”Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?”

pexels-photo-725255Tunnustan. Olen kännykkä- ja someriippuvainen.

Monet kerrat olen julistanut muuttavani tapani ja ryhtyväni somelakkoon. Tästä alkaa uusi elämä! Elämä, jossa aamu alkaa meditaatiolla, jatkuu hyvällä kirjalla ja loppuu läsnäoloon.

Ehkä sosiaalinen paine auttaa, ajattelin, ja tein julkisen Facebook-päivityksen: Moniko ihminen tykkää tästä julkaisusta? Lupaan olla niin monta iltaa peräjälkeen koskematta puhelimeen!

Tykkääjiä oli yli 50, mutta tahdonvoimani jaksoi parhaimmillaan kolme vuorokautta.

Sitten sängyssä mieleen on juolahtanut jokin stressin aihe, ja olen äkkiä tarttunut turvalliseen puhelimeen, aloittanut päättömän Instagramin skrollailun, joutunut Youtube-vlogilimboon tunneiksi ja menettänyt ajantajun. Olen täyttänyt lukemattomat tylsät hetket laitteella, jota en oikeastaan edes tarvitse, sortunut ahmimaan tyhjää sisältöä keskellä yötä ja nolostellut, jos kännykän valo on paljastanut minut.

Joskus hävettää ja turhauttaa. Unenlaatuni kärsii ihan varmasti, samoin palautuminen. Puhelin syö aivoenergiaa, jumittaa niskan ja pilaa ryhdin.

Olen valittanut, toivotellut ja turhautunut ääneen. Silti kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta yksinkertaista kysymystä: Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Niin ei tapahdu, koska lähes kaikki tuttuni pystyvät samastumaan. Eivät heistä kaikki ole some- tai kännykkäkoukussa. Yksi on riippuvainen Candy Crushista, toinen Netflixistä, kolmas pleikkaristaan. Neljäs ehkä harmittelee kynsien pureskeluaan. He tiedostavat, että pitäisi, mutta kun siinä on niin paljon muutakin! Stressi, tylsyys, valvominen, melkein mikä tahansa voi saada repsahtamaan. Vielä kinkkisemmän asiasta tekee se, että tuo sama itseä turhauttava käytös on myös palkinto.

Tällä on yllättävän paljon yhteyksiä toiseen esimerkkiin: tunnesyömiseen ja ylipainoon.

Olen kuullut useilta ylipainoisilta tutuiltani, että sellaiset, joilla ei ole aiheesta omaa kokemusta, ovat tarjonneet heidän paino-ongelmaansa patenttiratkaisua:

Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni? Sillä tahdonvoimaahan se vain vaatii. Sen kun päätät ja ryhdyt.

Aikanaan pelkäsin kaloreita ja liikuin kuin hullu, mutta kenenkään ei olisi tullut edes mieleen kysyä minulta, että mikset ota itseäsi niskasta kiinni. Alat syödä enemmän ja liikkua vähemmän. Ei tietenkään tullut, koska minähän olin kontrollin perikuva.

Juuri tässä on iso harha: en nimittäin ollut.  Olin käytökseni uhri, ihan yhtä lailla kuin sellainen, joka on koukussa ahmimiseen. Ero on siinä, että jälkimmäiseltä tapaukselta vähintään yksi ihminen on taatusti muistanut kysyä: Mikset ota itseäsi niskasta kiinni. 

Kun puhutaan isoista elämänmuutoksista, tuo kysymys on täysin ontto. Se ei tarjoa ratkaisua, joka pureutuisi ongelman syihin. Se olettaa, että ihminen toimii yhdellä akselilla: laiska — ahkera, tahdonvoima — repsahdus.

Miksi juuri painon kohdalla yksinkertaistamme näin rajusti? Yksi syy on se, että ylipaino on arvolatautunutta. Someriippuvuuden tai pakkoliikunnan joku voi tulkita vaikka kuvastamaan sitä, kuinka kaipaan välillä hetken hengähdystä tehokkaasta, kiireisestä elämästäni. Ylipainoinen sen sijaan voi olla vaikka kuinka urheilullinen ja menestynyt uratykki, mutta koska hän on ylipainoinen, jokin hänen olemuksessaan sanoo laiska. Monen mielessä se tarkoittaa lupaa kysyä häneltä: mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Minkä tahansa muutoksen tekeminen on vaikeaa. Liiasta liikunnasta luopuminen tuntui siltä kuin minusta olisi viety palanen. Minun piti edetä pienin askelin, luoda fiksuja välitavoitteita. Piti myös pikku hiljaa rukata muuta elämää rennommaksi: lisätä unta vartti kerrallaan, löytää muuta mielekästä sisältöä elämään. Samoin joutuu tekemään se, joka yrittää tehdä liikunnasta rutiinin. Nyt olen jälleen saman pyristelyn äärellä, kun yritän päästä irti someriippuvuudesta. Ja vaikka ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen (laita puhelin pois) se vaatii valtavan paljon energiaa.

