Riittämätön ihminen – riittämätön, ihminen?

Dress Beach Happiness Woman Sunrise Silhouette

”Tuntuuko sinusta ikinä siltä, että pitäisi olla vielä enemmän?”

Tapasin yhtenä päivänä hyvän tuttuni monen kuukauden tauon jälkeen ja menin hiljaiseksi yllättävästä kysymyksestä.

Oikeasti teki mieli huudahtaa: voi kyllä tuntuu, useinkin, et ole yksin!

Esimerkiksi tänään asuntonäytössä, joka oli pullollaan ihmisiä. Tuo, tuo ja tuo näyttävät ihan täydellisiltä vuokralaisilta! Eivät ne minua valitse… Mitättömistä yksityiskohdista kasvoi yhtäkkiä valtava pyörä. Valkoiset kissankarvat housuissani, pari pikkuryppyä bleiserin etumuksessa.

Voi kyllä, minun teki mieli sanoa – poden riittämättömyyden pelkoa säännöllisesti. Se vuotaa töihin ja vapaalle tunteena siitä, että aina pitäisi tehdä vähän enemmän. Käydä useammin vanhempien luona. Somettaa vähemmän. Syödä enemmän kasviksia. Tutustua ahkerammin uusiin ihmisiin. Jopa pitkäaikaisessa parisuhteessa iskee välillä epäilys, olenko tarpeeksi.

Silti samaan aikaan tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat jotenkin valmiimpia itsensä kanssa ja kohtaamaan maailman. Riittävämpiä itselleen.

Juuri siksi minun teki mieli huokaista tuttavalleni helpotuksesta. Et ole yksin.

En ole yksin.

Pari viikkoa sitten haastattelin erästä psykologia juttua varten. Puhuimme hallinnan tunteesta ja hän sanoi jotain, mikä on mietityttänyt minua jo monta päivää:

”Tyytymättömyys itseen on universaali ihmisyyteen kuuluva tunne. Mutta olemme varsin kehnoja tulemaan toimeen tuon tunteen kanssa.”

Juuri siksi etsimme kompensaatiota. Teemme aina töitä vähän pidemmälle iltaan, laihdutamme aina muutaman kilon enemmän, käyttäydymme ja pukeudumme aina vähän huolitellummin. Koska pelottaa olla keskeneräisyyden kanssa.

Pelottaa kysyä: olenko tarpeeksi?

Hiljattain luin Pupulandia-blogin mainion kirjoituksen siitä, miltä burn out tuntuu, ja löysin siitä paljon tuttua. Vaikka tekisi pitkää päivää, tuntuu, että aina pitäisi olla hiukan tehokkaampi, venyä vielä milli, saada vielä vähän aikaiseksi.

Psykologin sanat saivat minut miettimään riittämättömyyttä ihan toisesta vinkkelistä. Tarpeeksi on tunne eikä mikään konkreettinen etappi, jonka saavuttaa tekemällä enemmän, enemmän, enemmän.  Puskemalla ja puskemalla ajautuu vain kauemmas, alkaa vaatia itseltään yhä lisää. Ei enää pääse irti roolistaan ja lopulta uupuu.

Tekemällä ei tule riittäväksi, vaan päästämällä irti. Lähtemällä ajoissa kotiin ja jättämällä aivot tuulettumaan seuraavaan päivään.

Mitä useammin joku on raottanut minulle aitoja tunteitaan, sitä selkeämmin olen alkanut nähdä väläyksiä siitä, mitä valmiiksi hiotun kuoren alla todellisuudessa on: rykelmä toisiinsa sotkeentuneita, päättelemättömiä langanpätkiä, joita yritämme tunkea piiloon kankaan sisään koska pelkäämme niin, että ne pilaavat vaikutelman.

Me kaikki – tai ainakin niin moni meistä, ettei ikinä uskoisikaan – kammoamme omaa vajavaisuuttamme. Miten valtavaa helpotusta yksin siitä tiedosta voikin saada.

Sillä se, että on valmis, ei lopulta merkitse yhtään mitään. Vaan se, että uskaltaa kohdata maailman langanpätkät toisiinsa sotkeentuneina. Ja se on ihan riittävästi.

Vaa’alla ei ole minulle enää mitään kerrottavaa

Body-Image-vs-Self-Esteem-300x259

Opin laihduttamaan hyvin nuorena. Olin vasta 10, kun tunsin ensimmäisen kerran mielihyvää siitä, että vaa’an lukema oli pienempi kuin viikko sitten.

Painontarkkailu oli pakokeino, jos koulu tai ihmissuhteet eivät menneet suunnitelmien mukaan. Yläasteella otin pääruokaa ehkä ruokalusikallisen enkä edes erottunut joukosta, sillä edellä kulkeva tyttö teki ihan samalla tavalla. Kaverit ja sukulaiset hymähtelivät vain, kun kieltäydyin viineristä ja pidin ’huolta linjoistani’.

Ajattelin vuosikausia onnellisuuteni olevan kiinni siitä, että tiedän gramman tarkkuudella, mitä painan. Jos olin laihempi kuin vieressäni istuva, tunsin kerrankin onnistuvani ihmisenä.

Oli vaikeaa hyväksyä murrosikä. Aikuistuva keho tuntui tuntemattomalta. Pakenin painotavoitteeseen, joka hilautui alemmas, alemmas, alemmas, syveni ortoreksian kautta anoreksiaksi.

Kun aloin toipua, piilotin vaa’an kokonaan. Sen näkeminen ahdisti niin. Tiesin, että jos edes olisin vaa’an kanssa samassa huoneessa, haluaisin käväistä sillä ihan nopeasti, harmittomasti, ja ajautuisin taas samaan tarkkailun ketjuun. Tunsin olevani umpikujassa, sillä myös elämä ilman lukuja ahdisti. Ne olivat rajoittavia, mutta turvallisia selkeydessään. Kuka olisin ilman niitä? Liian iso, liian pieni, liian tavallinen? Olisinko riittävä?

Sitten tuli fitnessbuumi ja hankin tilalle toisenlaiset kilomäärät: käsipainot, toistomäärät, painopakat. Treenaaminen oli helppo naamioida salonkikelpoiseksi ja terveelliseksi, vaikka sisäisesti olin edelleen ihan yhtä ahdistunut painostani. Ei kuitenkaan pistänyt silmään, jos kieltäydyin ystävien baarikutsusta ja lähdin salille pitämään ’huolta linjoistani’.

