Turhinta maailmassa ja siksi tärkeämpää kuin mikään

tumblr_mbc2u7gjnW1rxmlwho1_1280

Lopetin kuorolaulun vuosi sitten, kun muutin Helsinkiin. Alkuvuodesta varasin ajan parin täkäläisen kuoron koelauluun, mutta en mennyt. Selitin itselleni, että en kuitenkaan jaksaisi sitoutua säännöllisiin treeneihin: työt ja kuntoilu vievät niin ison lohkon ajastani.

Pari päivää sitten kävin kuuntelemassa vanhan kuoroni konsertin. Muistin taas, miltä musiikista nauttiminen näyttää. Muistin, miltä tuntuu mahassa kutkuttava ramppikuume. Muistin, miltä tuntuu elää musiikkia yksin ja yhdessä, miten mieletöntä on saavuttaa monikymmenpäisellä joukolla harmonia, joka kulkee värähtelynä koko kehon läpi.

Minä muistin, ja lähdin hymy korvissa.

Samana iltana havahduin kysymään itseltäni, milloin olen viimeksi tehnyt jotain, jossa olen unohtanut kokonaan suorittamisen. No, ainakin silloin, kun vietän aikaa ystävän tai puolison kanssa. Tai luen, pelaan, katson hyvää elokuvaa. Mutta entä jotain, mitä voisi oikeasti kutsua intohimoksi, jotain mitä teen puhtaasti itseäni varten?

Lopulta vastaus oli todella yksinkertainen ja niin lähellä: musiikki. Kuorossa en suorittanut. Musiikin keskellä parhaimmillaan unohdin itseni ja samalla olin täydellisen läsnä.

Silloin päätin: syksyllä ilmoittaudun koelauluihin ja menen. Ei selityksiä.

Nautin kyllä liikunnastakin, mutta siinä on aina pieni sivumaku. Tänään ehkä juoksen ihan vähän pidemmän matkan. Tänään saan sivukolmiossa käteni sentin lähemmäs lattiaa. Tänään askelmittarissa kilahtaa rikki kymppitonni. Eikä siinä ole mitään vikaa, mutta jos kaikki harrastaminen palvelee joka hetki jotain yksilöprojektia, elämä menettää aika monta sävyä.

Ja päinvastoin: miten paljon rikkaampaa arki on, kun tekee säännöllisesti jotain, mitä rakastaa puhtaasti sen itsensä takia.

 

Koska en ole ikinä harrastanut musiikkia kovin tavoitteellisesti, ajattelin pitkään, että voin sivuuttaa sen. Onhan se turhaa. Oikeastaan totuus on juuri päinvastainen: musiikki on minulle elintärkeää juuri siksi, että se on niin ”turhaa”.

Taannoin hain musiikkiopistoon klassisen laulun linjalle ja jäin rannalle. Laulukoetta arvioinut opettaja perusteli, että tekniikkani on puutteellinen – mutta minusta kuulee, että rakastan laulamista. Silloin se tuntui hirvittävältä pettymykseltä, mutta nyt olen ymmärtänyt, että kuvaus oli äärimmäisen osuva.

Rakastan laulamisessa sitä tunnetta, kun hengittää täydesti ja on yhtä äänen kanssa, arvottamatta, onko se millään mittareilla puhdasta tai kaunista. Ei sillä ole merkitystä, sillä musiikki on parhaimmillaan hyvin henkilökohtaista. Moni saa nautintoa siitä, että kehittyy tekniseksi taituriksi ja tuottaa musiikkia, mutta minulle riittää jälkimmäinen.

Olen myös salaa toivonut, että tulevassa asunnossamme olisi sopiva kolo pianolle. Kuitenkin vain puolileikilläni, enhän ole soittanut kymmeneen vuoteen mitään, paitsi tapaillut lihasmuistista pätkiä. Koska miksi paneutua, jos ei ole aikomustakaan soittaa huomenna hieman paremmin, hieman pidemmälle?