Miten paljon vähemmän syyllistämistä ja häpeää maailmassa olisi, jos emme luottaisi niin sokeasti omaan tahdonvoimaamme ja kykyymme hallita elämäämme. Ja olettaisi, että jokaisella on samanlaiset voimavarat.

Kuinka paljon kestävämpiä muutoksia saisimme aikaan, jos antaisimme itsellemme armoa ja tiedostaisimme, että olemme herkkiä ärsykkeille, tunteille, muutoksille. Että olemme oppivaisia, mutta toisaalta rutiiniemme orjia – eikä yhteenkään elämänmuutokseen siksi ole jokaiselle sopivaa patenttiratkaisua.

Kuinka paljon paremmin pystyisimme olemaan tukena toiselle muutoksen alussa olevalle, jos muistaisimme aina kysyä itseltämme: onko minulla riittävästi tietoa tämän ihmisen tilanteesta, että voin antaa hänelle neuvoja? Varsin harvoin vastaus on kyllä.

Silloin meille jää vaihtoehdoksi lähinnä tukea ja kuunnella, arvottamatta. Ja usein läsnäolo on juuri sitä, mitä toinen kaipaa.

Päätin tehdä asioita, joissa olen huono – ja oivalsin jotain tärkeää itsestäni

runner-1863202_1280 (1).jpg

Noin viisitoistavuotiaaksi asti inhosin liikuntaa. Muistoissani lapsuuteni liikunta kiteytyy yhteen sanaan: sähläystä.

Sillä sanalla höntsykerhon yleisurheiluopettaja kutsui juoksutekniikkaani eikä päästänyt minua kilparyhmään. Löin pesismailalla huteja, en oppinut kärrynpyörää, potkin enemmän nilkkoihin kuin jalkapalloa. En saanut yhdestäkään lajista onnistumisen elämyksiä. Tunsin olevani hidas ja kömpelö. Viestijuoksussa rintaan pisti ja puuskutin.

Viisitoistakesäisenä aloin juosta. Laitoin kellon soimaan, sidoin lenkkarinnauhat ja suljin oven hiljaa. Jaksoin aluksi neljä minuuttia. Kohta viisitoista. Seuraavana kesänä juoksin puolimaratonin, liityin salillekin. Sain voimaa ja kunnostani tuli kohtalainen, jopa hyvä. Muutaman vuoden kuluttua ylitin maratonin maaliviivan kesäisessä Tukholmassa.

Jäin koukkuun. Tuntui hyvältä esitellä itsensä ja sanoa, että harrastan kestävyysjuoksua tai jopa: olen juoksija. Liikunnasta tuli tiivis osa identiteettiäni. Se tuntui mielettömältä: minä, joka en ole millään saralla liikunnallisesti lahjakas, mutta joka miettii palautumisjuomia, lukee juoksukenkävertailuja ja suunnittelee reissua maratonin ympärille.

Minä nautin juoksusta, tämä on minun lajini. Niin uskoin, ja totta se olikin. Nautin endorfiineista, uusista ennätyksistä, kevyesti rullaavasta askeleesta asfaltilla, onnenpöhnästä maaliviivalla.

Juuri ennen Berliinin maratonia sain keuhkoputkentulehduksen ja monen kuukauden treeni meni hukkaan. Jos joku olisi kertonut etukäteen, olisin sanonut, että en pääsisi harmituksesta kuukaudessa enkä kahdessakaan. Mutta matkustin kuitenkin Berliiniin. Seurasin lähes kivutta juoksijoita sivusta ja istuin kahvilan terassilla.

Pari vuotta eteenpäin olin taas matkalla maratonille, ja lonkkani tulehtui. Olin puoli vuotta jäähyllä juoksusta. Taas kerran minua harmitti yllättävän vähän. Ehkä hetken itkin vauhdikkaiden intervallilenkkien perään, mutta lopulta oli helppoa siirtyä huoltamaan kipua pois pehmeällä joogalla ja kävelyllä.

