Uskaltaisitko kehua itseäsi ehdoitta?

kuvanaama.jpg

Kevään ensimmäinen lämmin lauantai-ilta. Valmistauduin juhliin, lauloin lempimusiikkini mukana. Katsoin vaatteita valitessani peiliin ja ajattelin:

Näytän ihan kivalta. 

Ilahduin havainnostani. Olen niin tottunut tutkimaan peilistä pelkkiä virheitä ja epäkohtia, että tuntui hyvältä nähdä kerrankin itsensä hyväksyvästi. Kerroin heti seuraavana viikolla terapeutille hyvin menneistä juhlista. Siitäkin, että olin peräti ajatellut näyttäväni ihan hyvältä.

Silloin terapeutti keskeytti minut.

Ihan hyvältä?”

Hämmennyin ja mielessäni kommentoin heti takaisin: no ajattelepa vaikka kaikkia niitä julkkiksia, joilla on objektiivisesti parempi vartalo tai kauniimmat kasvot – ihan hyvältä on silloin suurin kohteliaisuus, jonka kehtaan antaa itselleni!

Siinä hetkessä havahduin itsekin. Juuri tuota terapeutti tarkoitti. Olin ajatellut kehuvani itseäni, kun kutsuin itseäni ihan kivaksi. Sitten aloin miettiä, millaiseksi tuo sanapari teki oloni. Ei ainakaan hyväksi ja kauniiksi. Pikemminkin se sai minut ajattelemaan kaikkia niitä julkkiksia, ja tuttujani myös, jotka mielestäni ansaitsevat paremman kohteliaisuuden. Jotka ovat mielestäni enemmän kuin ihan kiva. 

Muistan vieläkin hyvin, kun ala-asteella luokkakaverini vanhemmat ajoivat minua autolla kotiin ja toinen heistä heitti: ”Kuulemma kirjoitat koulussa tosi hyviä aineita.”

Minä vastasin: ”No jaa enpä nyt tiiä.”

Vanhemmat loivat toisiinsa pitkän katseen etupenkillä. En silloin ymmärtänyt miksi, mutta nyt ymmärrän.

Olen niin tottunut siihen, että sisäinen itsepuheeni on ollut lapsesta asti joko kriittistä tai ihankivaa, etten edes kiinnitä siihen huomiota. Jos kerron harrastavani laulamista, lisään äkkiä perään: mutta en ole mikään erityisen hyvä. Aloitin vasta aikuisena, enkä harjoittele kauheasti. Kerran otin kampaajalle mukaan mallikuvaksi lyhyttukkaisen Anne Hathawayn, ja kun joku kehui uusia hiuksiani, naureskelin: tykkään ihan itsekin – vaikkei sieltä kampaamosta mikään Anne Hathaway tullutkaan.

Kun ystäväni piti häissäni puheen, hän kuvaili minua Teflon-pintaiseksi. Että vaikka minua kuinka kehuisi, se ikään kuin kimpoaa pois. Olemme tottuneet ajattelemaan, että vaatimattomuus on hyve, joka kaunistaa, mutta teflonilla on kääntöpuolensakin. Missä menee raja, jossa hyväksi tarkoitettu tapa kääntyy vähättelyksi?

Jos kehut rakasta ystävääsi spontaanisti, toteatko, että ihan kiva takki, tai että näytät ihan ookoolta? Todennäköisesti et, sillä sen kuittaisi herkästi vähättelyksi, jopa ilkeilyksi. Luultavasti ajattelet aivan vilpittömästi, että hän näyttää hyvältä, ihanalta. Et tutki häntä analyyttisesti piirre kerrallaan tai sijoita häntä mihinkään kuvitteelliseen paremmuusjärjestykseen. Se tuntuisi absurdilta. Katsothan rakasta ystävää, joka on arvokas omana itsenään.

Miksi siis katsomme itseämme vertaillen, arvottaen?

Vertailu muihin tekee maailmasta kylmän, sillä se hämärtää ainutlaatuisuuden ja subjektiivisen kauneuden. Se sisältää ajatuksen, että meidät voi laittaa järjestykseen ulkonäkömme, luonteemme ja suoritustemme perusteella.

