Syrjässä on kevyempi hengittää

syksynennaama

Miten voi olla joskus yksinäinen, vaikkei ole yksin? Vaikka on ystäviä, perhettä, parisuhde? Vaikka osallistuu keskusteluihin, nauraa, viestittelee, hyväksyy kaveripyyntöjä, kättelee, jakaa kuvia, kommentoi, näyttää ulospäin ihan samalta kuin muutkin?

Moni on ihmetellyt sitä, minä itsekin.

Kyllä se on mahdollista, sillä se ei ole pelkkää yksinäisyyttä. Se on kaiken läpäisevä tunne siitä, ettei ole koskaan oikein kuulunut mihinkään. On mukana, mutta kuitenkin millin verran ulkopuolella. Tunne, joka on jatkunut aivan lapsuudesta, ehkä jo päiväkodista mutta viimeistään koulusta, eikä ehkä koskaan täysin katoa.

Mutta ei sen tarvitsekaan.

Se tuntuu siltä, että on jatkuvasti hiukan väärässä paikassa, nauraa eri kohdassa kuin muut, on aina aavistuksen kömpelö eleissään ja sanoissaan, ei seuraa niitä sarjoja joita pitäisi, on aina joko myöhässä tai ajoissa mutta ei koskaan tasan. Ettei koskaan ole yhtä itsenäinen tai rohkea tai hauska kuin muut.

Toisinaan se tuntuu siltä, että sanoo jotain, mitä ei siinä kohdassa olisi kuulunut, rikkoo keskustelun soljuvuuden, kääntää huomion vahingossa itseensä. Ja mitä enemmän omaa ajoitustaan analysoi, sitä syrjempään tuntee muista ajautuvansa.

Tekee mieli väistellä isoja tiloja ja ihmismassoja, joita ei pysty sulkemaan kerralla oman näkökenttänsä sisään ja käsittämään. Sillä tuntuu aina siltä kuin huone ei olisi täynnä ihmisiä vain energiakenttiä, toiset hylkiviä toiset puoleensavetäviä, ja itse on yksikkö joka poukkoilee kömpelösti seassa, ei huomiota herättävän erilainen, mutta kuitenkin niin eri paria, ettei solahda ja kiinnity luontevasti mihinkään. Joukossa, mutta välissä.

Joku saattaa tulla kysymään, viihdynkö, tai mitä kuuluu, tai mistä tulen, ja minä vastaan hymyillen ja asiaankuuluvasti, mutta tarkkaavaisena, etten vaikuta kummalliselta tai tahdittomalta, ajatukseni ehkä jo siinä, miten hoidan poistumisen kun sen aika tulee, mihin liikun seuraavaksi, entä jos en kiinnity luontevasti mihinkään, jos koko loppuilta onkin tällaista? Väsyneenä annan itselleni luvan olla hyppäämättä mukaan kelaan ja kuuntelen mieluummin. Annan itselleni hengähdystauon.

Joskus se saa miettimään, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

En muista, milloin kaikki alkoi vähitellen muuttua helpommaksi. Ehkä silloin, kun julkaisin ensimmäisen tekstin introverttiudesta? Ehkä se oli yksi sysäys.

Mutta paljon suurempi mullistus oli se, kun tapasin ensimmäisen kerran ihmisen, joka näytti tarkkailevan kaikkea ympärillään ja samalla vielä itseäänkin, istui seinän luona, joukossa mutta kuitenkin välissä. Ja kun juttelin hänelle, näin hänen silmissään omani ja ymmärsin: ei siinä ole mitään väärää, että katsoo hiukan syrjästä. Emme me kaikki voi olla keskellä – muuten siellä tulisi ahdasta.

Aavistuksen sivussa on sitä paitsi paljon kevyempi hengittää ja kiinnostavampaa tarkkailla.

Kun lakkasin pyrkimästä pois ulkopuolisuuden tunteesta, annoin sen vain olla, harteiltani haihtui kilo.

Yhtäkkiä huomasin, etten enää olekaan syrjässä. Sillä on muitakin, jotka katsovat maailmaa vähän sivusta, aina myöhässä tai ajoissa, tarkkailevat herkeämättä, uupuvatkin. Pohtivat, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

Ei se ole, kun löytää toisen samanlaisen, ja samalla itsensä.

Mitä jos ei tarvitsisi tulla enää paremmaksi?

beach-768642_960_720

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Jos tästä hetkestä eteenpäin ulkonäkösi ei muuttuisi milliäkään, et koskaan vanhenisi, tulisi missään paremmaksi tai huonommaksi, lihoisi tai laihtuisi, saisi ylennyksiä tai vaihtaisi työpaikkaa, muuttaisi uuteen asuntoon, matkustaisi uusiin maihin, saisi tai menettäisi ystäviä. Vain olisit.

