Lakkasin odottamasta lomaltani mitään, ja siitä tuli parempi kuin aikoihin

vesuvius

Rakastan matkustamista.

Minulla on aina mielessäni lista maita, nytkin yli kymmenen, ja aikataulu, jolla aion  reissuihin säästää. Nautin syvästi, kun kone laskeutuu ja pääsen ihmisten sekaan. Rakastan tarkkailua, tuoksuja, ääniä ja tunnelmia eli sitä, mitä moni kutsuu sykkeeksi. Rakastan matkustamista, sillä vieraassa ympäristössä päästän irti. Aika hidastuu ja tunnen, että juuri näin on hyvä, en kaipaa mitään lisää. Muistan, että elämä on yksinkertaista.

Tai näin kuvittelen ihanteissani matkan sujuvan.

Todellisuudessa stressaaja-ahdistuja-suorittaja ei jää lentokentällä matkasta vaan seuraa tiukasti mukana. Rentouttava, spontaani ja eksoottinen muuttuukin epäselväksi, vieraaksi ja hermoja raastavaksi.

Stressaan, jos konduktööri puhuu kieltä jota en ymmärrä. Stressaan, jos kortti ei toimi. Stressaan, suunnistanko kartan perusteella harhaan. Stressaan, ehdinkö laivaan, vaikka tunnin päästä menisikin seuraava. Stressaan sortsieni istuvuutta, epäimarteleviksi hikoilevia hiuksiani. Vertaan itseäni tyylikkäisiin paikallisiin ja lomalaisiin, jotka ovat lämmössä kotonaan. Tunnen painetta jopa siitä, viihtyykö matkaseuralaiseni, aivan kuin se olisi vastuullani.

Tahdon, että sää on täydellinen, olen jatkuvasti hyväntuulinen, läsnä. Että jokainen ravintola- ja hotellikokemus on onnistunut, jokainen nähtävyys sykähdyttää.

Eniten kuitenkin stressaan sitä, että loma ei vastaakaan valtaisia odotuksiani. Entä jos olen niin kireä, että koko matka valuu ohitseni?

Entä jos olen niin kireä, että koko matka valuu ohitseni?

Tunne hiipi taas pintaan kuukausi sitten, kun Italian-matka lähestyi. Mutta tällä kertaa ennakoin. Pakkasin vain välttämättömät vaihtovaatteet ja jätin tarkemmat suunnitelmat intuition varaan. Päätin, etten odottaisi lomaltani oikeastaan mitään.

Sillä viettipä matkalla viikonlopun, kuukauden tai vuoden, kotiinpaluun hetkellä miettii kuitenkin, mihin aika taas hupeni. Miksei siis antaisi sen virrata vapaasti?

Ei stressaaja-ahdistuja-suorittaja tälläkään kertaa kadonnut, kun Napolin liikenteen melu tukki korvat ja oma iho pysyi yhtä talvenkalpeana kuin aina. Mutta sitten muistin päätökseni: en odota mitään. Annan olla.

Miten mahdoton tehtävä se onkaan. Että lomalla pitäisi aina ruskettua, hehkua onnea ja näyttää itsestään vain edustavin puoli. Huono päivä kasvaa valtaviin mittasuhteisiin, jos ajattelee, että se pitää puskea tulevaisuuteen parempaa hetkeä odottamaan. Se on mahdoton tehtävä, sillä lomalla kohtaa samat tunteet, saman ihmisen kuin kotonakin. Usein vielä paljaampana, kun se ei huku tuttuihin rutiineihin.

Jos aina lastaa lomalle, juhlalle tai pyhälle korkeat odotukset ja ajattelee, että sen on oltava jotain arkea parempaa ja ylevämpää, tekee hallaa arjelle ja saa sen tuntumaan tarpeettoman valjulta.

Vasta matkan toiseksi viimeisenä päivänä väsymys purkautui turhanpäiväisenä kiukutteluna, mutta tällä kertaa äkkäsin sen nopeasti. En kauhistunutkaan ajatusta huonosta päivästä enkä ruoskinut itseäni siitä, että haaskaan jotain niin kauan odotettua ja valmisteltua.

Pysähdyin ja myönsin itselleni: tänään minua väsyttää, itkettääkin, enkä saa mitään irti edes Ischian oranssista auringonlaskusta ja kirkkaansinisestä merestä.

Näin on hyvä, kuitenkin. En tarvitse mitään enempää.

Viimeisenä aamuna minulla oli tyyni olo. Odotin tuttuja ruokia ja omaa sänkyäni, kirpeää tuulta, puhtaita katuja ja hiljaisuutta. Paluu tuntui helpottavalta, ei ahdistavalta. Aika oli taas juossut, mutta niin sen kuuluukin.

Muistin, että elämä on aika yksinkertaista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s