Mutta miksi? Jos kerran juoksu oli niin tiivis osa identiteettiäni, miksi siitä oli niin helppo luopua? Olinko oikeasti edes liikunnallinen? Hetken pohdinnan jälkeen vastasin itselleni: kyllä olen. Sen sijaan aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa omat motiivini juosta.

Tällä viikolla sain peräkkäisinä päivänä kaksi päinvastaista liikuntakokemusta ja oivalsin jotain.

Maanantaina hypin, juoksin ja punnersin bootcampilla. Lopuksi teimme lihaskuntotestin, josta sain erinomaisen. Kotiin lähtiessäni olin rento ja täynnä virtaa. Olipa hyvä treeni!

Seuraavana päivänä menin uimakouluun. Olen käynyt saman kurssin jo kertaalleen, ja potkin rintauintia suhteellisen itsevarmana. Sitten opettaja pyysi minut sivuun, muut saivat jatkaa. Nilkat koukkuun, hän neuvoi, potkaise sivulle. Otti nilkoistani kiinni ja opetti. Ei noin aikaisin, koukista lisää.

Nolona pärskin kaksi altaanmittaa jäljessä, kun muut odottivat. Päänsisäinen sättijä käynnistyi välittömästi: Mikset sinä opi! Ei se voi olla niin vaikeaa. Kuvittelin, että kaikki katsovat. Tunnin jälkeen lähdin väsähtäneenä, jalat raskaina ja ajattelin, että onneksi ensi viikolla on hiihtoloma eikä uintia.

Kummassakaan treenissä ei itsessään ollut mitään vikaa, mutta miksi oloni niiden jälkeen oli kuin yö ja päivä?

Löysin selityksen suhteestani juoksuun:

En ole oikeastaan koskaan tainnut tietää, millaisesta liikunnasta pohjimmiltani nautin. Etappien jahtaaminen on hämärtänyt sen kokonaan. Että juoksisin maratonilla tai kymppillä paremman ajan, oppisin käsilläseisonnan ja pistoolikyykyn ja vetäisin 15 leukaa. Taipuisin joogassa spagaatiin.

Olen kokeillut kaikenlaista, mutta en koskaan hurahtanut täysillä mihinkään. Olen käynyt Bollywood-tunnilla, rumbaamassa, crossfitissä, boulderoimassa, ilmajoogassa, käsilläseisontakurssilla, yleisurheilukerhossa, tennistunneilla ja lopulta jättänyt kaiken kesken, kun en ole tuntenut pärjääväni.

Minulla oli kyllä kova tarve esitellä itseni juoksijaksi, ehkä siksi, että se paikkasi lapsuuden liikkumattomuuden luomia itsetunnon kolhuja. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista sisäistä paloa juoksulenkille, kun jouduin jättämään lenkin väliin.

Viime viikolla päätin testata jotain ihan erilaista: nyrkkeilyä. Lyöntini olivat heikkoja, asentoni kummallinen ja refleksini hituroivat, mutta päätin heti siinä hetkessä, että annan päänsisäisen sättijän sättiä ja nauran itselleni. Kun huomasin, että arvostelija lähti käyntiin, ei kela kokonaan vaimentunut, mutta jatkoin iskemistä.

Tunnilta lähdin kevyin mielin. En ollut porukan paras, mutta minulla oli aidosti hauskaa.

Juuri tämä tunne minun liikuntahistoriastani on puuttunut. Olen vältellyt kaikkea, missä olen kokenut olevani huono, joten en ole antanut itselleni mahdollisuutta oppia. En ole koskaan antanut itseni nolata itseäni rehellisesti ja nauraa.

Mielessäni alkoi kypsyä idea: mitäpä jospa ilmoittautuisin sen enempää miettimättä thainyrkkeilyn alkeiskurssille. Siihen arvostelija yritti vielä rynnätä väliin: taasko luulet innostuvasi jostain?

Mutta tunne on tällä kertaa erilainen. En edes halua olla paras, vaan ylittää kehtaamisrajan, oppia uutta ja tulla vahvemmaksi. Henkisesti ja fyysisesti.

Yllätin hiljattain itseni spontaanisti selailemasta juoksutapahtumia ja vatsassani alkoi kutkuttaa ajatus maaliviivan ylittämisestä. Ja oikeastaan odotan seuraavaa uintikertaakin.

En vieläkään tiedä, mistä liikunnasta pohjimmiltani nautin eniten. Mutta nyt minulla on ehkä aavistus.