Mihin silloin elämässäsi keskittyisit?

Minä mietin pitkään enkä vieläkään ole varma, osaanko vastata ihan rehellisesti. Mutta keksin ainakin muutamia vastauksia.

Matkustaisin lempikohteeseeni viidettä kertaa. Ei tarvitsisi suorittaa eksoottisia kolkkia toisensa jälkeen vain siksi, että voisi kokea tai oppia uutta.

Lempikirjani lukisin vähintään yhtä monta kertaa.

En jättäisi harrastuksia väliin vain sen takia, että en osaa, ei ole taipumuksia, en enää tässä iässä ehdi…

Katsoisin enemmän silmiin ja pysähtyisin kuuntelemaan toista tässä hetkessä, ilman tarvetta analysoida äänensävyjä tai tehdä vaikutusta.

Uskaltaisin elää eilisen uudestaan; rakastua rutiiniin.

En pelkäisi virheitä vaan ottaisin ne avosylin vastaan. Oppisin niistä, mutta en kieltäisi itseäni tekemästä samaa erhettä uudestaan.

Kysyisin itseltäni joka aamu: millaista liikettä tänään tarvitset? Verkkaisen kävelyn merenrannassa vai puhdistavan salitreenin? Vai et liikettä ollenkaan? En laskisi askelia tai matkoja tai kaloreita tai sykettä, sillä en tekisi niillä mitään.

Nauraisin: kuinka minä sen taas unohdin! Miten muisti onkaan lyhyt.

Pysähtyisin miettimään: mitä oikeastaan on kehitys ja mihin sitä tarvitsen?

Ihmettelisin, mikä puhtaassa olemisessa oikein pelottaa, sillä eihän kauniimpaa olekaan. Vasta oman keskeneräisyyden tunnustaessamme emme nosta itseämme tai muita jalustalle toista paremmaksi tai huonommaksi. Vasta silloin tunnemme aitoa yhteyttä, olemme ihmisiä ihmiselle.

Sillä mitä kaikkea elämä voisikaan olla ilman päättymätöntä pyrkimistä? Olisiko olo alaston ja hauras, tärkeän suojakuoren menettänyt? Vai voisiko se olla täysi ja aito?

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Äläkä koskaan kadota yhteyttä siihen, kuka olet ja mitä tahdot.

Ahdistelu on aina henkistä kourintaa

Hand Shadow Of Woman On GlassOlen ollut viime päivinä järkyttynyt ja ilahtunut. Järkyttynyt tajutessani, kuinka tavallista seksuaalinen häirintä on. Ilman Me too -kampanjaa minulla ei olisi siitä mitään käsitystä. Samaan aikaan olen ollut ilahtunut rohkeudesta ja avoimuudesta. Siitä, kuinka moni on jakanut häirintäkokemuksiaan, jotka ovat aikanaan aiheuttaneet syvää häpeää ja turvattomuutta.

Mutta tänään Facebookin avatessani järkytyin erityisesti.

Opiskelukaverini jakoi parin vuoden takaisen sometapauksen. Amerikkalainen pick-up artist, mies, jota hän ei tuntenut lainkaan, oli napannut eräältä sivustolta opiskelukaverini kuvan ja julkaissut sen yhteydessä Twitterissä ja Facebookissa äänestyksen otsikolla: ”Panisitko X:ää?”

En ollut uskoa näkemääni. Kuvan alla miehet omilla kasvoillaan ja nimillään perustelivat kilvan, miksi he panisivat tai eivät panisi opiskelukaveriani. Moni kommenteista oli törkeä, halventava ja loukkaava.

Koska me päätämme niin. Koska sinä olet nainen ja me olemme miehiä.

Tavallisia miehiä, jotka kokevat oikeudekseen kohdella satunnaista nuorta naista noin. Se on kiusaamista, jonka sanoma on: sinun paikkasi on olla objekti, arvioinnin kohde, etkä voi sille mitään. Koska me päätämme niin.

Koska sinä olet nainen ja me olemme miehiä.

Tapaus muistuttaa, kuinka monimuotoista häirintä on. Ja että se on yhtä usein sanallista kuin fyysistä. Tietysti miehetkin kohtaavat häirintää, ja valtaosa miehistä kohtelee naisia tasavertaisesti, mutta tuo argumentti tekee keskustelun kärjestä tylpän. Se saa unohtamaan sisäänrakennetun valta-asetelman, joka kulkee ylhäältä alas. Miehestä naiseen.

