyksen valtavuuden vasta, kun jätin kurssit ja harrastukset kesken. Pääsin onneksi jaloilleni kolmen viikon sairasloman avulla, mutta työ ei ikinä lopu eikä aihe vanhene. Nykyään osaan jo aika hyvin pitää työn ja vapaa-ajan tasapainossa ja puuttua vaaranmerkkeihin ajoissa. Jos olisin kuusi vuotta sitten tunnistanut nuo merkit, olisin päässyt vielä vähemmällä.

Suuri osa lukemistani paranemiskeinoista keskittyy fyysiseen puoleen: meditoi, vietä aikaa luonnossa, syö terveellisesti, älä vie kännykkää sänkyyn, nuku riittävästi… Ne ovat hirmu tärkeitä keinoja. Mutta paranemisen alkuvaiheessa voimat eivät todennäköisesti riitä siihen, että laittaisi rutiinit kertaheitolla kuntoon. Isoimman työn olen joutunut tekemään ajattelun tasolla.

Tässä siis kymmenen hyviksi kokemaani (ajattelun rukkaamiseen keskittyvää) vinkkiä, joiden avulla olen toipunut loppuunpalamisesta ja estänyt sitä uusiutumasta. Toivottavasti niistä on jollekulle apua.

 

1. Muista, että suorittamalla ei tervehdy. Kun paloin loppuun, halusin vain toipua mahdollisimman nopeasti. Koska olin muutenkin vaativa itseäni kohtaan, myös paranemisen piti sujua kuin unelma. Jouduin kuitenkin tajuamaan kantapään kautta, etten voi asettaa kännykkääni kahden viikon päähän muistutusta tervehdy tähän päivään mennessä. Täydellisyydentavoitteluhan oli ongelman alkujuuri.

Olet jo kerran kokeillut suorittamista saadaksesi elämäsi hallintaan. Jos luet tätä, keinosi ei todennäköisesti ole toiminut – se on johtanut uupumukseen, ei täydelliseen elämänhallintaan. Se ei tule toimimaan nytkään. Perfektionistinen ja pitkäjänteinen luonne on parhaimmillaan loistava työkalu, koska paranemiseen tarvitaan tahtoa ja halua. Valjasta tuo sitkeys lempeyden opetteluun. Anna paranemiselle aikaa.

2. Siivoa yksi asia kalenteristasi. Arjessa ajautuu herkästi suoritusputkeen eikä tekemisen määrää tajua konkreettisesti. Havahduin siihen kerran, kun listasin paperille päivämenoni. Salille, yliopistolle, laulutunnille… missään ei ollut kunnollista tyhjää koloa. Toisaalta kaikki tekeminen tuntui maailman tärkeimmältä: eihän tästä voi tiputtaa mitään pois! Mutta juuri tuo ajattelu oli johtanut uupumiseen. Jossain vaiheessa on päätettävä, ettei pysty kaikkeen.

Minä päästin väsymykseni siihen pisteeseen, että jätin kaikki harrastukseni ja kurssini tauolle. Jos olet aikaisemmin liikkeellä kuin minä, voi aivan hyvin riittää, että irrotat esimerkiksi joka ilta itsellesi yhden vapaatunnin ja viikossa yhden vapaapäivän. Sitä paitsi myöhemmin tajuaa, että elämä ei muutu merkittävästi huonommaksi, vaikka sivuuttaisi kymmenen juoksulenkkiä ja pari työväenopiston kurssia.

3. Ota kehosi väsymysviestit liioitellun tosissasi – se on aina parempi vaihtoehto kuin vähättely. Ihminen jaksaa puskea itseään eteenpäin hämmästyttävän kauan sen jälkeenkin kun raja on jo ylitetty. Mutta, kuten aiemmin totesin, ihminen ei ole kone eikä suorittaminen paranna.

Kaikki normaalista poikkeavat oireet, jotka eivät kaikkoa lepäämällä, on syytä ottaa vakavasti. Oli se sitten jatkuvaa ärtyneisyyttä, alakuloa, uupumusta, ruokahaluttomuutta, univaikeuksia. Sinä tunnet kehosi ja mielesi kaikkein parhaiten. Tiedät myös, mikä ei kuulu joukkoon.