Pääsin yli kahdesta kammosta – ja opin kolme asiaa

hand-977641_960_720

Rakastan laulamista, mutta vuosikaudet se oli minulle ylivoimaista.

Aina kun yritin avata suuni julkisesti, kehoni lakkasi tekemästä yhteistyötä. Reiteni alkoivat täristä kuin horkassa, kurkunpääni kohosi kitalaen korkeudelle ja hengitys salpaantui. Suustani tuli arkaa pihinää, jos sitäkään. Sama pelkoreaktio, vaikka kuulijana olisi ollut vain äiti tai aviomies. En kehdannut laulaa edes yksin asunnossani – naapuri olisi saattanut kuulla.

Olisinko halunnut laulaa? Voi kyllä. Nautin esiintymisestä. Olin nauhoittanut lauluani jo vuosikaudet ja jokaisen yksinäisen suihkuhetken hyödynsin päästelemällä niin lujaa kuin kehtasin.

Olin vain täynnä uskomuksia: Kuulostan kamalalta. En ole riittävän taitava laulamaan muiden kuullen. Ehdinkö enää tässä iässä edes oppia!

Lopulta kyllästyin perin pohjin mieleni tarinointiin. Miksi kärsisin sisäisestä ristiriidasta, jonka olen aiheuttanut itse? Kukaan ei ollut koskaan sanonut pahaa sanaa laulustani. Tuskin kukaan oli edes kuullut sitä.

Aloitin yksityislaulutunnit. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Kerroin avoimesti, että kammoan tätä ja tahdon kotiin. Opettaja katsoi minua ymmärtävästi, ja sillä hetkellä tajusin, että kymmenet ennen minua ovat tulleet hänen tunneilleen sama pelokas ilme silmissään.

Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen halusin haastaa itseäni vielä lisää, ja hain kuorosooloa. Viime metreillä tunsin paniikin hiipivän kurkkuuni ja olin vähällä perääntyä. Tiesin kuitenkin, että vetäytymällä antaisin vain lisää valtaa vanhoille tarinoille. Hain, ja sain soolon. Konsertissa olin kuin kiirastulessa, mutta selvisin, ääneni kantoi.

Takapakkejakin tuli: itsevarmuudesta innostuneena hain musiikkiopistoon, mutten päässyt. Olin vähällä lopettaa laulamisen, mutta päätin, että tällä kertaa en kuuntele mieleni tarinointia.

Silloin oivalsin jotain tärkeää:

On valittava, haluaako olla paras vai haluaako viihtyä.

Alku on harvoin uuden harrastuksen nautinnollisin osuus. Pikemminkin se on junnaamista, nolostumisia ja turhautumista. Flow-tilaan voi päästä vasta, kun osaa jo perusasiat ja pystyy rentoutumaan.

Nyt voin luottaa kehooni eivätkä reiteni enää tärise, kun tulee vuoroni baarikaraokessa. Se riittää minulle. En ole loistava laulaja eikä minusta sellaista tule, mutta nyt pystyn elämään tuon totuuden kanssa.

Vain antautumalla turhautumisen ja epäonnistumisen tunteelle voi todella päästää irti, löytää sisäisen motivaation ja nautinnon. Tehdä jotain sen itsensä takia, ei ulkoisten mittareiden.

Minulla oli kuitenkin vielä toinenkin kammo kohdattavana: vesi.

Peruskoulussa luistin uinnista klooriallergian varjolla. Altaan syvään päätyyn uiminen oli minulle sula mahdottomuus. Menin paniikkiin, jos jalkani eivät ulottuneet pohjaan. Silloin olin oikeasti vaaraksi itselleni ja muille. Aina kun yritin uida pari vetoa luonnonvesissä tai kylpylässä, olin vakuuttunut siitä, etten voi koskaan oppia. Kului 15 vuotta niin, että en astunut jalallani uimahalliin.

Tuo putki katkesi tänä syksynä, kun ilmoittauduin aikuisten tekniikkauimakouluun – saman kurssin käyneen tuttavani ylipuhumana (kiitos siitä hänelle).

Ensireaktioni: vesi tuntuu yhtä kamalalta kuin kaksitoistavuotiaana. En voi hengittää. Vetoni ja potkuni eivät vie minua senttiäkään eteenpäin.

Jaksoin vapaauinnin yritelmää kolme vetoa ja sitten huomasin, että olen unohtanut hengittää. Vedin puolipaniikissa keuhkot täyteen ilmaa, yhtä ison annoksen vettä ja tarrasin kiinni altaan reunaan. Viereisen radan vesijuokseva nainen tutkaili, onko minulla kaikki hyvin. Köhin ja manailin. Miten näin alkeellinen taito voi olla niin vaikea?

