Pääsin yli kahdesta kammosta – ja opin kolme asiaa

hand-977641_960_720

Rakastan laulamista, mutta vuosikaudet se oli minulle ylivoimaista.

Aina kun yritin avata suuni julkisesti, kehoni lakkasi tekemästä yhteistyötä. Reiteni alkoivat täristä kuin horkassa, kurkunpääni kohosi kitalaen korkeudelle ja hengitys salpaantui. Suustani tuli arkaa pihinää, jos sitäkään. Sama pelkoreaktio, vaikka kuulijana olisi ollut vain äiti tai aviomies. En kehdannut laulaa edes yksin asunnossani – naapuri olisi saattanut kuulla.

Olisinko halunnut laulaa? Voi kyllä. Nautin esiintymisestä. Olin nauhoittanut lauluani jo vuosikaudet ja jokaisen yksinäisen suihkuhetken hyödynsin päästelemällä niin lujaa kuin kehtasin.

Olin vain täynnä uskomuksia: Kuulostan kamalalta. En ole riittävän taitava laulamaan muiden kuullen. Ehdinkö enää tässä iässä edes oppia!

Lopulta kyllästyin perin pohjin mieleni tarinointiin. Miksi kärsisin sisäisestä ristiriidasta, jonka olen aiheuttanut itse? Kukaan ei ollut koskaan sanonut pahaa sanaa laulustani. Tuskin kukaan oli edes kuullut sitä.

Aloitin yksityislaulutunnit. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Kerroin avoimesti, että kammoan tätä ja tahdon kotiin. Opettaja katsoi minua ymmärtävästi, ja sillä hetkellä tajusin, että kymmenet ennen minua ovat tulleet hänen tunneilleen sama pelokas ilme silmissään.

Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen halusin haastaa itseäni vielä lisää, ja hain kuorosooloa. Viime metreillä tunsin paniikin hiipivän kurkkuuni ja olin vähällä perääntyä. Tiesin kuitenkin, että vetäytymällä antaisin vain lisää valtaa vanhoille tarinoille. Hain, ja sain soolon. Konsertissa olin kuin kiirastulessa, mutta selvisin, ääneni kantoi.

Takapakkejakin tuli: itsevarmuudesta innostuneena hain musiikkiopistoon, mutten päässyt. Olin vähällä lopettaa laulamisen, mutta päätin, että tällä kertaa en kuuntele mieleni tarinointia.

Silloin oivalsin jotain tärkeää:

On valittava, haluaako olla paras vai haluaako viihtyä.

Alku on harvoin uuden harrastuksen nautinnollisin osuus. Pikemminkin se on junnaamista, nolostumisia ja turhautumista. Flow-tilaan voi päästä vasta, kun osaa jo perusasiat ja pystyy rentoutumaan.

Nyt voin luottaa kehooni eivätkä reiteni enää tärise, kun tulee vuoroni baarikaraokessa. Se riittää minulle. En ole loistava laulaja eikä minusta sellaista tule, mutta nyt pystyn elämään tuon totuuden kanssa.

Vain antautumalla turhautumisen ja epäonnistumisen tunteelle voi todella päästää irti, löytää sisäisen motivaation ja nautinnon. Tehdä jotain sen itsensä takia, ei ulkoisten mittareiden.

Minulla oli kuitenkin vielä toinenkin kammo kohdattavana: vesi.

Peruskoulussa luistin uinnista klooriallergian varjolla. Altaan syvään päätyyn uiminen oli minulle sula mahdottomuus. Menin paniikkiin, jos jalkani eivät ulottuneet pohjaan. Silloin olin oikeasti vaaraksi itselleni ja muille. Aina kun yritin uida pari vetoa luonnonvesissä tai kylpylässä, olin vakuuttunut siitä, etten voi koskaan oppia. Kului 15 vuotta niin, että en astunut jalallani uimahalliin.

Tuo putki katkesi tänä syksynä, kun ilmoittauduin aikuisten tekniikkauimakouluun – saman kurssin käyneen tuttavani ylipuhumana (kiitos siitä hänelle).

Ensireaktioni: vesi tuntuu yhtä kamalalta kuin kaksitoistavuotiaana. En voi hengittää. Vetoni ja potkuni eivät vie minua senttiäkään eteenpäin.

