8 keinoa tyhjentää murehtiva mieli

Hei, te kanssamurehtijat!

Jos marraskuuta ei lasketa, elo-syyskuun vaihde on ehkä hankalin vaihe vuodessani. Kesän tuntu alkaa olla mennyttä, ikkunasta näkyy vain harmaata, illat pimenevät, työ alkaa muuttua lomaltapaluun innostuksesta rutiiniksi.

Ja huolet, ne huolet. Täyttävät mielen, enkä voi mennä työpäivän jälkeen puistoon ja antaa auringonsäteiden sulattaa niitä pois.

Kirjoitin aiemmin kymmenen vinkkiäni burn outin selättämiseen. Nyt tähän syksyyn ajankohtaisia ajatuksia: Kahdeksan keinoani mielen tyhjentämiseen, eli miten tulen (välillä onnistuneemmin, välillä vähemmän onnistuneesti) toimeen oman vatvomistaipumukseni kanssa ja nukun yöni rauhallisesti (onneksi).

worrywoman

1. Löydä jakamisen ja patoamisen balanssi

Ongelmien purkajana olen kulkenut ääripäästä ääripäähän. Jossain vaiheessa ajattelin, että kaikki on saatava ulos heti nyt. Jos olin päivän yksin, pato aukesi heti, kun näin mieheni, perheenjäseneni tai hyvän ystäväni edes vilaukselta. Lopulta aloin häpeillä sitä, että olen käyttänyt läheisiäni jäteastiana, ja liu’uin toiseen ääripäähän. Lakkasin kokonaan jakamasta, patosin murheet sisälleni.

Kuten arvata saattaa, kumpikaan strategia ei oikein toiminut. Jos aina suoltaa kaiken raakaversiona ulos, ei opi tuntemaan omaa mieltään. Jos taas aina patoaa, ei opi ikinä luottamaan siihen, että voi tarvittaessa nojata toiseen ihmiseen.

Sillä ei niinkään ole merkitystä, paljonko jakaa omia ongelmiaan, vaan miten niitä jakaa. Kuuntele siis omia puheitasi kriittisesti. Sulaudutko osaksi ongelmiasi ja pyörität vain samaa kelaa? Alkaako jokainen lause valituksella? Vai sisältyykö purkamiseen aina taka-ajatus siitä, että tahdot jossain vaiheessa lopettaa vatvomisen ja nousta ongelman yläpuolelle?

On tärkeää myös tehdä töitä murheidensa kanssa ihan vain omassa päässään. Se on yksi syy, miksi minulle on tehnyt äärimmäisen hyvää asua yksin kesiä toisella paikkakunnalla. Kun joku turvallinen tuttava ei ole koko ajan vieressä, on tarvinnut oppia ottamaan vastuuta omista tunteistaan ja kehittää strategioita siihen, miten voi rauhoittaa mielensä muilla keinoilla. On lohduttavaa ja voimaannuttavaa tietää, että pystyy siihen tarvittaessa, jos joutuukin silloin tällöin olemaan yksin.

2. Kotijooga

Joogaa tarjotaan nyt lääkkeeksi vähän kaikkeen, enkä ihmettele, jos se joskus ärsyttää. Minun arkeeni jooga todella on tehnyt eron. Nukun paremmin, liikun lempeämmin. Missään muussa lajissa en ole samalla tavalla onnistunut yhdistämään huomion keskittämistä, syvähengitystä ja hermoston rauhoittamista. Kaikki sellaista, mitä en kovin hyvin osaa luonnostaan.

Oma suosikkini on Yoga with Adriene -hathajoogakanava. Kun sen löysin, en halunnut muita kokeillakaan. Adriene vitsailee, ei editoi virheitä pois, ei puske tai pakota, vaan muistuttaa rentoudesta joka välissä, mutta ei teennäisesti. Joogaan ilman peilejä, yksin tai mieheni kanssa, joten en pääse vertailemaan suoritusta edes itseeni.

Adrienella on paljon eri mielentiloihin istuvia harjoituksia, joihin hän ujuttaa mukaan mantroja: ”Let it Go Yoga Flow”, ”Yoga for Anxiety”, ”I am Secure”. Se virittää sekä kehon että ajatukset oikeaan mielentilaan.

3. Rutiinien rikkominen

Jämpti unirytmi ja kolme täysipainoista ateriaa päivässä ovat avain rentoon mieleen, eikö niin? Ehkä 80-prosenttisesti, muttei aivan. Väittäisin, että jos on taipuvainen murehtimaan, on usein taipuvainen myös arjen ohjelmoimiseen. Täysi kalenteri, optimoidut aamuheräämisajat ja välipalat tuovat hallinnan tunnetta, joka on tiettyyn rajaan asti tervettä, mutta liian pingottamisen raja on häilyvä. Jos jatkuvasti optimoi arkeaan, se saattaa vain lisätä mieleen kierroksia, jos on aina muistutettava itseään seuraavasta treenistä ja viimeksi syödystä välipalasta.

Kun muistelen viimeisen vuoden ajalta hetkiä, joina olen ollut rennoimmillani, niitä on yhdistänyt spontaanius. Kaverin kanssa jäätelölle, kun piti kirjoittaa gradua; juhlien jatkaminen aamuun. Ne voivat joskus olla maailman tervetulleinta tekemistä, kunhan arjen peruspilarit ovat järkeviä. Mielitekoja on syytä kuunnella yhtä tarkkaan kuin omaa valmiiksi ohjelmoitua kalenteriakin. Joskus jopa tarkemmin.

