Toksiset tolkun äänet

Mitään ei saa enää sanoa. Kaikki loukkaantuvat nykyään kaikesta.

Kehopositiivisuus, #metoo, Black Lives Matter, sukupuolineutraalius, kulttuurinen omiminen. Monessa viime vuosien someliikkeessä on ollut sama kaava. Ensin on joku, joka vaatii vääryyttä kokeneelle oikeuksia ja vaiennetulle lisää tilaa. Kun joitakin päiviä on kulunut, kuvioon astuu Tolkun ääni.

Tolkun ääni on tarkkaillut kohua taustalta hiljaa ja analyyttisesti. Häntä huolettaa kansakuntamme ja sananvapauden tila. Nyt meni överiksi ja on aika ottaa järki käteen.

Tyypillisesti tolkun ääni luo huolensa tueksi kuvitteellisen, kärjistetyn uhkakuvan: On hyvä pohtia kriittisesti, millaisiin sukupuolirooleihin kasvatamme lapsemme – nytkö tyttöjä ei enää saa sanoa tytöiksi ja poikia pojiksi. Yksi taideluokka ei halunnut esittää ongelmallista klassikkonäytelmää – nyt koko Suomen nuoriso on muuttunut liian herkäksi. Naiset kohtaavat enemmän häirintää kuin miehet – nytkö naista ei saa enää edes kehua, kun heti tulee syytös ahdistelusta.

Kun valtavirtamedia joskus julkaisee tolkun ääntä kosiskelevan kolumnin, kommenttiosio on poikkeuksellisen ylistävä. Kiitos, kun vihdoin sanot ääneen sen, mitä kukaan muu ei uskalla! Tänä päivänä mitään ei saa enää sanoa!

On totta, että somekulttuuri on viime vuosina polarisoitunut. Keskustelu menee helposti huutamiseksi. Tolkun äänet esiintyvät tervehenkisinä ja raikkaina tuulahduksina vanhoista, hyvistä ajoista. Eihän siinä voi olla mitään pahaa, eihän?

Kyllä voi, ja onkin.

Alkuun on sanottava, että tolkun äänillä on toisinaan puheissaan totuuden siemen. Esimerkiksi kulttuurinen appropriaatio on epätäsmällinen käsite, jota käytetään usein epäjohdonmukaisesti. Se on kuitenkin hyvin, hyvin laiha peruste väittää, että maailma on yhtäkkiä muuttunut liian herkäksi tai että kansakuntamme järki olisi vaarassa.

Väitän, että tolkun äänet eivät ole oikeasti huolissaan somekeskustelun radikalisoitumisesta, sillä heillä on tapana reagoida kohuihin epäsymmetrisesti. Huolta ja tarvetta avautua herättää lähinnä oman maailmankuvan kanssa ristiriitainen sisältö.

Kun Nato julkaisi maaliskuussa selvityksen Sanna Marinin hallituksen kohtaamasta naisvihasta, tulos ei ollut mikään yllätys. Jos on seurannut poliittista keskustelua millä tahansa somealustalla, on ollut vaikea välttyä tytöttelyltä ja huorittelulta. Vaikka naisiin kohdistuva häirintä on piinannut somea jo vuosia ja vain lisääntynyt, en ole nähnyt tolkun äänien olevan huolissaan siitä, miten naisviha on nyt mennyt liian pitkälle.

Mutta kun Naton raportti julkaistiin ja Marin muut naiset vanavedessään nostivat naisvihan pöydälle, alkoi kollektiivinen uhriutumissyyttely. Kyllä nyt naiset ovat menneet liian pitkälle. Mitään ei saa enää sanoa. Ketään ei saa edes kritisoida, kun kaikki kuitataan naisvihaksi.

Tämä räikeä epäsymmetria paljastaa koruttomasti sen, että huoli toimii lähinnä populistisena, taitavasti ajoitettuna lyömäaseena.

Voisin lyödä vetoa siitä, että osa tolkun äänistä tietää tarkkaan, mitä tekee. He haistelevat trendejä ja kohderyhmänsä pelkoja ja iskevät juuri oikealla hetkellä konservatiiviseen markkinarakoon, jota median ja somevaikuttajien liberaali kärki ei tavoita.

Uusi ja vieras on meille kaikille epämiellyttävää, koska tutussa on helppoa olla. Siksi outoudella mehustelu on niin räjähdysherkkää. Kun tolkun ihminen iskee sinänsä aivan inhimilliseen vierauden pelkoon, hän tavoittaa suuren joukon ihmisiä, jotka ovat kokeneet tulleensa vaiennetuiksi.