Jaksoin vapaauinnin yritelmää kolme vetoa ja sitten huomasin, että olen unohtanut hengittää. Vedin puolipaniikissa keuhkot täyteen ilmaa, yhtä ison annoksen vettä ja tarrasin kiinni altaan reunaan. Viereisen radan vesijuokseva nainen tutkaili, onko minulla kaikki hyvin. Köhin ja manailin. Miten näin alkeellinen taito voi olla niin vaikea?

Ensi viikolla menin uudestaan. Ihan yhtä kamalaa. Mutta uin silti. Hengästyin, tarrasin altaan reunaan ja päästin muut ohitseni. Viisi vetoa. Vedän vettä henkeeni. Pakko pitää tauko. Miksi pääty on yhä kaukana? Mutta en pysähtynyt tai panikoinut, vaikka jalkani eivät ulottuneet pohjaan.

Ensi viikolla menin uudelleen. Kahdeksan vetoa.

Nyt olen oivaltanut toisenkin asian:

Mielen tarinat ovat harvoin totta.

Vaikka pelkäisi kuollakseen, voi tarrata altaan reunaan kiinni, täristä kuin horkassa, epäonnistua ja yrittää uudelleen.

Entä kolmas ja tärkein asia, jonka opin?

Vesi kannattelee.

Kiusaaminen teki minusta pohjattoman ujon, eikä se ole heikkous

joo

Seiskaluokka, aikainen kasin aamu. Istun vessassa kevyttoppatakki päällä, nahkalaukku jaloissani. Tuijotan rannekelloa. Hiljaisuus, viisarin tikutus.

Tämä on aamurutiinini. Jos olen etuajassa ennen ensimmäistä tuntia eikä kukaan ”turvaihminen” eli kaverini ole vielä tullut, en uskalla istua muiden joukkoon juttelemaan. Menen vessaan. Joskus istun siellä puoli tuntia. Niin kauan, kunnes tunti alkaa. Samoin teen joka välitunti, jos turvaihmiseni ovat poissa koulusta.

Pohdin pitkään, voinko kirjoittaa koulukiusaamisesta. Koskeehan se väkisinkin todellisia ihmisiä. Lopulta päätin, että voin. Koska kaikki on tapahtunut oikeasti, ja olen kärsinyt oikeista seurauksista. Ja koska niin kärsivät liian monet muutkin juuri nyt. Kerron menemättä kovin paljoa yksityiskohtiin.

Olen kuullut sata kertaa pahempiakin kiusaamiskokemuksia, minun ovat vielä lieviä. Kutsun niitä mieluummin syrjimiseksi. Takana ei ollut koskaan porukka, vaan yksittäiset ihmiset.

On helppoa kuitata syrjiminen lauseilla ”lapset ovat lapsia” ja ”eivät ne ymmärtäneet, mitä tekivät”. Mutta se on vähättelyä. Kun saa kriittisessä iässä tuntea, ettei sovi joukkoon, koska on vääränlainen, se jättää väkisin jäljet.

Oleellista on se, miten itse reagoin, herkkänä, vähän heikolla suojanahalla varustettuna. Enkä siksi enää suostu vähättelemään.

Muistan hatarasti. Muistan, kuinka ala-asteella yksi luokkalaiseni levitti minusta keksimiään juoruja – joskus näin kun hän kuiskasi niitä toisen korvaan ja tämä mulkaisi minuun inhoten. Muistan, että en saanut viettää vapaasti aikaani kenen kanssa halusin, vaan sain joka kerta haukut, jos kutsuin jotakuta toista ystäväkseni.

Vanhempani ovat kertoneet, että ala-asteella tulin usein itkien kotiin. Sitä en muista.

En itsekään ollut viaton. Härnäsin, kiusasin, pälätin ja olin monen mielestä ärsyttävä. Mutta ulkopuolelle en koskaan jättänyt. Ainakaan tarkoituksella.

Joka päivä kouluun mennessäni tunsin olevani vääränlainen. Aina hiuksista vaatteisiini, musiikkimakuuni ja tapaan, jolla puhuin, tai siihen intohimoon, jolla suhtauduin kielioppiin ja ainekirjoitukseen.

Ala-asteen loppu tuntui kevyemmältä: aloimme lipua kohti esiteini-ikää, päässämme alkoi olla hiven järkeä. Pystyimme keskustelemaan, liikkumaan vapaammin.

Yläasteelle siirryin uuteen kouluun ja sain heti kavereita. Minusta tuli taas se, joka olen luonnostani: näsäviisas pälättäjä. Tunsin itseni hauskaksi, viehättäväksikin. Oloni oli painoton.