4. Löydä oma tapasi meditoida

Niin moni tuttavani tuskailee, kuinka vaikeaa meditointi on. Jalka puutuu, kaadun ja nukahdan, mietin vain päivän ruokalistaa! Sama kokemus on itselläni, siksi heitin pyyhkeen kehään pitkäksi aikaa.

Iso oivallus oli, että kaikkien ei tarvitse oppia hiljentymään jalat risti-istunnassa olohuoneen lattialla, hengitystä tarkkailemalla. Aterian syöminen keskittyneesti tai kissan leikittäminen voi olla aivan yhtä hyvää mindfulnessia.

Ohjattu meditaatio ei ole yhtään huonompi. Askeettinen zen-jäpittäminen ilman mitään apuja ottaa välillä koville, jos mieli on yhtä huolisykkyrää. Silloin googletan Guided Meditation ja laitan napit korville. Ankkuroidun helpommin hetkeen, kun rauhoittava ääni ohjeistaa. Lempeä apuri madaltaa myös kynnystä pysähtyä, jolloin siitä tulee helpommin päivittäinen tapa.

Jos en jaksa ollenkaan meditoida, kuuntelen buddhalaismunkkien puheita (esimerkiksi Buddhist Society of Western Australia julkaisee tiiviiseen tahtiin). Niiden filosofia on täydellistä murehtijalle. Tämä menee vielä ohi; kärsimys on sitä, että haluan olla jossain muualla kuin olen parhaillaan. Olen onnistunut totuttamaan itseni siihen, että nukahdan näihin puheisiin. Usein jo ensimmäisen minuutin sisällä.

5. Hyväksy, ettei mieltä tarvitse tyhjentää

Eräs tuttavapsykologi sanoi minulle kerran hyvin: ”Yhdellä nousee verenpaine, toinen vatvoo.”

Liika märehtiminen on haitallista ja suuressa määrin opittua, mutta sen sijaan, että piiskaisi itseään jokaisesta kielteisestä ajatuksesta, voisi ehkä hyväksyä, että ylianalysointi on myös osa omaa persoonaa. Ei siitä voi eikä tarvitse pyristellä kokonaan irti, mutta sen voi oppia kanavoimaan hyödyllisemmin. Taipumuksen hyväksyminen on oiva alku.

6. Muista aistiystävällisyys!

Päässäni naksahti jokin, kun luin ensimmäisen kerran aistiystävällisestä sisustamisesta (lempeät tunnelmavalot, murretut rauhoittavat värit seinissä, siisti ja avara huone…). Ajattelin, että tässä on taas tuotteistettu itsestäänselvyyksiä.

Mutta ei. Ihminen on moniaistinen, ruumiillinen olento, vaikka arjen kiireessä saattaa joskus tuntua, että olemme vain näyttöpäätteeltä näyttöpäätteelle seilaavia päitä.

Riippuu oman filtterin tehokkuudesta, paljonko ärsykkeitä voi ottaa vastaan väsymättä. Moni meistä elää meluisassa kaupunkiympäristössä, joka jo itsessään kuormittaa vaivihkaa. Ohjelmasta, väreistä ja äänistä riisuttua aikaa ja tilaa joutuu järjestämällä järjestämään. Siksi lähden joskus tarkoituksella mieluummin metsään kävelylle kuin meluisalle spinningtunnille.

Mitä ärsykkeitä sinä voisit riisua arjestasi? Mitä tapahtuisi, jos vaihtaisit iltapäivisin kännykän näytön kirjaan ja bassojytinän pehmeään klassiseen?

7. Katso muita empaattisesti…

…hekin nimittäin vatvovat! Märehtimisen keskellä sorrun usein syyttelemään. Miksi en osaa olla vatvomatta, kun muut ovat niin huolettomia! Totuus on, että hekin vatvovat. Se ei vain näy päällepäin. Muistuttelen itselleni, että minua ei vaivaa mikään. Tuskin olen maailman megalomaanisin murehtija, vaikka siltä tuntuisi.

Lopulta me kaikki elämme omassa neliömetrin kokoisessa kuplassamme. Emme ikinä pääse kuulemaan, millainen kela toisen päässä pyörii. Se saattaa aivan hyvin olla yhtä meluisa tai meluisampi ja kakofonisempi levy kuin omani.

8. Jos siihen ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma

Vaikuta asioihin, joihin voit vaikuttaa. Paperilla niin helppoa, käytännössä niin vaikeaa. Minua on auttanut toisenlainen muotoilu: jos asiaan X ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma. Siksi sitä on turha murehtia.

Menneiden tai tulevan vatvominen myös uhriuttaa helposti: koska minulle on käynyt näin, minut on tuomittu olemaan onneton. Ja niin edelleen. Silloin suuremmaksi ongelmaksi muodostuu mielen rakentama selitys, ei niinkään itse ongelma.

