12-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani, että kenenkään tämän näköisen ei olisi pitänyt edes syntyä.
Kun löysin merkinnän aikuisena, järkytyin. Varhaisteini-iän angstin ymmärtää, mutta silti minua yllätti ankaruuteni. Miten niin nuori on ehtinyt jo kehittää tavan puhua itselleen noin rumasti?
Muistelen, että päiväkirjamerkintä olisi liittynyt yhteen koulupäivään, jona olimme luokkani kanssa tulossa hiihtämästä. Kaunis isosiskoni nousi bussiin ja tervehti minua. ”Kuka tuo on?” kuiskasi opettajani. Kun kerroin, opettaja ei ollut uskoa korviaan. ”Ihanko oikeasti? Sinun siskosi? Hänhän voisi olla seuraava Miss Suomi!”
Tuo päivä ja monet muut vastaavat tapaukset lapsena ja teininä juurruttivat syvälle minuun kaksi uskomusta.
Yksi: on tärkeää olla hyvännäköinen. Muistihan moni tärkeä lapsuuteni auktoriteetti korostaa tätä, opettajaani myöten.
Kaksi: minä en ole hyvännäköinen. Ja koska olisi tärkeää olla hyvännäköinen, minun pitää kompensoida ulkonäköäni jollain tavalla.
Kun aikanaan sairastuin syömishäiriöön, nuo kaksi uskomusta olivat sen tärkeitä juuria. Uskoin, että minun pitää kompensoida kasvojeni puutteita laihduttamalla. Ja sehän toimi. Kun laihdutin, sain viimein itsekin huomiota ulkonäöstäni. Vaikka huomauttelijoiden motiivi oli huoli, sairas mieli käänsi ne kohteliaisuuksiksi.
Kun toivuin, ehdottomuus pehmeni mutta ei kadonnut kokonaan. Kirjoitin jo aiemmin yhden postauksen verran siitä, miten olen painiskellut oman kehonkuvani kanssa, mutta vain vähän kepillä haroen. En uskaltanut mennä konkretiaan asti. Jo se tuntui vaikealta. En osaa järjellä selittää, miksi minun on niin hankalaa kirjoittaa siitä, mitä mielessäni liikkuu, kun katson peilikuvaani tai minusta otettuja valokuvia. Ehkäpä ajatus siitä, että ulkonäköpaineet ovat jotain pinnallista ja turhaa ja että niistä olisi tähän ikään mennessä jo pitänyt päästä eroon.
Kuitenkin uskon, että juuri häpeä on syynä siihen, että en ole päässyt vielä täysin yli uskomuksistani. En ole avannut suutani muille kuin perheelleni, puolisolleni ja muutamalle kaikista läheisimmälle ystävälle.
Mutta jos en ole avoin muille, en voi olla täysin avoin itsellenikään. Peittelemällä viestitän itselleni, että olen jotenkin häiriintynyt, pinnallinen tai lapsellinen, vaikka mikään näistä ei ole totta. Enhän sanoisi noin ystävällenikään.
Ruumiinkuvan häiriö eli BDD on hämmentävä tapaus, sillä ulkomaailman viestit ja omat havainnot ovat jatkuvasti törmäyskurssilla. Vaikka kuka sanoisi ulkonäöstäni mitä hyvää, en näe sitä itse. Kohteliaisuus ei muuta sisäistä kokemustani, sillä sen juuret ulottuvat paljon syvemmälle. Aivan kuin peilin ja aivojen välissä olisi jatkuva häiriöääni, joka vääristää kaiken viestiliikenteen. Järjellä pystyn ymmärtämään, että näen itseni eri tavalla kuin muut. Silmilläni en pysty.
Sillä jokin on vääntynyt ja murtunut kauan sitten, jokin, mikä alkoi jo vanhan päiväkirjan sisäsivuilta. Ja sen korjaaminen ottaa aikaa.
Kun katsomme toisiamme ystävällisesti ja avoimesti, näemme kokonaisuuden. Mutta kun minä katson peiliin, en ajattele, että tuolla on Jenni. Minä katson itseäni kuin geometrisia muotoja. Tuolla on liian pitkä ja kulmikas leuka, ohuet hiukset ja korkea hiusraja, kömpelö nenä, jotain muuta liian.
Se, mihin keskittyy, vahvistuu. Näin käy myös silloin, kun ryhtyy tietoisesti analysoimaan virheitä. Arvottavan silmän alla jopa ammattiballerinan sulava tanssi tai taitavan puhujan puhe alkaa pelkistyä mustaksi ja valkoiseksi: lukemiksi ja senteiksi, onnistumisiksi ja epäonnistumisiksi. Virheiksi.
Vuosien myötä olen kehittänyt hyvin vakiintuneen tavan puhutella itseäni. Mitä tahansa kuvaani katsonkin, ajaudun miltei automaattisesti analysoimaan. Kun näin ensimmäistä kertaa hääkuvani, en henkäissyt, että onpa hehkeä morsian. Ei, vaan noin pitkä nenä ja leuka. Samalla suljen silmäni kokonaisuudelta ja sävyiltä. Myös niiltä vivahteilta, joita ulkopuoliset ehkä pitävät miellyttävinäkin.
Huomaan usein, että ulkonäköpaineet pahenevat stressin myötä. Tunnistan mekanismin ja jätän sen omaan arvoonsa. Se ei rajoita elämääni, vaivaa vain. En nykyään välttele mitään tilanteita ulkonäköni takia, vaan altistan, koska se on ainoa tie.
Vaikka ulkokuoren merkitystä tulee helposti liioitelluksi, yhtä lailla helppoa se on lakaista maton alle – on muka helpompi olla kokonaan välittämättä. Selitin itselleni pitkään, ettei minulla ole velvollisuutta tuntea itseäni kauniiksi. Totta se onkin, mutta sanoillani oikeutin itselleni myös ankaran itsepuheen jatkamisen. Ei, minulla ei ole velvollisuutta tuntea olevani seuraava Miss Suomi tai edes perintöprinsessa, mutta minulla on oikeus tuntea itseni riittäväksi omissa nahoissani. Jokaisella on.
Olen onnellinen siitä, että pystyn sanomaan itsestäni paljonkin hyvää. Olen hyvä ystävä, puoliso, kuuntelija, kirjoittaja. Vielä jonain päivänä haluaisin pystyä vilpittömästi lisäämään listaan jotain ulkonäköön liittyvää. Sillä haluan viestittää itselleni, että en kelpaa vain osittain, luonteeltani ja kyvyiltäni, vaan kaikilta osin. Myös kuoresta käsin.
Kun näkee kokonaisuuden, näkee ystävän.
suunnitteluvirhe 