Päätin tehdä asioita, joissa olen huono – ja oivalsin jotain tärkeää itsestäni

runner-1863202_1280 (1).jpg

Noin viisitoistavuotiaaksi asti inhosin liikuntaa. Muistoissani lapsuuteni liikunta kiteytyy yhteen sanaan: sähläystä.

Sillä sanalla höntsykerhon yleisurheiluopettaja kutsui juoksutekniikkaani eikä päästänyt minua kilparyhmään. Löin pesismailalla huteja, en oppinut kärrynpyörää, potkin enemmän nilkkoihin kuin jalkapalloa. En saanut yhdestäkään lajista onnistumisen elämyksiä. Tunsin olevani hidas ja kömpelö. Viestijuoksussa rintaan pisti ja puuskutin.

Viisitoistakesäisenä aloin juosta. Laitoin kellon soimaan, sidoin lenkkarinnauhat ja suljin oven hiljaa. Jaksoin aluksi neljä minuuttia. Kohta viisitoista. Seuraavana kesänä juoksin puolimaratonin, liityin salillekin. Sain voimaa ja kunnostani tuli kohtalainen, jopa hyvä. Muutaman vuoden kuluttua ylitin maratonin maaliviivan kesäisessä Tukholmassa.

Jäin koukkuun. Tuntui hyvältä esitellä itsensä ja sanoa, että harrastan kestävyysjuoksua tai jopa: olen juoksija. Liikunnasta tuli tiivis osa identiteettiäni. Se tuntui mielettömältä: minä, joka en ole millään saralla liikunnallisesti lahjakas, mutta joka miettii palautumisjuomia, lukee juoksukenkävertailuja ja suunnittelee reissua maratonin ympärille.

Minä nautin juoksusta, tämä on minun lajini. Niin uskoin, ja totta se olikin. Nautin endorfiineista, uusista ennätyksistä, kevyesti rullaavasta askeleesta asfaltilla, onnenpöhnästä maaliviivalla.

Juuri ennen Berliinin maratonia sain keuhkoputkentulehduksen ja monen kuukauden treeni meni hukkaan. Jos joku olisi kertonut etukäteen, olisin sanonut, että en pääsisi harmituksesta kuukaudessa enkä kahdessakaan. Mutta matkustin kuitenkin Berliiniin. Seurasin lähes kivutta juoksijoita sivusta ja istuin kahvilan terassilla.

Pari vuotta eteenpäin olin taas matkalla maratonille, ja lonkkani tulehtui. Olin puoli vuotta jäähyllä juoksusta. Taas kerran minua harmitti yllättävän vähän. Ehkä hetken itkin vauhdikkaiden intervallilenkkien perään, mutta lopulta oli helppoa siirtyä huoltamaan kipua pois pehmeällä joogalla ja kävelyllä.

Mutta miksi? Jos kerran juoksu oli niin tiivis osa identiteettiäni, miksi siitä oli niin helppo luopua? Olinko oikeasti edes liikunnallinen? Hetken pohdinnan jälkeen vastasin itselleni: kyllä olen. Sen sijaan aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa omat motiivini juosta.

Tällä viikolla sain peräkkäisinä päivänä kaksi päinvastaista liikuntakokemusta ja oivalsin jotain.

Maanantaina hypin, juoksin ja punnersin bootcampilla. Lopuksi teimme lihaskuntotestin, josta sain erinomaisen. Kotiin lähtiessäni olin rento ja täynnä virtaa. Olipa hyvä treeni!

Seuraavana päivänä menin uimakouluun. Olen käynyt saman kurssin jo kertaalleen, ja potkin rintauintia suhteellisen itsevarmana. Sitten opettaja pyysi minut sivuun, muut saivat jatkaa. Nilkat koukkuun, hän neuvoi, potkaise sivulle. Otti nilkoistani kiinni ja opetti. Ei noin aikaisin, koukista lisää.

Nolona pärskin kaksi altaanmittaa jäljessä, kun muut odottivat. Päänsisäinen sättijä käynnistyi välittömästi: Mikset sinä opi! Ei se voi olla niin vaikeaa. Kuvittelin, että kaikki katsovat. Tunnin jälkeen lähdin väsähtäneenä, jalat raskaina ja ajattelin, että onneksi ensi viikolla on hiihtoloma eikä uintia.

Kummassakaan treenissä ei itsessään ollut mitään vikaa, mutta miksi oloni niiden jälkeen oli kuin yö ja päivä?

Löysin selityksen suhteestani juoksuun:

En ole oikeastaan koskaan tainnut tietää, millaisesta liikunnasta pohjimmiltani nautin. Etappien jahtaaminen on hämärtänyt sen kokonaan. Että juoksisin maratonilla tai kymppillä paremman ajan, oppisin käsilläseisonnan ja pistoolikyykyn ja vetäisin 15 leukaa. Taipuisin joogassa spagaatiin.

Olen kokeillut kaikenlaista, mutta en koskaan hurahtanut täysillä mihinkään. Olen käynyt Bollywood-tunnilla, rumbaamassa, crossfitissä, boulderoimassa, ilmajoogassa, käsilläseisontakurssilla, yleisurheilukerhossa, tennistunneilla ja lopulta jättänyt kaiken kesken, kun en ole tuntenut pärjääväni.

Minulla oli kyllä kova tarve esitellä itseni juoksijaksi, ehkä siksi, että se paikkasi lapsuuden liikkumattomuuden luomia itsetunnon kolhuja. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista sisäistä paloa juoksulenkille, kun jouduin jättämään lenkin väliin.

Viime viikolla päätin testata jotain ihan erilaista: nyrkkeilyä. Lyöntini olivat heikkoja, asentoni kummallinen ja refleksini hituroivat, mutta päätin heti siinä hetkessä, että annan päänsisäisen sättijän sättiä ja nauran itselleni. Kun huomasin, että arvostelija lähti käyntiin, ei kela kokonaan vaimentunut, mutta jatkoin iskemistä.

Tunnilta lähdin kevyin mielin. En ollut porukan paras, mutta minulla oli aidosti hauskaa.

Juuri tämä tunne minun liikuntahistoriastani on puuttunut. Olen vältellyt kaikkea, missä olen kokenut olevani huono, joten en ole antanut itselleni mahdollisuutta oppia. En ole koskaan antanut itseni nolata itseäni rehellisesti ja nauraa.

Mielessäni alkoi kypsyä idea: mitäpä jospa ilmoittautuisin sen enempää miettimättä thainyrkkeilyn alkeiskurssille. Siihen arvostelija yritti vielä rynnätä väliin: taasko luulet innostuvasi jostain?

Mutta tunne on tällä kertaa erilainen. En edes halua olla paras, vaan ylittää kehtaamisrajan, oppia uutta ja tulla vahvemmaksi. Henkisesti ja fyysisesti.

Yllätin hiljattain itseni spontaanisti selailemasta juoksutapahtumia ja vatsassani alkoi kutkuttaa ajatus maaliviivan ylittämisestä. Ja oikeastaan odotan seuraavaa uintikertaakin.

En vieläkään tiedä, mistä liikunnasta pohjimmiltani nautin eniten. Mutta nyt minulla on ehkä aavistus.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s