Kun triathlonia harrastava toimitusjohtaja uupuu, hän jättää tärkeän asian kertomatta

Sain burnoutin reilut kymmenen vuotta sitten. Jätin yliopistokurssit kesken ja jäin kolmen viikon sairaslomalle. Toivuin ja palasin opintojen pariin. Siitä asti olen pärjännyt oikein hyvin. Paineensietokykyni on kehittynyt, tiedän heikkouteni ja vahvuuteni. Huolehdin jaksamisestani, vaalin ihmissuhteitani ja ymmärrän nyt tasapainon tärkeyden.

Mukava tarina, eikö?

Olen aina lukenut suurella mielenkiinnolla uupuneiden tarinoita somesta ja muista medioista. Vaikka olen tuntenut helpotusta ja samaistunutkin, vuosien mittaan jokin näissä jutuissa on alkanut tökkiä.

Lopulta ymmärsin miksi: tuntuu kuin olisin lukenut saman jutun kerta toisensa jälkeen.

Perinteinen julkisuudessa uupuja on vähintään keskiluokkainen, hyvin pärjäilevä ihminen. Hänellä on työ ja ystäviä. Hän on kova suorittamaan. Vapaallakin hän painaa harrastuksesta toiseen. Kun hän sitten uupuu, hän uupuu liian vaativuuden takia. Hänellä on varaa terapiaan ja hänen maineensa ei kolahda siitä, että hän avautuu julkisuudessa.

Tarinoista unohtuu usein tärkeä tekijä: oma tausta ja etuoikeudet. Ympäristö, jossa synnymme ja kasvamme, muokkaa maailmankuvaamme rajusti. Osa siitä liimautuu niin tiukaksi osaksi identiteettiämme, että emme ikinä voi tulla täysin tietoisiksi siitä, mikä kaikki elämänkulkuumme vaikuttaa.

Monia näistä tekijöistä emme tule ajatelleeksi koskaan. Tutkimusten mukaan menestystä avittavat esimerkiksi vanhempien hyvä koulutus, lapsuuden asuinalue ja jopa se, lukiko isä tai äiti nukkumaan mennessä iltasatuja.

Kun uuvuin, minulla oli parisuhde ja ystäviä, jotka soittivat perääni. Isäni varasi minulle ajan yksityiselle. Minusta välitettiin ja minua kuunneltiin. En joutunut huolehtimaan toimeentulosta. Opiskelin yliopistossa, joten pystyin toivuttuani hyppäämään vaivattomasti takaisin.

Tämäkin kaava on sisäänkirjoitettu moniin tarinoihin. Uupuja jättää turvaverkkonsa hetkeksi, mutta lopussa palataan takaisin ja jatketaan siitä, mihin jäätiin. Ei välttämättä tehdä enää samaa kuin ennen, vaan esimerkiksi vaihdetaan alaa, koska arvot menivät rytäkässä uusiksi. Oleellista on valinnan mahdollisuus. Se on osoitus siitä, että vanha turvaverkko ei missään vaiheessa kadonnut mihinkään.

Keskiluokkainen heittäytyminen on usein varsin turvattua; kuin kaatuisi silmät kiinni selälleen tietäen, että päätyy joka tapauksessa pehmeälle patjalle.

Varakas voi vaikka myydä omaisuutensa ja ostaa menolipun maailman ääriin, mutta silloinkaan hän ei jätä kaikkea. Turvaverkko on myös aineeton. Tuollakin ihmisellä on todennäköisesti siteitä kotimaahansa – ehkä ystävä, joka tarjoaa lentolipun, jos meneekin pieleen. Ehkä koulutus, joka parantaa merkittävästi mahdollisuuksia saada uusia töitä.

Keskiluokkainen heittäytyminen on usein varsin turvattua; kuin kaatuisi silmät kiinni selälleen tietäen, että päätyy joka tapauksessa pehmeälle patjalle. Jännitys kipristelee mukavasti vatsassa, mutta kuollakseen ei tarvitse pelätä. Jos heittäytyjällä ei olisi oikeasti mitään mahdollisuutta palata vaan hän menettäisi aivan kaiken, väitän, että moni jättäisi hypyn tekemättä.