Olen viime aikoina miettinyt tältä kantilta esimerkiksi koulukiusaamista. Voin tunnistaa monien tunteideni juuret, jos ne kumpuavat lapsuudesta. Sen jälkeen voin ymmärtää niitä nykyhetkessä ja oppia käsittelemään niitä. Paljoa enempää en voi tehdä. Vain antaa olla ja mennä eteenpäin. Mennyt on mennyttä, tuleva tulevaa. Vain nykyisyydessä voi tyhjentää mielen murheista.

worry

Rauhallista, vatvomisvapaata syksyä!

Mainokset

Olemisen sietämätön keskeneräisyys

mökkiranta

Puhun teksteissäni yleensä menneessä muodossa, mutta nyt haluan vaihtaa hetkeksi nykymuotoon. Tuntuu, että tarvitsen sitä.

Viime päivinä minun on tarvinnut pakottaa itseni blogin äärelle. Olen avannut tekstipohjan kerta toisensa jälkeen, mutta pää on ollut tyhjä ajatuksista. Tuntuu teennäiseltä kirjoittaa silloin, kun ei ole tärkeää sanottavaa.

Mutta ei sanomisen puute ole ollut todellinen syy, vaan suorituspaineet. Olen ajatellut, että tällä hetkellä päässäni liikkuvat ajatukset eivät kelpaisi avattaviksi. Sitten esitin itselleni tiukan kysymyksen: miksi eivät?

Korostan joka välissä epätäydellisyyden hyväksymistä ja kirjoitan vaikeista ajoista, mutta menneessä muodossa, etäältä. Hyvän aika on nyt, huono selätettiin silloin joskus. Se on muka helpompaa. Ei tarvitse päästää muita ihmisiä iholle, saati sitten itseään.

Mutta eihän se ole todellisuutta.

Pari minulle hyvin tärkeää ihmistä voi juuri nyt huonosti. Pidän omaa lippua korkealla, mutta välillä on uupunut olo. Kun mikään sana tai teko ei tee toisen oloa paremmaksi, tuntuu riittämättömältä. Samalla ympärilläni on paljon muuta hälinää. Vaihdan työpaikkaa viikon päästä, asetun uudelle paikkakunnalle. Huomenna nukun ensimmäisen yöni uudessa asunnossa.

Olen innoissani, tuleva vuosi alkaa tuntua koko ajan paremmalta. Mutta samalla minun on vaikea hyväksyä kuplivan jännityksen kääntöpuolta, huolta ja epäröintiä. Järjellä tiedän, että se kuuluu samaan pakettiin. Olenhan itsekin sanonut, että usein juuri tärkeimmät asiat tekevät eniten kipeää, koska palo onnistua on niin kova.

Minun on yhä välillä vaikea hyväksyä vatvomista, väsymystä ja niiden käsikynkässä kulkevia ajatuksia. Olenko riittävän hyvä, mitä muut minusta ajattelevat, voinko luottaa tulevaan. Empiminen ärsyttää, kun on kulkenut pitkän tien tullakseen huolettomaksi.

Tahdon olla vilpitön, sillä elämä on nykymuodossa, pimeäkin.

Joka kerta kun sanon tämän ääneen tai kirjoitan auki, muistan, miten inhimillisiä tunteeni ovat. Jokainen meistä kamppailee tavalla tai toisella sen tiedon kanssa, ettei koskaan tule valmiiksi. Mitä vilpittömämmin tunnustan keskeneräisyyden ja yritän sen hyväksyä, sitä kevyempi oloni on.

Ehkei keskeneräisyyden hyväksymisessäkään tule koskaan valmiiksi. Se on aaltoliikettä. Joskus on vaivatonta soljua mukana, joskus tekee mieli harata neljällä raajalla vastaan. Kuten psykoterapeutti Maaret Kallio sanoo, pysyvää mielenrauhaa ei voi saavuttaa. Sen synninpäästön tahtoisin itselleni suoda.

On arvokasta keskittyä elämässä valoisiin puoliin, mutta en tahdo lipsahtaa teennäisen puolelle. Jos kirjoitan aina vain menneestä, en opi koskaan täysin hyväksymään sitä, että tänäänkin voi olla hankalaa.

Elämä kantaa. Tämä menee ohi. Olen vastuussa vain itsestäni. Eivät nuo mantrat aina kolahda. Juuri nyt ne tuntuvat vähän kaukaisilta. Järki tietää, tunteet epäröivät. Mutta se on ihan sallittua; ei joka hetki voi kulkea silmät luottamuksesta kirkkaina kuin kone. Olen sanonut tämän niin monta kertaa ennenkin, mutta nyt tahdon sanoa sen myös itselleni.

Elämä etenee juuri niin kuin sen kuuluukin, mutta aina ja joka hetki tuohon ajatukseen ei tarvitse uskoa. Silti voi kulkea eteenpäin. Häilyvänä ja keskeneräisenä, pienet huolirypyt otsalla.

Flirttailetko sairauden vai terveyden kanssa?

käsikukka

 

Se saapui elämääni pienen pienenä kuiskauksena.

Mitä jos pudottaisit painoa? Ihan vähän vielä?

Olin yläasteella, kun aloimme flirttailla. Äänestä tuli oma salaisuuteni. Olin varovainen, en heittäytynyt kokonaan vietäväksi. Varoin täyttämästä ruokalassa lautastani ääriin asti mutta toisaalta jättämästä niin suuria koloja, että kukaan huomaisi mitään epäilyttävää. Sano, että pidät huolta linjoistasi, ääni neuvoi, kun kieltäydyin kakkupalasta. Se oli riittävän salonkikelpoista, jopa 13-vuotiaalle, kukaan ei epäillyt mitään, en edes minä itse.