Kun huolijohtaja ensin käynnistää bussin, kyytiin nousee suuri joukko ihmisiä, jotka eivät ole peloistaan lainkaan tietoisia. Sen sijaan, että he tekisivät töitä esimerkiksi sisäistetyn muukalaisvihansa, läskifobiansa tai misogyniansa kanssa, heillä on nyt esikuva, joka silittelee heidän ennakkoluulojaan: sinulla on oikeus paheksua ja pysyä kaukana.

”Ei saa sanoa enää tytöksi ja pojaksi”, ”lihavuus on muotia”, ”heteroutta halveksutaan” tai ”valkoinen mies vaiennetaan” ovat yksiselitteisesti todellisuudesta vieraantuneita väitteitä. Ne eivät ole totta nyt, tuskin tulevaisuudessakaan.

Ymmärrys ei lisäänny, kaikki puhuvat ristiin ja kuilu vain syvenee.

Tolkun äänien esittämät uhkakuvat peilaavat enemmän Yhdysvaltojen vasemmiston radikaaleinta kulttuurikärkeä, mutta eivät ainakaan suomalaista arkitodellisuutta. On myös hyvä muistaa, että jopa Yhdysvalloissa, jossa woke-siipi on saanut paljon enemmän jalansijaa kuin Suomessa, kärkevimmät aatteet ovat myös marginaalia.

Karkeat kärjistykset kertovat lähinnä sen, ettei ole koskaan tullut itse pohtineeksi vallitsevia valtarakenteita. Luultavasti ei ole koskaan tullut vaiennetuksi esimerkiksi ihonvärinsä tai seksuaalisen suuntautumisensa takia. Silloin ei ehkä ymmärrä sitä musertavaa painolastia, jonka alla moni ”vääränlainen” elää jatkuvasti. Miten voimakkaasti ympäristö edelleen esimerkiksi puskee heterosuhteeseen tai lakaisee rasismia maton alle.

Jos ei tunnista vähemmistöjä musertavia paineita alun perinkään, jokainen poikkeava, vähän radikaalimpi aate tuntuu hyökkäykseltä, joka voi murentaa vanhat arvot hetkenä minä hyvänsä.

Muistatteko, kun homostailisteista kertova Sillä silmällä -ohjelma alkoi pyöriä Suomen televisiossa? Silloin kohistiin, miten heterous yritetään painaa nurkkaan ”homopropagandalla”. Nyt lähinnä naureskelemme omalle ylilyönnillemme, kyseessä oli kuitenkin vain yksi tv-sarja.

Huoli kertoo kuitenkin jotain tärkeää. Kun silmiemme eteen lyödään jotain uutta ja vierasta, se herättää sisäistä ristiriitaa. Onko oma elämäntapani nyt uhattu?

Seuraavaksi syntyy vinouma. Vaikka 99 prosenttia mediasisällöstä olisi edelleen samaa vanhaa – kuten nyt vaikka hoikkien ihmisten kuvia – yksi prosentti lihavien ihmisten kuvia kiinnittää huomion, koska se on omalle silmälle outoa ja epämiellyttävää. Yhtäkkiä tuntuu, että lihavuutta tuputetaan ja se on peräti muotia.

Jos jo tässä kohtaa käsittelisi oman vierauden pelkonsa, huomaisi, että tulkinta on kohtuuton ja seurausta omasta vinoumasta. Silloin huomaisi, että aliedustettu ryhmä yritti vain saada itselleen hitusen lisää ääntä. Minua ei uhattu, elämä voi jatkua.

Usein tolkun ääni kompastuu ennen pitkää paradoksiin. Ensin hän pyrkii profiloitumaan tuulahdukseksi menneisyydestä, jolloin elettiin oikeaa elämää eikä pyöritty suurennelluissa somekohuissa. Kuitenkin hän itse omalla toiminnallaan vahvistaa narratiivia, jonka mukaan somekeskustelut ovat tärkeitä todellisuuden heijastumia. Pitäähän hän niitä pätevinä todisteina siitä, että maailma on menossa sekaisin.

Tutkimukset nimittäin osoittavat toisin: samanmielisiä marinoivat kaikukammiot ovat ilmiö, joista puhutaan usein, mutta niiden merkitystä myös liioitellaan. Valtaosa meistä on lopulta ajattelultaan varsin maltillisia, ja vain harva meistä muuttaa mieltään somekohujen perusteella. Eniten mielipiteisiimme vaikuttavat edelleen tosielämän läheiset ihmiset.

Twitteriäkin käyttää vain 13 prosenttia suomalaisista. Vaikka siis koko Suomen Twitter yhdessä päättäisi mennä liian pitkälle, 87 prosenttia kansasta ei olisi missään vaiheessa edes kuullut koko kohusta eikä voisi vähempää välittää.

