”Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?”

Tunnustan. Olen kännykkä- ja someriippuvainen.

Monet kerrat olen julistanut muuttavani tapani ja ryhtyväni somelakkoon. Tästä alkaa uusi elämä! Elämä, jossa aamu alkaa meditaatiolla, jatkuu hyvällä kirjalla ja loppuu läsnäoloon.

Ehkä sosiaalinen paine auttaa, ajattelin, ja tein julkisen Facebook-päivityksen: Moniko ihminen tykkää tästä julkaisusta? Lupaan olla niin monta iltaa peräjälkeen koskematta puhelimeen!

Tykkääjiä oli yli 50, mutta tahdonvoimani jaksoi parhaimmillaan kolme vuorokautta.

Sitten sängyssä mieleen on juolahtanut jokin stressin aihe, ja olen äkkiä tarttunut turvalliseen puhelimeen, aloittanut päättömän Instagramin skrollailun, joutunut Youtube-vlogilimboon tunneiksi ja menettänyt ajantajun. Olen täyttänyt lukemattomat tylsät hetket laitteella, jota en oikeastaan edes tarvitse, sortunut ahmimaan tyhjää sisältöä keskellä yötä ja nolostellut, jos kännykän valo on paljastanut minut.

Joskus hävettää ja turhauttaa. Unenlaatuni kärsii ihan varmasti, samoin palautuminen. Puhelin syö aivoenergiaa, jumittaa niskan ja pilaa ryhdin.

Olen valittanut, toivotellut ja turhautunut ääneen. Silti kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta yksinkertaista kysymystä: Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Niin ei tapahdu, koska lähes kaikki tuttuni pystyvät samastumaan. Eivät heistä kaikki ole some- tai kännykkäkoukussa. Yksi on riippuvainen Candy Crushista, toinen Netflixistä, kolmas pleikkaristaan. Neljäs ehkä harmittelee kynsien pureskeluaan. He tiedostavat, että pitäisi, mutta kun siinä on niin paljon muutakin! Stressi, tylsyys, valvominen, melkein mikä tahansa voi saada repsahtamaan. Vielä kinkkisemmän asiasta tekee se, että tuo sama itseä turhauttava käytös on myös palkinto.

Tällä on yllättävän paljon yhteyksiä toiseen esimerkkiin: tunnesyömiseen ja ylipainoon.

Olen kuullut useilta ylipainoisilta tutuiltani, että sellaiset, joilla ei ole aiheesta omaa kokemusta, ovat tarjonneet heidän paino-ongelmaansa patenttiratkaisua:

Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni? Sillä tahdonvoimaahan se vain vaatii. Sen kun päätät ja ryhdyt.

Aikanaan pelkäsin kaloreita ja liikuin kuin hullu, mutta kenenkään ei olisi tullut edes mieleen kysyä minulta, että mikset ota itseäsi niskasta kiinni. Alat syödä enemmän ja liikkua vähemmän. Ei tietenkään tullut, koska minähän olin kontrollin perikuva.

Juuri tässä on iso harha: en nimittäin ollut.  Olin käytökseni uhri, ihan yhtä lailla kuin sellainen, joka on koukussa ahmimiseen. Ero on siinä, että jälkimmäiseltä tapaukselta vähintään yksi ihminen on taatusti muistanut kysyä: Mikset ota itseäsi niskasta kiinni. 

Kun puhutaan isoista elämänmuutoksista, tuo kysymys on täysin ontto. Se ei tarjoa ratkaisua, joka pureutuisi ongelman syihin. Se olettaa, että ihminen toimii yhdellä akselilla: laiska — ahkera, tahdonvoima — repsahdus.

Miksi juuri painon kohdalla yksinkertaistamme näin rajusti? Yksi syy on se, että ylipaino on arvolatautunutta. Someriippuvuuden tai pakkoliikunnan joku voi tulkita vaikka kuvastamaan sitä, kuinka kaipaan välillä hetken hengähdystä tehokkaasta, kiireisestä elämästäni. Ylipainoinen sen sijaan voi olla vaikka kuinka urheilullinen ja menestynyt uratykki, mutta koska hän on ylipainoinen, jokin hänen olemuksessaan sanoo laiska. Monen mielessä se tarkoittaa lupaa kysyä häneltä: mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Minkä tahansa muutoksen tekeminen on vaikeaa. Liiasta liikunnasta luopuminen tuntui siltä kuin minusta olisi viety palanen. Minun piti edetä pienin askelin, luoda fiksuja välitavoitteita. Piti myös pikku hiljaa rukata muuta elämää rennommaksi: lisätä unta vartti kerrallaan, löytää muuta mielekästä sisältöä elämään. Samoin joutuu tekemään se, joka yrittää tehdä liikunnasta rutiinin. Nyt olen jälleen saman pyristelyn äärellä, kun yritän päästä irti someriippuvuudesta. Ja vaikka ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen (laita puhelin pois) se vaatii valtavan paljon energiaa.