Ensi viikolla menin uudestaan. Ihan yhtä kamalaa. Mutta uin silti. Hengästyin, tarrasin altaan reunaan ja päästin muut ohitseni. Viisi vetoa. Vedän vettä henkeeni. Pakko pitää tauko. Miksi pääty on yhä kaukana? Mutta en pysähtynyt tai panikoinut, vaikka jalkani eivät ulottuneet pohjaan.

Ensi viikolla menin uudelleen. Kahdeksan vetoa.

Nyt olen oivaltanut toisenkin asian:

Mielen tarinat ovat harvoin totta.

Vaikka pelkäisi kuollakseen, voi tarrata altaan reunaan kiinni, täristä kuin horkassa, epäonnistua ja yrittää uudelleen.

Entä kolmas ja tärkein asia, jonka opin?

Vesi kannattelee.

Vaa’alla ei ole minulle enää mitään kerrottavaa

Body-Image-vs-Self-Esteem-300x259

Opin laihduttamaan hyvin nuorena. Olin vasta 10, kun tunsin ensimmäisen kerran mielihyvää siitä, että vaa’an lukema oli pienempi kuin viikko sitten.

Painontarkkailu oli pakokeino, jos koulu tai ihmissuhteet eivät menneet suunnitelmien mukaan. Yläasteella otin pääruokaa ehkä ruokalusikallisen enkä edes erottunut joukosta, sillä edellä kulkeva tyttö teki ihan samalla tavalla. Kaverit ja sukulaiset hymähtelivät vain, kun kieltäydyin viineristä ja pidin ’huolta linjoistani’.

Ajattelin vuosikausia onnellisuuteni olevan kiinni siitä, että tiedän gramman tarkkuudella, mitä painan. Jos olin laihempi kuin vieressäni istuva, tunsin kerrankin onnistuvani ihmisenä.

Oli vaikeaa hyväksyä murrosikä. Aikuistuva keho tuntui tuntemattomalta. Pakenin painotavoitteeseen, joka hilautui alemmas, alemmas, alemmas, syveni ortoreksian kautta anoreksiaksi.

Kun aloin toipua, piilotin vaa’an kokonaan. Sen näkeminen ahdisti niin. Tiesin, että jos edes olisin vaa’an kanssa samassa huoneessa, haluaisin käväistä sillä ihan nopeasti, harmittomasti, ja ajautuisin taas samaan tarkkailun ketjuun. Tunsin olevani umpikujassa, sillä myös elämä ilman lukuja ahdisti. Ne olivat rajoittavia, mutta turvallisia selkeydessään. Kuka olisin ilman niitä? Liian iso, liian pieni, liian tavallinen? Olisinko riittävä?

Sitten tuli fitnessbuumi ja hankin tilalle toisenlaiset kilomäärät: käsipainot, toistomäärät, painopakat. Treenaaminen oli helppo naamioida salonkikelpoiseksi ja terveelliseksi, vaikka sisäisesti olin edelleen ihan yhtä ahdistunut painostani. Ei kuitenkaan pistänyt silmään, jos kieltäydyin ystävien baarikutsusta ja lähdin salille pitämään ’huolta linjoistani’.

Vähitellen se iski vasten kasvoja. Uupumus, kyllästyminen ja kipeä tiedostaminen: kuinka monia ihmissuhteita ja mahdollisuuksia itsetunnon rakentamiseen olin laiminlyönyt, kun olin etsinyt onnea lukemista. Onnea, joka hilautui aina alemmas, alemmas, alemmas, lipesi käsistä, kun sen oli juuri saavuttamassa. Sinä et ole mitään ilman lukuja! Se huusi. Puske vielä vähän – voit olla vielä paljon enemmän.

Missä tuo onni asuu? Vaa’an koneistossa? Peilissä? Kaverin kehussa? Tuntemattoman ihailevassa katseessa? Ei, sillä se ei ole onnea lainkaan. Se on valheellista, tyhjää, kuviteltua onnea.

Pakotin itseni lopulta kokonaan irti luvuista. Siedätyshoito ei koskaan ole helppoa, mutta se oli ainoa tie. Spontaanit ravintola-annokset, popcornit elokuvissa, salitreenin skippaaminen, myönteinen vastaus baarikutsuun. Opin pikku hiljaa tuntemaan paremmin, millainen kehoni on, miten se käyttäytyy, mistä se pitää.

