”Tee kovasti töitä, niin et välttämättä saavuta unelmiasi”

perhoizet

”Kun teet kovasti töitä, pääset sinne minne haluat.”

Olen seurannut Saara Aallon matkaa Britannian X Factorissa ja ajatellut kahta asiaa.

Yhtäältä ihailen Saaran sinnikkyyttä, satojen metrien päähän paistavaa myönteisyyttä ja sitä, miten hän edelleen jaksaa yrittää kansainvälistä läpimurtoa – ja näyttää olevan lähempänä kuin koskaan.

Toisaalta tuntuu, että kuuntelen Saaran suusta samaa nauhaa viikosta toiseen. Unelmat toteutuvat. Unelmat toteutuvat. Unelmat toteutuvat. Hokema on kuultu niin monesti, että se on jo menettänyt merkityksensä.

Se ei ole Saaran, vaan tuotantotiimin vika – X Factor on vahvasti käsikirjoitettu. Keskeisempi kysymys hokeman alla on, miksi unelmaretoriikka myy, miksi se vetoaa niin. Miksi se läpäisee kaikki kykyjenetsintäkilpailut, Hollywood-elokuvat, selviytymistarinat?

Ja ennen kaikkea: onko se todella voimaannuttavaa? Jättääkö se tilaa maailmankuvalle, jossa on sallittua myöntää, että unelmat eivät aina toteudukaan? Tarinoille, joissa on tilaa luovuttaa?

Ihailen ihmisiä, jotka tietävät, mitä tahtovat ja tekevät kovasti töitä saavuttaakseen päämääränsä. Mutta ihailu tekee helposti sokeaksi. Nähdään vain isoimmat, myyttiset, kaukaiset unelmat – vähempi ei riitä.

Unelmaretoriikan alle hukkuu helposti se tosiasia, että unelmat eivät aina toteudu, vaikka yrittäisi kaikkensa. Todellisuus ei sorvaudu mielemme mukaan. Voimme toivoa parasta ja yrittää, mutta viime kädessä emme hallitse lopputulosta, vaikka välillä ehkä kuvittelemme niin.

Helposti unohtuu, että me kaikki olemme joka hetki matkalla jonnekin: jonkin vanhan unelman päätepisteessä, mutta kuitenkin samaan aikaan matkalla kohti kahtatoista uutta.

Helposti unohtuvat pienet välietapit, jotka ovat usein aivan yhtä tärkeitä.

Minulla on muutama iso haave, jotka haluaisin saavuttaa työurallani. Ajatuskin siitä, etten onnistu, tekee kipeää. Silti en hoe itselleni Saaran (tai X Factor -tuotantotiimin) mottoa ”Tee parhaasi, niin unelmasi toteutuu”. Mistä minä voin tietää, toteutuuko unelmani ylipäätään, saati sitten sellaisena kuin minä sen tässä hetkessä näen?

Minä yritän hokea itselleni toisenlaista mottoa: Tee kovasti töitä, jotta pääsisit sinne, minne haluat – mutta jos käykin toisin, tärkeintä on, että yritit parhaasi.

Sekin tekee joskus kipeää. Hyväksyä, ettei voi hallita lopputulosta. Voi vain yrittää parhaansa. Siitä tulee toisaalta voimaton, toisaalta lohdullinen olo.

Sillä jos elämä päättääkin viedä minua toiseen suuntaan enkä anna unelmieni joustaa mukana, mitä saan vastineeksi? Ahdistun ja tulkitsen epäonnistuneeni. Olen nähnyt tämän kaavan niin monta kertaa tuttavissani, jotka ovat vaatineet itseltään kohtuuttomia ja elämä onkin päättänyt toisin.

Minua suretti, kun luin hiljattain Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksen pitkälle kouluttautuneesta naisesta, huippuoppilaasta, joka päätyi työttömäksi: ”Kuvittelin aina, että kovalla työllä pääsee pitkälle – nyt kaduttaa, että uskoin unelmiin.”

Elämä olisi vaivatonta, kun osaisi olla yhtä luontevasti sekä välitilassa että päämäärässä. Ilman odotuksia. Ilman jäykkiä unelmia.

On inspiroivaa nähdä riemun hetki, kun joku saavuttaa haluamansa vuosikausien puurtamisen jälkeen. Siksi toivoisin, että Saara voittaisi koko kisan.

Mutta vieläkin inspiroivampaa on nähdä, kuinka Saara nauttii täysillä matkasta, itse tekemisestä. Se on jotain paljon aidompaa kuin retoriikka, voimalauseet ja selviytymistarinat.

Se on elämä itse. Unelmien välissä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s