Kunnes luokkalaiseni päätti, että olen vääränlainen, ja jätti minut ulos kaikesta. Haukkui avoimesti, naljaili. Annoin hänen luntata minulta kokeissa, koska pelkäsin liikaa sanoa vastaan. Kerran sovimme kaksistaan, että lähdemme porukassa syömään kello yksitoista. Hän ei odottanut.

Joku olisi ehkä nauranut kohtauksen lapsellisuudelle, mutta minä imaisin sen todisteeksi siitä, että olin viallinen.

Sen jälkeen aloin istua vessassa, kunnes tunti alkoi.

Suoritin koulua tunnollisesti. Myös ruokailusta tuli minulle rituaali, jonka tunsin hallitsevani täydellisesti. Sulkeuduin kuoreeni, en puhunut muille. Vaikutin ulospäin varmaankin vihaiselta. Se teki minusta vaikeasti lähestyttävän.

Ajattelin: Miksi minun pitää olla tällainen ujo umpio, kun en ole sellainen oikeasti?

Lukiossa kukaan ei syrjinyt, mutta oloni ei enää ollut painoton. Aikuisuuden kynnyksellä temperamenttini oli sorvautunut hiukan ujommaksi, introvertimmaksi kuin lapsuudessa.

Olin oppinut olemaan varuillani seurassa. Tunsin olevani vääränlainen, hiljainen tuppisuu, tyhmä ja tylsä. Vetäydyin itse syrjään ja vaikutin ehkä koppavalta, vaikka sisälläni paloi ihan päinvastainen liekki. Tunneilla uskalsin viitata harvoin. Pelko siitä, että sanon jotain tyhmää, vääränlaista, oli niin suuri.

Ajattelin: minä en voi koskaan saada yhtäkään ystävää.

Vielä yliopiston alussa ujostelin kaikkein puheliaimpia ja rohkeimpia, mutta huomasin löytäväni monia, joihin pystyin samastumaan. Aikuisia, jotka alkoivat jo ymmärtää, miksi ovat sellaisia kuin ovat, ja siksi heidän kanssaan oli niin kiinnostavaa uppoa keskusteluihin.

Tunsin ensimmäistä kertaa, että saan olla ihan rauhassa ujo, kuunnella millaista musiikkia tahdon, tykätä intohimoisesti kielioppikursseista ja esseiden kirjoittamisesta.

Mutta luennoilla en uskaltanut viitata. Pelko siitä, että sanoisin jotain tyhmää, vääränlaista, eli vielä.

Kun aloitin sekakuorossa, en uskaltanut jäädä puolen tunnin kahvitauoille muiden kanssa juttelemaan, vaan menin aina vessaan tai häivyin kotiin.

Kaikki muuttui eräissä kuorotreeneissä, kun hain kuorosooloa. Koelaulu jännitti minua tuhottomasti. Siksi päätin lähteä muiden kanssa syömään. Pelotti sekin, mutta oli pakko saada puhua muille. Osaisinko jutella mitään, sanoisinko jotain tyhmää, vääränlaista?

En sanonut. Huomasin, että saan olla aivan rauhassa omanlaiseni. Sen jälkeen uskalsin kahvitauoille. Joskus olin hiljaa, jos siltä tuntui, eikä kukaan tuominnut.

Oloni oli painoton.

Ehkä noin vuosi sitten havahduin siihen, että minulla on ystäviä. Aitoja, ihania. Yläasteen minä oli väärässä.

Silti jokaisen taustalla väikkyy ihan pieni hylkäämisen pelko. Että jos en ole riittävän hauska, empaattinen, fiksu, he eivät enää haluakaan olla kanssani. Mutta vuosi vuodelta tuo pelko haipuu yhä kauemmas.

Kiusaaminen on vain pala isoa kokonaisuutta. Mutta kun oivalsin yhteyden, se tuntui mullistavalta: koska minut on hylätty kahdesti, pelkään, että minut hylätään yhä. Siksi saatan vaikuttaa vähän umpinaiselta, vaikeasti lähestyttävältä. Mutta kun huomaan, että toinen hyväksyy minut, rentoudun.

Enää en pidä ujouttani heikkoutena, sillä eihän se ole. Ujous on myös sitä, että osaa kuunnella ja olla empaattinen. Temperamenttini on minä: kaikki vuodet, kohtaamiset ja kerrokset yhdessä.

Nyt uskallan olla sellainen ujo, joka luonnostani olen. Sellainen, jonka sisällä palaa liekki.