Kului päiviä, viikkoja, yhtäkkiä vuosi ja toinen. Ääni kuiskutti korvaani päivittäin, mutta pysyi aisoissa.

Lukiossa aloin seurustella ja aikuistua. Opiskelu oli yhtäkkiä vaativampaa. Jännitti, saanko ystäviä. Se oli ihanaa ja kutkuttavaa, mutta pelottavaa aikaa. Silloin ääni kuiskasi korvaani vaativammin. Ja minä kuuntelin tarkemmin, ryhdyin toimiin. Pienensin annoksia, lopulta jätin kokonaan syömättä, suunnittelin salitreenejä joissa oli kolmekymmentä liikettä. Ääni kehui minua jokaisesta kilosta, jonka pudotin.

Ääni voimistui, se alkoi pitää minua kädestä ja käydä röyhkeäksi. Muut alkoivat arvuutella, mitä salailen. Mutta ääni ei suostunut enää vetäytymään, sen kanssa ei voinut enää neuvotella. Se tunkeutui uniini, askeleeni kävi apeaksi. Silmieni alle ilmestyi raskaat tummat renkaat.

Lopulta löysin itseni pienestä lukitusta huoneesta. Yritin ovea auki, turhaan. Siinä hetkessä minulle valkeni, että olin koko ajan tanssinut äänen sanelemaa tahtia, en omaani. Olin päästänyt flirtin liian pitkälle, olin sulkenut silmäni seurauksilta. Olin täyttänyt elämäni valkoisilla valheilla jotka olivat nyt jo mustuneet.

Ei ole yhtä hetkeä, jolloin sairaus muuttuu terveydeksi tai päinvastoin. Sekä sairastuminen että toipuminen ovat noiden kahden äänen jatkuvaa kädenvääntöä. Se ääni, jota alkaa ruokkia, vahvistuu. Viaton flirtti kasvaa vakavaksi, pahimmillaan kuolemanvakavaksi.

En pitkään aikaan pystynyt lopettamaan äänen kuuntelemista, eikä ihmekään, olihan se tuttu ja turvallinen kumppani, jonka vierellä olin herännyt ja nukahtanut jo vuosia. Mutta en lopulta enää pystynyt kuuntelemaankaan, olin umpikujassa. Tiesin kuitenkin, että voisin aina toimia ääntä vastaan. Aloin syödä vaikkei tehnyt mieli, liikkua vähemmän ja lempeämmin vaikka ääni kiroili ja uhkaili taustalla.

Sain riuhtaistua oven auki, mutta sen takana näin vain syvää sumua ja hahmoja ilman ääriviivoja. Kuljin kuitenkin, koska ei ollut vaihtoehtoja. Kuukausi kuukaudelta se kuului vähä vähältä voimakkaampana, lähempää. Toisenlainen ääni.

Sinä ansaitset olla terve ja kohdella itseäsi lempeästi.

Se oli uudenlainen, itsenäinen, voimaannuttava ääni, ihana mutta pelottava. Se ei tarjonnut yhtäkään valmista sapluunaa siihen, miten minun pitäisi elää ja syödä, paljonko painaa ja miten puhua. Sen kuunteleminen vaati uskallusta, heittäytymistä, niin paljon että väsyneenä kavahdin taaksepäin ja halusin taas takaisin suljettuun huoneeseen, josta olin lähtenyt. Mutta tiesin, etten voisi palatakaan.

Sairauden väsyttämän korvissa terveyden ääni ei välttämättä kuulosta voimaannuttavalta, vaan kaukaiselta ja epätodelliselta kuin kangastus. On kohtuutonta soimata itseään siitä, jos ei jaksa kuunnella. Oikea aika tulee kyllä. Kunhan antaa itselleen ensin luvan olla vain, kerätä voimia, kun sekalaiset äänet huutelevat vielä päässä yhtenä mykkyränä. Ei tarvitse pyristellä väkipakolla irti, kun voimat ovat muutenkin lopussa. Sen aika tulee kyllä.

Sairausääni on taitava. Se osaa vietellä sana kerrallaan ja nostaa äänenvoimakkuutta vaivihkaa. Se esittää tuttua ja turvallista, mutta sen pinta on vain kulissia ja sisus mustaa. Aina vieläkin se kuiskaa jotain korvaani, mutta kun en tanssi sen pillin mukaan, se muuttuu haamuksi.

Voin nyt sanoa sille: En tarvitse sinua enää. Minulla on nyt vierelläni toinen, joka ei sanele ehtoja, terveyden ääni. Sen kuunteleminen kannattaa niinäkin hetkinä kun tuntuu, että voimat eivät riitä, että tekisi mieli palata vanhaan.

Se on ääni, jossa ei ole kulisseja ollenkaan. Se on elämä itse, sinä itse, aidoimmillasi.

Peili opettaa olemaan minä

sellanenikkuna

”Sinusta näkee ulospäin, että olet vapautunut. Blogin aloittamisen jälkeen, ja muutenkin.”

Istuin kahvilla hyvän ystävän kanssa. En ollut nähnyt häntä hetkeen. Kommentti tuli puun takaa. Olin mielissäni mutta häkeltynyt. Vapautunut, kuinka niin?

