Terveisiä epämukavuusalueelta

alueellinen

Helsingissä on kaunista marraskuuksi, lumista ja hiljaista. Tuntuu, että vasta äsken katsoin työpaikan lasiseinien läpi syyskuun ruskaa. Siinä välissä on tapahtunut paljon. Yhä vieläkin välillä ihmettelen, että minä todella olen täällä.

Yli kaksi kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin. Missäkö olen ollut? Epämukavuusalueella. Ja siellä on itse asiassa ollut mukavaa.

Syynä hiljaiseloon on uusi työ. Se imaisi mukaansa ensimmäisestä päivästä lähtien, hävitti ajantajun. Tämä on ihan omanlaisensa maailma, iltapäivälehden toimitus, sykkii aamuvarhaisesta määrittelemättömän myöhään iltaan. Ei se koskaan taida täysin nukkua.

Muistan, kuinka minua pelotti tulla tänne. Tuntuu, että vasta äsken puristin kämmenet hikisinä junan istuimen käsinojia matkalla työhaastatteluun. Epäröin ja huolehdin. Pärjäänkö? Sovinko? Riitänkö?

 

 

Alku oli vaikea, en valehtele. Missään työssä en ole tullut heitetyksi keskelle samanlaista jatkuvaa kiirettä ja  kilpailua. Tuskailin ja turhauduinkin. Mihin oikein olen tullut? Rauhaa ja rutiineja rakastava ihminen, jonka intohimo on kirjoittaa hyvinvoinnista, ei kisailla klikeistä. Annoin kuitenkin ajan kulua, hammasta purren.

Nyt katselen lumeksi muuttunutta Helsinkiä ja moni asia on muuttunut. Tuskin minä itse, en näin lyhyessä ajassa, mutta se kylläkin, miten itseni näen.

Minähän pärjään ihan hyvin. Rakastan rauhaa ja rutiineja, mutta olen huomannut, että nautin myös sykkeestä. Kilpailusta ja nopeudesta.

En olisi koskaan saanut tietää sitä, jos en olisi astunut epämukavuusalueelle.

Ei sitä kutsuttaisi epämukavuusalueeksi, jos se ei kouraisisi vatsanpohjassa ikävästi. Siksi onkin niin helppoa jäädä mukavuusalueelle; se ei tee kipeää.

Meissä kaikissa on puolia, jotka eivät ymmärrä tulla esiin itsestään, vaan niitä pitää välillä ystävällisesti houkutella. Koko ajan ei voi venyä äärimmilleen, mutta kun välillä uskaltaa kurottaa pari milliä, oppii itsestään takuulla jotain arvokasta, joka ei ikinä muuten paljastuisi.

Tämä on uudenlainen maailma edelleen, mutta ei enää vieras eikä pelottava.

Ja kun joskus lähden tästä maailmasta, voin olla luottavaisin mielin. Minä pärjään, sovin ja riitän kyllä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s