Se alkoi vaivihkaa. Nopeana sormen naputuksena. Aamuyöhön valvomisena, Leposykkeenä 90.
Se hukkui puuhastelun ja hymyn alle.
Kun yritin pysähtyä meditoimaan tai muuten vain oleilemaan, olo oli heti levoton, piti pian keksiä jotain sijaispuuhaa. Siivoilua, päätöntä puhelimen räpläilyä.
Se alkoi ujuttautua aamuihinkin. Sydämentykytyksenä, hikoiluna, vatsanväänteinä. Mieleni ei ollut hetkeäkään aloillaan vaan kävi kaiken aikaa tuplavaihteella, etsi uutta stressin kohdetta heti kun olin jättänyt edellisen.
Tuolloin opiskelin vielä yliopistossa. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten suoriutunut kursseista muiden tahtiin. Tunsin myös häpeää, sillä ahdistus hiipi elämääni juuri, kun olin toipunut masennuksesta. Olin vielä väsynyt, mutta pystyin taas toimimaan, tuntemaan iloa. Lumouduin uusista väreistä niin, etten malttanut painaa jarrua, kun mieleni kaipasi sitä vielä kipeästi. Puskin itseni liian nopeasti muiden ilmoille.
Ahdistuksesta tuli perustunne, enkä ajatellut olevani sairas. Pystyinhän edelleen toimimaan, opiskelemaan, vaikkakin puolitehoilla. Ajattelin vain, että olin laiska, osaamaton. Epäonnistunut paranemisessa, mutta en kuitenkaan niin kipeä, että tarvitsisin apua.
Jossain vaiheessa en enää muistanut, miltä tuntuu elää kokonainen päivä ilman ahdistusta.
Englannissa sille on kuvaava termi, High Functioning Anxiety. Ahdistus, joka piiloutuu hyvän toimintakyvyn alle. Se on epämääräistä hermostuneisuutta, taukoamatonta murehtimista, fyysisiä oireita. Moni syyllistää itseään niistä – ajattelee minun tapaani, ettei ole varsinaisesti sairas, että epämääräinen olo on seurausta siitä, että on itse tehnyt jotain väärin.
On arvioitu, että jopa puolet ahdistuneisuushäiriöistä jää diagnosoimatta, ylikin. Minulla ei onneksi jäänyt, sillä lopulta päädyin hakemaan apua.
Ei ahdistukseen tarvitse, eikä kuulukaan, tottua.
Krooninen sormien naputus, hermostunut puuhailu ja ylikierroksilla käyvä mieli ei koskaan ole vain ärsyttävä pieni riesa. Se on merkki jostain suuremmasta, joka yrittää päästä pintaan: tunteista, traumoista, ratkaisemattomista ongelmista. Se on vahvaa, opittua välttelyä.
Se on paljon enemmän kuin vain mielen levottomuutta ja hetkellistä ikävää oloa. Ahdistus muovasi koko todellisuuttani. Uskoin, että maailma on pelottava paikka, jossa en pärjää. Mieleni oli sekava vyyhti katkeamatonta kiirettä, ilotonta suorittamista, pelkoa, syyllisyyttä, kontrollin menetystä.
Se ei ole koskaan vain ahdistusta.
Lopulta aloin pysähtyä tunteideni ääreen ja kysyä vaikeita kysymyksiä (miksi tunnen näin) ja toisaalta harjoitella hyväksyntää (ahdistus ei ole yhtä kuin minä). Vähä vähältä ahdistus alkoi menettää teräänsä. Huomasin, etten ollut koskaan pysähtynyt todella työstämään sitä, mistä ahdistukseni oikein kumpuaa: Siitä, että vaadin itseltäni kohtuuttomia suorituksia. Siitä, että tunnen häpeää sellaisissakin tilanteissa, joissa ei kuuluisi. Ja niin edelleen.
Kun oivalsin, että ahdistus on oire jostain eikä osa minua, sain voimaa käsitellä sitä. Aloin toistella itselleni, ettei tunteissa ole mitään pelottavaa, ne eivät voi satuttaa minua oikeasti. Mutta minun on parempi työstää ne nyt kuin antaa niiden kasvaa möröiksi mielessäni.
Aiemmin elämässäni oli yksi vahva ääni, ahdistuksen ääni. Nyt ääniä on kaksi, yksi vahva ja yksi heikko. Heikko on ahdistuksen ääni. Vahva on omani.
Ja vaikka äänet välillä kamppailevat, oma ääni voimistuu kaiken aikaa. Se vahvistuu joka kerta, kun muistan pysähtyä tunteideni ääreen ja sanon itselleni, että ne eivät oikeasti voi satuttaa. Silloin muistan, että minä itse olen niiden alla. Ehjä ja tyyni.
suunnitteluvirhe 