4. Lopeta vertailu muiden jaksamiseen. Jokaisella on oma yksilöllinen energiavarantonsa, johon vaikuttavat kymmenet asiat: luonne, ystäväpiiri, unen ja liikunnan määrä… Minä yritin pitkään pakottaa itseäni niiden ihmisten tahtiin, joiden saavutuksia ihailin. Yksi tärkeimmistä oivalluksistani oli se, että olen hyvin, hyvin herkkä. Siksi väsähdän nopeammin kuin joku paksunahkaisempi. Se ei tarkoita, että olisin laiskempi tai huonompi kuin joku, joka tekee 60 tunnin työviikkoa.

5. Ole rehellinen. Se voi hirvittää, mutta kannattaa aina. Häpesin ensin sairastumistani. Aloin jäädä tunneilta pois, mutta en kertonut kenellekään syytä. Samalla kuitenkin ajattelin, että en voi jättää kursseja kesken, miten valmistumiseni sitten käy! Tekosyiden kehittely kävi kuitenkin raskaaksi. Siitä tuli noidankehä. Energia on muutenkin vähissä, ja vielä pitäisi ilmoittaa opettajalle, että makoilen kotisohvalla?

Lopulta aloin käydä mielessäni läpi, mitä pahaa tapahtuisi, jos olisin rehellinen. En keksinyt kovin vakavaa kauhuskenaariota, joten rohkaisin mieleni ja kirjoitin opettajalleni viestin, että jään burn outin takia hetkeksi pois. Kas, mitään kamalaa ei tapahtunut. Sain jopa keskeneräisistä kursseista arvosanat. Ja niin, myöhemmin myös valmistuin.

6. Kysy itseltäsi: Mitä minä haluan oikeasti? Se voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta usein burn out kumpuaa siitä, että juoksemme unelmien perässä, jotka eivät ole omiamme. Tärkeimpiä kysymyksiä, joita voit itsellesi esittää, on: mitä minä haluan? Mitkä ovat tärkeimpiä arvojani, mistä nautin? Milloin olen parhaimmillani? Opettelen tätä jatkuvasti, eikä se ole aina helppoa, ei varsinkaan väsyneenä kiireen keskellä. Mutta kun edes yritän kirkastaa arvojani itselleni, en joudu niin helposti takaisin samaan vanhaan putkeen.

7. Opettele olemaan tekemättä mitään. Rentouttavaksikin tarkoitettu tekeminen saattaa perfektionistin käsissä taipua yhdeksi suorittamisen muodoksi. Koko arki voi lipsahtaa ohjelmoiduksi. Juoksuun tulee kilometritavoitteet, joogassa pitää venyä yhtä mutkalle kuin naapurimattolainen.

Meditaatiokaseteilla ja zen-kursseilla on paikkansa, mutta et välttämättä tarvitse niitä. Minä olen opetellut mahduttamaan arkeen tekemistä, jota ei yksinkertaisesti voi suorittaa. Lähimmäs pääsen luontokävelyillä, lukemalla, rennolla yhdessäololla puolison tai hyvän ystävän kanssa. Leppoisa asenne siirtyy herkemmin myös muuhun tekemiseen, kun sitä harjoittelee turvallisella alustalla, ilman tulostavoitteita.

Kun siis alat päästä takaisin jaloillesi, varo, ettet heti täytä elämääsi ja mieltäsi ohjelmalla, ärsykkeillä, touhottamisella. Muuten ketju on taas valmis. Kun opettelet kalenterin tyhjentämistä nyt, kiität myöhemmin.

8. Luovu sanoista ”pakko” ja ”kiire”. Muistan ikuisesti yhden maagisen hetken, ehkä viikkoa ennen kun jäin pois koulusta. Tuskailin lähestyviä deadlineja: miten ehdin, kun en jaksa loppuun ensimmäistäkään? Yhtäkkiä stressin keskellä sisäistin sen: minun ei ole mikään pakko. Pakko oli mieleni luoma tarina, hallinnan keino, joka piti minua niin tiukasti otteessaan, että aloin uskoa siihen. Enkä vain uskoa, vaan elin sitä todeksi.

Samanlainen loukko on kiire. Jos jatkuvasti tuskailee elämänsä hektisyyttä, tulee samalla luoneeksi kiirettä. Mielen tarina muuttuu eläväksi. Totta kai on myös oikeaa kiirettä: jos on myöhästymässä lentokoneesta, kannattaa juosta. Mutta jos ei ole pakko, kannattaa kävellä tahallisen verkkaisesti.

Kokeile, mitä tapahtuu, jos kehität pakolle ja kiireelle vastatarinan, alkuun vaikka vaihdat sanojen tilalle toiset, lempeämmät vastineet. Alatko hiljalleen rauhoittua?