Burnoutista puhutaan usein yksittäisenä pisteenä, johon ajavat ennen kaikkea ympäristön ongelmat. Lähipiirissä on ollut sairastumisia tai menetyksiä, ehkä läheinen ihmissuhde päättyi. Nämä tekijät ovat kuitenkin vain yksi puoli totuutta.

Vähemmälle huomiolle jää, mikä kaikki omassa mielessä vaikutti siihen, että ajautui kuilun partaalle. Tästä ei vain ole niin helppoa puhua. Jos kertoo kärsineensä jo vuosia aiemmin vaikkapa itsetunto-ongelmista, joutuu paljastamaan itsestään kipeitä asioita, jotka ehkä vaikuttavat elämään vieläkin.

Kun burnoutin typistää yhdeksi hetkeksi, jolloin rakenteet ympärillä romahtivat, ei välttämättä tule kokonaan käsitelleeksi sisintään. Romahdus on aina seurausta ympäristön ja oman mielen vuorovaikutuksesta, eikä niitä voi tarkastella irrallaan toisistaan.

Uupumistarinat päätyvät usein toistamaan tuttua menestystarinaa, jossa onnistuminen on itsestä kiinni. Itse olen aina hieman vieroksunut tarinoita supersuorittajista, jotka perustavat yrityksiä parikymppisinä ja kertovat lukijoille, miten menestyä.

Amerikkalainen unelmapöhinä on rantautunut Suomeen vahvana, vaikka menestyksen edellytykset ja määritelmät Yhdysvalloissa ja Suomessa poikkeavat merkittävästi toisistaan. Uskon, että pandemian jälkilöylyissä liekit vain kasvavat, kun yhä useampi tahtoo nousta kuopasta ja kurkottaa kohti jotain uutta ja jännittävää.

Menestyminen, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan, on osittain kykyjen mutta aika paljon myös sattuman varassa. Kukaan ei voi tietää, mikä kaikki menestykseen on johtanut ja kestääkö myötätuuli ikuisesti. Joku saattaa kokea olevansa elämänsä voimissa 20-vuotiaana ja väsyä 23-vuotiaana. Tarinat tarjoavat aina pääsyn vain yhteen pieneen pisteeseen ja siihen, miten ihminen itse tarinallistaa kokemuksensa. Mitä hän nimeää syiksi, mitä seurauksiksi. Ne eivät ole yhtä kuin todellisuus, vain yksi subjektiivinen näkökulma.

Kun olen vetänyt vapaaehtoisena mielenterveyskuntoutujien keskusteluryhmiä, olen oppinut paremmin ymmärtämään, miten iso osa paranemisesta ei ole itsestä kiinni. Olen kuullut, miten julkisen terveydenhoidon varassa roikkuvia kroonikkoja pallotellaan klinikalta toiselle. Nämäkin tarinat ovat vain hiukan venytettyä osallisuuden kuplaa; ne, joilla voimavaroja on kaikkein vähiten, eivät jaksa tulla vertaistukiryhmiin.

Eniten minua huolestuttaa se, että menestystarinat pinoavat meitä välillä tahtomattaan arvojärjestykseen henkilökohtaisten ominaisuuksiemme perusteella. Muutamia vuosia sitten julkaistu teos Huipputuloiset on kylmäävää luettavaa rikkaiden asenteista köyhiä kohtaan. Rikkaat pitävät köyhiä monin tavoin huonompina, saamattomina ihmisinä: jos he tarpeeksi yrittäisivät, he pärjäisivät kyllä.

Minua kiinnostaisi lukea vastaava selvitys siitä, miten esimerkiksi syrjäytyneisiin ja kroonisista mielenterveysongelmista kärsiviin suhtaudutaan. En olisi lainkaan yllättynyt, jos sieltä paljastuisi samanlaista luettavaa.

Myös käsite ”self-made millionaire” on aina hiukan puistattanut minua. Älkääkä käsittäkö väärin: olen itsekin kunnianhimoinen ihminen, joka ei lannistu herkästi vaan ottaa mielellään riskejä ja yrittää sinnikkäästi, jos suunnitelmat menevät uusiksi. Siksi ihailen näitä piirteitä muissakin. Tiedän myös sen, että esimerkiksi menestyvän yrityksen perustava joutuu tekemään aivan valtavan työn.

