Kun triathlonia harrastava toimitusjohtaja uupuu, hän jättää tärkeän asian kertomatta

Sain burnoutin reilut kymmenen vuotta sitten. Jätin yliopistokurssit kesken ja jäin kolmen viikon sairaslomalle. Toivuin ja palasin opintojen pariin. Siitä asti olen pärjännyt oikein hyvin. Paineensietokykyni on kehittynyt, tiedän heikkouteni ja vahvuuteni. Huolehdin jaksamisestani, vaalin ihmissuhteitani ja ymmärrän nyt tasapainon tärkeyden.

Mukava tarina, eikö?

Olen aina lukenut suurella mielenkiinnolla uupuneiden tarinoita somesta ja muista medioista. Vaikka olen tuntenut helpotusta ja samaistunutkin, vuosien mittaan jokin näissä jutuissa on alkanut tökkiä.

Lopulta ymmärsin miksi: tuntuu kuin olisin lukenut saman jutun kerta toisensa jälkeen.

Perinteinen julkisuudessa uupuja on vähintään keskiluokkainen, hyvin pärjäilevä ihminen. Hänellä on työ ja ystäviä. Hän on kova suorittamaan. Vapaallakin hän painaa harrastuksesta toiseen. Kun hän sitten uupuu, hän uupuu liian vaativuuden takia. Hänellä on varaa terapiaan ja hänen maineensa ei kolahda siitä, että hän avautuu julkisuudessa.

Tarinoista unohtuu usein tärkeä tekijä: oma tausta ja etuoikeudet. Ympäristö, jossa synnymme ja kasvamme, muokkaa maailmankuvaamme rajusti. Osa siitä liimautuu niin tiukaksi osaksi identiteettiämme, että emme ikinä voi tulla täysin tietoisiksi siitä, mikä kaikki elämänkulkuumme vaikuttaa.

Monia näistä tekijöistä emme tule ajatelleeksi koskaan. Tutkimusten mukaan menestystä avittavat esimerkiksi vanhempien hyvä koulutus, lapsuuden asuinalue ja jopa se, lukiko isä tai äiti nukkumaan mennessä iltasatuja.

Kun uuvuin, minulla oli parisuhde ja ystäviä, jotka soittivat perääni. Isäni varasi minulle ajan yksityiselle. Minusta välitettiin ja minua kuunneltiin. En joutunut huolehtimaan toimeentulosta. Opiskelin yliopistossa, joten pystyin toivuttuani hyppäämään vaivattomasti takaisin.

Tämäkin kaava on sisäänkirjoitettu moniin tarinoihin. Uupuja jättää turvaverkkonsa hetkeksi, mutta lopussa palataan takaisin ja jatketaan siitä, mihin jäätiin. Ei välttämättä tehdä enää samaa kuin ennen, vaan esimerkiksi vaihdetaan alaa, koska arvot menivät rytäkässä uusiksi. Oleellista on valinnan mahdollisuus. Se on osoitus siitä, että vanha turvaverkko ei missään vaiheessa kadonnut mihinkään.

Keskiluokkainen heittäytyminen on usein varsin turvattua; kuin kaatuisi silmät kiinni selälleen tietäen, että päätyy joka tapauksessa pehmeälle patjalle.

Varakas voi vaikka myydä omaisuutensa ja ostaa menolipun maailman ääriin, mutta silloinkaan hän ei jätä kaikkea. Turvaverkko on myös aineeton. Tuollakin ihmisellä on todennäköisesti siteitä kotimaahansa – ehkä ystävä, joka tarjoaa lentolipun, jos meneekin pieleen. Ehkä koulutus, joka parantaa merkittävästi mahdollisuuksia saada uusia töitä.

Keskiluokkainen heittäytyminen on usein varsin turvattua; kuin kaatuisi silmät kiinni selälleen tietäen, että päätyy joka tapauksessa pehmeälle patjalle. Jännitys kipristelee mukavasti vatsassa, mutta kuollakseen ei tarvitse pelätä. Jos heittäytyjällä ei olisi oikeasti mitään mahdollisuutta palata vaan hän menettäisi aivan kaiken, väitän, että moni jättäisi hypyn tekemättä.

Burnoutista puhutaan usein yksittäisenä pisteenä, johon ajavat ennen kaikkea ympäristön ongelmat. Lähipiirissä on ollut sairastumisia tai menetyksiä, ehkä läheinen ihmissuhde päättyi. Nämä tekijät ovat kuitenkin vain yksi puoli totuutta.