Mestarikuuntelija en ole edelleenkään, ja vieläkin ajatus lihomisesta ahdistaa. Menneisyyden jäljet ovat niin syvät, että tietoisuus numeroista tulee todennäköisesti aina olemaan seuralaiseni.

Tänä keväänä Instagram on täyttynyt kauniiden ja urheilullisten naisten muodonmuutoksista. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on ’laihaläski’ (usein oikeasti ihan normaali ja hyvännäköinen vartalo), oikeanpuoleisessa kuvassa vähärasvainen ja timmi, päivitetty versio. Kuvien alla on kilomäärä, joka usein on jälkeen-kuvassa suurempi.

Viestissä on paljon hyvää: vaaka ei todellakaan kerro kaikkea. Mutta onko sanoma sittenkään vapauttava? Rivien välissä se kuitenkin kuiskaa: ”älä tuijota vaakaa… kunhan treenaat ja syöt itsesi timmiksi”.

Se ei ole aitoa onnea.

Viisijakoinen saliohjelma toi ehkä arkeeni selkeyttä, mutta tyytyväiseksi se ei tehnyt. Ei erottuva selkälihas, ei mikään määrä ruokien punnitsemista. Mitä vähemmän olen tietoinen luvuista, sitä onnellisempi ja rennompi olen. Sitä vilpittömämpi ja lempeämpi ystävä olen, itselleni ja muille.

Aito onni on itsensä toteuttamista, hetkiä ystävien kanssa, uskallusta irrottautua sitkeistä tunnelukoista.  Aito onni on mieleenpainuvia kokemuksia, joita tarkinkaan vaaka ei ikinä voi tarjota. Laihduttaminen voi joskus olla terveyssyistä välttämätöntä, mutta itsensä toteuttamista se ei ole koskaan. Ikinä sen ei pitäisi saada niin suurta roolia.

Todellinen, ylitsevuotava onni on sitä, että on yhtä oman mielensä ja kehonsa kanssa eikä enää ulkoista itseään peilille, muiden kehuille, mittanauhoille, vaa’alle, senteille ja kiloille.

En ole käynyt vaa’alla vuosiin, enkä oikeastaan enää haluakaan. Sillä ei kuitenkaan olisi minulle enää mitään kerrottavaa.

 

Turhinta maailmassa ja siksi tärkeämpää kuin mikään

tumblr_mbc2u7gjnW1rxmlwho1_1280

Lopetin kuorolaulun vuosi sitten, kun muutin Helsinkiin. Alkuvuodesta varasin ajan parin täkäläisen kuoron koelauluun, mutta en mennyt. Selitin itselleni, että en kuitenkaan jaksaisi sitoutua säännöllisiin treeneihin: työt ja kuntoilu vievät niin ison lohkon ajastani.

Pari päivää sitten kävin kuuntelemassa vanhan kuoroni konsertin. Muistin taas, miltä musiikista nauttiminen näyttää. Muistin, miltä tuntuu mahassa kutkuttava ramppikuume. Muistin, miltä tuntuu elää musiikkia yksin ja yhdessä, miten mieletöntä on saavuttaa monikymmenpäisellä joukolla harmonia, joka kulkee värähtelynä koko kehon läpi.

Minä muistin, ja lähdin hymy korvissa.

Samana iltana havahduin kysymään itseltäni, milloin olen viimeksi tehnyt jotain, jossa olen unohtanut kokonaan suorittamisen. No, ainakin silloin, kun vietän aikaa ystävän tai puolison kanssa. Tai luen, pelaan, katson hyvää elokuvaa. Mutta entä jotain, mitä voisi oikeasti kutsua intohimoksi, jotain mitä teen puhtaasti itseäni varten?

Lopulta vastaus oli todella yksinkertainen ja niin lähellä: musiikki. Kuorossa en suorittanut. Musiikin keskellä parhaimmillaan unohdin itseni ja samalla olin täydellisen läsnä.

Silloin päätin: syksyllä ilmoittaudun koelauluihin ja menen. Ei selityksiä.

Nautin kyllä liikunnastakin, mutta siinä on aina pieni sivumaku. Tänään ehkä juoksen ihan vähän pidemmän matkan. Tänään saan sivukolmiossa käteni sentin lähemmäs lattiaa. Tänään askelmittarissa kilahtaa rikki kymppitonni. Eikä siinä ole mitään vikaa, mutta jos kaikki harrastaminen palvelee joka hetki jotain yksilöprojektia, elämä menettää aika monta sävyä.

