Sinä et ole hyvä, huono etkä keskinkertainen

Lyhyet jalat. Pitkät jalat. 

Hyvä kirjoittaja. Huono kirjoittaja. 

Peruslaiska. Suorittaja.

Täynnä itseään. Liian vaatimaton.

Vaikeasti lähestyttävä. Helposti lähestyttävä. 

Minulle on sanottu elämässäni nuo kaikki asiat. Mikä on totta?

En ole saanut koskaan vastausta, sillä kysymys on väärä.

Tänään sain tuntemattomalta ihmiseltä palautetta, että kirjoitan sekavasti enkä selvästikään ymmärrä, mistä kirjoitan. Eihän tuntemattoman mielipiteillä ole arvoa eihän? Eihän sellainen satuta? Noin minä haluaisin ajatella.

Kirjoittaminen on alue, jossa tunnen yleensä oloni varmaksi. Se on työni, mutta myös tapa, jolla ilmaisen itseäni luontevimmin, osa identiteettiäni. Jos se vietäisiin minulta pois, minusta lähtisi samalla iso palanen. Ja kyllä, siksi palaute satutti.

Olen tottunut sellaiseen kritiikkiin, joka kohdistuu asiaan. Ilman palautetta ei kehity. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, että olisi helppoa ottaa vastaan kommentteja, jotka kyseenalaistavat kyvyn täysin. ”Älä ota sitä vakavasti” on tavallaan hyvä neuvo, mutta helposti vähättelevä – miten voisin olla ottamatta vakavasti jotain itselleni niin tärkeää?

Kysyin ensin itseltäni: puhuiko hän totta? Kunnes muistin taas, että kysymys on väärä.

Pari vuotta sitten eräs suhteellisen tunnettu professori sanoi minulle kurssin yhteydessä, että en osaa kuljettaa tarinaa, teen alkeellisia virheitä ja minun kannattaisi käydä kirjoituskurssilla. Minulla oli alan työkokemusta jo useamman vuoden ajalta, eli hän ei sanonut kritiikkiään vain kurssilaiselle, vaan myös tulevalle ammattilaiselle. Tapaamisen jälkeen olin hetken aivan rikki ja kyseenalaistin itsekin osaamiseni.

Vuotta myöhemmin graduni palautteessa luki: kauttaaltaan poikkeuksellisen sujuvaa proosaa ja harvinainen kielen taju. 

Kumpi on totta?

Molemmat, ja ei kumpikaan. Juuri siksi kysymys on väärä.

Annamme itsellemme ja toisillemme jatkuvasti määritelmiä. Olemme hyviä tai huonoja kirjoittajia, ystäviä, tanssijoita, vanhempia, uimareita… pitkiä tai lyhyitä, nuoria tai vanhoja, lahjakkaita tai lahjattomia, heikkoja tai vahvoja.

Jakoviivat ovat yksi tapa selkeyttää todellisuutta, mutta eivät ne ole todellisuus itse. Me itse olemme monimutkaisia, määritelmien väleissä. Vain pienen palasen meistä voi pukea sanoiksi, sillä ne yksinkertaistavat aina liikaa.

Ymmärsin sen konkreettisesti, kun aloitin aikuisena sekä lauluharrastuksen että uimakoulun. Se, että ensi viikolla uin kymmenen metriä enemmän, ei tee minusta nyt huonoa ja ensi viikolla hyvää uimaria. Ja vaikka aloitin laulun verrattain myöhään, se ei tarkoita, että olisin huono tai joku toinen ei voisi pitää ääntäni hyvänä.

Harvemmin meillä on tapana takertua kehuihin ja määritellä niiden kautta itseämme. Mutta paha sana jää tiukasti mieleen. Jos se jää kiertämään kehää alitajunnassa eikä sitä koskaan tiedosta ja työstä, se voi muuttua todellisuudeksi. Silloin se lamaannuttaa ja estää tekemästä jotain, mistä ehkä nauttisi.

Vieläkin mieleeni saattaa joskus välähtää pelko, että en osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä tai että silmäni ovat häiritsevän lähellä toisiaan, tai että olen nolo tanssija tai vaikeasti lähestyttävä, sillä kaikki nämä asiat on joku sanonut minulle joskus. Mutta kun tiedostan, että ne ovat jonkun minulle antamia määritelmiä (osa itse vahvistamiani), voin päättää toimia toisin kuin tarina määrää.