Tuonakin päivänä, välittömästi, kun näin ystäväni, kadehdin hänen paksuja kiiltäviä hiuksiaan (olisipa minullakin!) ja sydämellistä hymyään (sädehtisinpä minäkin noin!) ja samalla harmittelin, miksi en osaa olla tässä omana itsenäni, ilman, että tarvitsisi olla mitään muuta.

Mutta sitten aloin maistella hänen kommenttiaan. Huomasin nojailevani tuoliin kylki selkänojaa vasten, en yrittänytkään pitää hyvää ryhtiä. Valitsin ruokalistalta annoksen, jota teki ensimmäisenä mieli, ajattelematta ollenkaan, onko se järkevä valinta. Illalla vaihdoin juoksulenkin jäätelöön tuntematta pienintäkään kirpaisua.

Yhä useammin huomaan keskustelevani jonkun kanssa ruoasta, liikunnasta tai ajanhallinnasta ja salaa ajattelevani: Voi, löysää vähän vyötä! Ei tämä ole niin vakavaa. Vielä muutama vuosi sitten olin se, joka halusi ottaa mallia kaikkein tiukkapipoisimmasta.

Huomaan yhä useammin innostuvani omista ideoistani ja ajattelevani, että minä pystyn, jos vain tahdon.

Se oli vain myönnettävä. Jos nämä eivät ole harppauksia eteenpäin, niin mikä sitten on?

Mieli kyllä tarttuu tehokkaasti pahaan, pienikään takaisku ei varmasti jää huomaamatta. Sen sijaan pieni arkinen onni saapuu usein niin varkain, että sen hahmo lipeää käsistä, kun yrittää tarttua kiinni.

Menneiltä vuosilta mieleeni ovat painuneet parhaiten hetket, joina olen tuntenut olevani erityisen hukassa. Ehkä se onkin hyvä merkki. Perusonni on vaivihkaa alkanut muuttua niin arkiseksi, ettei sitä ole tarvinnut erikseen huomioida. Tyynessä virrassa yksittäinen huono hetki pistää silmään paljon kärkkäämmin.

Välillä huomaan jopa takertuvani tunteeseen siitä, että olen vaiheessa ja vähän hukassa. Kai se on suojamekanismi. Ei tarvitse tosissaan etsiä paikkaansa maailmassa, voi vain seilata ja kutsua kaikkea välivaiheeksi. Ei tarvitse ottaa vastuuta omasta kasvustaan ja sen seurauksista.

Aivan huomaamattani olin kuitenkin edennyt kohti tuota paikkaa, omaa paikkaani. Olin vain liikkunut niin hitaasti, että en ollut itse havainnut muutosta. Tarvittiin peili, tarkkanäköinen ystävä.

Itsetutkiskelu on arvokasta, mutta itsensä saa aivan sekaisin, jos pohtii elämäänsä vain omassa päässään. Muutoksen näkee kirkkaimmin peiliä vasten. Minä en usko siihen, että pitää rakastaa ensin itseään, jotta voi rakastaa muita. Minä uskon, että omaa itseä voi etsiä myös ulkopuolelta, muiden rakkaudesta, josta minä heijastuu. Yksin ei voi kasvaa loputtomiin, tarvitaan muita.

Oman mielen ajatuskaaos ja arki kaikkine palasineen, jotka pitäisi jotenkin kuroa järkeväksi elämäksi – se kuluttaa niin paljon voimavaroja, ettei omaa elämää jaksa eikä pysty aina katselemaan ulkopuolelta.

Minä aion vastedeskin käyttää peilejä, kun opettelen olemaan minä. Ja aina, kun tarvitsen muistutuksen siitä, että olen liikkunut yhden sykäyksen eteenpäin.

Olet vahvempi kuin mielesi uskottelee

couplejoo

Joitakin vuosia sitten äitini vasemman käden etusormi alkoi vapista. Hiljalleen vapina levisi. Parkinson tuntui suussa niin pelottavalta, etten uskaltanut edes ajatella saati sanoa sitä. Tuntui, että elämä loppuisi, jos läheiseni sairastuisi vakavasti.

En pysynyt hetkeäkään kiinni nykyisyydessä. Mielikuvitukseni pomppasi suoraan tulevaisuuden pahimpaan kauhuskenaarioon, jossa en nähnyt muuta kuin sairautta. En selviäisi siitä, mieleni sanoi.

Mieleni on kova kertomaan mielipiteitä siitä, millainen olen ja miten tulen reagoimaan. Olen krooninen vatvoja. Tällaisissa tilanteissa en pärjää. Mielen vika on vain se, että se usein värittää menneisyyttä ja ennakoi pieleen. Onneksi.

Yhtenä tämän vuoden huhtikuisena iltapäivänä isä soitti. Auto hurisi tasaisesti taustalla, kun isä kertoili, kuinka hän ja äiti olivat kierrelleet ympäriinsä, olivat juuri tulossa kesämökiltä. Ja että neurologin diagnoosiksi varmistui tänään juuri se, mitä oli odotettu.

Itkin hiukan, mutta en ollut surun enkä järkytyksen murtama. Vähän jopa hätkähdin, kun ei tullutkaan suurempaa purkausta, jota olin pari vuotta odottanut.