9. Muista, että et ole ainoa. Uupumus ja vaativuus kaventaa loppuunpalaneen näkökentän. Voi olla, että kaikki lähipiirissä vaikuttavat menestyviltä suorittajilta. Oma habitus tuntuu laiskalta vätykseltä, joka epäonnistuu aina ja josta ei ikinä tule mitään. Väsynyt mieli tekee tepposet: se liioittelee ja vähättelee, muuttaa maailman mustavalkoiseksi.

Toisaalta olemme taitavia esittämään terveitä ja elinvoimaisia, vaikka meillä kaikilla on särömme ja ongelmamme. Se 60 tunnin työviikkoa tekevä tuttavakaan ei välttämättä ole niin tasapainoinen ja virkeä kuin miltä ulospäin näyttää.

10. Takapakit ovat sallittuja. Et ole uupunut yhtäkkiä, vaan taustalla on usein kuukausien tai jopa vuosien kasautunut stressi. Paraneminenkaan ei tapahdu sormia napsauttamalla. Hyvät ja huonot jaksot vaihtelevat, mutta hyviä päiviä alkaa vähä vähältä olla enemmän. Se on pitkä, poukkoileva tie.

Sairausajatuksetkin saattavat palata vielä vuosien päästä. Ole niille armollinen. Jos huomaat taas väsähtäväsi tai äänen päässäsi kutsuvan sinua laiskaksi vätykseksi, älä pelästy. Olennaista ei ole se, millaisia ajatuksia mielessäsi liikkuu, vaan se, mitä niille teet.

Ystävälle, taakalle

hughughug

Kuinka usein oletkaan aloittanut keskustelun niillä sanoilla.

”Anteeksi, että olen taakka.”

Hartiasi painuvat, katseesi suuntaa ohitseni alaviistoon, koko olemuksesi pyytelee anteeksi.

En oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa. Vaikka kuinka todistelisin, että olen tässä, valmiina kuuntelemaan, tuntuu, että puhun tyhjälle seinälle. Ääneni palaa kaikuna.

Tahtoisin istuttaa sinut alas, laskea kädet harteillesi ja saada sinut katsomaan suoraan silmiin:

Sinä et ole taakka.

Enemmän kärsin siitä, kun näen sinun pinnistelevän. Jokaisesta eleestäsi paistaa läpi, kuinka paljon mielesi tekee avautua, mutta et uskalla. Niin ankarasti omatuntosi pidättelee. Väittää, että olet vaivaksi, että minulla on omatkin asiani mietittävänä.

Totta kai minulla on omatkin asiani. Juuri niistä ammennan, kun jaat minulle palan elämääsi.

Ihan kaikkea en tietenkään jaksa. Kuuntelen huolesi mielelläni kerran ja toisenkin, mutta kymmenennen identtisen sananvaihdon kohdalla saatan kysyä, oletko ihan oikeasti vielä valmis siirtymään eteenpäin. Onko minusta apua, vai autanko sinua vain pyörittämään vanhaa kelaa?

Älä siis loukkaannu, jos koetan varovasti ohjata sinua sivuraiteelle, vaihtamaan sanamuotoja.

En voi puhaltaa murheitasi pois, mutta voin ottaa kädestä, auttaa sinua kipuamaan rinteelle, jotta voit tarkastella ongelmaasi korkealta. En yritä päteä – yritän vain saada sinut näkemään toisen vaihtoehdon, jotta vanha kela ei vetäisi sinua mukanaan syövereihin. Vaikka en aina onnistu, anna minun yrittää.

Se on ainoa ehtoni.

Mutta älä suotta pyytele anteeksi. Kysy mieluummin: Onko nyt hyvä hetki?

Tarvitsen hengähdystaukoja, jotta voin olla läsnä täydesti. Anna siis niitä minulle. Jos en muista pyytää, kysy välillä.

Kun sen teet, sinun ei ikinä tarvitse pyytää anteeksi.

Saatan olla väsynyt keskustelumme jälkeen. Älä säikähdä, vaikka keskittymiseni herpaantuisi hetkeksi ja huoahtaisin painavasti. Voipumus kertoo vain, että olen kuunnellut tarkkaavaisesti.

Sinulla on taakka, mutta sinä et ole taakka.

Jos kutsut itseäsi noin rumasti, pelkään, että alat hiljalleen muuttua kutsumanimesi kaltaiseksi. Kohta et enää pysty näkemään itseäsi minään muuna kuin energiasyöppönä, enkä lopulta pysty minäkään.