Miten paljon vähemmän syyllistämistä ja häpeää maailmassa olisi, jos emme luottaisi niin sokeasti omaan tahdonvoimaamme ja kykyymme hallita elämäämme. Ja olettaisi, että jokaisella on samanlaiset voimavarat.

Kuinka paljon kestävämpiä muutoksia saisimme aikaan, jos antaisimme itsellemme armoa ja tiedostaisimme, että olemme herkkiä ärsykkeille, tunteille, muutoksille. Että olemme oppivaisia, mutta toisaalta rutiiniemme orjia – eikä yhteenkään elämänmuutokseen siksi ole jokaiselle sopivaa patenttiratkaisua.

Kuinka paljon paremmin pystyisimme olemaan tukena toiselle muutoksen alussa olevalle, jos muistaisimme aina kysyä itseltämme: onko minulla riittävästi tietoa tämän ihmisen tilanteesta, että voin antaa hänelle neuvoja? Varsin harvoin vastaus on kyllä.

Silloin meille jää vaihtoehdoksi lähinnä tukea ja kuunnella, arvottamatta. Ja usein läsnäolo on juuri sitä, mitä toinen kaipaa.

Advertisement

8 asiaa, jotka haluan sinun tietävän ahdistuksesta

1. ”Ahdistunut” ja ”ei-ahdistunut” eivät ole kaksi pistettä. 

Olen toipunut ahdistuksesta. Se ei tarkoita, etteikö minulla joskus olisi väsyneitä päiviä. Matkalla sairaudesta terveyteen ei ole maaliviivaa: Onneksi olkoon, olit miljoonas parantuja. Palkintona saavutuksesta voit noutaa huolettoman loppuelämän!

Sairaus ja terveys eivät ole kaksi pistettä, vaan jana, jossa kumpikin voi olla läsnä yhtaikaa. Toipuminen ei tarkoita, että paha katoaa. Ennemmin se tarkoittaa, että pahan osuus kutistuu ja pienen kasvaa. On yhä vähemmän huonoja ja enemmän hyviä päiviä, ahdistus on lievempää, se kestää vähemmän aikaa, omat voimavarat kasvavat. Kaikki näistä ruokkivat toisiaan.

Kun lakkaa odottamasta läheisessään lopullista, yhtäkkistä muutosta parempaan, elämä helpottuu. Ja kun hyväksymme toistemme keskeneräisyyden, meistä tulee empaattisempia, sallivampia. Olemme myös valmiimpia kohtaamaan itse vaikeuksia. Emme enää kauhistu sairautta vaan tiedämme, että mielenterveys on täynnä harmaan sävyjä, joista kaikki ovat erottamaton osa ihmiselämää.

2. Ahdistus on myös taipumus.

Ahdistusta on joskus jokaisella. Kun se on ajoittaista, liittyy selkeästi johonkin ja menee ohitse kun tilanne raukeaa, eikä hallitse arkea, se on todennäköisemmin taipumus kuin sairaus. Rajanveto on vaikeaa: myös terveen ahdistus voi olla hetkittäin hyvin voimakasta. Tärkein ero on siinä, hallitseeko se elämää, täyttävätkö pelot mielen unissakin, pakottavatko murheet jäämään töistä kotiin, rajoittavatko ne elinpiiriä viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Minulla on nykyään ajoittaista ahdistusta, joka menee normaalin piikkiin, koska se ei häiritse elämääni. Koska olen herkkä, olen ahdistukselle keskimääräistä alttiimpi. Tiedostan, että tuon taipumuksen takia minun täytyy edelleen harjoitella pitämään itsestäni hyvää huolta. Se on matka, joka ei pääty koskaan, eikä tarvitsekaan.

3. Järki auttaa, mutta ei ratkaise kaikkea.

Jos voisin järkeillä murheeni pois, tekisin sen kyllä. Mutta tunnepuoli toimii myös itsenäisesti haitalliset, sitkeät, opitut ajatusmallit moottorinaan eivätkä kysele järjeltä neuvoa. Vanhojen uskomusten ja tapojen muovaaminen vaatii sitkeää harjoittelua.

Ajatusten ulkoistaminen on tehokas keino käsitellä ahdistusta, mutta oikea muotoilu on tärkeää. ”Mitä sinä tuollaisesta stressaat” voi tarkoittaa hyvää mutta kuulostaa vähättelyltä. Ahdistunut todennäköisesti tietää itsekin, että hänen huolensa ovat suhteettoman suuria ja irrationaalisia.

Joskus ahdistuneella on tarve vain saada sanoa ääneen, mikä vaivaa. Sinun ei tarvitse ottaa kantaa, ei löytää ratkaisua. Ainoastaan osoittaa, että olet, kuuntelet.

