Kun triathlonia harrastava toimitusjohtaja uupuu, hän jättää tärkeän asian kertomatta

Sain burnoutin reilut kymmenen vuotta sitten. Jätin yliopistokurssit kesken ja jäin kolmen viikon sairaslomalle. Toivuin ja palasin opintojen pariin. Siitä asti olen pärjännyt oikein hyvin. Paineensietokykyni on kehittynyt, tiedän heikkouteni ja vahvuuteni. Huolehdin jaksamisestani, vaalin ihmissuhteitani ja ymmärrän nyt tasapainon tärkeyden.

Mukava tarina, eikö?

Olen aina lukenut suurella mielenkiinnolla uupuneiden tarinoita somesta ja muista medioista. Vaikka olen tuntenut helpotusta ja samaistunutkin, vuosien mittaan jokin näissä jutuissa on alkanut tökkiä.

Lopulta ymmärsin miksi: tuntuu kuin olisin lukenut saman jutun kerta toisensa jälkeen.

Perinteinen julkisuudessa uupuja on vähintään keskiluokkainen, hyvin pärjäilevä ihminen. Hänellä on työ ja ystäviä. Hän on kova suorittamaan. Vapaallakin hän painaa harrastuksesta toiseen. Kun hän sitten uupuu, hän uupuu liian vaativuuden takia. Hänellä on varaa terapiaan ja hänen maineensa ei kolahda siitä, että hän avautuu julkisuudessa.

Tarinoista unohtuu usein tärkeä tekijä: oma tausta ja etuoikeudet. Ympäristö, jossa synnymme ja kasvamme, muokkaa maailmankuvaamme rajusti. Osa siitä liimautuu niin tiukaksi osaksi identiteettiämme, että emme ikinä voi tulla täysin tietoisiksi siitä, mikä kaikki elämänkulkuumme vaikuttaa.

Monia näistä tekijöistä emme tule ajatelleeksi koskaan. Tutkimusten mukaan menestystä avittavat esimerkiksi vanhempien hyvä koulutus, lapsuuden asuinalue ja jopa se, lukiko isä tai äiti nukkumaan mennessä iltasatuja.

Kun uuvuin, minulla oli parisuhde ja ystäviä, jotka soittivat perääni. Isäni varasi minulle ajan yksityiselle. Minusta välitettiin ja minua kuunneltiin. En joutunut huolehtimaan toimeentulosta. Opiskelin yliopistossa, joten pystyin toivuttuani hyppäämään vaivattomasti takaisin.

Tämäkin kaava on sisäänkirjoitettu moniin tarinoihin. Uupuja jättää turvaverkkonsa hetkeksi, mutta lopussa palataan takaisin ja jatketaan siitä, mihin jäätiin. Ei välttämättä tehdä enää samaa kuin ennen, vaan esimerkiksi vaihdetaan alaa, koska arvot menivät rytäkässä uusiksi. Oleellista on valinnan mahdollisuus. Se on osoitus siitä, että vanha turvaverkko ei missään vaiheessa kadonnut mihinkään.

Keskiluokkainen heittäytyminen on usein varsin turvattua; kuin kaatuisi silmät kiinni selälleen tietäen, että päätyy joka tapauksessa pehmeälle patjalle.

Varakas voi vaikka myydä omaisuutensa ja ostaa menolipun maailman ääriin, mutta silloinkaan hän ei jätä kaikkea. Turvaverkko on myös aineeton. Tuollakin ihmisellä on todennäköisesti siteitä kotimaahansa – ehkä ystävä, joka tarjoaa lentolipun, jos meneekin pieleen. Ehkä koulutus, joka parantaa merkittävästi mahdollisuuksia saada uusia töitä.

Keskiluokkainen heittäytyminen on usein varsin turvattua; kuin kaatuisi silmät kiinni selälleen tietäen, että päätyy joka tapauksessa pehmeälle patjalle. Jännitys kipristelee mukavasti vatsassa, mutta kuollakseen ei tarvitse pelätä. Jos heittäytyjällä ei olisi oikeasti mitään mahdollisuutta palata vaan hän menettäisi aivan kaiken, väitän, että moni jättäisi hypyn tekemättä.

Burnoutista puhutaan usein yksittäisenä pisteenä, johon ajavat ennen kaikkea ympäristön ongelmat. Lähipiirissä on ollut sairastumisia tai menetyksiä, ehkä läheinen ihmissuhde päättyi. Nämä tekijät ovat kuitenkin vain yksi puoli totuutta.

Vähemmälle huomiolle jää, mikä kaikki omassa mielessä vaikutti siihen, että ajautui kuilun partaalle. Tästä ei vain ole niin helppoa puhua. Jos kertoo kärsineensä jo vuosia aiemmin vaikkapa itsetunto-ongelmista, joutuu paljastamaan itsestään kipeitä asioita, jotka ehkä vaikuttavat elämään vieläkin.