Luovan kirjoittamisen kurssilla en uskaltanut lukea tekstejäni ääneen, mutta uimakouluun ja tanssitunnille uskaltauduin. Vanhasta tottumuksesta tietenkin odotin vain vahvistusta uskomuksilleni: että todellakin olen toivottoman lahjaton. Ensin tuntuikin siltä, sillä alku oli rämpimistä, kaukana onnistumisen elämyksistä.

Olisin helposti voinut jättää leikin siihen ja todeta, että olin oikeassa. Mutta jatkoin. Yritin toisen ja kolmannen kerran. En edelleenkään loistanut, mutta vanhat tarinat eivät toteutuneet. Huomasin, että kehityn.

Siksi teen kaikkea tuota: kirjoitan, uin, tanssin. Sillä tarinat määrittävät vain niin kauan, kuin niiden antaa määrittää itseään. Vasta kun alkaa elää tarinoiden välissä, huomaa, että ne kaikki voivat olla olemassa yhtä aikaa. Ja niistä jokaisella on yhtä paljon ja vähän merkitystä.

Advertisement

Ei ole pakko jaksaa — paitsi pysähtyä

 

Tänään kävelymatkalla kotiin pysähdyin järven rantaan, sillä näky oli harvinaisen kaunis. Aurinkoisen päivän jälkeinen tyyni, sinipunainen iltahämärä ja täysi hiljaisuus.

Kiskaisin kännykän taskusta,  tarkensin ja otin kaksi kuvaa, ihan nopeasti vain. Pitäisi olla kotona puoli kuudeksi.

Sitten seisahduin. Eihän minulla ollut aikatauluja loppuillalle eikä mitään syytä, miksi pitäisi olla kotona juuri puoli kuudelta. Tai kuudelta, seitsemältäkään.

Havahduin siihen, etten ollut varmaankaan koko viikkona pysähtynyt katselemaan kiireettömästi, joten seisahduin nyt vähän pidemmäksi ajaksi. Niinkin pieni päätös, mutta yllättävän vaikea. Ihmettelisikö reipas ohikulkija, miksi seison siinä kuin en olisi menossa minnekään. Toimettomana.

Pienet sanat, joilla rakennamme itsellemme jatkuvasti suorituspaineita, ovat välillä niin salakavalia. Oltava mentävä täytyy pitää pakko. Ne ovat petollisia sanoja, sillä mihin me oikeastaan vertaamme itseämme? Ihanneminään vai johonkuhun toiseen, jota ihailemme?

Kuinka suuren osan kiireen tunnusta luomme lopulta itse itsellemme? Paljonko pitäisi jaksaa, jotta olisimme tyytyväisiä?

Minä tunsin pitkään syyllisyyttä siitä, että moni harrastuksistani on tippunut pois. Voisin vapaallani vaikka maalata, kirjoittaa kirjaa tai lukea ranskaa! Aina välillä joudun pysäyttämään itseni ja kysymään, miksi päivänsä pitäisi suorittaa täyteen tai edes puolilleen. Miksi puhdas toimettomuus tuntuu niin väärältä? Se, että päättää viettää kokonaisen sunnuntain kissa sylissä peiton alla? Tai edes pysähtyy hetkeksi rantaan ottamaan kuvia?

Tehokas tuntuu monelle olevan suurimpia tunnustuksia, jonka voi itselleen antaa. Miksei juuri koskaan kuule, että joku kehuu itseään armolliseksi, omia rajojaan kunnioittavaksi? Miksei kukaan koskaan sano, että minä olen hyvä pysähtymään?

Vieläkin aina välillä unohdan antaa itselleni luvan pysähtyä. Väsähdän suorituslistaani, rojahdan sohvalle räpläämään puhelinta. Lillun välitilassa, jossa en saa aikaiseksi mutta en rentoudukaan, ja tunnen siitäkin syyllisyyttä. Jos en murehdi jotain suoritusta, niin vähintään murehdin sitä, pitäisikö olla suorittamassa jotain.

Kesti vuosikausia, ennen kuin oivalsin: ei jaksaminen ole päivästä toiseen sama energiavarasto, vaan herkkä ja muuttuva.