4. Käytä huumoria harkitusti.

Itseironia ja musta huumori on minulle voimauttavaa. Mutta ei kaikille. Mielenterveysongelmista kannattaa heittää huoletonta vitsiä vasta, jos on varma, että se on sopivaa – eli toisin sanoen jos toinen on tehnyt selvän aloitteen. Mielenterveysongelmat ovat edelleen tabu, ja ne kohtaavat jo kylliksi vähättelyä. Vitsailu kääntyy herkästi alas eli heikompaan päin lyömiseksi. Silloin se vain vahvistaa hiljaisuuden ja salailun ilmapiiriä, jota avoimuudella ja kovalla työllä pyritään purkamaan. Käytä siis tarkkaa harkintaa.

5. Muista lusikat.

Oivallinen vertaus voimavaroista: Kuvittele, että sinulla on käytössäsi seitsemän lusikkaa yhdelle päivälle. Jokainen tekeminen ja kohtaaminen vie sinulta vähintään yhden lusikan. Kaupassa käyminen voi viedä kaksi, ryhmäliikuntatunti neljä, isot juhlat kuusi, kävelylenkki yhden. Myös moni ennakoimaton seikka kuluttaa lusikoita: valvominen, riitely, yllättävä stressi.

Miten sinä jakaisit lusikkasi?

Toisen voimavaroista ei voi tehdä päätelmiä päältä päin. Joku porskuttaa tapaamisesta toiseen kuluttamatta yhtäkään lusikkaa, joita hänellä saattaa sitä paitsi olla valmiiksikin jo monta kymmentä. Toinen voi oikeasti tarvita päivän tai viikon toipumista sellaisen päivän jälkeen, josta sinä itse keräät vain lisää virtaa. Jaksamisen rajat ovat yksilölliset, eivätkä ne pysy päivästä toiseen samoina.

6. Huono päivä ei tarkoita luovuttamista.

Toipuminen on mielen valmentamista uuteen. Koska uusi vie aina enemmän energiaa kuin vanha ja tuttu, toipuminen on väsyttävää. Siihen kuuluu väkisinkin takapakkeja. Joskus se on pienestä kiinni: jo heikot yöunet tai riita läheisen kanssa voi saada vanhan ahdistuksen ja ajatusmallit valloilleen.

Se, että toinen näyttää kamppailevan ajatustensa kanssa tavallisesta enemmän, ei tarkoita, ettäkö hän ei tekisi jatkuvasti töitä paranemisen eteen. Saati sitä, että hän olisi luovuttanut.

Huonoa hetkeä ei kannata pelästyä. Se ei kumoa aiempia ja tulevia hyviä päiviä. Tehty työ ei pyyhkiydy pois. Ratkaisevaa ei ole niinkään se, onko huonoja päiviä, vaan se, antaako niiden määrittää mennyttä ja tulevaa. Herääkö pelokkaana vai toiveikkaana uuteen.

7. Ahdistuksella on lukemattomat kasvot.

Ahdistus on monen mielessä yhtä kuin sen tutuimmat oireet: tärisevät kädet ja ääni, hikoilu, itku. Äärimmillään paniikkikohtaus. Tältä ahdistus usein näyttää, muttei aina. Ahdistus voi piiloutua vitsailun, vakavuuden, viattomalta näyttävän puuhastelun, hermostuneen puheensorinan, toisaalta vaikka mitään tekemättömyyden alle. Moni häpeää ja pelkää oireiden paljastamista niin, että pitää yllä suojakuorta viimeiseen asti ja tarpeen tulleen poistuu paikalta. Lause ”ethän sinä näytä ahdistuneelta” voi saada epäilemään omien oireiden todenperäisyyttä. Mutta ahdistuksen tekee mielen sisäinen kamppailu. Fyysinen on vain ilmiasu, seuraus.

8. Ahdistus ei kumoa onnellisuutta.

Tosimaailmassa ei olla pohjalla tai selviytyjiä, vaan luovitaan mahdollisimman hyvin ääripäiden välissä. Samaan tapaan kuin sairaus ja terveys voivat olla olemassa yhtaikaa, myös onnellisuus ja ahdistuneisuus voivat. Eivät ne oikeastaan edes ole vastinpari. Ahdistus ei poista onnellisuutta, tuo vain lisähaastetta.

Kun siis hymyilen ja joskus jopa hehkutan ääneen, kuinka onnellinen toisinaan olen, en vähättele. Ehkä jopa päinvastoin: en aina löydä sanoja sille, kuinka ihanan painottomalta elämä hyvinä päivinä tuntuu, kun on käynyt niinkin toisenlaisessa paikassa – ja päässyt sieltä paikkaan, jossa on niin paljon enemmän hyvää kuin pahaa.