Kun burnoutin typistää yhdeksi hetkeksi, jolloin rakenteet ympärillä romahtivat, ei välttämättä tule kokonaan käsitelleeksi sisintään. Romahdus on aina seurausta ympäristön ja oman mielen vuorovaikutuksesta, eikä niitä voi tarkastella irrallaan toisistaan.

Uupumistarinat päätyvät usein toistamaan tuttua menestystarinaa, jossa onnistuminen on itsestä kiinni. Itse olen aina hieman vieroksunut tarinoita supersuorittajista, jotka perustavat yrityksiä parikymppisinä ja kertovat lukijoille, miten menestyä.

Amerikkalainen unelmapöhinä on rantautunut Suomeen vahvana, vaikka menestyksen edellytykset ja määritelmät Yhdysvalloissa ja Suomessa poikkeavat merkittävästi toisistaan. Uskon, että pandemian jälkilöylyissä liekit vain kasvavat, kun yhä useampi tahtoo nousta kuopasta ja kurkottaa kohti jotain uutta ja jännittävää.

Menestyminen, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan, on osittain kykyjen mutta aika paljon myös sattuman varassa. Kukaan ei voi tietää, mikä kaikki menestykseen on johtanut ja kestääkö myötätuuli ikuisesti. Joku saattaa kokea olevansa elämänsä voimissa 20-vuotiaana ja väsyä 23-vuotiaana. Tarinat tarjoavat aina pääsyn vain yhteen pieneen pisteeseen ja siihen, miten ihminen itse tarinallistaa kokemuksensa. Mitä hän nimeää syiksi, mitä seurauksiksi. Ne eivät ole yhtä kuin todellisuus, vain yksi subjektiivinen näkökulma.

Kun olen vetänyt vapaaehtoisena mielenterveyskuntoutujien keskusteluryhmiä, olen oppinut paremmin ymmärtämään, miten iso osa paranemisesta ei ole itsestä kiinni. Olen kuullut, miten julkisen terveydenhoidon varassa roikkuvia kroonikkoja pallotellaan klinikalta toiselle. Nämäkin tarinat ovat vain hiukan venytettyä osallisuuden kuplaa; ne, joilla voimavaroja on kaikkein vähiten, eivät jaksa tulla vertaistukiryhmiin.

Eniten minua huolestuttaa se, että menestystarinat pinoavat meitä välillä tahtomattaan arvojärjestykseen henkilökohtaisten ominaisuuksiemme perusteella. Muutamia vuosia sitten julkaistu teos Huipputuloiset on kylmäävää luettavaa rikkaiden asenteista köyhiä kohtaan. Rikkaat pitävät köyhiä monin tavoin huonompina, saamattomina ihmisinä: jos he tarpeeksi yrittäisivät, he pärjäisivät kyllä.

Minua kiinnostaisi lukea vastaava selvitys siitä, miten esimerkiksi syrjäytyneisiin ja kroonisista mielenterveysongelmista kärsiviin suhtaudutaan. En olisi lainkaan yllättynyt, jos sieltä paljastuisi samanlaista luettavaa.

Myös käsite ”self-made millionaire” on aina hiukan puistattanut minua. Älkääkä käsittäkö väärin: olen itsekin kunnianhimoinen ihminen, joka ei lannistu herkästi vaan ottaa mielellään riskejä ja yrittää sinnikkäästi, jos suunnitelmat menevät uusiksi. Siksi ihailen näitä piirteitä muissakin. Tiedän myös sen, että esimerkiksi menestyvän yrityksen perustava joutuu tekemään aivan valtavan työn.

Samalla kuitenkin tunnustan sen, että minulla on varaa olla kunnianhimoinen, koska minun ei tarvitse murehtia perustarpeistani. Kun esimerkiksi tarvitsin hoitoa loppuunpalamisen jälkeen, sain sitä nopeasti ja aikaisessa vaiheessa, jolloin ongelmat eivät päässeet pitkittymään. Olen myös luonteeltani ihminen, joka ei pysty patoamaan vaikeita tunteita vaan käsittelee ja analysoi niitä ylianalysointiin asti. Tämä yhdistettynä siihen, että minulla on aina ollut vierelläni perhettä ja ystäviä, jotka kuuntelevat tajunnanvirtaani, on tehnyt elämästäni monin verroin helpompaa.

En tarkoita sitä, että hyvästä turvaverkosta nautiskelevan pitäisi pysyä hiljaa tai ettei hän voi koskaan ymmärtää niitä, joilla menee huonommin. Enkä sitäkään, että heidän kokemuksensa eivät olisi yhtä arvokkaita. En edes sitä, että etuoikeutetun pitäisi tuntea jatkuvasti syyllisyyttä ja pyydellä anteeksi etuoikeuksiaan.

Ajattelen itsereflektiota ennen kaikkea hyödyllisenä työkaluna. Se kannattaa ottaa käyttöön erityisesti silloin, kun huomaa suhtautuvansa ennakkoluuloisesti tai haluaa neuvoa jotakuta, jolla ei mene yhtä hyvin kuin itsellä. Neuvonko häntä omista lähtökohdistani vai hänen lähtökohdistaan?