Jouduin elämään aikuiseksi asti, ennen kuin ymmärsin, että uuvun herkästi isoista juhlista tai meluisasta avokonttorista. Saatan olla illalla uupunut, vaikka en fyysisesti olisikaan rasittanut itseäni. Vaikka tapaisin vain yhden vieraan ihmisen, saatan väsähtää: analysoin niin tiiviiseen tahtiin ilmeitä, äänenpainoja, asentoja ja vielä omia sanojani, että se on pieni urheilusuoritus. Kesti pitkään ymmärtää, että toiset ovat aistiärsykkeille herkempiä, eikä se tee minusta laiskaa tai hidasta. Eikä keho osaa erotella stressin lähteitä. Rankka treeni tai riita voi viedä voimavarat yhtä lailla.

Siksi pitäisi on niin petollinen sana. Emme me ole koneita, vaan herkkiä, joka hetki muuttuvia kokonaisuuksia.

Kun lakkasin tietoisesti käyttämästä tuota sanaa, jotain maagista alkoi tapahtua. Aloin jaksaa enemmän siitä yksinkertaisesta syystä, että nautin enemmän siitä mitä teen. Kun ei sanastossani enää ollut pakkoa, aloin keskittää huomiotani siihen, mitä itse haluan. Se ei käy taikaiskusta, vaan opettelen edelleen jatkuvasti. Aina vieläkin lipsahdan vanhaan sanastoon. Kuten tänään järvenrannalla.

Vuosia sitten uuvutin itseni, ja nyt tiedän miksi. En kuunnellut kehoni viestejä vaan sanelin itselleni, kuinka paljon minun pitäisi objektiivisesti jaksaa, päivästä toiseen. Tunsin syyllisyyttä, jos väsähdin silloin kun ei olisi pitänyt, ja jatkoin puskemista.

Mutta keho on viisas. Ihmeellisen kestävä, mutta niin herkkä. Puskemista voi jatkaa vain jonkin aikaa. Minulle pysähdys tuli eteen vasta, kun en jaksanut enää mitään.

Oman kehon kuuntelu on jatkuvaa opettelua, sillä kehokaan ei pysy samana läpi elämän. Mutta enää en kohtele sitä kuin konetta, vaan yritän muistaa pysähtyä, säännöllisesti, joogamatolle, järvenrantaan tai ihan vain hengittämällä syvään sisään, omien ajatusteni ääreen.

Ja jos joskus väsyn, tiedän, etten ole tehnyt mitään väärin, vaan kehoni yrittää vain kertoa, että se kaipaa nyt pysähdystä, ei lisää kierroksia. Hetken toimettomuutta.

Kun ei jaksa enää vihata kehoaan, muttei vielä osaa rakastaa

Ranskassa oli kuuma kesä vuonna 1999. Katselin huolella puettuja ruskeasilmäisiä pariisilaistyttöjä, joilla oli kiiltävät tuuheat pitkät hiukset, minulla hiestä sotkuinen maantienvärinen polkka ja glitterpaita.

Yöksi ajoimme Disneylandiin hotelliin, joka näytti ulkoa vaaleanpunaiselta prinsessalinnalta ja jonka kylpyhuoneessa oli marmoria ja kultaiset hanat. Joka tytön unelma.

Iltapesun jälkeen seisoin sivuttain barokkipeilin edessä t-paidassa ja alushousuissa.

Minulla on kamalan iso maha, nyyhkytin.

Isä ja äiti näyttivät neuvottomilta yhdeksänvuotiaan vierellä, joka oli juuri keksinyt, että hänen kehonsa on vääränlainen. Mistä se tuon on saanut päähänsä? Jospa, jospa se kuitenkin vitsailee?

Ei sinulla ole mitään mahaa, he lohduttivat lempeästi, sen näköisinä, etteivät oikein tiedä mitä sanoa. Heidän silmissään oli huoli: eihän tuossa iässä kuulu vielä huolehtia mahoista?

Aamiaisella söin vatsani täyteen hengästyttävän notkuvassa buffetissa, jollaista en ollut ennen nähnyt. Huvipuistossa katselin Jasmineksi pukeutuneen hoikan tytön paljasta napaa ja tunsin syyllisyyttä, että olin syönyt niin paljon. Seuraavana aamuna otin vähemmän.

Ensimmäisiä muistikuviani kehovihasta.

Olen muistellut yhdeksänvuotiasta minua viime aikoina, etenkin silloin, kun joku kutsuu kehopositiivisuutta vaaralliseksi suuntaukseksi, joka tekee ylipainosta muoti-ilmiön. Ne, jotka sanovat noin, unohtavat, että pohjimmiltaan kehopositiivisuudella ei ole painon kanssa mitään tekemistä, vaan kehovihan, joka ei katso ikää, sukupuolta, ulkonäköä tai painoa. Kehovihan, joka kumpuaa syvältä, usein jo lapsuudesta.