Ja päinvastoin: miten paljon rikkaampaa arki on, kun tekee säännöllisesti jotain, mitä rakastaa puhtaasti sen itsensä takia.

 

Koska en ole ikinä harrastanut musiikkia kovin tavoitteellisesti, ajattelin pitkään, että voin sivuuttaa sen. Onhan se turhaa. Oikeastaan totuus on juuri päinvastainen: musiikki on minulle elintärkeää juuri siksi, että se on niin ”turhaa”.

Taannoin hain musiikkiopistoon klassisen laulun linjalle ja jäin rannalle. Laulukoetta arvioinut opettaja perusteli, että tekniikkani on puutteellinen – mutta minusta kuulee, että rakastan laulamista. Silloin se tuntui hirvittävältä pettymykseltä, mutta nyt olen ymmärtänyt, että kuvaus oli äärimmäisen osuva.

Rakastan laulamisessa sitä tunnetta, kun hengittää täydesti ja on yhtä äänen kanssa, arvottamatta, onko se millään mittareilla puhdasta tai kaunista. Ei sillä ole merkitystä, sillä musiikki on parhaimmillaan hyvin henkilökohtaista. Moni saa nautintoa siitä, että kehittyy tekniseksi taituriksi ja tuottaa musiikkia, mutta minulle riittää jälkimmäinen.

Olen myös salaa toivonut, että tulevassa asunnossamme olisi sopiva kolo pianolle. Kuitenkin vain puolileikilläni, enhän ole soittanut kymmeneen vuoteen mitään, paitsi tapaillut lihasmuistista pätkiä. Koska miksi paneutua, jos ei ole aikomustakaan soittaa huomenna hieman paremmin, hieman pidemmälle?

Tänään kuitenkin törmäsin selaillessani vuokra-asuntoon, jossa oli pieni parvi ja sen päällä piano. Pianoparvi. Sisälläni läikähti jokin, ja sillä hetkellä päätin, että minä hankin tulevaan asuntoomme pianon. Vaikka soittaisin täsmälleen samat soinnut täsmälleen samalla tavalla joka päivä elämäni loppuun asti, minä hankin pianon. Koska minä rakastan musiikkia.

Jotta voin paneutua siihen, mikä on elämässäni turhinta ja juuri siksi tärkeämpää kuin mikään.

Kehon kuuntelu vaatii iloa

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmas tai neljäs kyykkysarja kuntosalilla menossa. Olen seonnut laskuissa, sillä ajatukseni on jossain muualla. Kun katson itseäni peilistä, tulee yhtäkkiä kumma olo. Näen raajojeni ja raudan liikkuvan, mutta tuntuu kuin minä vain katselisin sitä kaikkea sivusta. Pysähdyn. Mitä oikeastaan teen ja miksi? Pidänkö tästä vai en?

Illalla laitan pyörimään joogavideon. Puolivälin paikkeilla opettaja lopettaa ohjaamisen ja yllättää: Tee loppuaika mitä mielesi tekee. Kokeile lempiliikkeitäsi. Kehosi kyllä kertoo, mitä se kaipaa!

Entä jos se ei kerro?

Jään hämilleni seisomaan matolle.

Kuuntele kehoasi. Luota intuitioosi. Älä urheile  valmiin ohjelman mukaan vaan anna kehosi luoda ohjelma sinulle. Syö sitä, mitä vatsasi haluaa. 

Intuitiivisuus on muodikasta, mutta minulle puoliksi hepreaa.

Eikä mikään ihme, ajoinhan itseni aikanaan kauas kaikesta, millä on vähänkään tekemistä intuition kanssa. Syömishäiriötä sairastava menee tahallaan eri suuntaan kuin kehonsa viestit ja saa siitä tyydytystä. Torppaan nälän kahdella litralla vettä – hyvä! Jatkan juoksemista vielä vartin sen jälkeen kun keho sanoo stop – hyvä!

Paraneminen teki olosta ensin eksyneen. Koko maailma oli yhtäkkiä auki. Minä itse voin päättää, millaisia viestejä seuraan, kun sairausääni ei enää määrää. Kaikki nämä mahdollisuudet!

Mutta kehoni oli yhä niin lukossa, ettei se osannut tarttua yhteenkään mahdollisuuteen.

Liikutin kävelylenkillä jalkojani, lusikoin suuhuni kulhollista kvinoaa ja pähkinöitä. Kaupassa suuntasin kasvishyllyn sijaan jäätelöaltaalle. Puhelin itselleni lempeästi minkä ehdin: Haluatko tätä vai tuota? Mitä sinun tekisi mieli?