Samalla kuitenkin tunnustan sen, että minulla on varaa olla kunnianhimoinen, koska minun ei tarvitse murehtia perustarpeistani. Kun esimerkiksi tarvitsin hoitoa loppuunpalamisen jälkeen, sain sitä nopeasti ja aikaisessa vaiheessa, jolloin ongelmat eivät päässeet pitkittymään. Olen myös luonteeltani ihminen, joka ei pysty patoamaan vaikeita tunteita vaan käsittelee ja analysoi niitä ylianalysointiin asti. Tämä yhdistettynä siihen, että minulla on aina ollut vierelläni perhettä ja ystäviä, jotka kuuntelevat tajunnanvirtaani, on tehnyt elämästäni monin verroin helpompaa.

En tarkoita sitä, että hyvästä turvaverkosta nautiskelevan pitäisi pysyä hiljaa tai ettei hän voi koskaan ymmärtää niitä, joilla menee huonommin. Enkä sitäkään, että heidän kokemuksensa eivät olisi yhtä arvokkaita. En edes sitä, että etuoikeutetun pitäisi tuntea jatkuvasti syyllisyyttä ja pyydellä anteeksi etuoikeuksiaan.

Ajattelen itsereflektiota ennen kaikkea hyödyllisenä työkaluna. Se kannattaa ottaa käyttöön erityisesti silloin, kun huomaa suhtautuvansa ennakkoluuloisesti tai haluaa neuvoa jotakuta, jolla ei mene yhtä hyvin kuin itsellä. Neuvonko häntä omista lähtökohdistani vai hänen lähtökohdistaan?

Ei triathlonia harrastava toimitusjohtajakaan ole oikeasti mikään yksi ihmistyyppi. Kun otan kantaa stereotyyppisiin menestys- ja selviytymistarinoihin, en väheksy kenenkään henkilökohtaista kokemusta. Jokainen uupumuksesta toipuva tekee valtavan suuren työn, ja kärsimys on aina subjektiivista. Perinteiset tarinat ovat usein inspiroivia ja niillä voi olla paljonkin annettavaa, mutta yksin ne eivät riitä. Kaipaan ennen kaikkea monipuolisuutta, erilaisia tarinoita erilaisille kohdeyleisölle. Yhden ei tarvitse sulkea toista pois.

Hiukan samanlainen dilemma on siinä, että syrjinnän poistamiseen tähtäävän kehopositiivisuusliikkeen ovat täyttäneet kuvat hoikista nuorista naisista, jotka paljastavat pienet vatsamakkaransa. Tiedän omasta kokemuksesta, että nämä kuvat ovat monelle tärkeitä. Tarkoitus ei ole hiljentää ketään. Mutta jos yksi kokemus nousee hallitsevaksi ja nuo muut ovat jo valmiiksi syrjityssä asemassa, eikö media silloin käytännössä päädy vahvistamaan rakenteita, joita sen oli tarkoitus purkaa?

Kun lukee mediasisältöjä, on hyvä kysyä itseltään: Oivalsinko uutta? Tuntuiko tarina virkistävältä eli poikkesiko se vallitsevasta uutisvirrasta?

Ikävä totuus on, että nuorten ja hoikkien tai menestyvien uupujien tarinat ovat helpommin sulateltavaa luettavaa ja katsottavaa. Ne toistavat perinteistä tarinaa terveydestä eivätkä riko tabuja. Liike, jonka tarkoitus olisi ravistella meitä, laajentaa ihanteita ja poiketa kaavasta, päätyy helposti vain vahvistamaan omaa kuplaansa, jos kaikki seuraavat vain sitä, mikä tuntuu jo valmiiksi mukavalta.

Kun siis lukee mediasisältöjä tai somepostauksia selviytyjistä ja menestyjistä, on hyvä kysyä itseltään: Koinko oivalluksen hetken, opinko uutta? Tuntuiko tarina virkistävältä eli poikkesiko se vallitsevasta uutisvirrasta?