Muista, miksi olet alun perin päästänyt minut elämääsi.

Koska sinä olet ystävä ja minä olen ystävä. Se on ainutlaatuinen symmetria, johon ei mahdu taakkoja, energiasyöppöjä eikä pätijöitä. Vain rakkautta.

Muista, että minäkin saan paljon siitä, että luotat.

Puhuessamme minusta tuntuu usein siltä, että juuri tämä on lähinnä elämän tarkoitusta: kun saa ammentaa omastaan ja helpottaa sillä jonkun toisen taistelua.

Kiitos, että uskallat olla auki.

Kiitos, että annat minulle tilaisuuden olla ihminen.

Oikeat ihmiset näkevät kyllä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kämmenistä jää soikeat hikijäljet istuimen käsinojiin. Sade piiskoo junan ikkunaan. Jokaisen pisaran mukana työhaastattelu lähenee.

Pauk, pauk, pauk. En halua, en halua. En halua.

Tuskin kukaan nauttii työnhausta, mutta minä tunnen olevani haastatteluissa aivan väärässä paikassa. Joudun tsemppaamaan itseni uskomaan, että voin selättää räiskyvät ekstrovertit, joita minulla on, ainakin omissa kuvitelmissani, vastassa useita.

Sosiaalinen olen kyllä, suht nopea kirjoittaja ja avoin uudelle. Mutta on myös paljon, mitä en sano ääneen: vaivaannun small talkista ja seurassa mietin sanomisiani niin tarkkaan, että keskustelu on usein jo soljunut seuraavaan aiheeseen.

Haastattelu on ohi, kuluu muutama viikko. Tuomitsen hiljaisuuden nopeasti. Valitsivat toisenlaisen.

Sitten lopulta, hetkenä, jona en sitä ollenkaan odota, puhelin soi. Tuttu numero. Onneksi olkoon, se on sinun. Tervetuloa.

Ensimmäinen ajatus: miten se on mahdollista?

Toinen ajatus: miksi ajattelen, että se ei olisi mahdollista?

 

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun syyllistyin vähättelemään introverttiuttani julmalla tavalla. Aivan kuin sisäänpäin kääntyneisyys olisi kirosana. Aivan kuin se sulkisi sisäänsä kaikki ihmisen piirteet, kun se oikeasti on vain yksi ulottuvuus monien joukossa. Aivan kuin esimies tuijottaisi vain sitä, paljonko puhun ja otan katsekontaktia.

On niin monia asioita, joita tahtoisin työhaastatteluissa kertoa:

Pidän kuuntelusta. Minulla ei ole tarvetta kommentoida asioita, joista en tiedä. Se ei tarkoita, etten myös jauhaisi tyhjää, mutta vieraassa seurassa filtterini on niin vahva, että välillä tunnen itseni hitaaksi keskustelijaksi.

Lapsena olin näsäviisas, koko ajan äänessä. Käytösnumero ei koskaan ollut yli kasin. Opin, ettei niin saa olla. Hiljempaa siinä. Ja minä olin. Muutuin räkäpäisestä esiteinistä hillityksi teiniksi.

Äänekäs lapsi asuu minussa vieläkin. Se astuu esiin läheisimpien tuttujen seurassa tai joskus vieraankin kanssa, jos tunnen vahvaa yhteyttä. Siitä tulee sisäinen ristiriita. Kun olen vaitonaisella tuulella, tekee mieli selittää, että tuntisittepa minut, en ole hissukka oikeasti!

Välillä iskee hämmennys, kun ympäristöstä tulevat ja päänsisäiset viestit menevät sekaisin. Introvertti vai ekstrovertti, hiljainen vai puhelias. Rohkea intro vai ujo ekstro. Mitä olen oikeasti?

On toinenkin asia, jonka tahtoisin kertoa työhaastattelussa:

Ei ole mitään väliä, kumpaa olen, sisään- vai ulospäinsuuntautunut. En minä ole kategoria, ei kukaan ole. Introvertti ja ekstrovertti ovat vain nimiä, yrityksiä pelkistää joukko yksilöllisiä piirteitä vertailtaviksi ja mitattavaksi.

Olen kaikkea tuota yhtä aikaa, kokoelma vaihtuvia rooleja. Olen se, miten toimin ja reagoin eri tilanteissa. Olen se, joka löytää isoissa juhlissa toisen hiljaisen ja nojailee tämän seurana seinään. Mutta yhtä lailla olen se, joka unohtaa ajankulun hyvän ystävän seurassa ja pälisee kolme tuntia taukoamatta.