Aika usein painan itseäni tiedostamatta millin verran alaspäin samalla, kun yritän kohottaa itseäni sentin verran ylös. Se on niin hienovaraista, ettei minulle tule varsinaisesti paha olo eikä se saa tuntemaan itseäni huonoksi. Mutta kuitenkin se saa kiusallisen tietoiseksi siitä, että en ole täysin tyytyväinen, että odotan aina enemmän. Että olin korkeintaan kahdeksan miinus, vaikka olisin antanut sataprosenttisen panoksen.

Ihan kiva sisältää aina muistutuksen siitä, että voisi olla parempikin. Siksi se maistuu suussa niin karvaalta.

Olen pohtinut viime aikoina paljon, miksi oikeastaan painan itseäni aina hiukan alas. Tavallaan suojelen itseäni kritiikiltä: ettei kukaan vain pääse sanomaan, että luulin itsestäni liikoja. Mutta jos oma sisäinen puhe on jatkuvasti korostetun vaatimatonta, pääseekö silloin käyttämään kaikkea potentiaaliaan, elämään täysin vapaata ja rohkeaa elämää?

Harjoittelen tietoisesti itseni kehumista ja kehujen vastaanottamista, jotta osaisin joskus antaa itselleni kiitosta hyvin tehdystä työstä tai joistain luonteenpiirteistäni. Ei tietenkään ole tarkoitus aivopestä itseään ajattelemaan, että on maailman paras, ihanin ja kaunein, sillä itsensä nostaminen korkeammalle pallille ei ole tervettä sekään.

Mutta voisitko kehua itseäsi ehdoitta, täysin vailla vertailua?

Voisitko sanoa itsellesi, ettei ole väliä, miten muut suoriutuivat? Että juuri nyt vain sinulla ja ainutlaatuisuudellasi on väliä? Voisitko muistuttaa itseäsi siitä, ettei kukaan tule tekemään täysin samanlaista suoritusta kuin sinä nyt tässä hetkessä – ja juuri siksi olemuksesi ja tekosi ovat aivan yhtä arvokkaita kuin kaikki muutkin?

Mitä kamalaa tapahtuisi, jos sanoisit itsellesi hiljaa: Teinpä hyvin.

Olen hyvä. 

 

Hyvinvointi ei ole yhtä kuin hoikkuus – sillä paranemisen ei tarvitse mahtua muottiin

blond-blonde-blur-458730

Kun aloin toipua syömishäiriöstä, ajattelin, että on tasan yksi oikeaoppinen tapa parantua: pitää näyttää urheilulliselta. Fitnessbuumi oli tuolloin juuri lyönyt läpi. Se sai minut uskomaan, että urheilullisuus tarkoittaa alhaista rasvaprosenttia ja erottuvia, muttei liian suuria lihaksia.

Niinpä liityin salille, söin hyvin vähän hiilihydraattia ja nippa nappa tarpeeksi proteiinia. Nyt kun katson noita kuvia, järkytyn joka kerta hiukan, sillä näytän onnettomalta ja kuihtuneelta. Mutta näytin kuitenkin hyväksyttävällä tavalla parantuneelta, koska kukaan ei ollut enää huolissaan minusta. Satuin istumaan yhteen sen hetken stereotyyppiseen hyvinvoinnin muottiin.

Puhumme hyvinvoinnista kauniilla sanoilla, mutta usein taustalta paljastuvat ahtaat ajatusmallit. Tunnettu kehopositiivisuuden lähettiläs Megan Crabbe eli Bodyposipanda on siitä hyvä esimerkki. Kun hän julkaisee kuvapareja alipainoisesta, sairaasta menneisyyden itsestään ja nykyisestä, pyöreämmästä itsestään, moni kannustaa ja kiittelee. Mutta huolestuttavan moni myös ylistää sairausajan kuvia: Näytit ennen niin hyvältä.

Toinen hyvä esimerkki on somevaikuttaja, anoreksiasta parantunut Jen Bretty. Hän on liikunnallinen ja normaalipainoinen, mutta koska hän on toipumisvaiheessa, hänen kehonsa muuttuu. Hän syö vlogeissaan isoja aamiaisia, vehnäbageleita ja välipalapatukoita, katsoo Netflixiä ja saattaa lähteä spontaanisti pizzalle. Hän julkaisee rehellisiä kuvia raskausarvistaan, muuttuvasta kehostaan.