Kehoviha voi alkaa äidin pussikeittodieeteistä, koulukiusaamisesta, myrkyllisestä parisuhteesta, joskus vain ystävän puolihuolimattomasta naljailusta, joka jää kiertämään kehää mielessä ja syvenee pakkomielteeksi. Pahimmillaan se rajoittaa elämää, ahdistaa, saa epäilemään omaa arvoa.

En mitenkään olisi yhdeksänvuotiaana voinut keksiä päästäni, että kehoni näyttää väärältä. Olin napannut ihanteet muualta, sillä osasinhan jo tarkasti arvottaa: pieni maha hyvä, iso maha huono. Osasin vertailla itseäni ohikulkijoihin ja vaatekatalogien tyttöihin. Sen ajan vastineet Instagramille.

Joku voisi sanoa, että mikä minä olen normaalipainoisena puhumaan kehopositiivisuudesta. Tuo kommentti unohtaa sen, että minkä kokoinen tahansa voi tuntea itsensä riittämättömäksi.

Yli puolet miehistä ja naisista on tai on ollut kehoonsa tyytymättömiä. Eikä tätä joukkoa yhdistä kehomme muoto tai koko vaan se, että kohtelemme tai olemme joskus kohdelleet sitä julmasti, inhonneet ja kurittaneet. Yhdellä se on johtanut sairaalloiseen laihuuteen, toisella pakonomaiseen ahmimiseen ja ylipainoon, kolmannella se ei näy päällepäin mitenkään. Kolmansia on suurin osa.

Tiedän, miltä syvä kehoviha tuntuu. Kun joka kerta peilin ohittaessaan on pakko puristaa olematonta kylkimakkaraa ja tarkistaa, ettei se ole kasvanut eilisestä. Tiedän miltä tuntuu tuijottaa kehoaan niin kriittisesti, että alkaa nähdä jokaisen millin virheenä, tynkäjalat perunanenä, eikä lopulta enää tiedä lainkaan miltä näyttää.

Tiedän, miltä tuntuu, kun kadottaa täysin yhteyden omiin tarpeisiinsa, ajaa kroppansa äärirajoille, nälkiinnyttää sen syömällä pelkkiä lihakeittoja ja sokerittomia proteiinipatukoita, kurittaa ylipitkillä salitreeneillä joiden jälkeen niveliäkin särkee. Eikä koskaan, ei koskaan ole eilistä tyytyväisempi.

Kun ei enää muista, millaista on puhua itselleen ystävällisesti.

Tiedän millaista on olla pohjalla: kun on niin uupunut vihaamaan, ettei enää jaksa, mutta toisaalta ei osaa rakastaakaan, koska on unohtanut.

Tiedän kuinka työlästä on harjoitella näkemään itsensä kokonaan uudella tavalla, kuinka raskasta on käydä sellaisia ihanteita vastaan, jotka kannustavat kurittamaan, kaventamaan, suorittamaan, kun on koko ikänsä uskonut niihin kuin omiin vanhempiinsa. Kuinka turhauttavan työlästä ja mekaanista on opetella aikuisena lempeys, joka jollekin tulee jo lapsena luonnostaan.

Onneksi tiedän myös, miten ihanan painottomia ovat ensimmäiset hetket, kun tuntee vihdoinkin olevansa riittävä, kun ei tarvitse lihottaa ei laihduttaa. Miltä tuntuu ensimmäinen päivä, kun huoletta kulkee peilin ohi ja jopa vilkaisee siihen ahdistumatta.

Tiedän, että se on jatkuvaa opettelua, johon tarvitsee vieläkin tukea; halauksia, ystäviä, pitkiä aamiaisia, joogahengityksiä, karkkipäiviä ja rakastavaa puolisoa.

Kun on kerran kulkenut syvästä vihasta johonkin, jota voi jo varovasti alkaa kutsua rakkaudeksi, ei enää ikinä tahdo kuunnella kurittavia viestejä. Haluaa pikemminkin tulla itse näkyville kertomaan, että särkyneen peilikuvan voi korjata; että sinulla on täysi oikeus ja mahdollisuus rakastaa ja kohdella kehoasi hyvin.

Tekee mieli kaapata yhdeksänvuotias tyttö syliin ja sanoa: Ei sinun iässäsi vielä kuulu huolia tuollaisesta. Eikä muuten missään muussakaan iässä.