Olin pelännyt itse diagnoosia, mutta yhtä lailla omaa ja läheisteni reaktioita. Olin pelännyt pelkoa itse, koska mieleni oli syöttänyt minulle koko ikäni samaa tarinaa: Sinähän olet niin toivoton murehtija, ettet kestä paineita.

Kesä on edennyt jo lähelle loppuaan. Tulevaisuus vilkkuu totta kai välillä mielessä, mutta en aktiivisesti vatvo. Mielen tarina ei vastannut totuutta.

Päivä kerrallaan voi kuulostaa tyhjältä sanaparilta, kun sitä käyttää lohdutuksena pahimman pelon keskellä. Varsinkin kun mieleni oli koko ikäni väittänyt minulle, etten osaa elää päivä kerrallaan. Olin ajatellut, että minun pitäisi muuttaa jotenkin persoonaani, jotta oppisin olemaan murehtimatta.

Nyt huomaan, ettei mieleni kertonut koko totuutta. Ei tarvinnut muuta kuin kohdata itse pelko, ja tarinaa ei enää tarvittu, elämä astui tilalle.

Nyt todella tuntuu, että elämä etenee niin, päivä kerrallaan.Välillä tekee pahaa ja tulee huoli vanhempieni puolesta, mutta seuraavana hetkenä saatan istua kesämökin laiturilla ja tuntea aivan yhtä intensiivistä onnea kuin ennenkin. Ehkä jopa hitusen intensiivisempää.

Paremminkin voisi olla, mutta koskapa ei?

Päivä kerrallaan. Se on pohjimmiltaan paras tapa pyristellä irti mielen valheellisista tarinoista.

Olen turhautunut lukemattomia kertoja, jos asiat eivät ole menneet niin kuin olisin toivonut. Selviytymistarinat on usein paketoitu niin suoraviivaisiksi, että niistä tulee suorituspaineita: vaikka matkalla olisi mutkiakin, edetään pimeästä valoon. Samalla herkästi unohtuu se, ettei tosielämän selviytyminen aina seuraa mitään kaavaa. Ei siinä ole aina edes päätepistettä, ei ainakaan lähistöllä. Selviytyminen on joskus tasaista, epäkiitollista puurtamista. Sellaista ei ole helppoa paketoida tarinaksi.

Ehkä selviytymistarinaa ei määritäkään se, pääseekö loppupisteeseen, vaan se, jaksaako tarpoa eteenpäin, vaikka kuulee outoja ääniä joita ei ymmärrä ja vaikkei näe, mihin astuu.

Päivä kerrallaan.

Siinä ei ole mitään masentavaa, ei luovuttamista. Se tarkoittaa vain, että mieli on ihmeellisen vahva ja tositilanteessa se jaksaa paljon enemmän kuin se meille etukäteen uskottelee. Onneksi.

Mielessäni on viime päivinä pyörinyt  ajatelma:

Jos laskeudut toisen mukana kaivoon, muista ottaa mukaan tikkaat.

Se kiteyttää jotain olennaista selviytymisestä ja empatiasta. Ettei pitäisi murehtia toisen puolesta niin, että sairastuu itsekin, vaan edustaa pikemminkin toista näkökulmaa. Pitäisi olla esikuva, joka näyttää, ettei vajoaminen ole ainoa vaihtoehto. Silloin pysyy ainakin itse pinnalla eikä uppoa tarinoihin.

Mieleni ei ole ikinä vaivautunut kertomaan minulle, että minulla on tikkaat. Se on vimmaisesti väittänyt, että tikkaat ovat hukassa tai vaikka löytäisinkin ne, en jaksaisi omin voimin pystyttää niitä.

Silti tikkaat ovat ilmestyneet aina jostain. Tuntuu, että minulla on ne nytkin.

Jos näkisit itsesi kuin ystävän

lovelettterz

Jos katsoisit itseäsi kuin ystävää,jokainen ryppy, kuoppa, kilo ja oikku menettäisi merkityksensä, sillä silmäsi olisivat niin täynnä rakkautta.

Jos koskettaisit itseäsi kuin ystävää, halaisit ja tuntisit ihon lämmön, aivan kuin ette koskaan olisi olleetkaan erossa.

Jos kuuntelisit itseäsi kuin ystävää, katsoisit suoraan silmiin, et keskeyttäisi. Nyökyttelisit viisaille sanoille ja ottaisit niistä oppia.

Jos viihtyisit kuin ystäväsi seurassa, unohtaisit kokonaan ajankulun ja kuiskaisit: en olisi juuri nyt missään muualla mieluummin.

Jos antaisit anteeksi kuin ystävälle, sanoisit: sinä teit virheen, mutta sinä et ole virhe.

Jos lohduttaisit itseäsi kuin ystävää, sanoisit, että kaikki järjestyy. Sinä selviät, sillä minä olen tässä.

Jos rakastaisit itseäsi kuin ystävää, sinun ei tarvitsisi kysyä, miten pitää käyttäytyä, puhua tai pukeutua. Kysymykset muuttuisivat vastauksiksi.

Kehon kuuntelu vaatii iloa

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmas tai neljäs kyykkysarja kuntosalilla menossa. Olen seonnut laskuissa, sillä ajatukseni on jossain muualla. Kun katson itseäni peilistä, tulee yhtäkkiä kumma olo. Näen raajojeni ja raudan liikkuvan, mutta tuntuu kuin minä vain katselisin sitä kaikkea sivusta. Pysähdyn. Mitä oikeastaan teen ja miksi? Pidänkö tästä vai en?