Hiljaa tai äänessä, molemmat puolet ovat minua, yhtä aitoja.

Aikanaan ajattelin, että toimittajan nyt ainakin pitäisi olla räväkkä seurapiirihai. Mutta miksi? Inhottaa, että ekstroverttiudesta tehdään itseisarvo.

Minähän tarinoin työkseni muiden sanomisia, en omiani. Annan haastateltavalle tilaa, en jyrää. Jännitän joskus, osaanko kyseenalaistaa ja ehättää väliin, mutta toisaalta annan toiselle aikaa kertoa oman versionsa ja assosioida vapaasti. Jos istuisin itse haastateltavana, ahdistuisin, jos ajatuksenjuoksuni katkaistaisiin jatkuvasti kysymyksillä.

Miksi ylipäätään pitää tehtailla tiukkoja jakolinjoja – me introt, te ekstrot. On naiivia pelkistää ekstrovertit huomionkipeiksi linssiluteiksi, mutta yhtä yksisilmäistä on maalata introverteista empaattisia älykköjä ja luovia neroja. Kyllä, moni introvertti on hiljainen, herkkä, älykäs ja empaattinen, mutta niin on moni ekstroverttikin.

Luokittelu on arvokasta, mutta vain siihen asti, kun se auttaa ymmärtämään omaa persoonaa.

 

Vuosia sitten entinen esimieheni, puhelias ekstrovertti, sanoi minulle, että työyhteisössä kaikkia tarvitaan. Ekstroja ja introja, hiljaisia ja puheliaita. Ei tulisi mitään, jos jokainen olisi jatkuvasti suuna päänä.

Olen edelleen kiitollinen hänen sanoistaan.

Teeskentely ei ikinä kannata. Niinä hetkinä, kun kaipuu kuulua joukkoon tuntuu musertavalta, tekisi kyllä mieli. Työmarkkinoilla ja sosiaalisissa viidakoissa kun arvojärjestys tuntuu menevän juuri niin, että nopea ja kova syö hitaan ja pehmeän. On jatkuvasti muistutettava itseään siitä, että aitous on parasta, vaikka se tarkoittaisi sitä, että lämpenee verkkaisesti.

Ehkä joudun tekemään hiukan enemmän töitä, jotta löydän oikeat ihmiset ympärilleni. Mutta miksi tahtoisinkaan ympärilleni muita kuin oikeita ihmisiä? Miksi tahtoisin ihmissuhteen tai työpaikan, johon en sovellu ja joka ei sovellu minulle?

On hyvä hakeutua epämukavuusalueelle, etsiä sisimmästään uusia rooleja ja kyseenalaistaa vanhoja totuuksia. Mutta on myös julmaa yrittää sorvata temperamentistaan toisenlaista, muotin mukaista.

Mikään ei ole tukahduttavampaa kuin pakotettu hymy. Oikeat ihmiset näkevät aidon version kyllä, vaikka se olisi vain arka suupielen kohotus. Muiden ei edes tarvitse huomata.

 

On vielä yksi asia, jonka olisin tahtonut kertoa työhaastattelussa.

Haastatteluaamuna kaivoin vaatehuoneen laatikosta mustat suorat housut, jotka olin joskus ostanut edustamista varten. En ollut koskaan käyttänyt niitä, koska en tunne oloani kotoisaksi virallisissa housuissa – aivan kuin esittäisin jotakuta toista.

Tutkailin housuja hetken ja heitin ne sitten ylähyllylle. Vedin alalaatikosta esiin kirkkaanoranssin lempimekkoni, puin sen päälleni ja lähdin juna-asemalle.

Oikeat ihmiset näkevät kyllä.

 

Gluteeniton, maidoton – ehdoton?

jerseyshore

Piskuinen aamiaisravintola Manhattanilla on hälyisä ja pullollaan paikallisia. Ilma tuoksuu kahvilta, tuorepuristetulta appelsiinimehulta ja pannulla tirisevältä voilta. Viimeinen aamu ennen kotiinpaluuta. Tilaan listalta Jersey shoren, jo toista kertaa tällä reissulla. Se koostuu banaanipannukakusta, omeletista, pekonista, vaahterasiirapista ja tulitikkuaskin kokoisesta voiköntästä.

Jersey shore on Terveellisten aamiaisvaihtoehtojen alla. Terveellinen tulee ilmeisesti siitä, että pekoni on kalkkunaa, ei sikaa.