Vähemmälle huomiolle jää, mikä kaikki omassa mielessä vaikutti siihen, että ajautui kuilun partaalle. Tästä ei vain ole niin helppoa puhua. Jos kertoo kärsineensä jo vuosia aiemmin vaikkapa itsetunto-ongelmista, joutuu paljastamaan itsestään kipeitä asioita, jotka ehkä vaikuttavat elämään vieläkin.

Kun burnoutin typistää yhdeksi hetkeksi, jolloin rakenteet ympärillä romahtivat, ei välttämättä tule kokonaan käsitelleeksi sisintään. Romahdus on aina seurausta ympäristön ja oman mielen vuorovaikutuksesta, eikä niitä voi tarkastella irrallaan toisistaan.

Uupumistarinat päätyvät usein toistamaan tuttua menestystarinaa, jossa onnistuminen on itsestä kiinni. Itse olen aina hieman vieroksunut tarinoita supersuorittajista, jotka perustavat yrityksiä parikymppisinä ja kertovat lukijoille, miten menestyä.

Amerikkalainen unelmapöhinä on rantautunut Suomeen vahvana, vaikka menestyksen edellytykset ja määritelmät Yhdysvalloissa ja Suomessa poikkeavat merkittävästi toisistaan. Uskon, että pandemian jälkilöylyissä liekit vain kasvavat, kun yhä useampi tahtoo nousta kuopasta ja kurkottaa kohti jotain uutta ja jännittävää.

Menestyminen, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan, on osittain kykyjen mutta aika paljon myös sattuman varassa. Kukaan ei voi tietää, mikä kaikki menestykseen on johtanut ja kestääkö myötätuuli ikuisesti. Joku saattaa kokea olevansa elämänsä voimissa 20-vuotiaana ja väsyä 23-vuotiaana. Tarinat tarjoavat aina pääsyn vain yhteen pieneen pisteeseen ja siihen, miten ihminen itse tarinallistaa kokemuksensa. Mitä hän nimeää syiksi, mitä seurauksiksi. Ne eivät ole yhtä kuin todellisuus, vain yksi subjektiivinen näkökulma.

Kun olen vetänyt vapaaehtoisena mielenterveyskuntoutujien keskusteluryhmiä, olen oppinut paremmin ymmärtämään, miten iso osa paranemisesta ei ole itsestä kiinni. Olen kuullut, miten julkisen terveydenhoidon varassa roikkuvia kroonikkoja pallotellaan klinikalta toiselle. Nämäkin tarinat ovat vain hiukan venytettyä osallisuuden kuplaa; ne, joilla voimavaroja on kaikkein vähiten, eivät jaksa tulla vertaistukiryhmiin.

Eniten minua huolestuttaa se, että menestystarinat pinoavat meitä välillä tahtomattaan arvojärjestykseen henkilökohtaisten ominaisuuksiemme perusteella. Muutamia vuosia sitten julkaistu teos Huipputuloiset on kylmäävää luettavaa rikkaiden asenteista köyhiä kohtaan. Rikkaat pitävät köyhiä monin tavoin huonompina, saamattomina ihmisinä: jos he tarpeeksi yrittäisivät, he pärjäisivät kyllä.

Minua kiinnostaisi lukea vastaava selvitys siitä, miten esimerkiksi syrjäytyneisiin ja kroonisista mielenterveysongelmista kärsiviin suhtaudutaan. En olisi lainkaan yllättynyt, jos sieltä paljastuisi samanlaista luettavaa.

Myös käsite ”self-made millionaire” on aina hiukan puistattanut minua. Älkääkä käsittäkö väärin: olen itsekin kunnianhimoinen ihminen, joka ei lannistu herkästi vaan ottaa mielellään riskejä ja yrittää sinnikkäästi, jos suunnitelmat menevät uusiksi. Siksi ihailen näitä piirteitä muissakin. Tiedän myös sen, että esimerkiksi menestyvän yrityksen perustava joutuu tekemään aivan valtavan työn.

Samalla kuitenkin tunnustan sen, että minulla on varaa olla kunnianhimoinen, koska minun ei tarvitse murehtia perustarpeistani. Kun esimerkiksi tarvitsin hoitoa loppuunpalamisen jälkeen, sain sitä nopeasti ja aikaisessa vaiheessa, jolloin ongelmat eivät päässeet pitkittymään. Olen myös luonteeltani ihminen, joka ei pysty patoamaan vaikeita tunteita vaan käsittelee ja analysoi niitä ylianalysointiin asti. Tämä yhdistettynä siihen, että minulla on aina ollut vierelläni perhettä ja ystäviä, jotka kuuntelevat tajunnanvirtaani, on tehnyt elämästäni monin verroin helpompaa.