Vähitellen se iski vasten kasvoja. Uupumus, kyllästyminen ja kipeä tiedostaminen: kuinka monia ihmissuhteita ja mahdollisuuksia itsetunnon rakentamiseen olin laiminlyönyt, kun olin etsinyt onnea lukemista. Onnea, joka hilautui aina alemmas, alemmas, alemmas, lipesi käsistä, kun sen oli juuri saavuttamassa. Sinä et ole mitään ilman lukuja! Se huusi. Puske vielä vähän – voit olla vielä paljon enemmän.

Missä tuo onni asuu? Vaa’an koneistossa? Peilissä? Kaverin kehussa? Tuntemattoman ihailevassa katseessa? Ei, sillä se ei ole onnea lainkaan. Se on valheellista, tyhjää, kuviteltua onnea.

Pakotin itseni lopulta kokonaan irti luvuista. Siedätyshoito ei koskaan ole helppoa, mutta se oli ainoa tie. Spontaanit ravintola-annokset, popcornit elokuvissa, salitreenin skippaaminen, myönteinen vastaus baarikutsuun. Opin pikku hiljaa tuntemaan paremmin, millainen kehoni on, miten se käyttäytyy, mistä se pitää.

Mestarikuuntelija en ole edelleenkään, ja vieläkin ajatus lihomisesta ahdistaa. Menneisyyden jäljet ovat niin syvät, että tietoisuus numeroista tulee todennäköisesti aina olemaan seuralaiseni.

Tänä keväänä Instagram on täyttynyt kauniiden ja urheilullisten naisten muodonmuutoksista. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on ’laihaläski’ (usein oikeasti ihan normaali ja hyvännäköinen vartalo), oikeanpuoleisessa kuvassa vähärasvainen ja timmi, päivitetty versio. Kuvien alla on kilomäärä, joka usein on jälkeen-kuvassa suurempi.

Viestissä on paljon hyvää: vaaka ei todellakaan kerro kaikkea. Mutta onko sanoma sittenkään vapauttava? Rivien välissä se kuitenkin kuiskaa: ”älä tuijota vaakaa… kunhan treenaat ja syöt itsesi timmiksi”.

Se ei ole aitoa onnea.

Viisijakoinen saliohjelma toi ehkä arkeeni selkeyttä, mutta tyytyväiseksi se ei tehnyt. Ei erottuva selkälihas, ei mikään määrä ruokien punnitsemista. Mitä vähemmän olen tietoinen luvuista, sitä onnellisempi ja rennompi olen. Sitä vilpittömämpi ja lempeämpi ystävä olen, itselleni ja muille.

Aito onni on itsensä toteuttamista, hetkiä ystävien kanssa, uskallusta irrottautua sitkeistä tunnelukoista.  Aito onni on mieleenpainuvia kokemuksia, joita tarkinkaan vaaka ei ikinä voi tarjota. Laihduttaminen voi joskus olla terveyssyistä välttämätöntä, mutta itsensä toteuttamista se ei ole koskaan. Ikinä sen ei pitäisi saada niin suurta roolia.

Todellinen, ylitsevuotava onni on sitä, että on yhtä oman mielensä ja kehonsa kanssa eikä enää ulkoista itseään peilille, muiden kehuille, mittanauhoille, vaa’alle, senteille ja kiloille.

En ole käynyt vaa’alla vuosiin, enkä oikeastaan enää haluakaan. Sillä ei kuitenkaan olisi minulle enää mitään kerrottavaa.

 

Turhinta maailmassa ja siksi tärkeämpää kuin mikään

tumblr_mbc2u7gjnW1rxmlwho1_1280

Lopetin kuorolaulun vuosi sitten, kun muutin Helsinkiin. Alkuvuodesta varasin ajan parin täkäläisen kuoron koelauluun, mutta en mennyt. Selitin itselleni, että en kuitenkaan jaksaisi sitoutua säännöllisiin treeneihin: työt ja kuntoilu vievät niin ison lohkon ajastani.

Pari päivää sitten kävin kuuntelemassa vanhan kuoroni konsertin. Muistin taas, miltä musiikista nauttiminen näyttää. Muistin, miltä tuntuu mahassa kutkuttava ramppikuume. Muistin, miltä tuntuu elää musiikkia yksin ja yhdessä, miten mieletöntä on saavuttaa monikymmenpäisellä joukolla harmonia, joka kulkee värähtelynä koko kehon läpi.

Minä muistin, ja lähdin hymy korvissa.

Samana iltana havahduin kysymään itseltäni, milloin olen viimeksi tehnyt jotain, jossa olen unohtanut kokonaan suorittamisen. No, ainakin silloin, kun vietän aikaa ystävän tai puolison kanssa. Tai luen, pelaan, katson hyvää elokuvaa. Mutta entä jotain, mitä voisi oikeasti kutsua intohimoksi, jotain mitä teen puhtaasti itseäni varten?

Lopulta vastaus oli todella yksinkertainen ja niin lähellä: musiikki. Kuorossa en suorittanut. Musiikin keskellä parhaimmillaan unohdin itseni ja samalla olin täydellisen läsnä.

Silloin päätin: syksyllä ilmoittaudun koelauluihin ja menen. Ei selityksiä.

Nautin kyllä liikunnastakin, mutta siinä on aina pieni sivumaku. Tänään ehkä juoksen ihan vähän pidemmän matkan. Tänään saan sivukolmiossa käteni sentin lähemmäs lattiaa. Tänään askelmittarissa kilahtaa rikki kymppitonni. Eikä siinä ole mitään vikaa, mutta jos kaikki harrastaminen palvelee joka hetki jotain yksilöprojektia, elämä menettää aika monta sävyä.

Ja päinvastoin: miten paljon rikkaampaa arki on, kun tekee säännöllisesti jotain, mitä rakastaa puhtaasti sen itsensä takia.

 

Koska en ole ikinä harrastanut musiikkia kovin tavoitteellisesti, ajattelin pitkään, että voin sivuuttaa sen. Onhan se turhaa. Oikeastaan totuus on juuri päinvastainen: musiikki on minulle elintärkeää juuri siksi, että se on niin ”turhaa”.