Äänestys tuo mieleen montakin lievempää tapausta omasta elämästäni.  Esimerkiksi toisenlaisen sanallisen alistamisen, jota kohtasin, kun kirjoitin aiempaan blogiini muutamia kantaaottavia tekstejä.

Ensin kirjoitin siitä, kuinka huolestuttavaa on, että kauneudesta puhutaan kuin ihmisoikeudesta, itsensä toteuttamisen keinosta, kun sen sijaan pitäisi kyseenalaistaa rakenteet, jotka määrittelevät sen, minkänäköistä naista pidetään haluttavana. Seuraavaksi kirjoitin, että vaikka stereotyyppisesti kauniina pidettävät tilastollisesti saisivat parempaa palkkaa, ei tarvitse tyytyä toteamaan, että asia on näin. Jokainen kahvipöytäkeskustelu tai somekommentti on tilaisuus päättää, vahvistaako vanhoja totuudenmukaisuuksia vai uudistaako niitä.

Yksi kehotti, että kirjoittaisin vain meikeistä ja muusta sellaisesta. Kivoista jutuista. Sen minä nimittäin osaan.

Sain teksteihini useita kommentteja. Miehiltä. Niiden sisältö oli aina sama. Että minun ei pitäisi kirjoittaa asioista, joista en ymmärrä mitään. Yksi kehotti, että kirjoittaisin vain meikeistä ja muusta sellaisesta. Kivoista jutuista. Sen minä nimittäin osaan.

Koska olen nainen.

Kun nostin esiin blogiani kommentoineiden miesten argumenttien puutteet, he sivuuttivat kritiikin sisällön täydellisesti ja toistelivat, että mielipiteeni ovat vääriä ja tyhmiä.

Koska olen nainen.

En ole erityisen kiinnostunut siitä, mitä joku anonyymi älykkyysosamäärästäni ajattelee. Mutta se sai oivaltamaan, että pick-up artistin äänestys ja blogikommentit osoittavat saman asian. Että yhteiskunnassamme on diskursiivinen tila, jossa miehen on mahdollista ja oikeutettua sanoa: paikkasi on tämä, ja minä määrittelen sen.

Kun 19-kesäisenä työskentelin jäätelökioskilla, kohtasin säännöllisesti häirintää. Erityisen hyvin muistan viereisellä rakennustyömaalla työskentelevän miehen, joka kävi keväästä syksyyn asiakkaanani lähes päivittäin. Hän tuijotti hellittämättä, pöydästäänkin, mittaili päästä varpaisiin, ei laskenut katsetta sekunniksikaan. Heitteli härskiä läppää edessäni kavereilleen, kuten: ”Mites, laitetaanko vaimot vaihtoon?”

Minä oudosti vain hyväksyin tilanteen. Lakaisin maton alle, sillä eihän minulla ollut todellista vaaraa. Aistin, ettei hän tekisi mitään. Minun paikkani oli olla siinä hiirenhiljaa, antaa miehen puhutella ja katsoa, miten haluaa. Minä olin se, joka ahdistuin jo aamulla kotoa lähtiessäni, tulisiko mies tänään hakemaan kahvia.

Hän määritteli roolini. Hän kykeni siihen hienovaraisilla keinoilla, katseilla ja puheensävyllä.

Siksi, että hän oli mies.

Jos olisin sanonut vastaan, olisin ollut huumorintajuton, kenties sovinistikin. Jälleen kyse olisi ollut vain siitä, että minä en itse saanut määritellä, mikä missäkin tilanteessa on hauskaa. En, vaikka tilanteessa oli täysin kyse minusta, henkilökohtaisesta reviiristäni ja liikkumavarastani.

Tämän takia Me too on niin tärkeä kampanja. Se muistuttaa, että aina, kun joku käyttää etuoikeuttaan hyväkseen, kyse on alistamisesta. Toisen määrittelemisestä. Merkityksetöntä on, onko häirintä fyysistä vai sanallista kourintaa, sillä pohjimmiltaan jokainen tapaus kertoo ilmapiiristä, jonka on muututtava.

Eikä se voi muuttua, jos emme lakkaa vähättelemästä. Meidän pitää olla valmiita puuttumaan ja tunnistamaan. Ei ajatella, että tämä on liian lievää mainittavaksi; olen vain huumorintajuton tiukkis; ei  tässä ole todellista vaaraa. Sillä jokainen vallankäytön oikeutus, lievä ja harmitonkin, on alusta yhä pahemmalle ja pahemmalle häirinnälle.

Onneksi se toimii myös päinvastoin: jokainen somekommentti ja kahvipöytäkeskustelu on mahdollisuus vaikuttaa. Tilaisuus valita, ylläpitääkö vanhoja rakenteita vai luoko uutta.