Hän myös urheilee aktiivisesti, mutta hän on päättänyt lopettaa treeniensä kuvaamisen someen, koska se ruokkisi hänen mukaansa vääränlaista vertailua ja ulkonäköpaineita. Valinnalla on se seuraus, että Jen saa omien sanojensa mukaan päivittäin vihapostia: Tuolla menolla olet kohta sairaalloisen ylipainoinen. This is fatness, not fitness!

Ei riitä, että ihminen kertoo selvinneensä kuolemanvakavasta sairaudesta ja olevansa nyt kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä. Ei riitä, että hän vakuuttaa elämänlaatunsa parantuneen, arvomaailmansa kypsyneen, ihmissuhteidensa syventyneen.  Jos hänen kehonsa näyttää väärällä tavalla toipuneelta, hänet voidaan leimata epäonnistuneeksi.

Vaikka vihaviestit eivät kohdistu minuun, ne pistävät, sillä ne osuvat niin lähelle. Vaikka nykyään olen ihan normaalikokoinen ja liikun edelleen aktiivisesti, aina välillä takaraivossani piikittelee kurittava ajatus: Olenko jo liian rento? Olenko vielä hyväksyttävästi parantunut, jos kehoni muuttuu tästä? 

Fitnesskupla on onneksi höllentynyt, mutta se on istuttanut mieleemme tiukasti ajatuksen siitä, että hyvinvointi on tietty kehon muoto. Sosiaalinen media on ongelmallinen kanava, kun sillä kommunikoidaan mutkikkaita, hyvinvoinnin ja terveyden kaltaisia käsitteitä. Se on niin hypervisuaalinen, pinnallinen ja vauhdikas, ettei se pysähdy perustelemaan. Kuvat, ilmiasut, ovat sen tapa keskustella – eivät syyt vaan seuraukset.

Meitä pommitetaan tietynlaisilla vartaloilla ja ruokavalioilla, jotka todellisuudessa eivät edes ole hyvinvointi itse, vaan vain yksi mahdollinen hyvinvoinnin ilmiasu. Koska altistumme kuville toistuvasti, äärimmillään alamme ajatella, että ne ovat hyvinvointi itse. Terveellisestä syömisestä tulee yhtä kuin clean eating, vihersmoothiet tai veganismi. Hyvinvoivasta kehosta on yhtä kuin sopiva rasvattomuus, kapea vyötärö, kirkas iho, valmiiksi pureskeltu muotti, johon on aina sisäänrakennettu rajoittaminen, kurittaminen ja tietty ulkonäkö.

Itse olin onneton fitnesskuplassani. Koko energiani meni siihen, että pyrin ahtaaseen muottiin, joka oli keholleni luonnoton. Vaikka kuinka treenasin, rajoitin ja kituutin, en koskaan nähnyt peilistä sitä, mitä halusin.

Täytän tänä vuonna 28, enkä onneksi elänyt teinivuosiani Instagramissa. Olin jo parikymppinen, kun fitnessbuumi ja armoton somevertailu vei minut mennessään. Se teki paljon tuhoa ja vaikuttaa ajatteluuni edelleen, mutta säästyin kuitenkin paljolta, sillä olin kypsempi kohtaamaan sen.

Enemmän olen huolissani nuoremmista. Jos ihmiset ovat joukolla valmiita tyrmäämään stereotypiaan sopimattomat terveet vartalot ja joustavat ruokavaliot vääriksi ja sairaiksi, miten nuori voi oppia, että hyvinvointi on syvimmillään sisäinen tunne? Oppiiko hän, miten laaja käsite normaali vartalo todella on tai miten monella eri tavalla voimme elää hyvää elämää? Että raskausarvet ja painonvaihtelut ovat osa tervettä ihmiskehoa?

Kuka muistuttaa häntä siitä, että vaikka optimoisimme kaiken, terveydessä on lopulta paljon kiinni sattumasta ja toisaalta hyvin vähän yksityiskohdista, kuten siitä, valitsenko lounaalla riisikakun vai vehnäsämpylän?