Taannoin hain musiikkiopistoon klassisen laulun linjalle ja jäin rannalle. Laulukoetta arvioinut opettaja perusteli, että tekniikkani on puutteellinen – mutta minusta kuulee, että rakastan laulamista. Silloin se tuntui hirvittävältä pettymykseltä, mutta nyt olen ymmärtänyt, että kuvaus oli äärimmäisen osuva.

Rakastan laulamisessa sitä tunnetta, kun hengittää täydesti ja on yhtä äänen kanssa, arvottamatta, onko se millään mittareilla puhdasta tai kaunista. Ei sillä ole merkitystä, sillä musiikki on parhaimmillaan hyvin henkilökohtaista. Moni saa nautintoa siitä, että kehittyy tekniseksi taituriksi ja tuottaa musiikkia, mutta minulle riittää jälkimmäinen.

Olen myös salaa toivonut, että tulevassa asunnossamme olisi sopiva kolo pianolle. Kuitenkin vain puolileikilläni, enhän ole soittanut kymmeneen vuoteen mitään, paitsi tapaillut lihasmuistista pätkiä. Koska miksi paneutua, jos ei ole aikomustakaan soittaa huomenna hieman paremmin, hieman pidemmälle?

Tänään kuitenkin törmäsin selaillessani vuokra-asuntoon, jossa oli pieni parvi ja sen päällä piano. Pianoparvi. Sisälläni läikähti jokin, ja sillä hetkellä päätin, että minä hankin tulevaan asuntoomme pianon. Vaikka soittaisin täsmälleen samat soinnut täsmälleen samalla tavalla joka päivä elämäni loppuun asti, minä hankin pianon. Koska minä rakastan musiikkia.

Jotta voin paneutua siihen, mikä on elämässäni turhinta ja juuri siksi tärkeämpää kuin mikään.

Jaksatko olla itsesi kanssa?

womanfeeljees

Mikä minussa oikein on vikana?

En edes muista, kuinka monta kertaa elämässäni olen kysynyt itseltäni noin, kun olen ollut surullinen, ahdistunut, hermostunut tai pelokas. Nyt on jotain pielessä, ja sille pitää tehdä jotain, olen ajatellut automaattisesti, lukemattomat kerrat. Ryhtynyt analysoimaan mahdollisia syitä ja heti perään pohtimaan ratkaisua, jolla pääsisin olostani niin nopeasti kuin mahdollista. Ihan vain siksi, että ei ole hyvä päivä.

Kun olin masentunut, tunne oli vielä läpitunkevampi. En pohtinut ainoastaan sitä, mikä tunteissani on vikana, vaan mikä minussa, ihmisenä, on vikana. Ihan vain siksi, että en osannut olla onnellinen.

Eikä päänsisäinen kommenttiraita ole ainoa, vaan myös arkipäiväiset keskustelut, joihin varkain ujutetaan hyvän olon vaatimus. Miten voit -kysymykseen ei yksinkertaisesti kuulu vastata, että purskahdin aamulla väsymyspäissäni itkuun. Tai varsinkaan sitä, että olo on ollut harmaa ilman mitään selvää syytä. Kun ongelmista puhutaan, puhutaan diagnoosien ja vaikeiden tapahtumien suojan takaa, sillä niille on helppo vierittää vastuu.

Puhutaan perusonnellisuudesta, joka on jokaisella. Toisille on geeneissä ja kasvatuksessa jaettu hieman paremmat, toisille heikommat kortit, mutta silti jokaisella on tietty onnellisuuden perustaso, joka ei helpolla notkahda.

Se on tavallaan lohdullinen ajatus, mutta samalla velvoittava. Jos en osaa olla superonnellinen, niin vähintäänkin minun pitäisi olla perusonnellinen. Onhan se ihmisyyteeni kirjoitettu.

Entä jos ei aina onnistu? Jos tuntuu, että jokainen ympärilläni on vähintään perusonnellinen, mutta oma mieleni etsii ahdistuksen kohteen toisensa jälkeen.

Eikö se kovin herkästi saa kysymään: mikä minussa oikein on vikana?

Eikö olisi tavallaan vapauttavaa, jos voisi puhua myös perusahdistuksesta? Siitä, kuinka on välillä aivan sallittua ahdistua turhasta, kokea häpeää, riittämättömyyden tunnetta tai valjua oloa. Tai ettei ainakaan tarvitsisi heti analysoida jokaista huolta pois.

Silloin mieli asettuu aloilleen; ei tarvitse pyristellä mihinkään suuntaan. Silloin saa myös tilaa parantua, toimia. Jaksaa kääriä joogamaton auki, koska ei tee sitä sen takia, että pitää suorittaa ahdistus pois. Jaksaa nähdä ystävää, koska ei häpeä näyttää kasvojaan, vaikka ei ole parhaimmillaan. Uskaltaa avautua, toisille ja itselleen.

Perusonnellisuus ei ole ainoa tunne, joka meihin on kirjoitettu. Se on vain pieni hippunen. Vasta kun hyväksyy ihmisyyden koko tunnekirjon, jaksaa olla itsensä kanssa.

Sillä sinussa, ja minussa, ei ole mitään vikaa.

Riittävä sisältä, riittävä ulkoa

deco-mirror-shiny-bride-wedding-jewellery-beads-1773726

12-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani, että kenenkään tämän näköisen ei olisi pitänyt edes syntyä.

Kun löysin merkinnän aikuisena, järkytyin. Varhaisteini-iän angstin ymmärtää, mutta silti minua yllätti ankaruuteni. Miten niin nuori on ehtinyt jo kehittää tavan puhua itselleen noin rumasti?

Muistelen, että päiväkirjamerkintä olisi liittynyt yhteen koulupäivään, jona olimme luokkani kanssa tulossa hiihtämästä. Kaunis isosiskoni nousi bussiin ja tervehti minua. ”Kuka tuo on?” kuiskasi opettajani. Kun kerroin, opettaja ei ollut uskoa korviaan. ”Ihanko oikeasti? Sinun siskosi? Hänhän voisi olla seuraava Miss Suomi!”

Tuo päivä ja monet muut vastaavat tapaukset lapsena ja teininä juurruttivat syvälle minuun kaksi uskomusta.

Yksi: on tärkeää olla hyvännäköinen. Muistihan moni tärkeä lapsuuteni auktoriteetti korostaa tätä, opettajaani myöten.

Kaksi: minä en ole hyvännäköinen. Ja koska olisi tärkeää olla hyvännäköinen, minun pitää kompensoida ulkonäköäni jollain tavalla.