Olen niitä ihmisiä, jotka tuntevat jokaisen stressintyngän vatsallaan, kauan ennen aivojani. Olen myös niitä ihmisiä, jotka ovat kokeilleet jokaisen ton-ruokavalion, jotta vatsa rauhoittuisi. Maidottoman, laktoosittoman, gluteenittoman, rukiittoman, vehnättömän, kofeiinittoman, sokerittoman ja pari erilaista yhdistelmää. Yhtä monta kertaa olen ehtinyt julistaa sataprosenttisella varmuudella, että ihoni on todella paljon kirkkaampi ja oloni selvästi kevyempi, kun siivoan vehnän pois päivälistastani.

Kun New Yorkin matka läheni, olin juuri aloittamassa kahden Tonin komboa, maidoton-gluteenitonta. Hetken harkitsin, että jatkaisin ruokavaliota myös loman ajan – pitäisihän kokeilussa olla johdonmukainen, jatkaa ainakin kuukausi.

Heti koneen noustua ilmaan päätin, etten jaksa kytätä. Se oli oikea päätös.

Kymmenen päivän matkan aikana vatsani oli rauhallisempi kuin pitkiin aikoihin. Edes gourmet-burgerit, paikallisoluet, taivaalliset maapähkinävoisuklaat ja naurettavan suuret patongit eivät aiheuttaneet äkäisiä vastalauseita.

Sattumaa? Ehkei sittenkään. Tein aivan saman havainnon joitakin vuosia sitten lomalla Napolissa, jossa elin viikon pizzalla, vehnäleivällä, jäätelöllä ja kahvilla.

Keksin vain yhden selityksen: olin rentoutunut.

Ton kävisi nykyään monelle toiseksi nimeksi. Niin moni tuttavapiirissäni ja sen ulkopuolella liittää ruokavalioonsa jonkin etuliitteen tai päätteen, oli allerginen tai ei. Tonien tähden minäkin olen käyttänyt tuhottomasti aikaa kauppalistojen laatimiseen ja elimistön reaktioiden tarkkailuun.

Ja kuitenkin lopulta suurin hyppäys parempaan on tapahtunut silloin, kun olen luopunut tarkkailusta kokonaan.

Olen edelleen aika varma siitä, ettei vatsani pidä maidosta eikä vehnästä eikä minun kannata vaihtaa aamupuuroa Jersey Shoreen. Mutta niin moni ruokavalioviidakoissa seikkaileva unohtaa sen, että stressi sekoittaa elimistöä sekin. Se on vieläpä paljon todennäköisempi oireiden aiheuttaja kuin vaikkapa vilja-allergia. Stressi on muutenkin helppo sekoittaa ruoka-aineyliherkkyyteen: kumpikin saa elimistössä aikaan puolustusreaktion.

En väitä, etteikö Ton sopisi monelle, jos sen tekee järkevästi ja oikeista syistä. Yliherkkyydet ovat todellisia. Eivätkä fyysiset ja henkiset syyt tietenkään sulje toisiaan pois. Jokainen on oman elimistönsä paras tuntija.

Mutta aina pitäisi muistaa kysyä tärkeä kysymys: Miksi tahdon jättää joitain ruoka-aineita pois? Mitä tahdon sillä saavuttaa? Jos kauppareissu venyy parituntiseksi vehnätärkkelyksen ja maitojauhon kyttäämisen takia, pieni määrä rennosti syötyä gluteenia olisi melko varmasti stressivatsalle pienempi paha. Tai ainakin mielelle.

Tulen varmaankin aina syömään perusterveellisesti, värikkäästi ja osapuilleen lautasmallin mukaan. Siitä tulee hyvä, jaksava olo.

Mutta jouduin silti kysymään itseltäni, suunnittelinko ruokavaliokokeiluja todella puhtaasti itseni, omien tarpeideni ja hyvinvointini takia. Vai siksi, että voisin kuvitella hallitsevani stressiäni ilman, että minun tarvitsee tehdä sen syille mitään?

Kuinka moni meistä lopulta tarvitsee ylitarkkoja viilauksia, tuoteselosteiden skannaamista suurennuslasilla?

Olisiko pieni jousto kuitenkaan niin pelottava ja paha?

Jersey Shoren terveellinen-luonnehdinta osui kohdallani ihan nappiin. Annos maistui niin taivaalliselta, että se rauhoitti stressivatsan.

Ilman ainuttakaan Tonia.