Joitakin vuosia sitten äitini vasemman käden etusormi alkoi vapista. Hiljalleen vapina levisi. Parkinson tuntui suussa niin pelottavalta, etten uskaltanut edes ajatella saati sanoa sitä. Tuntui, että elämä loppuisi, jos läheiseni sairastuisi vakavasti.
En pysynyt hetkeäkään kiinni nykyisyydessä. Mielikuvitukseni pomppasi suoraan tulevaisuuden pahimpaan kauhuskenaarioon, jossa en nähnyt muuta kuin sairautta. En selviäisi siitä, mieleni sanoi.
Mieleni on kova kertomaan mielipiteitä siitä, millainen olen ja miten tulen reagoimaan. Olen krooninen vatvoja. Tällaisissa tilanteissa en pärjää. Mielen vika on vain se, että se usein värittää menneisyyttä ja ennakoi pieleen. Onneksi.
Yhtenä tämän vuoden huhtikuisena iltapäivänä isä soitti. Auto hurisi tasaisesti taustalla, kun isä kertoili, kuinka hän ja äiti olivat kierrelleet ympäriinsä, olivat juuri tulossa kesämökiltä. Ja että neurologin diagnoosiksi varmistui tänään juuri se, mitä oli odotettu.
Itkin hiukan, mutta en ollut surun enkä järkytyksen murtama. Vähän jopa hätkähdin, kun ei tullutkaan suurempaa purkausta, jota olin pari vuotta odottanut.
Olin pelännyt itse diagnoosia, mutta yhtä lailla omaa ja läheisteni reaktioita. Olin pelännyt pelkoa itse, koska mieleni oli syöttänyt minulle koko ikäni samaa tarinaa: Sinähän olet niin toivoton murehtija, ettet kestä paineita.
Kesä on edennyt jo lähelle loppuaan. Tulevaisuus vilkkuu totta kai välillä mielessä, mutta en aktiivisesti vatvo. Mielen tarina ei vastannut totuutta.
Päivä kerrallaan voi kuulostaa tyhjältä sanaparilta, kun sitä käyttää lohdutuksena pahimman pelon keskellä. Varsinkin kun mieleni oli koko ikäni väittänyt minulle, etten osaa elää päivä kerrallaan. Olin ajatellut, että minun pitäisi muuttaa jotenkin persoonaani, jotta oppisin olemaan murehtimatta.
Nyt huomaan, ettei mieleni kertonut koko totuutta. Ei tarvinnut muuta kuin kohdata itse pelko, ja tarinaa ei enää tarvittu, elämä astui tilalle.
Nyt todella tuntuu, että elämä etenee niin, päivä kerrallaan.Välillä tekee pahaa ja tulee huoli vanhempieni puolesta, mutta seuraavana hetkenä saatan istua kesämökin laiturilla ja tuntea aivan yhtä intensiivistä onnea kuin ennenkin. Ehkä jopa hitusen intensiivisempää.
Paremminkin voisi olla, mutta koskapa ei?
Päivä kerrallaan. Se on pohjimmiltaan paras tapa pyristellä irti mielen valheellisista tarinoista.
Olen turhautunut lukemattomia kertoja, jos asiat eivät ole menneet niin kuin olisin toivonut. Selviytymistarinat on usein paketoitu niin suoraviivaisiksi, että niistä tulee suorituspaineita: vaikka matkalla olisi mutkiakin, edetään pimeästä valoon. Samalla herkästi unohtuu se, ettei tosielämän selviytyminen aina seuraa mitään kaavaa. Ei siinä ole aina edes päätepistettä, ei ainakaan lähistöllä. Selviytyminen on joskus tasaista, epäkiitollista puurtamista. Sellaista ei ole helppoa paketoida tarinaksi.
Ehkä selviytymistarinaa ei määritäkään se, pääseekö loppupisteeseen, vaan se, jaksaako tarpoa eteenpäin, vaikka kuulee outoja ääniä joita ei ymmärrä ja vaikkei näe, mihin astuu.
Päivä kerrallaan.
Siinä ei ole mitään masentavaa, ei luovuttamista. Se tarkoittaa vain, että mieli on ihmeellisen vahva ja tositilanteessa se jaksaa paljon enemmän kuin se meille etukäteen uskottelee. Onneksi.
Mielessäni on viime päivinä pyörinyt ajatelma:
Jos laskeudut toisen mukana kaivoon, muista ottaa mukaan tikkaat.
Se kiteyttää jotain olennaista selviytymisestä ja empatiasta. Ettei pitäisi murehtia toisen puolesta niin, että sairastuu itsekin, vaan edustaa pikemminkin toista näkökulmaa. Pitäisi olla esikuva, joka näyttää, ettei vajoaminen ole ainoa vaihtoehto. Silloin pysyy ainakin itse pinnalla eikä uppoa tarinoihin.
Mieleni ei ole ikinä vaivautunut kertomaan minulle, että minulla on tikkaat. Se on vimmaisesti väittänyt, että tikkaat ovat hukassa tai vaikka löytäisinkin ne, en jaksaisi omin voimin pystyttää niitä.
Silti tikkaat ovat ilmestyneet aina jostain. Tuntuu, että minulla on ne nytkin.
suunnitteluvirhe 