”Liian pitkälle” menemisessä ei muutenkaan ole mitään uutta. Kun keskustelemme itsellemme uusilla termeillä vaikkapa sisäistetystä rasismista tai mikroaggressioista, on ihan luonnollista, että näkemyksiä sataa ääripäästä toiseen. Kautta aikojen uudet ilmiöt ovat edenneet aaltoliikkeenä. Somessa tuo aaltoliike vain nopeutuu ja voimistuu. Twitterin kaltaiset alustat kun ovat nokkeluuskilpailu, joissa kärkevin voittaa.

En tietenkään kannata silmitöntä yksilöiden kimppuun hyökkäämistä. Cancel-kulttuurin vaaroista varoittelu saa kuitenkin helposti unohtamaan sen, että keskustelun tärkein pyrkimys on ehkäistä syrjintää ja suojella vähemmistöjä.

Mitään ei saa enää sanoa” on itsensä kumoava väite. Jos kerran mitään ei saa enää sanoa, niin miksi kaikki sanovat jatkuvasti kaikkialla, että mitään ei saa enää sanoa? Jos kritiikkiä kerran systemaattisesti vaiennetaan, miksi tolkun äänten kirjoitukset keräävät usein paljon enemmän somejakoja, reaktioita ja näkyvyyttä kuin alkuperäiset keskustelunavaukset? Miten esimerkiksi Kari Aihinen, joka avautui vaientamisesta ja liiasta herkkyydestä Apu-lehden sivuilla, sai rutkasti palstatilaa ja oli valtakunnan pääpuheenaiheita monta päivää?

”Mitään ei saa enää sanoa” kertoo usein siitä, että tuli itse sanoneeksi jotain harkitsematonta ja joku iski takaisin. Sananvapauden kapeutumisesta huolestuminen on kätevä tapa purkaa omaa harmitusta sen sijaan, että pohtisi, olisiko sittenkin omissa sanomisissa ollut jotain korjattavaa.

Sosiaalinen media on muuttanut keskustelun kulkua valtavasti. Kun ennen joukkoviestimet hallitsivat agendaa, somen ansiosta tieto liikkuu nyt kaikkiin suuntiin: ylhäältä alas, alhaalta ylös ja sivusuunnassa, ihmiseltä ihmiselle.

Ehkä me vieläkin hahmotamme tiedonkulkua vanhan ylhäältä alas, yhdeltä massoille -kehyksen kautta. Emme ehkä vieläkään ole täysin käsittäneet, että nykyään lukemattomat eri aatteet, ryhmät ja ihmiset voivat olla äänessä ja saada jalansijaa yhtaikaa ilman, että se on keneltäkään muulta pois.

Laajamittainen vaientaminen on mahdollista enää lähinnä totalitaristisissa valtioissa, joissa johtajilla on valtaa sensuroida kokonaisia somealustoja tai vaikka sulkea internet. Näissäkin maissa sensuuri on tosin käynyt vaikeaksi, sillä hiljennetty löytää kyllä keinon olla äänessä. Tolkun äänet luovat siis tarpeettomia vastakkainasetteluja.

Tuskin koskaan ennen somea meillä on ollut samanlaista mahdollisuutta sanoa isoille yleisöille ihan mitä haluamme. Maailma ei ole muuttunut maagisesti herkemmäksi, vaan ero on siinä, että nyt on olemassa kanava, jossa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja syrjintää kohdanneet ryhmät pääsevät ääneen ja kyseenalaistamaan vallitsevia puhetapoja.

Kun siis mustat, lihavat, naiset, transsukupuoliset tai muut julkisuudessa aliedustetut ryhmät haastavat olemassa olevia tarinoita, se ei tarkoita, että he yrittävät painaa valtaväestöä marginaaliin. He tuovat yhden ja vallitsevan näkökulman rinnalle täydentäviä todellisuuksia: Hei oletko ajatellut, että harmittomilta tuntuvat heittosi saattavatkin olla rasistisia, koska et ole nähnyt niitä ei-valkoisen näkökulmasta? Oletko ehkä tahtomattasi vähätellyt naisia ja vahvistanut uskomuksia, että naiset ovat vähän miehiä huonompia?

On ihan hyvä, että some herättelee meitä välillä Ruususen unestamme ja muistuttaa, että todellisuus ei ole yhtä mukava kaikille. Pieni pistos on inhimillisen kehityksen ja empatian merkki. On kaikkien etu, että valtaväestö tunnustaa marginaalin olemassaolon ja suo sille liikkumatilaa.

Tolkun ääni esiintyy kriittisenä keskustelijana, mutta ei oikeasti kannusta meitä ymmärtämään syvällisesti uusia ilmiöitä ja haastamaan ajatteluamme. Tolkun ääni tarjoilee ilmiöistä kärjistetyn, hiukan pinnallisen version, joka saa ne tuntumaan entistä vieraammilta. Silloin meidän ei tarvitse koskaan poistua omasta kuplastamme.

Tolkun ääni on huolissaan vaientamisesta, mutta päätyy lopulta vaientamaan itse.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s