”Tee kovasti töitä, niin et välttämättä saavuta unelmiasi”

perhoizet

”Kun teet kovasti töitä, pääset sinne minne haluat.”

Olen seurannut Saara Aallon matkaa Britannian X Factorissa ja ajatellut kahta asiaa.

Yhtäältä ihailen Saaran sinnikkyyttä, satojen metrien päähän paistavaa myönteisyyttä ja sitä, miten hän edelleen jaksaa yrittää kansainvälistä läpimurtoa – ja näyttää olevan lähempänä kuin koskaan.

Toisaalta tuntuu, että kuuntelen Saaran suusta samaa nauhaa viikosta toiseen. Unelmat toteutuvat. Unelmat toteutuvat. Unelmat toteutuvat. Hokema on kuultu niin monesti, että se on jo menettänyt merkityksensä.

Se ei ole Saaran, vaan tuotantotiimin vika – X Factor on vahvasti käsikirjoitettu. Keskeisempi kysymys hokeman alla on, miksi unelmaretoriikka myy, miksi se vetoaa niin. Miksi se läpäisee kaikki kykyjenetsintäkilpailut, Hollywood-elokuvat, selviytymistarinat?

Ja ennen kaikkea: onko se todella voimaannuttavaa? Jättääkö se tilaa maailmankuvalle, jossa on sallittua myöntää, että unelmat eivät aina toteudukaan? Tarinoille, joissa on tilaa luovuttaa?

Ihailen ihmisiä, jotka tietävät, mitä tahtovat ja tekevät kovasti töitä saavuttaakseen päämääränsä. Mutta ihailu tekee helposti sokeaksi. Nähdään vain isoimmat, myyttiset, kaukaiset unelmat – vähempi ei riitä.

Unelmaretoriikan alle hukkuu helposti se tosiasia, että unelmat eivät aina toteudu, vaikka yrittäisi kaikkensa. Todellisuus ei sorvaudu mielemme mukaan. Voimme toivoa parasta ja yrittää, mutta viime kädessä emme hallitse lopputulosta, vaikka välillä ehkä kuvittelemme niin.

Helposti unohtuu, että me kaikki olemme joka hetki matkalla jonnekin: jonkin vanhan unelman päätepisteessä, mutta kuitenkin samaan aikaan matkalla kohti kahtatoista uutta.

Helposti unohtuvat pienet välietapit, jotka ovat usein aivan yhtä tärkeitä.

Minulla on muutama iso haave, jotka haluaisin saavuttaa työurallani. Ajatuskin siitä, etten onnistu, tekee kipeää. Silti en hoe itselleni Saaran (tai X Factor -tuotantotiimin) mottoa ”Tee parhaasi, niin unelmasi toteutuu”. Mistä minä voin tietää, toteutuuko unelmani ylipäätään, saati sitten sellaisena kuin minä sen tässä hetkessä näen?

Minä yritän hokea itselleni toisenlaista mottoa: Tee kovasti töitä, jotta pääsisit sinne, minne haluat – mutta jos käykin toisin, tärkeintä on, että yritit parhaasi.

Sekin tekee joskus kipeää. Hyväksyä, ettei voi hallita lopputulosta. Voi vain yrittää parhaansa. Siitä tulee toisaalta voimaton, toisaalta lohdullinen olo.

Sillä jos elämä päättääkin viedä minua toiseen suuntaan enkä anna unelmieni joustaa mukana, mitä saan vastineeksi? Ahdistun ja tulkitsen epäonnistuneeni. Olen nähnyt tämän kaavan niin monta kertaa tuttavissani, jotka ovat vaatineet itseltään kohtuuttomia ja elämä onkin päättänyt toisin.

Minua suretti, kun luin hiljattain Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksen pitkälle kouluttautuneesta naisesta, huippuoppilaasta, joka päätyi työttömäksi: ”Kuvittelin aina, että kovalla työllä pääsee pitkälle – nyt kaduttaa, että uskoin unelmiin.”

Elämä olisi vaivatonta, kun osaisi olla yhtä luontevasti sekä välitilassa että päämäärässä. Ilman odotuksia. Ilman jäykkiä unelmia.

On inspiroivaa nähdä riemun hetki, kun joku saavuttaa haluamansa vuosikausien puurtamisen jälkeen. Siksi toivoisin, että Saara voittaisi koko kisan.

Mutta vieläkin inspiroivampaa on nähdä, kuinka Saara nauttii täysillä matkasta, itse tekemisestä. Se on jotain paljon aidompaa kuin retoriikka, voimalauseet ja selviytymistarinat.

Se on elämä itse. Unelmien välissä.

Terveisiä epämukavuusalueelta

alueellinen

Helsingissä on kaunista marraskuuksi, lumista ja hiljaista. Tuntuu, että vasta äsken katsoin työpaikan lasiseinien läpi syyskuun ruskaa. Siinä välissä on tapahtunut paljon. Yhä vieläkin välillä ihmettelen, että minä todella olen täällä.

Yli kaksi kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin. Missäkö olen ollut? Epämukavuusalueella. Ja siellä on itse asiassa ollut mukavaa.

Syynä hiljaiseloon on uusi työ. Se imaisi mukaansa ensimmäisestä päivästä lähtien, hävitti ajantajun. Tämä on ihan omanlaisensa maailma, iltapäivälehden toimitus, sykkii aamuvarhaisesta määrittelemättömän myöhään iltaan. Ei se koskaan taida täysin nukkua.

Muistan, kuinka minua pelotti tulla tänne. Tuntuu, että vasta äsken puristin kämmenet hikisinä junan istuimen käsinojia matkalla työhaastatteluun. Epäröin ja huolehdin. Pärjäänkö? Sovinko? Riitänkö?

 

 

Alku oli vaikea, en valehtele. Missään työssä en ole tullut heitetyksi keskelle samanlaista jatkuvaa kiirettä ja  kilpailua. Tuskailin ja turhauduinkin. Mihin oikein olen tullut? Rauhaa ja rutiineja rakastava ihminen, jonka intohimo on kirjoittaa hyvinvoinnista, ei kisailla klikeistä. Annoin kuitenkin ajan kulua, hammasta purren.

Nyt katselen lumeksi muuttunutta Helsinkiä ja moni asia on muuttunut. Tuskin minä itse, en näin lyhyessä ajassa, mutta se kylläkin, miten itseni näen.

Minähän pärjään ihan hyvin. Rakastan rauhaa ja rutiineja, mutta olen huomannut, että nautin myös sykkeestä. Kilpailusta ja nopeudesta.

En olisi koskaan saanut tietää sitä, jos en olisi astunut epämukavuusalueelle.

Ei sitä kutsuttaisi epämukavuusalueeksi, jos se ei kouraisisi vatsanpohjassa ikävästi. Siksi onkin niin helppoa jäädä mukavuusalueelle; se ei tee kipeää.

Meissä kaikissa on puolia, jotka eivät ymmärrä tulla esiin itsestään, vaan niitä pitää välillä ystävällisesti houkutella. Koko ajan ei voi venyä äärimmilleen, mutta kun välillä uskaltaa kurottaa pari milliä, oppii itsestään takuulla jotain arvokasta, joka ei ikinä muuten paljastuisi.

Tämä on uudenlainen maailma edelleen, mutta ei enää vieras eikä pelottava.

Ja kun joskus lähden tästä maailmasta, voin olla luottavaisin mielin. Minä pärjään, sovin ja riitän kyllä.