Illalla laitan pyörimään joogavideon. Puolivälin paikkeilla opettaja lopettaa ohjaamisen ja yllättää: Tee loppuaika mitä mielesi tekee. Kokeile lempiliikkeitäsi. Kehosi kyllä kertoo, mitä se kaipaa!

Entä jos se ei kerro?

Jään hämilleni seisomaan matolle.

Kuuntele kehoasi. Luota intuitioosi. Älä urheile  valmiin ohjelman mukaan vaan anna kehosi luoda ohjelma sinulle. Syö sitä, mitä vatsasi haluaa. 

Intuitiivisuus on muodikasta, mutta minulle puoliksi hepreaa.

Eikä mikään ihme, ajoinhan itseni aikanaan kauas kaikesta, millä on vähänkään tekemistä intuition kanssa. Syömishäiriötä sairastava menee tahallaan eri suuntaan kuin kehonsa viestit ja saa siitä tyydytystä. Torppaan nälän kahdella litralla vettä – hyvä! Jatkan juoksemista vielä vartin sen jälkeen kun keho sanoo stop – hyvä!

Paraneminen teki olosta ensin eksyneen. Koko maailma oli yhtäkkiä auki. Minä itse voin päättää, millaisia viestejä seuraan, kun sairausääni ei enää määrää. Kaikki nämä mahdollisuudet!

Mutta kehoni oli yhä niin lukossa, ettei se osannut tarttua yhteenkään mahdollisuuteen.

Liikutin kävelylenkillä jalkojani, lusikoin suuhuni kulhollista kvinoaa ja pähkinöitä. Kaupassa suuntasin kasvishyllyn sijaan jäätelöaltaalle. Puhelin itselleni lempeästi minkä ehdin: Haluatko tätä vai tuota? Mitä sinun tekisi mieli?

Yritin kuunnella, mutta sain vastaukseksi vain mykkyyttä.

Ei tarvita sairautta, että kadottaa kehonsa. Moni on hukassa, laiminlyö vahingossa tai tietoisesti tärkeitä viestejä. Usein se on selviytymiskeino: kun ei kuuntele väsymystä, ei tarvitse välittää.

Mutta keho ei jaksa loputtomiin.

Siksi minäkin ensin reagoin hätäisesti. Luin naistenlehdistä intuitiivisen syömisen ja läsnäolevan liikunnan vinkit ja yritin survoa niitä arkeeni. Opin monia hyviä asioita, kuten säännöllisen ateriarytmin, ja luovuin tiukoista liikuntaohjelmista. Mutta kun en valaistunut joogamatolla kehotietoisuusguruksi, tuli pettymys.

Viimein ymmärsin, etten löytäisi kehoani aivan ilman apua, mutta en myöskään valmiista ohjeista. Intuitio piileksi jossain siinä välissä.

Se oli vain uskottava: kehontuntemus ei tule itsestään, vaan sitä pitää houkutella esiin arkisilla keinoilla. Jos on kerran kadottanut perusasiat, on myös aloitettava pienestä. Kuten siitä, että ottaa päiväunet, halaa itseään ja pureskelee hitaasti.

Laitoin seuraavana iltana freestyle-joogavideon uudelleen pyörimään, ihan vain kiusatakseni itseäni. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin nauraa jäyhyydelleni. Kun vapaaosio alkoi, ryhdyin tanssimaan niin hömelön näköisesti kuin osasin ja yksin asunnossani kehtasin.

Yhtäkkiä hymy nousi korviin kuin itsestään ja tajusin. Minä olin, tässä ja nyt, kuunnellut kehoani.

Aika usein intuition herättely vaatii sitä, että kuuntelee ihan hiljaa. Missä syke tuntuu, onko iho kuuma vai viileä, pyöriikö mielessä huolia.

Aika usein kehon kuuntelu vaatii myös sitä, että nolaa itsensä tanssilattialla, ahmii ystävän kanssa suklaakakkua lounaaksi ja kääntää korvansa viereisessä pöydässä kuuluvaan kuplivaan nauruun.

Sitten voi sulaa osaksi tuota ihmeellistä tunnetta ja ehkä huomata, että on puolivahingossa rentoutunut ja päässyt lähelle kehoaan.

Aika usein paras keino kuunnella on ilo.

 

 

Tutkimus: elämä lisää kuolemanriskiä!

 

juuhjuuh

Onko sinulla sokerinaama?

Sateinen aamu sarastaa raikkaana. Kahvikupillinen höyryää, pala minttusuklaata odottaa ottajaansa. Avaan koneen hyvillä mielin, kunnes se lävähtää ruudulle, päivän ensimmäinen otsikko.

Artikkeli kertoo, kuinka liika sokerin syöminen näkyy kasvoissa silmäpusseina, harmautena, aknena. Sokerinaamana. Ja tietenkin sivutaan sitä, kuinka myrkyllistä liikasokeri on, kuinka se vanhentaa ennenaikaisesti.

Loppukupillista en enää hörpi hyvillä mielin, minttusuklaan täyteläisestä mausta menee hohto.

Tällainen terveysuutisointi on samanlaista kuin itsesättiminen, jota harrastetaan peilin edessä huonona kroppapäivänä. Pitsanaama! Sokerinaama!