Kun aikanaan sairastuin syömishäiriöön, nuo kaksi uskomusta olivat sen tärkeitä juuria. Uskoin, että minun pitää kompensoida kasvojeni puutteita laihduttamalla. Ja sehän toimi. Kun laihdutin, sain viimein itsekin huomiota ulkonäöstäni. Vaikka huomauttelijoiden motiivi oli huoli, sairas mieli käänsi ne kohteliaisuuksiksi.

Kun toivuin, ehdottomuus pehmeni mutta ei kadonnut kokonaan. Kirjoitin jo aiemmin yhden postauksen verran siitä, miten olen painiskellut oman kehonkuvani kanssa, mutta vain vähän kepillä haroen. En uskaltanut mennä konkretiaan asti. Jo se tuntui vaikealta. En osaa järjellä selittää, miksi minun on niin hankalaa kirjoittaa siitä, mitä mielessäni liikkuu, kun katson peilikuvaani tai minusta otettuja valokuvia. Ehkäpä ajatus siitä, että ulkonäköpaineet ovat jotain pinnallista ja turhaa ja että niistä olisi tähän ikään mennessä jo pitänyt päästä eroon.

Kuitenkin uskon, että juuri häpeä on syynä siihen, että en ole päässyt vielä täysin yli uskomuksistani. En ole avannut suutani muille kuin perheelleni, puolisolleni ja muutamalle kaikista läheisimmälle ystävälle.

Mutta jos en ole avoin muille, en voi olla täysin avoin itsellenikään. Peittelemällä viestitän itselleni, että olen jotenkin häiriintynyt, pinnallinen tai lapsellinen, vaikka mikään näistä ei ole totta. Enhän sanoisi noin ystävällenikään.

Ruumiinkuvan häiriö eli BDD on hämmentävä tapaus, sillä ulkomaailman viestit ja omat havainnot ovat jatkuvasti törmäyskurssilla. Vaikka kuka sanoisi ulkonäöstäni mitä hyvää, en näe sitä itse. Kohteliaisuus ei muuta sisäistä kokemustani, sillä sen juuret ulottuvat paljon syvemmälle. Aivan kuin peilin ja aivojen välissä olisi jatkuva häiriöääni, joka vääristää kaiken viestiliikenteen. Järjellä pystyn ymmärtämään, että näen itseni eri tavalla kuin muut. Silmilläni en pysty.

Sillä jokin on vääntynyt ja murtunut kauan sitten, jokin, mikä alkoi jo vanhan päiväkirjan sisäsivuilta. Ja sen korjaaminen ottaa aikaa.

Kun katsomme toisiamme ystävällisesti ja avoimesti, näemme kokonaisuuden. Mutta kun minä katson peiliin, en ajattele, että tuolla on Jenni. Minä katson itseäni kuin geometrisia muotoja. Tuolla on liian pitkä ja kulmikas leuka, ohuet hiukset ja korkea hiusraja, kömpelö nenä, jotain muuta liian.

Se, mihin keskittyy, vahvistuu. Näin käy myös silloin, kun ryhtyy tietoisesti analysoimaan virheitä. Arvottavan silmän alla jopa ammattiballerinan sulava tanssi  tai taitavan puhujan puhe alkaa pelkistyä mustaksi ja valkoiseksi: lukemiksi ja senteiksi, onnistumisiksi ja epäonnistumisiksi. Virheiksi.

Vuosien myötä olen kehittänyt hyvin vakiintuneen tavan puhutella itseäni. Mitä tahansa kuvaani katsonkin, ajaudun miltei automaattisesti analysoimaan. Kun näin ensimmäistä kertaa hääkuvani, jossa hymyilin aidon onnellisena, en henkäissyt, että onpa hehkeä morsian. Ei, vaan noin pitkä nenä ja leuka. Samalla suljen silmäni kokonaisuudelta ja sävyiltä. Myös niiltä vivahteilta, joita ulkopuoliset ehkä pitävät miellyttävinäkin.

Huomaan usein, että ulkonäköpaineet pahenevat stressin myötä. Tunnistan mekanismin ja jätän sen omaan arvoonsa. Se ei rajoita elämääni, vaivaa vain. En nykyään välttele mitään tilanteita ulkonäköni takia, vaan altistan, koska se on ainoa tie.

Vaikka ulkokuoren merkitystä tulee helposti liioitelluksi, yhtä lailla helppoa se on lakaista maton alle – on muka helpompi olla kokonaan välittämättä. Selitin itselleni pitkään, ettei minulla ole velvollisuutta tuntea itseäni kauniiksi. Totta se onkin, mutta sanoillani oikeutin itselleni myös ankaran itsepuheen jatkamisen. Ei, minulla ei ole velvollisuutta tuntea olevani seuraava Miss Suomi tai edes perintöprinsessa, mutta minulla on oikeus tuntea itseni riittäväksi omissa nahoissani. Jokaisella on.

Olen onnellinen siitä, että pystyn sanomaan itsestäni paljonkin hyvää. Olen hyvä ystävä, puoliso, kuuntelija, kirjoittaja. Vielä jonain päivänä haluaisin pystyä vilpittömästi lisäämään listaan jotain ulkonäköön liittyvää. Sillä haluan viestittää itselleni, että en kelpaa vain osittain, luonteeltani ja kyvyiltäni, vaan kaikilta osin. Myös kuoresta käsin.

Kun näkee kokonaisuuden, näkee ystävän.

Ne eivät koskaan olleet omia unelmiani

lights

Minä ajattelin pitkään, että tahdon omakotitalon: kahteen kerrokseen kantautuvan puun tuoksun, sukkien alla narisevat portaat ja lasilyhtyjä leveillä ikkunalaudoilla.

Hiljattain olen tajunnut, ettei se koskaan ollut oma unelmani.

Vanhemmillani on ollut omakotitalo koko sen ajan, kun olen ollut olemassa. Lapsena juoksentelin Pirkkalassa pienen pellon kokoisella takapihalla, tai sellaisena sen muistan, ja houkuttelin naapurin kissaa pihapuusta. Kun olin viisikesäinen, muutimme Tampereen puolelle. Piha pieneni puoleen, mutta oli yhä reilun kokoinen, ja koulu oli kävelyn päässä.

Totta kai minunkin piti aikuisena alkaa tavoitella samanlaista.