Samalla pääsee herkästi unohtumaan, että mielenterveys ja menestys ovat janalla. Jokainen menestyjä on potentiaalinen syrjäytynyt. Jokainen laiha on potentiaalinen lihava, rikas on potentiaalinen köyhä ja terve potentiaalinen sairas. Kukaan meistä ei voi hallita sitä, mitä vuoden tai edes minuutin päästä tapahtuu. Lisäksi jokainen meistä voi oppia vain niistä kokemuksista, jotka ovat jo sattuneet kohdalle. Kukaan ei voi ennustaa, miten pärjäisi, jos eteen tulisi uusi ongelma tai jopa useampia samassa ryppäässä.

”Ratkaisu toimi minulle, joten kyllä se toimii kaikille muillekin” on ajatusharha, johon törmää kaikkialla.

Tästä huolimatta ihmiset puhuvat jatkuvasti ristiin eivätkä ole valmiita ymmärtämään toistensa kokemuksia. ”Ratkaisu X toimi minulle, joten kyllä se toimii kaikille muillekin” on ajatusharha, johon törmää jatkuvasti ja kaikkialla. Ehkä taustalla on jonkinlaista todellisuuden kieltämistä: ei ole mukavaa hyväksyä sitä tosiasiaa, että mikään ei lopulta ole omissa käsissä. Silloin on helpompaa osoitella muita ja samalla hiukan pönkittää omaa erityisyyden tunnetta.

Usein osoittelu on täysin tahatonta ja tiedostamatonta. Moni neuvoo hyvää hyvyyttään. Usein hyödyllisempää hyvyyttä olisi kuitenkin treenata omaa empatialihasta ja kuunnella erilaisia kokemuksia myös oman hyvinvointikuplan ulkopuolelta. Kohdata ihmiset siinä, missä he nyt ovat, ei siellä, missä sinä itse olet nyt.

Me kaikki tuomme jokaiseen kohtaamiseen itsemme, sillä oma kokemus on aina lähempänä kuin toisen. Peilaamme itseämme muihin, koska olemme ihmisiä, joilla on historia. Siksi jokaisella meistä on varaa opetella neutraalia kuuntelua. Se on ehkä ihmiselämän haastavimpia harjoituksia.

Toivoisin, että julkisuuteen mahtuisi monipuolisemmin erilaisia menestyksen ja pärjäämisen määritelmiä ja että uskaltaisimme puhua avoimemmin myös niistä, jotka jäävät unelman ulkopuolelle. Tällaisia tarinoita ei ole helppoa kertoa eikä myydä, mutta ne ovat elintärkeitä, jotta pystymme kohtaamaan toisemme empaattisesti ja tekemään kestäviä poliittisia päätöksiä, jotka eivät jätä ketään heitteille.

Menetin ystäväni QAnonille ja ymmärsin, että suhtaudun salaliittoteoreetikoihin väärin

Jos jumala kerran on olemassa, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä?

Kysymys ei jättänyt minua lapsena rauhaan. Joskus se kiusaa minua vieläkin.

Pari kuukautta sitten tein pienen sosiaalisen kokeen ja aloin seurata Instagramissa vaikuttajia, jotka jakavat julkisesti koronakriittistä sisältöä. Yhden kohdalla todistin nopean ja hätkähdyttävän evoluution. Hän aloitti viattomista huolista ja mietti, uskaltaisiko ottaa rokotetta. Siitä hän siirtyi yhä kovempaan retoriikkaan: valtamediat valehtelevat, maskipakko on kommunismia, kohta tulee Great Reset ja meiltä kielletään yksityisomaisuus.

Näin suorana lähetyksenä, miten skeptikosta tuli salaliittoteoreetikko.

Sivusta seuraaminen kiehtoi ja teki kipeää, sillä se toi mieleeni ystäväni, jonka menetin vuosia sitten salaliitoille. En kerro hänestä yksityiskohtia, ainoastaan sen, että kaipaan häntä edelleen. Välissämme on muuri, jota en osaa ylittää. Sen toisella puolella on ajatuksia, joita en voi hyväksyä, sillä ne ovat epätosia ja vaarallisia. Voin ainoastaan yrittää ymmärtää.

Olen usein miettinyt, miksi hän halusi hylätä minut, meidät ja kaiken, mitä edustamme. Olisinko itse voinut tehdä jotain toisin?