Yritin kuunnella, mutta sain vastaukseksi vain mykkyyttä.

Ei tarvita sairautta, että kadottaa kehonsa. Moni on hukassa, laiminlyö vahingossa tai tietoisesti tärkeitä viestejä. Usein se on selviytymiskeino: kun ei kuuntele väsymystä, ei tarvitse välittää.

Mutta keho ei jaksa loputtomiin.

Siksi minäkin ensin reagoin hätäisesti. Luin naistenlehdistä intuitiivisen syömisen ja läsnäolevan liikunnan vinkit ja yritin survoa niitä arkeeni. Opin monia hyviä asioita, kuten säännöllisen ateriarytmin, ja luovuin tiukoista liikuntaohjelmista. Mutta kun en valaistunut joogamatolla kehotietoisuusguruksi, tuli pettymys.

Viimein ymmärsin, etten löytäisi kehoani aivan ilman apua, mutta en myöskään valmiista ohjeista. Intuitio piileksi jossain siinä välissä.

Se oli vain uskottava: kehontuntemus ei tule itsestään, vaan sitä pitää houkutella esiin arkisilla keinoilla. Jos on kerran kadottanut perusasiat, on myös aloitettava pienestä. Kuten siitä, että ottaa päiväunet, halaa itseään ja pureskelee hitaasti.

Laitoin seuraavana iltana freestyle-joogavideon uudelleen pyörimään, ihan vain kiusatakseni itseäni. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin nauraa jäyhyydelleni. Kun vapaaosio alkoi, ryhdyin tanssimaan niin hömelön näköisesti kuin osasin ja yksin asunnossani kehtasin.

Yhtäkkiä hymy nousi korviin kuin itsestään ja tajusin. Minä olin, tässä ja nyt, kuunnellut kehoani.

Aika usein intuition herättely vaatii sitä, että kuuntelee ihan hiljaa. Missä syke tuntuu, onko iho kuuma vai viileä, pyöriikö mielessä huolia.

Aika usein kehon kuuntelu vaatii myös sitä, että nolaa itsensä tanssilattialla, ahmii ystävän kanssa suklaakakkua lounaaksi ja kääntää korvansa viereisessä pöydässä kuuluvaan kuplivaan nauruun.

Sitten voi sulaa osaksi tuota ihmeellistä tunnetta ja ehkä huomata, että on puolivahingossa rentoutunut ja päässyt lähelle kehoaan.

Aika usein paras keino kuunnella on ilo.

 

 

Sinun kehosi ei ole työmaa

 

woman-1328310_960_720

Mitä jos astuisit tänään peilin eteen ilman ainuttakaan odotusta,

päästäisit irti siitä mitä kehosi on ollut eilen ja mitä se voisi olla huomenna.

Sillä joka kerta, kun kuvittelet kehosi perfektissä tai futuurissa, suljet silmäsi siltä, kuinka kehosi hengittää ja aistii joka sekunti.

Joka kerta, kun treenaat verenmaku suussa tiristääksesi viimeisenkin rasvagramman, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi rajoja nyt.

Joka kerta, kun näet nälkää dieetillä, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi tarpeita nyt.

Joka kerta, kun kadehdit vartaloa, joka on jonkun toisen, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi ulkomuotoa nyt.

Sanot itsellesi: mitä paremmin onnistun sulkemaan korvani kehoni pyynnöiltä ja silmäni sen ulkomuodolta, sitä paremmin olen onnistunut.

Sitä kauemmas ajaudut kehostasi.

Muistan yhden kohtauksen vuosien takaa kuntosalin pukuhuoneesta. Erään hoikan tytön sanat: Lopetan valkoisen viljan syönnin koska tahdon timmiytyä. Muistan elävästi reaktioni, järjenvastaisen, mutta melkein automaattisen ajatuksen: Pitäisikö minunkin? 

Vain kaksi sanaa, ja unohdin pieneksi hetkeksi oman kehoni.

Sinun kehosi ei ole elämänprojektisi, vaan keskipiste ja kehykset, alusta ja kokija elämänprojekteillesi. Se ansaitsee olla niin paljon enemmän kuin heittopussi ja työmaa.

Muutos onnistuu vasta, kun on läsnä tänään. Kunnioittaa kehonsa viestejä hereillä. Ei halveksuen, vaan ymmärtäväisesti, silmät ja korvat avoimina.

Seisoo peilin edessä ja toteaa: Näin on hyvä.