Jaksatko olla itsesi kanssa?

womanfeeljees

Mikä minussa oikein on vikana?

En edes muista, kuinka monta kertaa elämässäni olen kysynyt itseltäni noin, kun olen ollut surullinen, ahdistunut, hermostunut tai pelokas. Nyt on jotain pielessä, ja sille pitää tehdä jotain, olen ajatellut automaattisesti, lukemattomat kerrat. Ryhtynyt analysoimaan mahdollisia syitä ja heti perään pohtimaan ratkaisua, jolla pääsisin olostani niin nopeasti kuin mahdollista. Ihan vain siksi, että ei ole hyvä päivä.

Kun olin masentunut, tunne oli vielä läpitunkevampi. En pohtinut ainoastaan sitä, mikä tunteissani on vikana, vaan mikä minussa, ihmisenä, on vikana. Ihan vain siksi, että en osannut olla onnellinen.

Eikä päänsisäinen kommenttiraita ole ainoa, vaan myös arkipäiväiset keskustelut, joihin varkain ujutetaan hyvän olon vaatimus. Miten voit -kysymykseen ei yksinkertaisesti kuulu vastata, että purskahdin aamulla väsymyspäissäni itkuun. Tai varsinkaan sitä, että olo on ollut harmaa ilman mitään selvää syytä. Kun ongelmista puhutaan, puhutaan diagnoosien ja vaikeiden tapahtumien suojan takaa, sillä niille on helppo vierittää vastuu.

Puhutaan perusonnellisuudesta, joka on jokaisella. Toisille on geeneissä ja kasvatuksessa jaettu hieman paremmat, toisille heikommat kortit, mutta silti jokaisella on tietty onnellisuuden perustaso, joka ei helpolla notkahda.

Se on tavallaan lohdullinen ajatus, mutta samalla velvoittava. Jos en osaa olla superonnellinen, niin vähintäänkin minun pitäisi olla perusonnellinen. Onhan se ihmisyyteeni kirjoitettu.

Entä jos ei aina onnistu? Jos tuntuu, että jokainen ympärilläni on vähintään perusonnellinen, mutta oma mieleni etsii ahdistuksen kohteen toisensa jälkeen.

Eikö se kovin herkästi saa kysymään: mikä minussa oikein on vikana?

Eikö olisi tavallaan vapauttavaa, jos voisi puhua myös perusahdistuksesta? Siitä, kuinka on välillä aivan sallittua ahdistua turhasta, kokea häpeää, riittämättömyyden tunnetta tai valjua oloa. Tai ettei ainakaan tarvitsisi heti analysoida jokaista huolta pois.

Silloin mieli asettuu aloilleen; ei tarvitse pyristellä mihinkään suuntaan. Silloin saa myös tilaa parantua, toimia. Jaksaa kääriä joogamaton auki, koska ei tee sitä sen takia, että pitää suorittaa ahdistus pois. Jaksaa nähdä ystävää, koska ei häpeä näyttää kasvojaan, vaikka ei ole parhaimmillaan. Uskaltaa avautua, toisille ja itselleen.

Perusonnellisuus ei ole ainoa tunne, joka meihin on kirjoitettu. Se on vain pieni hippunen. Vasta kun hyväksyy ihmisyyden koko tunnekirjon, jaksaa olla itsensä kanssa.

Sillä sinussa, ja minussa, ei ole mitään vikaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s