Mutta minä pidän kahdesta huoneestani. Pidän myös postimerkin kokoisesta takapihastani, mutta ilmankin pärjäisi, sillä en jaksa leikata nurmikkoa. En laiskuuttani, vaan siksi, että nurmikko ei koskaan ollut oma unelmani.

Nyt etsin uutta kotia Helsingistä, mielellään pysyvää. Yritän keksiä, mitä tahdon oikeasti: vartin bussimatkan ja supermarkettiin päin katsovan lasitetun parvekkeen; jugend-talon kiillotetut lankkulattiat ja kakluunin; kaksi huonetta hissittömän talon neljännestä kerroksesta ja takapihalta alkavan metsän. Mitä pidempään pähkäilen, sitä vaikeampaa on päättää.

Oikeasti päätöksellä ei ole kamalan paljon merkitystä. Loppuviimein koti on ihan muista asioista kiinni.

Oli aika, jona en ollut kotonani missään, sillä olin vieras omassa kehossani. Noina aikoina ahdistuin kotisohvalla lempisarjan ääressä siitä, että pitäisi olla juoksulenkillä. Lontoon-matkalla kävelin pitkin Notting Hillin kuvankauniita katuja, mutta päähäni mahtui vain ahdistus patongin majoneesitäytteen kaloreista. Sunnuntaiaterialla vanhempieni luona ahdistuin siitä, mitä tulevaisuudestani tulee, enkä ollenkaan huomannut kissan pehmeää valkoista turkkia kämmeneni alla enkä isän hymyä.

Joka päivä, joka hetki, halusin olla missä tahansa muualla. Silloin en tiennyt, että paikanvaihdos ei olisi ratkaissut mitään. Ei lankkulattia, ei takapihalta alkava metsä.

Helsingissä asumme nyt väliaikaisesti yksiössä, minä, mies ja kissat. Asunnossa, jonka ikkunat katsovat vastapäisen talon seinään. Aina välillä totean ääneen, että tämä on meille liian pieni. Mies katsoo minua välillä kysyvästi, mehän olemme molemmat ihan tyytyväisiä. Pysähdyn ja tajuan: niin olemme.

Edes kaksi huonetta ja postimerkin kokoinen takapiha eivät tainneet olla omia unelmiani.

Kannoin tänään junassa itseni ja kissani viikonlopuksi Tampereelle ja tunsin liikkuvani kodista kotiin – ja se oli ihana tunne. Ensin luulin sen johtuvan siitä, että olen viettänyt kummassakin kaupungissa jo riittävästi aikaa – ehtinyt kotiutua.

Pohjimmiltaan kyse taisi olla siitä, että en ole enää vieras itselleni.

Minä olen kotona, sillä en tahtoisi olla missään muualla.

 

”Tee kovasti töitä, niin et välttämättä saavuta unelmiasi”

perhoizet

”Kun teet kovasti töitä, pääset sinne minne haluat.”

Olen seurannut Saara Aallon matkaa Britannian X Factorissa ja ajatellut kahta asiaa.

Yhtäältä ihailen Saaran sinnikkyyttä, satojen metrien päähän paistavaa myönteisyyttä ja sitä, miten hän edelleen jaksaa yrittää kansainvälistä läpimurtoa – ja näyttää olevan lähempänä kuin koskaan.

Toisaalta tuntuu, että kuuntelen Saaran suusta samaa nauhaa viikosta toiseen. Unelmat toteutuvat. Unelmat toteutuvat. Unelmat toteutuvat. Hokema on kuultu niin monesti, että se on jo menettänyt merkityksensä.

Se ei ole Saaran, vaan tuotantotiimin vika – X Factor on vahvasti käsikirjoitettu. Keskeisempi kysymys hokeman alla on, miksi unelmaretoriikka myy, miksi se vetoaa niin. Miksi se läpäisee kaikki kykyjenetsintäkilpailut, Hollywood-elokuvat, selviytymistarinat?

Ja ennen kaikkea: onko se todella voimaannuttavaa? Jättääkö se tilaa maailmankuvalle, jossa on sallittua myöntää, että unelmat eivät aina toteudukaan? Tarinoille, joissa on tilaa luovuttaa?

Ihailen ihmisiä, jotka tietävät, mitä tahtovat ja tekevät kovasti töitä saavuttaakseen päämääränsä. Mutta ihailu tekee helposti sokeaksi. Nähdään vain isoimmat, myyttiset, kaukaiset unelmat – vähempi ei riitä.

Unelmaretoriikan alle hukkuu helposti se tosiasia, että unelmat eivät aina toteudu, vaikka yrittäisi kaikkensa. Todellisuus ei sorvaudu mielemme mukaan. Voimme toivoa parasta ja yrittää, mutta viime kädessä emme hallitse lopputulosta, vaikka välillä ehkä kuvittelemme niin.

Helposti unohtuu, että me kaikki olemme joka hetki matkalla jonnekin: jonkin vanhan unelman päätepisteessä, mutta kuitenkin samaan aikaan matkalla kohti kahtatoista uutta.

Helposti unohtuvat pienet välietapit, jotka ovat usein aivan yhtä tärkeitä.

Minulla on muutama iso haave, jotka haluaisin saavuttaa työurallani. Ajatuskin siitä, etten onnistu, tekee kipeää. Silti en hoe itselleni Saaran (tai X Factor -tuotantotiimin) mottoa ”Tee parhaasi, niin unelmasi toteutuu”. Mistä minä voin tietää, toteutuuko unelmani ylipäätään, saati sitten sellaisena kuin minä sen tässä hetkessä näen?

Minä yritän hokea itselleni toisenlaista mottoa: Tee kovasti töitä, jotta pääsisit sinne, minne haluat – mutta jos käykin toisin, tärkeintä on, että yritit parhaasi.

Sekin tekee joskus kipeää. Hyväksyä, ettei voi hallita lopputulosta. Voi vain yrittää parhaansa. Siitä tulee toisaalta voimaton, toisaalta lohdullinen olo.

Sillä jos elämä päättääkin viedä minua toiseen suuntaan enkä anna unelmieni joustaa mukana, mitä saan vastineeksi? Ahdistun ja tulkitsen epäonnistuneeni. Olen nähnyt tämän kaavan niin monta kertaa tuttavissani, jotka ovat vaatineet itseltään kohtuuttomia ja elämä onkin päättänyt toisin.