Kumpikin on yhtä rumaa ja halventavaa.

Esimerkki on vielä aika viaton, mutta entä niin monet muut vastaavat tapaukset viimeisimmältä vuodelta? Maito murhaa! Istuminen tappaa!

Vaikka tiedän, ettei noista viesteistä pitäisi välittää, syke nousee joka kerta hiukan. Olen kyllästynyt siihen. Olen kyllästynyt valtaan, joka pelotteluotsikoilla on. Olen kyllästynyt reagoimaan juuri sillä tavalla, joka otsikoihin on sisäänkirjoitettu.

Länsimaisessa elämäntavassamme on paljon pielessä, mutta säikyttely ei sitä ratkaise. Se oikoo mutkat liian suoriksi ja tekee hallaa psyykkisesti. Sitä voisi verrata sähköaitaan, joka antaa karjalle tappavan sähköiskun. Aita ehkä estää karjan karkaamisen, mutta pelko stressaa niin, että hyvästä elämästä tulee miltei mahdotonta.

Vaikkei sokerinaama tai murhamaito veisi yöunia, pelottelun takana on salakavalampi viesti: sinun pitäisi olla tyytymätön nykyiseen ja haluta olla jossain muualla. Paikassa, jossa kaikki riskit ovat hallinnassa, kuvitellut ja todelliset. Paikassa, jossa kuolemaa ja sairauksia ei tarvitse ajatella.

Siinä on iso ongelma: tuollaista paikkaa ei ole olemassa. Moni tietää sen sisimmässään, mutta pyrkii silti kohti. Voiko lopputuloksena olla muuta kuin tyytymättömyyttä, täyttämättömiä unelmia?

Eikö pelko väkisinkin vie huomiota pois siitä ainoasta hetkestä, joka meille on annettu – nykyhetkestä?

Tässä ei ole mitään uutta. Jo sata vuotta sitten varoiteltiin, kuinka kapitalismi kaapii ylittämättömän kuilun todellisen minän ja ihanneminän välille ja saa ihmiset tuntemaan itsensä jatkuvasti tyytymättömiksi: ei ole ostajaa ilman asiakasta, joka tahtoo parannella itseään tai elämäänsä.

On helppo neuvoa, ettei viesteistä tarvitse välittää. Mutta vastakarvaan uiminen vaatii paljon, varsinkin herkältä tai ihmiseltä, jolle terveyden kontrollointi on keino hallita paljon perinpohjaisempia, hankalia tunteita. Eli siis aika monille meistä.

Jos tyytymättömyys on arkipäivää ohjaava logiikka, katseen kääntäminen pois ei hävitä sitä mihinkään, lakaisee sen vain maton alle. Tarvitsisi astua sivulle, paikkaan, jossa tuota logiikka ei ole olemassa. Mutta sellaista ei meidän elämänpiirissämme ole.

Siksi on opittava luovimaan pelotteluviestien seassa. On opittava tuntemaan olonsa täydeksi ja tyyneksi maailmassa, joka väittää, että olet vaillinainen, että maailmassa on koko ajan jotain pielessä. Pitää unohtaa moni opittu malli ja kouluttaa aivonsa uudestaan. Se on vaativaa ja toisinaan väsyttävää.

Mutta onneksi se on mahdollista.

Elämä muuttuu niin paljon paremmaksi, kun alkaa uida vastakarvaan. Voi edetä vähän kerrallaan. Voi hiljalleen alkaa sukeltaa kohuotsikoiden taustojen taakse. Kuka puhuu, ketä varten uutisoidaan? Onko puhe tasapuolista, onko väite uskottava. Tämä artikkeli on hyvä opas siihen, miten kohuotsikoita kannattaa lukea. Hyvä esimerkki mutkien oikomisesta taas on tämä selvitys siitä, miksi maito ei oikeasti tapa.

Kun kahvi on jäähtynyt, suklaa syöty ja syke tasaantunut, voi vähältä alkaa etsiä omaa totuuttaan. Minulle tuo totuus tiivistyy yhteen buddhalaismunkki Ajahn Brahmin lauseeseen, jota olen lainannut ennenkin, mutta lainaan vielä uudestaan:

”Rentoudu, kaikki on hallinnassa… se on maailman suurin vale! Minä sanon: Rentoudu – mikään ei ole hallinnassa!”

Tavallaan maailma on aika kamala paikka, sattumanvarainen ja usein kohtuuton. Minä uskon, että juuri se, kuinka tuon totuuden kanssa osaa elää, ratkaisee eniten. Vaikka siivoaisimme sokerinaamamme kuntoon, lopettaisimme maidonjuonnin seinään ja välttelisimme istumista kuin ruttoa, emme pystyisi ennustamaan elämän kulkua. Ehkä pienentämään yksittäisiä riskejä hiukan, mutta emme vedenpitävästi vaikuttamaan kokonaiskuvaan. Se on samaan aikaan elämän kauheus ja kauneus.

Tärkein päätös on se, pystyttääkö ympärilleen sähköaidat vai kaataako ne yksi kerrallaan. Aitojen purkamisen hintana on, että sekä toivotut että ei-toivotut tulijat pääsevät sisään, mutta toinen puoli painaa minulle aika lailla enemmän.

Se toinen puoli on vapaus.