Tänään kuitenkin törmäsin selaillessani vuokra-asuntoon, jossa oli pieni parvi ja sen päällä piano. Pianoparvi. Sisälläni läikähti jokin, ja sillä hetkellä päätin, että minä hankin tulevaan asuntoomme pianon. Vaikka soittaisin täsmälleen samat soinnut täsmälleen samalla tavalla joka päivä elämäni loppuun asti, minä hankin pianon. Koska minä rakastan musiikkia.

Jotta voin paneutua siihen, mikä on elämässäni turhinta ja juuri siksi tärkeämpää kuin mikään.

Jaksatko olla itsesi kanssa?

womanfeeljees

Mikä minussa oikein on vikana?

En edes muista, kuinka monta kertaa elämässäni olen kysynyt itseltäni noin, kun olen ollut surullinen, ahdistunut, hermostunut tai pelokas. Nyt on jotain pielessä, ja sille pitää tehdä jotain, olen ajatellut automaattisesti, lukemattomat kerrat. Ryhtynyt analysoimaan mahdollisia syitä ja heti perään pohtimaan ratkaisua, jolla pääsisin olostani niin nopeasti kuin mahdollista. Ihan vain siksi, että ei ole hyvä päivä.

Kun olin masentunut, tunne oli vielä läpitunkevampi. En pohtinut ainoastaan sitä, mikä tunteissani on vikana, vaan mikä minussa, ihmisenä, on vikana. Ihan vain siksi, että en osannut olla onnellinen.

Eikä päänsisäinen kommenttiraita ole ainoa, vaan myös arkipäiväiset keskustelut, joihin varkain ujutetaan hyvän olon vaatimus. Miten voit -kysymykseen ei yksinkertaisesti kuulu vastata, että purskahdin aamulla väsymyspäissäni itkuun. Tai varsinkaan sitä, että olo on ollut harmaa ilman mitään selvää syytä. Kun ongelmista puhutaan, puhutaan diagnoosien ja vaikeiden tapahtumien suojan takaa, sillä niille on helppo vierittää vastuu.

Puhutaan perusonnellisuudesta, joka on jokaisella. Toisille on geeneissä ja kasvatuksessa jaettu hieman paremmat, toisille heikommat kortit, mutta silti jokaisella on tietty onnellisuuden perustaso, joka ei helpolla notkahda.

Se on tavallaan lohdullinen ajatus, mutta samalla velvoittava. Jos en osaa olla superonnellinen, niin vähintäänkin minun pitäisi olla perusonnellinen. Onhan se ihmisyyteeni kirjoitettu.

Entä jos ei aina onnistu? Jos tuntuu, että jokainen ympärilläni on vähintään perusonnellinen, mutta oma mieleni etsii ahdistuksen kohteen toisensa jälkeen.

Eikö se kovin herkästi saa kysymään: mikä minussa oikein on vikana?

Eikö olisi tavallaan vapauttavaa, jos voisi puhua myös perusahdistuksesta? Siitä, kuinka on välillä aivan sallittua ahdistua turhasta, kokea häpeää, riittämättömyyden tunnetta tai valjua oloa. Tai ettei ainakaan tarvitsisi heti analysoida jokaista huolta pois.

Silloin mieli asettuu aloilleen; ei tarvitse pyristellä mihinkään suuntaan. Silloin saa myös tilaa parantua, toimia. Jaksaa kääriä joogamaton auki, koska ei tee sitä sen takia, että pitää suorittaa ahdistus pois. Jaksaa nähdä ystävää, koska ei häpeä näyttää kasvojaan, vaikka ei ole parhaimmillaan. Uskaltaa avautua, toisille ja itselleen.

Perusonnellisuus ei ole ainoa tunne, joka meihin on kirjoitettu. Se on vain pieni hippunen. Vasta kun hyväksyy ihmisyyden koko tunnekirjon, jaksaa olla itsensä kanssa.

Sillä sinussa, ja minussa, ei ole mitään vikaa.