Minua suretti, kun luin hiljattain Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksen pitkälle kouluttautuneesta naisesta, huippuoppilaasta, joka päätyi työttömäksi: ”Kuvittelin aina, että kovalla työllä pääsee pitkälle – nyt kaduttaa, että uskoin unelmiin.”

Elämä olisi vaivatonta, kun osaisi olla yhtä luontevasti sekä välitilassa että päämäärässä. Ilman odotuksia. Ilman jäykkiä unelmia.

On inspiroivaa nähdä riemun hetki, kun joku saavuttaa haluamansa vuosikausien puurtamisen jälkeen. Siksi toivoisin, että Saara voittaisi koko kisan.

Mutta vieläkin inspiroivampaa on nähdä, kuinka Saara nauttii täysillä matkasta, itse tekemisestä. Se on jotain paljon aidompaa kuin retoriikka, voimalauseet ja selviytymistarinat.

Se on elämä itse. Unelmien välissä.

Terveisiä epämukavuusalueelta

alueellinen

Helsingissä on kaunista marraskuuksi, lumista ja hiljaista. Tuntuu, että vasta äsken katsoin työpaikan lasiseinien läpi syyskuun ruskaa. Siinä välissä on tapahtunut paljon. Yhä vieläkin välillä ihmettelen, että minä todella olen täällä.

Yli kaksi kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin. Missäkö olen ollut? Epämukavuusalueella. Ja siellä on itse asiassa ollut mukavaa.

Syynä hiljaiseloon on uusi työ. Se imaisi mukaansa ensimmäisestä päivästä lähtien, hävitti ajantajun. Tämä on ihan omanlaisensa maailma, iltapäivälehden toimitus, sykkii aamuvarhaisesta määrittelemättömän myöhään iltaan. Ei se koskaan taida täysin nukkua.

Muistan, kuinka minua pelotti tulla tänne. Tuntuu, että vasta äsken puristin kämmenet hikisinä junan istuimen käsinojia matkalla työhaastatteluun. Epäröin ja huolehdin. Pärjäänkö? Sovinko? Riitänkö?

 

 

Alku oli vaikea, en valehtele. Missään työssä en ole tullut heitetyksi keskelle samanlaista jatkuvaa kiirettä ja  kilpailua. Tuskailin ja turhauduinkin. Mihin oikein olen tullut? Rauhaa ja rutiineja rakastava ihminen, jonka intohimo on kirjoittaa hyvinvoinnista, ei kisailla klikeistä. Annoin kuitenkin ajan kulua, hammasta purren.

Nyt katselen lumeksi muuttunutta Helsinkiä ja moni asia on muuttunut. Tuskin minä itse, en näin lyhyessä ajassa, mutta se kylläkin, miten itseni näen.

Minähän pärjään ihan hyvin. Rakastan rauhaa ja rutiineja, mutta olen huomannut, että nautin myös sykkeestä. Kilpailusta ja nopeudesta.

En olisi koskaan saanut tietää sitä, jos en olisi astunut epämukavuusalueelle.

Ei sitä kutsuttaisi epämukavuusalueeksi, jos se ei kouraisisi vatsanpohjassa ikävästi. Siksi onkin niin helppoa jäädä mukavuusalueelle; se ei tee kipeää.

Meissä kaikissa on puolia, jotka eivät ymmärrä tulla esiin itsestään, vaan niitä pitää välillä ystävällisesti houkutella. Koko ajan ei voi venyä äärimmilleen, mutta kun välillä uskaltaa kurottaa pari milliä, oppii itsestään takuulla jotain arvokasta, joka ei ikinä muuten paljastuisi.

Tämä on uudenlainen maailma edelleen, mutta ei enää vieras eikä pelottava.

Ja kun joskus lähden tästä maailmasta, voin olla luottavaisin mielin. Minä pärjään, sovin ja riitän kyllä.

8 keinoa tyhjentää murehtiva mieli

Hei, te kanssamurehtijat!

Jos marraskuuta ei lasketa, elo-syyskuun vaihde on ehkä hankalin vaihe vuodessani. Kesän tuntu alkaa olla mennyttä, ikkunasta näkyy vain harmaata, illat pimenevät, työ alkaa muuttua lomaltapaluun innostuksesta rutiiniksi.

Ja huolet, ne huolet. Täyttävät mielen, enkä voi mennä työpäivän jälkeen puistoon ja antaa auringonsäteiden sulattaa niitä pois.

Kirjoitin aiemmin kymmenen vinkkiäni burn outin selättämiseen. Nyt tähän syksyyn ajankohtaisia ajatuksia: Kahdeksan keinoani mielen tyhjentämiseen, eli miten tulen (välillä onnistuneemmin, välillä vähemmän onnistuneesti) toimeen oman vatvomistaipumukseni kanssa ja nukun yöni rauhallisesti (onneksi).

worrywoman

1. Löydä jakamisen ja patoamisen balanssi

Ongelmien purkajana olen kulkenut ääripäästä ääripäähän. Jossain vaiheessa ajattelin, että kaikki on saatava ulos heti nyt. Jos olin päivän yksin, pato aukesi heti, kun näin mieheni, perheenjäseneni tai hyvän ystäväni edes vilaukselta. Lopulta aloin häpeillä sitä, että olen käyttänyt läheisiäni jäteastiana, ja liu’uin toiseen ääripäähän. Lakkasin kokonaan jakamasta, patosin murheet sisälleni.

Kuten arvata saattaa, kumpikaan strategia ei oikein toiminut. Jos aina suoltaa kaiken raakaversiona ulos, ei opi tuntemaan omaa mieltään. Jos taas aina patoaa, ei opi ikinä luottamaan siihen, että voi tarvittaessa nojata toiseen ihmiseen.

Sillä ei niinkään ole merkitystä, paljonko jakaa omia ongelmiaan, vaan miten niitä jakaa. Kuuntele siis omia puheitasi kriittisesti. Sulaudutko osaksi ongelmiasi ja pyörität vain samaa kelaa? Alkaako jokainen lause valituksella? Vai sisältyykö purkamiseen aina taka-ajatus siitä, että tahdot jossain vaiheessa lopettaa vatvomisen ja nousta ongelman yläpuolelle?

