Minulla ei ole mitään hävettävää

happy-2561417_640

Olen jo muutamaan otteeseen käynyt tuttuni kanssa suunnilleen seuraavanlaisen keskustelun:

Ehditkö huomenna kahville/salille?

M: Huomenna on vähän huono, mulla on yksi… meno.

Ai, okei, selvä. Mikä meno?

Se on… mä menen lääkärille.

Ai, missä päin se on? Ehtisikö sen jälkeen?

No vähän hankalasti. Se on Espoossa, vähän huonon matkan päässä. 

 

Lähimmät ystäväni tietävät, miksi matkustan kahden viikon välein bussilla Kauniaisten rajalle. Heille pystyn toteamaan sen täysin arkisesti: minulla on huomenna terapia. Ihan yhtä luontevasti keskustelen istuntojen sisällöstä. Jaan mielelläni oivalluksia, joita psykologin vastaanotolla saan, sillä niitä tulee jatkuvasti.

Sen sijaan puolitutuille selitän milloin epämääräisesti menosta tai lääkäristä. Välillä minua itseänikin huvittaa oma häveliäisyyteni.

Mitä oikeastaan pelkään?

Välillä jopa tuntuu, että olisi helpompaa myöntää olevansa vaikkapa masentunut kuin käyvänsä säännöllisesti juttelemassa psykologille. Ehkä terapiaan liittyy vieläkin stigma, ikään kuin se olisi leima otsalla: et sitten pärjännyt omin avuin. Ehkä pelkään, että muut pitävät särkyneenä, sääliteltävänä.

Ehkä juuri samasta syystä tuskailin itsekin pitkään, voinko aloittaa käynnit uudelleen. Aiemmassa elämässäni lukioikäisenä ja yliopiston alussa käytin terapiaan yhteensä noin neljä vuotta, mutta välissä vierähti vuosia ilman. Pitkään ajattelin, että koska minulle kerran kuuluu nykyään ihan hyvää, minulla ei ole tarvetta. Olen terapiakortin jo kokeillut ja nyt minun on paras sinnitellä niillä taidoilla, jotka tähän mennessä olen oppinut. Olin päättänyt, että turvautuisin terapiaan vain, jos minulla alkaa mennä oikeasti huonosti.

Viime syksynä tulin toisiin aatoksiin. Havahduin siihen, kuinka jäykkä käsitykseni toipumisesta oikein oli. Kuka määrittää, että en saisi enää ikinä kaivata ulkopuolista tukea pohdinnoilleni? Saati muuttua ihmisenä? Kun lopetin aiemman terapiani noin viisi vuotta sitten, olin tuskin aikuinen. Olin aivan eri elämäntilanteessa, minulla oli erilaiset huolet. Ja täysin erilaiset valmiudet käsitellä niitä.

Olen paperilla terve. Pärjään hyvin ja olen perusonnellinen. Silti painiskelen edelleen kehonkuvan ongelmien, vaativuuden ja itsesyytösten kanssa. Ne eivät hallitse elämääni eivätkä mieltäni, mutta ne ovat edelleen olemassa, toistuvia ja todellisia. Miksi en voisi tehdä niille jotain?

Löysin terapeutin, joka on paneutunut ruumiinkuvan häiriöiden hoitamiseen. Se tarkoittaa 45 minuutin bussissa köröttelyä iltaisin kerran kahdessa viikossa, mutta jo ensikäynnistä lähtien tiesin, että tein oikean päätöksen. On ollut valtavan vapauttavaa ja avartavaa keskustella ammattilaiselle, jonka kanssa tunnen olevani täysin samalla aaltopituudella. Olin jopa yllättynyt siitä, miten paljon uutta voin vielä oivaltaa.

Huomasin myös muutoksen siinä, miltä terapia tuntuu. Kun noin kymmenen vuotta sitten istuin avautumassa elämästäni psykologille ensimmäisen kerran, käynnit olivat sinnittelyä ja olin joka kerran jälkeen niin loppu, että vain makasin sohvalla, itkin tai molempia. Nyt kun puran ikäviä tunnelukkoja hyvinvoivana, minulla on voimia kohdata ja käsitellä niitä rakentavasti.

Joka käynnin jälkeen olen inspiroitunut. Usein minut valtaa voimakas onnentunne. Oivallus siitä, että elämä voi olla niin paljon muutakin kuin pärjäämistä.

Saan terapiasta huomattavan paljon enemmän irti, kun olen avoimempi omille ajatuksilleni ja muutokselle. Nyt tahdon aidosti hyvää itselleni enkä enää ajattele, että minussa on jotain perinpohjaisesti pielessä. Ajattelen aidosti, että minulla on täysi oikeus haluta voida paremmin kuin ihan hyvin. Minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni, unelmoida ja kehittyä. Elää niin vapaana tunnelukoista ja murheista kuin mahdollista. Kurkottaa pärjäämisen yli, todelliseen elämään.

Liian usein pidämme vahvuuden mittarina sitä, kuinka pitkään jaksamme sinnitellä yksin. Mutta todellista vahvuutta on se, että uskaltaa panostaa itsensä hoitamiseen ja osaa tunnistaa, milloin kaipaa tukea.

Terapian aloittaminen terveenä on opettanut minulle lempeyttä. Nyt tiedän, että uskallan tarvittaessa turvautua ammattiapuun myöhemminkin, ajoissa ja pienellä kynnyksellä. Olen päättänyt, että opettelen puhumaan siitä yhtä arkisesti kuin kampaajakäynnistä.

Sillä minulla ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin.

Advertisement

Yksi kommentti artikkeliin ”Minulla ei ole mitään hävettävää

  1. Itse käyn myös terapiassa, samoista asioista eri pähkinän kuoressa,hienosti sanottuna 😀 mut niiin ei sitä hirveän sillee sujuvasti voi kertoa että joo mä meen terapeutille töiden jälkee,jos joku ei musta tiiä mitään. Sen kertoo vaan lähemmille ihmisille. Kuinka vapauttavaa onkin sillo ihan normina kertoo et jee näinpä. Mut toisaalta turha sitä on huudella että missä k äy. Ei siinä oo hävettävää tai muutakaan taustal,mut ei sillä vaa. Oo väliä. Se on ihan normia. Mut jos tuntee sen hävettäväksi niin siöloin kannattaavarmaan avautua ihmisille.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s