Yllätän itsenikin vielä joskus kummallisista ajatusmalleista, kuten siitä, ettei iltayhdeksän jälkeen kannattaisi enää syödä. Tai siitä, että olin lähes tiedostamattani lakannut ottamasta riisiä ja perunaa lounaalla, koska vähähiilihydraattinen buumi istutti päähäni ajatuksen, että nopea hiilihydraatti on pahasta. Tämän auki kirjoittaminenkin tuntuu absurdilta, sillä tiedän aivan hyvin ajatukseni hulluuden. Kun lopulta päätin ottaa perunaa lautaselle, jouduin käymään sisäisen keskustelun: Ihmiskeho tarvitsee hiilihydraatteja. Olet menossa lenkille tänään. Saman keskustelun joudun käymään myös silloin, kun päätän ostaa itselleni spontaanisti jäätelön: teenkö oikein? Onko tämä enää hyvinvointia?

Mutta kerta toisensa jälkeen pysäytän itseni. Opastan itseäni lempeästi, uudestaan ja uudestaan. Juuri tämä on minulle hyvinvointia, tätä tarvitsen kipeimmin. En sokerista siivottua ruokavaliota tai rasvanpolttojumppia.

Vähä vähältä olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse luopua mistään. Kestävä hyvinvointi ei vaadi ehdottomuutta ja tiukkoja sääntöjä, varsinkaan ulkoa saneltuja.

Liian usein hyvinvoinnista puhuessamme unohdamme täysin yhden sen kaikkein tärkeimmistä palasista: joustavuuden. Todellisen joustavuuden nähdäkseen pitää nähdä kokonaisuus, tavallinen arki, jonka sosiaalinen media taitavasti häivyttää. Siihen mahtuvat sekä spontaanit karkkipussilliset sohvalla että juoksulenkit. Siihen mahtuvat suuret ja pienet lihakset, raskausarvet ja selluliitti, litteät ja pyöreät vatsat.

Todellinen käänne tapahtuu, kun alkaa etsiä hyvinvointia omasta kehostaan käsin. Ei enää kysy, miten minun kuuluu tehdä, vaan mitä minä juuri nyt tarvitsen. Silloin ei enää tarvitse turvautua kuureihin ja sääntöihin.

Ei tarvitse enää ikinä puskea kehoaan yhteenkään muottiin.

En ole ostanut mitään puoleen vuoteen – ja oivalsin, miksi olin koukussa tavaraan

blank-business-card-697059

Nyt suoritan raivoraivauksen ja ryhdyn minimalistiksi!

Kun minimalismibuumi alkoi nostaa päätään viime vuonna, tuijotin turhautuneena kotini pölyisiä ja pursuilevia hyllyjä, laatikkoja ja naulakoita. Tavarakasoja, jotka säntillisesti pakkasin muutosta toiseen mukana edes tietämättä miksi.

Hiljalleen mielessäni kypsyi juhlallinen ajatus: luopuisin kaikesta turhasta. Ajattelin tyhjiä ikkunalautoja, vajaita viikattuja pinoja, puolityhjää vaaterekkiä, pyykkikoria joka ei koskaan pursuile yli, muutamia tarkkaan valittuja ja kauniiseen riviin aseteltuja kenkäpareja. Tunsin jo valmiiksi hyvää omaatuntoa.

Tyhjensin kaikki vaatelaatikkoni olohuoneeseen. Jaksoin raivausoperaatiota pari päivää, kyllästyin ja jätin vaatekasat pölyttymään.

Jatkoin vanhalla linjalla: lohtu- ja impulssishoppailin, vaikka olin vannonut tästedes tekeväni vain harkittuja hankintoja. Hankin muun muassa ylihintaiset kuulokkeet, jotka myin eteenpäin alle kuukauden päästä, ja kannettavan tietokoneen lähinnä ulkonäön perusteella.

Loppusyksystä tuli äkkistoppi. Jouduin tekemään pari isoa välttämätöntä hankintaa. Samalla tajusin, etten hetkeen voisi käyttää rahojani mihinkään ylimääräiseen.

Yllätyksekseni huomasin, että minua ahdistaa. Ei siksi, että en pärjäisi, vaan koska pidän kauniista tavaroista ja vaatteista ja nautin sisustamisesta. Minua ahdisti, koska olin laatinut jo valmiiksi mittavan ostoslistan tälle vuodelle. Tarvitsisin ison peilin eteiseen, uuden kiiltävän kannettavan kirjoittamiseen, itämaisen maton olohuoneeseen, tauluja,  verhot. Lisäksi tämän, tämän ja tämän vaatteen.  Tietokoneelle olin tallentanut kymmeniä välilehtiä nettikauppoihin.