On tärkeää myös tehdä töitä murheidensa kanssa ihan vain omassa päässään. Se on yksi syy, miksi minulle on tehnyt äärimmäisen hyvää asua yksin kesiä toisella paikkakunnalla. Kun joku turvallinen tuttava ei ole koko ajan vieressä, on tarvinnut oppia ottamaan vastuuta omista tunteistaan ja kehittää strategioita siihen, miten voi rauhoittaa mielensä muilla keinoilla. On lohduttavaa ja voimaannuttavaa tietää, että pystyy siihen tarvittaessa, jos joutuukin silloin tällöin olemaan yksin.

2. Kotijooga

Joogaa tarjotaan nyt lääkkeeksi vähän kaikkeen, enkä ihmettele, jos se joskus ärsyttää. Minun arkeeni jooga todella on tehnyt eron. Nukun paremmin, liikun lempeämmin. Missään muussa lajissa en ole samalla tavalla onnistunut yhdistämään huomion keskittämistä, syvähengitystä ja hermoston rauhoittamista. Kaikki sellaista, mitä en kovin hyvin osaa luonnostaan.

Oma suosikkini on Yoga with Adriene -hathajoogakanava. Kun sen löysin, en halunnut muita kokeillakaan. Adriene vitsailee, ei editoi virheitä pois, ei puske tai pakota, vaan muistuttaa rentoudesta joka välissä, mutta ei teennäisesti. Joogaan ilman peilejä, yksin tai mieheni kanssa, joten en pääse vertailemaan suoritusta edes itseeni.

Adrienella on paljon eri mielentiloihin istuvia harjoituksia, joihin hän ujuttaa mukaan mantroja: ”Let it Go Yoga Flow”, ”Yoga for Anxiety”, ”I am Secure”. Se virittää sekä kehon että ajatukset oikeaan mielentilaan.

3. Rutiinien rikkominen

Jämpti unirytmi ja kolme täysipainoista ateriaa päivässä ovat avain rentoon mieleen, eikö niin? Ehkä 80-prosenttisesti, muttei aivan. Väittäisin, että jos on taipuvainen murehtimaan, on usein taipuvainen myös arjen ohjelmoimiseen. Täysi kalenteri, optimoidut aamuheräämisajat ja välipalat tuovat hallinnan tunnetta, joka on tiettyyn rajaan asti tervettä, mutta liian pingottamisen raja on häilyvä. Jos jatkuvasti optimoi arkeaan, se saattaa vain lisätä mieleen kierroksia, jos on aina muistutettava itseään seuraavasta treenistä ja viimeksi syödystä välipalasta.

Kun muistelen viimeisen vuoden ajalta hetkiä, joina olen ollut rennoimmillani, niitä on yhdistänyt spontaanius. Kaverin kanssa jäätelölle, kun piti kirjoittaa gradua; juhlien jatkaminen aamuun. Ne voivat joskus olla maailman tervetulleinta tekemistä, kunhan arjen peruspilarit ovat järkeviä. Mielitekoja on syytä kuunnella yhtä tarkkaan kuin omaa valmiiksi ohjelmoitua kalenteriakin. Joskus jopa tarkemmin.

4. Löydä oma tapasi meditoida

Niin moni tuttavani tuskailee, kuinka vaikeaa meditointi on. Jalka puutuu, kaadun ja nukahdan, mietin vain päivän ruokalistaa! Sama kokemus on itselläni, siksi heitin pyyhkeen kehään pitkäksi aikaa.

Iso oivallus oli, että kaikkien ei tarvitse oppia hiljentymään jalat risti-istunnassa olohuoneen lattialla, hengitystä tarkkailemalla. Aterian syöminen keskittyneesti tai kissan leikittäminen voi olla aivan yhtä hyvää mindfulnessia.

Ohjattu meditaatio ei ole yhtään huonompi. Askeettinen zen-jäpittäminen ilman mitään apuja ottaa välillä koville, jos mieli on yhtä huolisykkyrää. Silloin googletan Guided Meditation ja laitan napit korville. Ankkuroidun helpommin hetkeen, kun rauhoittava ääni ohjeistaa. Lempeä apuri madaltaa myös kynnystä pysähtyä, jolloin siitä tulee helpommin päivittäinen tapa.

Jos en jaksa ollenkaan meditoida, kuuntelen buddhalaismunkkien puheita (esimerkiksi Buddhist Society of Western Australia julkaisee tiiviiseen tahtiin). Niiden filosofia on täydellistä murehtijalle. Tämä menee vielä ohi; kärsimys on sitä, että haluan olla jossain muualla kuin olen parhaillaan. Olen onnistunut totuttamaan itseni siihen, että nukahdan näihin puheisiin. Usein jo ensimmäisen minuutin sisällä.

5. Hyväksy, ettei mieltä tarvitse tyhjentää

Eräs tuttavapsykologi sanoi minulle kerran hyvin: ”Yhdellä nousee verenpaine, toinen vatvoo.”

Liika märehtiminen on haitallista ja suuressa määrin opittua, mutta sen sijaan, että piiskaisi itseään jokaisesta kielteisestä ajatuksesta, voisi ehkä hyväksyä, että ylianalysointi on myös osa omaa persoonaa. Ei siitä voi eikä tarvitse pyristellä kokonaan irti, mutta sen voi oppia kanavoimaan hyödyllisemmin. Taipumuksen hyväksyminen on oiva alku.

6. Muista aistiystävällisyys!

Päässäni naksahti jokin, kun luin ensimmäisen kerran aistiystävällisestä sisustamisesta (lempeät tunnelmavalot, murretut rauhoittavat värit seinissä, siisti ja avara huone…). Ajattelin, että tässä on taas tuotteistettu itsestäänselvyyksiä.

Mutta ei. Ihminen on moniaistinen, ruumiillinen olento, vaikka arjen kiireessä saattaa joskus tuntua, että olemme vain näyttöpäätteeltä näyttöpäätteelle seilaavia päitä.

Riippuu oman filtterin tehokkuudesta, paljonko ärsykkeitä voi ottaa vastaan väsymättä. Moni meistä elää meluisassa kaupunkiympäristössä, joka jo itsessään kuormittaa vaivihkaa. Ohjelmasta, väreistä ja äänistä riisuttua aikaa ja tilaa joutuu järjestämällä järjestämään. Siksi lähden joskus tarkoituksella mieluummin metsään kävelylle kuin meluisalle spinningtunnille.

