Ahdistelu on aina henkistä kourintaa

Hand Shadow Of Woman On GlassOlen ollut viime päivinä järkyttynyt ja ilahtunut. Järkyttynyt tajutessani, kuinka tavallista seksuaalinen häirintä on. Ilman Me too -kampanjaa minulla ei olisi siitä mitään käsitystä. Samaan aikaan olen ollut ilahtunut rohkeudesta ja avoimuudesta. Siitä, kuinka moni on jakanut häirintäkokemuksiaan, jotka ovat aikanaan aiheuttaneet syvää häpeää ja turvattomuutta.

Mutta tänään Facebookin avatessani järkytyin erityisesti.

Opiskelukaverini jakoi parin vuoden takaisen sometapauksen. Amerikkalainen pick-up artist, mies, jota hän ei tuntenut lainkaan, oli napannut eräältä sivustolta opiskelukaverini kuvan ja julkaissut sen yhteydessä Twitterissä ja Facebookissa äänestyksen otsikolla: ”Panisitko X:ää?”

En ollut uskoa näkemääni. Kuvan alla miehet omilla kasvoillaan ja nimillään perustelivat kilvan, miksi he panisivat tai eivät panisi opiskelukaveriani. Moni kommenteista oli törkeä, halventava ja loukkaava.

Koska me päätämme niin. Koska sinä olet nainen ja me olemme miehiä.

Tavallisia miehiä, jotka kokevat oikeudekseen kohdella satunnaista nuorta naista noin. Se on kiusaamista, jonka sanoma on: sinun paikkasi on olla objekti, arvioinnin kohde, etkä voi sille mitään. Koska me päätämme niin.

Koska sinä olet nainen ja me olemme miehiä.

Tapaus muistuttaa, kuinka monimuotoista häirintä on. Ja että se on yhtä usein sanallista kuin fyysistä. Tietysti miehetkin kohtaavat häirintää, ja valtaosa miehistä kohtelee naisia tasavertaisesti, mutta tuo argumentti tekee keskustelun kärjestä tylpän. Se saa unohtamaan sisäänrakennetun valta-asetelman, joka kulkee ylhäältä alas. Miehestä naiseen.

Äänestys tuo mieleen montakin lievempää tapausta omasta elämästäni.  Esimerkiksi toisenlaisen sanallisen alistamisen, jota kohtasin, kun kirjoitin aiempaan blogiini muutamia kantaaottavia tekstejä.

Ensin kirjoitin siitä, kuinka huolestuttavaa on, että kauneudesta puhutaan kuin ihmisoikeudesta, itsensä toteuttamisen keinosta, kun sen sijaan pitäisi kyseenalaistaa rakenteet, jotka määrittelevät sen, minkänäköistä naista pidetään haluttavana. Seuraavaksi kirjoitin, että vaikka stereotyyppisesti kauniina pidettävät tilastollisesti saisivat parempaa palkkaa, ei tarvitse tyytyä toteamaan, että asia on näin. Jokainen kahvipöytäkeskustelu tai somekommentti on tilaisuus päättää, vahvistaako vanhoja totuudenmukaisuuksia vai uudistaako niitä.

Yksi kehotti, että kirjoittaisin vain meikeistä ja muusta sellaisesta. Kivoista jutuista. Sen minä nimittäin osaan.

Sain teksteihini useita kommentteja. Miehiltä. Niiden sisältö oli aina sama. Että minun ei pitäisi kirjoittaa asioista, joista en ymmärrä mitään. Yksi kehotti, että kirjoittaisin vain meikeistä ja muusta sellaisesta. Kivoista jutuista. Sen minä nimittäin osaan.

Koska olen nainen.

Kun nostin esiin blogiani kommentoineiden miesten argumenttien puutteet, he sivuuttivat kritiikin sisällön täydellisesti ja toistelivat, että mielipiteeni ovat vääriä ja tyhmiä.

Koska olen nainen.

En ole erityisen kiinnostunut siitä, mitä joku anonyymi älykkyysosamäärästäni ajattelee. Mutta se sai oivaltamaan, että pick-up artistin äänestys ja blogikommentit osoittavat saman asian. Että yhteiskunnassamme on diskursiivinen tila, jossa miehen on mahdollista ja oikeutettua sanoa: paikkasi on tämä, ja minä määrittelen sen.

Kun 19-kesäisenä työskentelin jäätelökioskilla, kohtasin säännöllisesti häirintää. Erityisen hyvin muistan viereisellä rakennustyömaalla työskentelevän miehen, joka kävi keväästä syksyyn asiakkaanani lähes päivittäin. Hän tuijotti hellittämättä, pöydästäänkin, mittaili päästä varpaisiin, ei laskenut katsetta sekunniksikaan. Heitteli härskiä läppää edessäni kavereilleen, kuten: ”Mites, laitetaanko vaimot vaihtoon?”

Minä oudosti vain hyväksyin tilanteen. Lakaisin maton alle, sillä eihän minulla ollut todellista vaaraa. Aistin, ettei hän tekisi mitään. Minun paikkani oli olla siinä hiirenhiljaa, antaa miehen puhutella ja katsoa, miten haluaa. Minä olin se, joka ahdistuin jo aamulla kotoa lähtiessäni, tulisiko mies tänään hakemaan kahvia.

Hän määritteli roolini. Hän kykeni siihen hienovaraisilla keinoilla, katseilla ja puheensävyllä.

Siksi, että hän oli mies.

Jos olisin sanonut vastaan, olisin ollut huumorintajuton, kenties sovinistikin. Jälleen kyse olisi ollut vain siitä, että minä en itse saanut määritellä, mikä missäkin tilanteessa on hauskaa. En, vaikka tilanteessa oli täysin kyse minusta, henkilökohtaisesta reviiristäni ja liikkumavarastani.

Tämän takia Me too on niin tärkeä kampanja. Se muistuttaa, että aina, kun joku käyttää etuoikeuttaan hyväkseen, kyse on alistamisesta. Toisen määrittelemisestä. Merkityksetöntä on, onko häirintä fyysistä vai sanallista kourintaa, sillä pohjimmiltaan jokainen tapaus kertoo ilmapiiristä, jonka on muututtava.

Eikä se voi muuttua, jos emme lakkaa vähättelemästä. Meidän pitää olla valmiita puuttumaan ja tunnistamaan. Ei ajatella, että tämä on liian lievää mainittavaksi; olen vain huumorintajuton tiukkis; ei  tässä ole todellista vaaraa. Sillä jokainen vallankäytön oikeutus, lievä ja harmitonkin, on alusta yhä pahemmalle ja pahemmalle häirinnälle.

Onneksi se toimii myös päinvastoin: jokainen somekommentti ja kahvipöytäkeskustelu on mahdollisuus vaikuttaa. Tilaisuus valita, ylläpitääkö vanhoja rakenteita vai luoko uutta.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s