Ei triathlonia harrastava toimitusjohtajakaan ole oikeasti mikään yksi ihmistyyppi. Kun otan kantaa stereotyyppisiin menestys- ja selviytymistarinoihin, en väheksy kenenkään henkilökohtaista kokemusta. Jokainen uupumuksesta toipuva tekee valtavan suuren työn, ja kärsimys on aina subjektiivista. Perinteiset tarinat ovat usein inspiroivia ja niillä voi olla paljonkin annettavaa, mutta yksin ne eivät riitä. Kaipaan ennen kaikkea monipuolisuutta, erilaisia tarinoita erilaisille kohdeyleisölle. Yhden ei tarvitse sulkea toista pois.

Hiukan samanlainen dilemma on siinä, että syrjinnän poistamiseen tähtäävän kehopositiivisuusliikkeen ovat täyttäneet kuvat hoikista nuorista naisista, jotka paljastavat pienet vatsamakkaransa. Tiedän omasta kokemuksesta, että nämä kuvat ovat monelle tärkeitä. Tarkoitus ei ole hiljentää ketään. Mutta jos yksi kokemus nousee hallitsevaksi ja nuo muut ovat jo valmiiksi syrjityssä asemassa, eikö media silloin käytännössä päädy vahvistamaan rakenteita, joita sen oli tarkoitus purkaa?

Kun lukee mediasisältöjä, on hyvä kysyä itseltään: Oivalsinko uutta? Tuntuiko tarina virkistävältä eli poikkesiko se vallitsevasta uutisvirrasta?

Ikävä totuus on, että nuorten ja hoikkien tai menestyvien uupujien tarinat ovat helpommin sulateltavaa luettavaa ja katsottavaa. Ne toistavat perinteistä tarinaa terveydestä eivätkä riko tabuja. Liike, jonka tarkoitus olisi ravistella meitä, laajentaa ihanteita ja poiketa kaavasta, päätyy helposti vain vahvistamaan omaa kuplaansa, jos kaikki seuraavat vain sitä, mikä tuntuu jo valmiiksi mukavalta.

Kun siis lukee mediasisältöjä tai somepostauksia selviytyjistä ja menestyjistä, on hyvä kysyä itseltään: Koinko oivalluksen hetken, opinko uutta? Tuntuiko tarina virkistävältä eli poikkesiko se vallitsevasta uutisvirrasta?

Samalla pääsee herkästi unohtumaan, että mielenterveys ja menestys ovat janalla. Jokainen menestyjä on potentiaalinen syrjäytynyt. Jokainen laiha on potentiaalinen lihava, rikas on potentiaalinen köyhä ja terve potentiaalinen sairas. Kukaan meistä ei voi hallita sitä, mitä vuoden tai edes minuutin päästä tapahtuu. Lisäksi jokainen meistä voi oppia vain niistä kokemuksista, jotka ovat jo sattuneet kohdalle. Kukaan ei voi ennustaa, miten pärjäisi, jos eteen tulisi uusi ongelma tai jopa useampia samassa ryppäässä.

”Ratkaisu toimi minulle, joten kyllä se toimii kaikille muillekin” on ajatusharha, johon törmää kaikkialla.

Tästä huolimatta ihmiset puhuvat jatkuvasti ristiin eivätkä ole valmiita ymmärtämään toistensa kokemuksia. ”Ratkaisu X toimi minulle, joten kyllä se toimii kaikille muillekin” on ajatusharha, johon törmää jatkuvasti ja kaikkialla. Ehkä taustalla on jonkinlaista todellisuuden kieltämistä: ei ole mukavaa hyväksyä sitä tosiasiaa, että mikään ei lopulta ole omissa käsissä. Silloin on helpompaa osoitella muita ja samalla hiukan pönkittää omaa erityisyyden tunnetta.

Usein osoittelu on täysin tahatonta ja tiedostamatonta. Moni neuvoo hyvää hyvyyttään. Usein hyödyllisempää hyvyyttä olisi kuitenkin treenata omaa empatialihasta ja kuunnella erilaisia kokemuksia myös oman hyvinvointikuplan ulkopuolelta. Kohdata ihmiset siinä, missä he nyt ovat, ei siellä, missä sinä itse olet nyt.

Me kaikki tuomme jokaiseen kohtaamiseen itsemme, sillä oma kokemus on aina lähempänä kuin toisen. Peilaamme itseämme muihin, koska olemme ihmisiä, joilla on historia. Siksi jokaisella meistä on varaa opetella neutraalia kuuntelua. Se on ehkä ihmiselämän haastavimpia harjoituksia.

Toivoisin, että julkisuuteen mahtuisi monipuolisemmin erilaisia menestyksen ja pärjäämisen määritelmiä ja että uskaltaisimme puhua avoimemmin myös niistä, jotka jäävät unelman ulkopuolelle. Tällaisia tarinoita ei ole helppoa kertoa eikä myydä, mutta ne ovat elintärkeitä, jotta pystymme kohtaamaan toisemme empaattisesti ja tekemään kestäviä poliittisia päätöksiä, jotka eivät jätä ketään heitteille.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s