Mitä ärsykkeitä sinä voisit riisua arjestasi? Mitä tapahtuisi, jos vaihtaisit iltapäivisin kännykän näytön kirjaan ja bassojytinän pehmeään klassiseen?

7. Katso muita empaattisesti…

…hekin nimittäin vatvovat! Märehtimisen keskellä sorrun usein syyttelemään. Miksi en osaa olla vatvomatta, kun muut ovat niin huolettomia! Totuus on, että hekin vatvovat. Se ei vain näy päällepäin. Muistuttelen itselleni, että minua ei vaivaa mikään. Tuskin olen maailman megalomaanisin murehtija, vaikka siltä tuntuisi.

Lopulta me kaikki elämme omassa neliömetrin kokoisessa kuplassamme. Emme ikinä pääse kuulemaan, millainen kela toisen päässä pyörii. Se saattaa aivan hyvin olla yhtä meluisa tai meluisampi ja kakofonisempi levy kuin omani.

8. Jos siihen ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma

Vaikuta asioihin, joihin voit vaikuttaa. Paperilla niin helppoa, käytännössä niin vaikeaa. Minua on auttanut toisenlainen muotoilu: jos asiaan X ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma. Siksi sitä on turha murehtia.

Menneiden tai tulevan vatvominen myös uhriuttaa helposti: koska minulle on käynyt näin, minut on tuomittu olemaan onneton. Ja niin edelleen. Silloin suuremmaksi ongelmaksi muodostuu mielen rakentama selitys, ei niinkään itse ongelma.

Olen viime aikoina miettinyt tältä kantilta esimerkiksi koulukiusaamista. Voin tunnistaa monien tunteideni juuret, jos ne kumpuavat lapsuudesta. Sen jälkeen voin ymmärtää niitä nykyhetkessä ja oppia käsittelemään niitä. Paljoa enempää en voi tehdä. Vain antaa olla ja mennä eteenpäin. Mennyt on mennyttä, tuleva tulevaa. Vain nykyisyydessä voi tyhjentää mielen murheista.

worry

Rauhallista, vatvomisvapaata syksyä!

Olemisen sietämätön keskeneräisyys

mökkiranta

Puhun teksteissäni yleensä menneessä muodossa, mutta nyt haluan vaihtaa hetkeksi nykymuotoon. Tuntuu, että tarvitsen sitä.

Viime päivinä minun on tarvinnut pakottaa itseni blogin äärelle. Olen avannut tekstipohjan kerta toisensa jälkeen, mutta pää on ollut tyhjä ajatuksista. Tuntuu teennäiseltä kirjoittaa silloin, kun ei ole tärkeää sanottavaa.

Mutta ei sanomisen puute ole ollut todellinen syy, vaan suorituspaineet. Olen ajatellut, että tällä hetkellä päässäni liikkuvat ajatukset eivät kelpaisi avattaviksi. Sitten esitin itselleni tiukan kysymyksen: miksi eivät?

Korostan joka välissä epätäydellisyyden hyväksymistä ja kirjoitan vaikeista ajoista, mutta menneessä muodossa, etäältä. Hyvän aika on nyt, huono selätettiin silloin joskus. Se on muka helpompaa. Ei tarvitse päästää muita ihmisiä iholle, saati sitten itseään.

Mutta eihän se ole todellisuutta.

Pari minulle hyvin tärkeää ihmistä voi juuri nyt huonosti. Pidän omaa lippua korkealla, mutta välillä on uupunut olo. Kun mikään sana tai teko ei tee toisen oloa paremmaksi, tuntuu riittämättömältä. Samalla ympärilläni on paljon muuta hälinää. Vaihdan työpaikkaa viikon päästä, asetun uudelle paikkakunnalle. Huomenna nukun ensimmäisen yöni uudessa asunnossa.

Olen innoissani, tuleva vuosi alkaa tuntua koko ajan paremmalta. Mutta samalla minun on vaikea hyväksyä kuplivan jännityksen kääntöpuolta, huolta ja epäröintiä. Järjellä tiedän, että se kuuluu samaan pakettiin. Olenhan itsekin sanonut, että usein juuri tärkeimmät asiat tekevät eniten kipeää, koska palo onnistua on niin kova.

Minun on yhä välillä vaikea hyväksyä vatvomista, väsymystä ja niiden käsikynkässä kulkevia ajatuksia. Olenko riittävän hyvä, mitä muut minusta ajattelevat, voinko luottaa tulevaan. Empiminen ärsyttää, kun on kulkenut pitkän tien tullakseen huolettomaksi.

Tahdon olla vilpitön, sillä elämä on nykymuodossa, pimeäkin.

Joka kerta kun sanon tämän ääneen tai kirjoitan auki, muistan, miten inhimillisiä tunteeni ovat. Jokainen meistä kamppailee tavalla tai toisella sen tiedon kanssa, ettei koskaan tule valmiiksi. Mitä vilpittömämmin tunnustan keskeneräisyyden ja yritän sen hyväksyä, sitä kevyempi oloni on.

Ehkei keskeneräisyyden hyväksymisessäkään tule koskaan valmiiksi. Se on aaltoliikettä. Joskus on vaivatonta soljua mukana, joskus tekee mieli harata neljällä raajalla vastaan. Kuten psykoterapeutti Maaret Kallio sanoo, pysyvää mielenrauhaa ei voi saavuttaa. Sen synninpäästön tahtoisin itselleni suoda.

On arvokasta keskittyä elämässä valoisiin puoliin, mutta en tahdo lipsahtaa teennäisen puolelle. Jos kirjoitan aina vain menneestä, en opi koskaan täysin hyväksymään sitä, että tänäänkin voi olla hankalaa.

Elämä kantaa. Tämä menee ohi. Olen vastuussa vain itsestäni. Eivät nuo mantrat aina kolahda. Juuri nyt ne tuntuvat vähän kaukaisilta. Järki tietää, tunteet epäröivät. Mutta se on ihan sallittua; ei joka hetki voi kulkea silmät luottamuksesta kirkkaina kuin kone. Olen sanonut tämän niin monta kertaa ennenkin, mutta nyt tahdon sanoa sen myös itselleni.

Elämä etenee juuri niin kuin sen kuuluukin, mutta aina ja joka hetki tuohon ajatukseen ei tarvitse uskoa. Silti voi kulkea eteenpäin. Häilyvänä ja keskeneräisenä, pienet huolirypyt otsalla.