Ehkä olisinkin. Emme nimittäin ole kovin hyviä kohtaamaan toisinajattelijoita.

Ensimmäiset törmäykset tapahtuvat siinä vaiheessa, kun toisinajattelija vielä häilyy kahden maailman välillä. Skeptisyys nousee, luotto valtamediaan ja virallisiin lähteisiin rakoilee. Vielä tässä vaiheessa skeptikon ajattelu on joustavampaa. Hän on valmis kuulemaan vaihtoehtoisia selityksiä, eikä hän ole vielä tiukasti osa uutta yhteisöä.

Tässä vaiheessa moni kaltaiseni tieteeseen luottava niputtaa ärhäkkäästi kaikki skeptikot samaan kastiin. Joidenkin mielestä ne, jotka luulevat rokotetta mikrosiruksi ovat yhtä käsittämättömiä kuin ne, jotka jakavat somekanavillaan listaa rokotteiden haittavaikutusilmoituksista.

Niputtaminen on melko hedelmätöntä, varsinkin sellaisen skeptikon silmin, joka on vasta täynnä kysymyksiä. Pelkään, että jos käännymme liian kärkkäästi pois niistä, joiden huolet poikkeavat omistamme ja leimaamme jokaisen epäilijän hörhöksi, he etääntyvät vain nopeammin.

Ylirationaalisesta maailmankuvastakin voi tulla kahle. Se voi saada halveksumaan intuitiota, vetovoiman lakia ja kaikkea vähänkin taikauskoon viittaavaa. Ylijärkevä saattaa takertua ajatukseen, että tiede pelastaa meidät kyllä, eikä enää näe oman ajattelunsa virheitä.

En väitä, että tiukka tiedeusko ja salaliittoteoriat ovat täysin rinnastettavissa. Salaliittojen puoli sokeutuu omiin vahvistusharhoihinsa, nojaa anekdootteihin ja kuulopuheisiin. Tiede korjaa kaiken aikaa itseään ja vaalii avoimuutta.

Asennetasolla kumpikin viitekehys voi kuitenkin muuttua ahtaaksi. Jos ripustaa identiteettinsä liian tiukasti mihinkään lokeroon, voi menettää harmaan sävyt. Voi alkaa puolivahingossa pitää vastapuolta vihollisena, tyhmänä ja halveksittavana.

Kun alkaa nähdä maailman kahden puolen taisteluna, hedelmällinen keskustelu ei enää onnistu kummaltakaan.

Kuvio toistuu politiikassakin. Tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan populistinen, äärimielipiteille flirttaileva retoriikka on kärjistänyt puheita myös poliittisen kentän vastakkaisella puolella. Vaihtoehdot tuntuvat inhimillisiltä: jos en voi katkaista välejä, vastaan samalla mitalla. Mutta me emme ole poliittisia puolueita. Arkeamme ohjaavat ihmissuhteet, jotka ovat yksilöiden välisiä, eivät puoluekantojen. Siksi on myrkyllistä, jos alkaa nähdä toisen ihmisen pelkkänä aatteena.

Minäkin olen halveksinut, naureskellut ja taivastellut. Miksi kukaan tekisi mitään noin järjetöntä? Miten kukaan voi uskoa tuollaista?

Se ei auta.

Uskon, että järjen äänissä ja toisinajattelijoissa on enemmän yhteistä kuin uskommekaan. Kaikki me olemme alttiita vahvistusharhalle eli etsimään tietoa, joka tukee omaa maailmankuvaamme. Kaikki me inhoamme väärässä olemista ja haluamme löytää muita itsemme kaltaisia, viiteryhmän.

Ei kukaan tunteva ihminen ole täysin järkevä. Aika moni meistä koputtaa puuta tai pelkää perjantaina kolmantenatoista päivänä. Alitajunta ja unien viestit kiehtovat universaalisti. Moni sellainenkin, joka ei kuulu kirkkoon, miettii jumalsuhdettaan koko ikänsä. Uskoi yliluonnolliseen tai ei, niin historia osoittaa, että henkisyys ja hengellisyys on tiivis osa ihmisyhteisöjä. Kaikki me etsimme selityksiä selittämättömälle. Isoimmat eromme syntyvät siitä, miten voimakkaasti haluamme tuon puolen itsessämme kieltää.

