Uskaltaisitko kehua itseäsi ehdoitta?

kuvanaama.jpg

Kevään ensimmäinen lämmin lauantai-ilta. Valmistauduin juhliin, lauloin lempimusiikkini mukana. Katsoin vaatteita valitessani peiliin ja ajattelin:

Näytän ihan kivalta. 

Ilahduin havainnostani. Olen niin tottunut tutkimaan peilistä pelkkiä virheitä ja epäkohtia, että tuntui hyvältä nähdä kerrankin itsensä hyväksyvästi. Kerroin heti seuraavana viikolla terapeutille hyvin menneistä juhlista. Siitäkin, että olin peräti ajatellut näyttäväni ihan hyvältä.

Silloin terapeutti keskeytti minut.

Ihan hyvältä?”

Hämmennyin ja mielessäni kommentoin heti takaisin: no ajattelepa vaikka kaikkia niitä julkkiksia, joilla on objektiivisesti parempi vartalo tai kauniimmat kasvot – ihan hyvältä on silloin suurin kohteliaisuus, jonka kehtaan antaa itselleni!

Siinä hetkessä havahduin itsekin. Juuri tuota terapeutti tarkoitti. Olin ajatellut kehuvani itseäni, kun kutsuin itseäni ihan kivaksi. Sitten aloin miettiä, millaiseksi tuo sanapari teki oloni. Ei ainakaan hyväksi ja kauniiksi. Pikemminkin se sai minut ajattelemaan kaikkia niitä julkkiksia, ja tuttujani myös, jotka mielestäni ansaitsevat paremman kohteliaisuuden. Jotka ovat mielestäni enemmän kuin ihan kiva. 

Muistan vieläkin hyvin, kun ala-asteella luokkakaverini vanhemmat ajoivat minua autolla kotiin ja toinen heistä heitti: ”Kuulemma kirjoitat koulussa tosi hyviä aineita.”

Minä vastasin: ”No jaa enpä nyt tiiä.”

Vanhemmat loivat toisiinsa pitkän katseen etupenkillä. En silloin ymmärtänyt miksi, mutta nyt ymmärrän.

Olen niin tottunut siihen, että sisäinen itsepuheeni on ollut lapsesta asti joko kriittistä tai ihankivaa, etten edes kiinnitä siihen huomiota. Jos kerron harrastavani laulamista, lisään äkkiä perään: mutta en ole mikään erityisen hyvä. Aloitin vasta aikuisena, enkä harjoittele kauheasti. Kerran otin kampaajalle mukaan mallikuvaksi lyhyttukkaisen Anne Hathawayn, ja kun joku kehui uusia hiuksiani, naureskelin: tykkään ihan itsekin – vaikkei sieltä kampaamosta mikään Anne Hathaway tullutkaan.

Kun ystäväni piti häissäni puheen, hän kuvaili minua Teflon-pintaiseksi. Että vaikka minua kuinka kehuisi, se ikään kuin kimpoaa pois. Olemme tottuneet ajattelemaan, että vaatimattomuus on hyve, joka kaunistaa, mutta teflonilla on kääntöpuolensakin. Missä menee raja, jossa hyväksi tarkoitettu tapa kääntyy vähättelyksi?

Jos kehut rakasta ystävääsi spontaanisti, toteatko, että ihan kiva takki, tai että näytät ihan ookoolta? Todennäköisesti et, sillä sen kuittaisi herkästi vähättelyksi, jopa ilkeilyksi. Luultavasti ajattelet aivan vilpittömästi, että hän näyttää hyvältä, ihanalta. Et tutki häntä analyyttisesti piirre kerrallaan tai sijoita häntä mihinkään kuvitteelliseen paremmuusjärjestykseen. Se tuntuisi absurdilta. Katsothan rakasta ystävää, joka on arvokas omana itsenään.

Miksi siis katsomme itseämme vertaillen, arvottaen?

Vertailu muihin tekee maailmasta kylmän, sillä se hämärtää ainutlaatuisuuden ja subjektiivisen kauneuden. Se sisältää ajatuksen, että meidät voi laittaa järjestykseen ulkonäkömme, luonteemme ja suoritustemme perusteella.

Aika usein painan itseäni tiedostamatta millin verran alaspäin samalla, kun yritän kohottaa itseäni sentin verran ylös. Se on niin hienovaraista, ettei minulle tule varsinaisesti paha olo eikä se saa tuntemaan itseäni huonoksi. Mutta kuitenkin se saa kiusallisen tietoiseksi siitä, että en ole täysin tyytyväinen, että odotan aina enemmän. Että olin korkeintaan kahdeksan miinus, vaikka olisin antanut sataprosenttisen panoksen.

Ihan kiva sisältää aina muistutuksen siitä, että voisi olla parempikin. Siksi se maistuu suussa niin karvaalta.

Olen pohtinut viime aikoina paljon, miksi oikeastaan painan itseäni aina hiukan alas. Tavallaan suojelen itseäni kritiikiltä: ettei kukaan vain pääse sanomaan, että luulin itsestäni liikoja. Mutta jos oma sisäinen puhe on jatkuvasti korostetun vaatimatonta, pääseekö silloin käyttämään kaikkea potentiaaliaan, elämään täysin vapaata ja rohkeaa elämää?

Harjoittelen tietoisesti itseni kehumista ja kehujen vastaanottamista, jotta osaisin joskus antaa itselleni kiitosta hyvin tehdystä työstä tai joistain luonteenpiirteistäni. Ei tietenkään ole tarkoitus aivopestä itseään ajattelemaan, että on maailman paras, ihanin ja kaunein, sillä itsensä nostaminen korkeammalle pallille ei ole tervettä sekään.

Mutta voisitko kehua itseäsi ehdoitta, täysin vailla vertailua?

Voisitko sanoa itsellesi, ettei ole väliä, miten muut suoriutuivat? Että juuri nyt vain sinulla ja ainutlaatuisuudellasi on väliä? Voisitko muistuttaa itseäsi siitä, ettei kukaan tule tekemään täysin samanlaista suoritusta kuin sinä nyt tässä hetkessä – ja juuri siksi olemuksesi ja tekosi ovat aivan yhtä arvokkaita kuin kaikki muutkin?

Mitä kamalaa tapahtuisi, jos sanoisit itsellesi hiljaa: Teinpä hyvin.

Olen hyvä. 

 

2 kommenttia artikkeliin ”Uskaltaisitko kehua itseäsi ehdoitta?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s