En tarkoita sitä, että hyvästä turvaverkosta nautiskelevan pitäisi pysyä hiljaa tai ettei hän voi koskaan ymmärtää niitä, joilla menee huonommin. Enkä sitäkään, että heidän kokemuksensa eivät olisi yhtä arvokkaita. En edes sitä, että etuoikeutetun pitäisi tuntea jatkuvasti syyllisyyttä ja pyydellä anteeksi etuoikeuksiaan.

Ajattelen itsereflektiota ennen kaikkea hyödyllisenä työkaluna. Se kannattaa ottaa käyttöön erityisesti silloin, kun huomaa suhtautuvansa ennakkoluuloisesti tai haluaa neuvoa jotakuta, jolla ei mene yhtä hyvin kuin itsellä. Neuvonko häntä omista lähtökohdistani vai hänen lähtökohdistaan?

Ei triathlonia harrastava toimitusjohtajakaan ole oikeasti mikään yksi ihmistyyppi. Kun otan kantaa stereotyyppisiin menestys- ja selviytymistarinoihin, en väheksy kenenkään henkilökohtaista kokemusta. Jokainen uupumuksesta toipuva tekee valtavan suuren työn, ja kärsimys on aina subjektiivista. Perinteiset tarinat ovat usein inspiroivia ja niillä voi olla paljonkin annettavaa, mutta yksin ne eivät riitä. Kaipaan ennen kaikkea monipuolisuutta, erilaisia tarinoita erilaisille kohdeyleisölle. Yhden ei tarvitse sulkea toista pois.

Hiukan samanlainen dilemma on siinä, että syrjinnän poistamiseen tähtäävän kehopositiivisuusliikkeen ovat täyttäneet kuvat hoikista nuorista naisista, jotka paljastavat pienet vatsamakkaransa. Tiedän omasta kokemuksesta, että nämä kuvat ovat monelle tärkeitä. Tarkoitus ei ole hiljentää ketään. Mutta jos yksi kokemus nousee hallitsevaksi ja nuo muut ovat jo valmiiksi syrjityssä asemassa, eikö media silloin käytännössä päädy vahvistamaan rakenteita, joita sen oli tarkoitus purkaa?

Kun lukee mediasisältöjä, on hyvä kysyä itseltään: Oivalsinko uutta? Tuntuiko tarina virkistävältä eli poikkesiko se vallitsevasta uutisvirrasta?

Ikävä totuus on, että nuorten ja hoikkien tai menestyvien uupujien tarinat ovat helpommin sulateltavaa luettavaa ja katsottavaa. Ne toistavat perinteistä tarinaa terveydestä eivätkä riko tabuja. Liike, jonka tarkoitus olisi ravistella meitä, laajentaa ihanteita ja poiketa kaavasta, päätyy helposti vain vahvistamaan omaa kuplaansa, jos kaikki seuraavat vain sitä, mikä tuntuu jo valmiiksi mukavalta.

Kun siis lukee mediasisältöjä tai somepostauksia selviytyjistä ja menestyjistä, on hyvä kysyä itseltään: Koinko oivalluksen hetken, opinko uutta? Tuntuiko tarina virkistävältä eli poikkesiko se vallitsevasta uutisvirrasta?

Samalla pääsee herkästi unohtumaan, että mielenterveys ja menestys ovat janalla. Jokainen menestyjä on potentiaalinen syrjäytynyt. Jokainen laiha on potentiaalinen lihava, rikas on potentiaalinen köyhä ja terve potentiaalinen sairas. Kukaan meistä ei voi hallita sitä, mitä vuoden tai edes minuutin päästä tapahtuu. Lisäksi jokainen meistä voi oppia vain niistä kokemuksista, jotka ovat jo sattuneet kohdalle. Kukaan ei voi ennustaa, miten pärjäisi, jos eteen tulisi uusi ongelma tai jopa useampia samassa ryppäässä.

”Ratkaisu toimi minulle, joten kyllä se toimii kaikille muillekin” on ajatusharha, johon törmää kaikkialla.