Olemme myös keskimäärin huonoja sietämään epävarmuutta. Salaliitot ovat yksi monista tavoista paeta sitä tosiasiaa, että mitään ei voi hallita. Salaliitot tarjoavat yksinkertaisia, loogiselta näyttäviä ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin, joita yksikään ihmismieli ei pysty käsittämään.

Siinä vaiheessa, kun skeptikko alkaa kärkkäämmin torjua kavereitaan ja uskomuksilleen ristiriitaista tietoa, luulen, että hän kamppailee vielä vanhan ja uuden välillä. Ehkä jokin hänessä haluaa vielä ajatella, että hänen ei tarvitse hylätä entistä. Ristiriita purkautuu kärkevyytenä ja epäluulona. Vaatii vaivannäköä ylläpitää pitkälle maalailtuja rakennelmia suurista sumutuksista ja valita kahdesta maailmanselityksestä epäsuositumpi. Silloin pitää tietoisesti suunnata katse pois faktasta, jota tulvii joka puolelta.

Kun toisinajattelija on jo syvällä poterossaan, häntä ei enää voi kiskoa pois sanoilla. Kun olet etääntynyt riittävän kauaksi, koko olemuksesi edustaa hänelle propagandaa, sokeutta. Hänellä on jo toisella puolella ryhmä, joka ottaa avosylin vastaan.

Salaliittoteorioissa ei ole kyse vain faktojen kieltämisestä, joten niitä ei voi korjata pelkällä faktantarkistuksella. Salaliitoissa on kyse kokonaisesta identiteetistä, maailmankuvasta ja ryhmästä. Johtajien, rokotteiden tai kasvomaskien vastustaminen ei johdu vain siitä, että maskin takaa on epämukavaa hengittää. Samanmielisten pönkittämänä kasvomaskista kasvaa paljon suurempi sorron symboli kaikelle sellaiselle, mitä toisinajattelija vertaisineen vihaa. Kuin vihollisvaltion vaakuna, jota vastaan on sodittava. Ne läheiset, joilla olisi vielä kauan sitten ollut valtaa herättää todellisuuteen, ovat jo poissa mielestä. Tuon tilan täyttävät nyt yhteiset harhaluulot.

Tiedän, että salaliittoteoreetikot pitävät tällaista puhetta jeesusteluna. Että asetun nyt kaikkien yläpuolelle ja esitän muita parempaa. Olen monesti yrittänyt pehmeää lähestymistapaa ja etsinyt yhteistä maaperää. Vastaukseksi olen saanut vain solvauksia ja perään hiljaisuutta.

Silti ajattelen, että meidän pitää yrittää pysyä maltillisina ja kohdata jokainen samalta korkeudelta. Vaikka toisinajattelijaan ei saisi enää kontaktia, meidän pitää muistuttaa itseämme siitä, mikä meitä kaiken alla yhdistää. Ei tarvitse hyväksyä eikä pitää kiinni. Vaaralliset ajatukset on tuomittava ääneen. Silti voi yrittää sisimmässään ymmärtää, millainen ihminen vihan ja epäluulon alla on.

Meidän on vaalittava viimeiseen asti totuutta ja ihmisyyttä. Meidän pitää tukea laatulähteitä, valistusta, asiantuntijuutta ja koulutusta. Sillä jos kukaan ei enää välitä totuudesta, mitä maailmastamme silloin tulee?

Samalla meidän on pohdittava, mikä maailmastamme tekee sellaisen, että sen vastustaminen houkuttelee. Miksi moni kokee niin syvää osattomuutta ja ulkopuolisuutta, että on valmis hylkäämään turvallisen? Tutun vastustaminen vie voimia. Jos keskitiellä olisi mukavaa, ei tulisi tarvetta lähteä äärilaitaan.

Oman kokemukseni pohjalta uskallan sen sanoa: en usko, että monikaan salaliittoteoreetikko on sisimmässään kovin onnellinen.

Luulen, että moni kamppailee öisin samojen kysymysten kanssa. Jos ihmiset haluavat hyvää, niin miksi maailma on niin täynnä pahaa? Jos maailmassa on mitään järkeä, miksi sitä on niin vaikea hahmottaa?