Jouduin kohtaamaan totuuden, jota en ollut halunnut myöntää: olen koukussa ostamiseen.

Jouduin kohtaamaan totuuden, jota en ollut halunnut myöntää: olen koukussa ostamiseen. Täytän tyhjiä hetkiä impulsseilla ja haen hankinnoista hetkellistä turvallisuuden tunnetta. Puhumattakaan mantrasta, jota olen hokenut itselleni sovituskopeissa lukemattomat kerrat: Sinä ansaitset tämän.

Olen ulkoistanut yksiä syvimmistä inhimillisistä tarpeistani, kuten perusturvallisuutta ja itsearvostusta, tavaralle. Esineille, jotka eivät koskaan voi tarjota sitä, mitä tahdon niiden tarjoavan. Se hätkähdytti itseänikin. Olen tiedostamattani odottanut jokaisen ostoksen tuovan elämääni jotain – sisältöä, iloa, rauhaa – mutta ne ovat joka kerta tarjonneet vain pinnallista mielihyvää, joka on lässähtänyt paljon nopeammin kuin haluaisin. Tavarasta on tullut vain tavara, eikä perusturvallisuuden tai itsearvostuksen tunteeni ole muuttunut mihinkään.

Samalla ymmärsin senkin, miksi aiempi juhlallinen aikomukseni ryhtyä yhdessä yössä minimalistiksi ei ottanut tulta alleen. Se olisi ollut yhtä lailla impulssiratkaisu. Olisin ulkoistanut tavarasuhteeni täysin ja mennyt mukaan aatteeseen, johon ympäristö sanattomasti painostaa. Olisin ostanut itselleni hyvän omantunnon.

Olin saanut äkillisen impulssin tyhjentää kaikki tavarat lattialle kertaheitolla, koska olin turhautunut, ja tahdoin tuosta tunteesta eroon mahdollisimman nopeasti.

Ymmärsin, että minun ei tarvitse määrittää identiteettiäni tavaran, muttei myöskään tavarattomuuden ympärille. Muuten minusta tulisi herkästi sen orja. Joku toinen saa pontta elämänmuutokselleen Konmari-ryhmistä, mutta olen oivaltanut, että voin tehdä kestävän muutoksen vasta, kun käyn läpi oman tavarasuhteeni ja teen itsenäisesti päätökset siitä, mitä säilytän ja mitä annan eteenpäin.

Olin jopa määrittänyt omaa onnellisuuttani sen mukaan, onko minulla varaa hankkia tavaraa, jota haluan.

Jos olisin päättänyt ryhtyä kutsumaan itseäni minimalistiksi tai marittajaksi, olisin hakenut hyvää mieltä keräämällä pisteitä, tuntemalla itseni viisaammaksi, paremmaksi kuluttajaksi kuin muut. Mutta lopullinen asennemuutos alkoi vasta, kun ymmärsin syvemmän tarpeen sen takana: olin antanut tavaralle liian suuren roolin elämässäni ja jopa määrittänyt omaa onnellisuuttani sen mukaan, onko minulla juuri sillä hetkellä varaa hankkia tavaraa, jota haluan.

Kun oivalsin tuon, ostamisesta luopuminen lakkasi hiljalleen tuntumasta ahdistavalta.

En ole miltei puoleen vuoteen ostanut muuta kuin välttämätöntä ja huomaan, että moni tavara, jota aiemmin olisin pitänyt jännittävänä ja kiinnostavana, on alkanut tuntua valjulta ja persoonattomalta. Usein suurempaa mielihyvää tuottaa tavaran jättäminen kauppaan kuin sen taittelu muovikassiin.

En ole raivosiivonnut eikä kotini ole vieläkään siisti, mutta jokin on muuttunut.

Nykyään huomaan pysäyttäväni itseni toistuvasti, kun saan äkillisen mieliteon ostaa jotain. Käyn aika usein sisäistä keskustelua, jota en aiemmin käynyt koskaan.

Vielä tunti sitten sinulla ei ollut tuota tarvetta. Onko hankinta todella niin välttämätön?

Mitä tunnet juuri nyt? Mikä olisi kestävämpi keino käsitellä tuota tunnetta?

Mitä tarvitset juuri nyt, aidosti?