Tästä huolimatta ihmiset puhuvat jatkuvasti ristiin eivätkä ole valmiita ymmärtämään toistensa kokemuksia. ”Ratkaisu X toimi minulle, joten kyllä se toimii kaikille muillekin” on ajatusharha, johon törmää jatkuvasti ja kaikkialla. Ehkä taustalla on jonkinlaista todellisuuden kieltämistä: ei ole mukavaa hyväksyä sitä tosiasiaa, että mikään ei lopulta ole omissa käsissä. Silloin on helpompaa osoitella muita ja samalla hiukan pönkittää omaa erityisyyden tunnetta.

Usein osoittelu on täysin tahatonta ja tiedostamatonta. Moni neuvoo hyvää hyvyyttään. Usein hyödyllisempää hyvyyttä olisi kuitenkin treenata omaa empatialihasta ja kuunnella erilaisia kokemuksia myös oman hyvinvointikuplan ulkopuolelta. Kohdata ihmiset siinä, missä he nyt ovat, ei siellä, missä sinä itse olet nyt.

Me kaikki tuomme jokaiseen kohtaamiseen itsemme, sillä oma kokemus on aina lähempänä kuin toisen. Peilaamme itseämme muihin, koska olemme ihmisiä, joilla on historia. Siksi jokaisella meistä on varaa opetella neutraalia kuuntelua. Se on ehkä ihmiselämän haastavimpia harjoituksia.

Toivoisin, että julkisuuteen mahtuisi monipuolisemmin erilaisia menestyksen ja pärjäämisen määritelmiä ja että uskaltaisimme puhua avoimemmin myös niistä, jotka jäävät unelman ulkopuolelle. Tällaisia tarinoita ei ole helppoa kertoa eikä myydä, mutta ne ovat elintärkeitä, jotta pystymme kohtaamaan toisemme empaattisesti ja tekemään kestäviä poliittisia päätöksiä, jotka eivät jätä ketään heitteille.

Menetin ystäväni QAnonille ja ymmärsin, että suhtaudun salaliittoteoreetikoihin väärin

Jos jumala kerran on olemassa, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä?

Kysymys ei jättänyt minua lapsena rauhaan. Joskus se kiusaa minua vieläkin.

Pari kuukautta sitten tein pienen sosiaalisen kokeen ja aloin seurata Instagramissa vaikuttajia, jotka jakavat julkisesti koronakriittistä sisältöä. Yhden kohdalla todistin nopean ja hätkähdyttävän evoluution. Hän aloitti viattomista huolista ja mietti, uskaltaisiko ottaa rokotetta. Siitä hän siirtyi yhä kovempaan retoriikkaan: valtamediat valehtelevat, maskipakko on kommunismia, kohta tulee Great Reset ja meiltä kielletään yksityisomaisuus.

Näin suorana lähetyksenä, miten skeptikosta tuli salaliittoteoreetikko.

Sivusta seuraaminen kiehtoi ja teki kipeää, sillä se toi mieleeni ystäväni, jonka menetin vuosia sitten salaliitoille. En kerro hänestä yksityiskohtia, ainoastaan sen, että kaipaan häntä edelleen. Välissämme on muuri, jota en osaa ylittää. Sen toisella puolella on ajatuksia, joita en voi hyväksyä, sillä ne ovat epätosia ja vaarallisia. Voin ainoastaan yrittää ymmärtää.

Olen usein miettinyt, miksi hän halusi hylätä minut, meidät ja kaiken, mitä edustamme. Olisinko itse voinut tehdä jotain toisin?

Ehkä olisinkin. Emme nimittäin ole kovin hyviä kohtaamaan toisinajattelijoita.

Ensimmäiset törmäykset tapahtuvat siinä vaiheessa, kun toisinajattelija vielä häilyy kahden maailman välillä. Skeptisyys nousee, luotto valtamediaan ja virallisiin lähteisiin rakoilee. Vielä tässä vaiheessa skeptikon ajattelu on joustavampaa. Hän on valmis kuulemaan vaihtoehtoisia selityksiä, eikä hän ole vielä tiukasti osa uutta yhteisöä.

Tässä vaiheessa moni kaltaiseni tieteeseen luottava niputtaa ärhäkkäästi kaikki skeptikot samaan kastiin. Joidenkin mielestä ne, jotka luulevat rokotetta mikrosiruksi ovat yhtä käsittämättömiä kuin ne, jotka jakavat somekanavillaan listaa rokotteiden haittavaikutusilmoituksista.

Niputtaminen on melko hedelmätöntä, varsinkin sellaisen skeptikon silmin, joka on vasta täynnä kysymyksiä. Pelkään, että jos käännymme liian kärkkäästi pois niistä, joiden huolet poikkeavat omistamme ja leimaamme jokaisen epäilijän hörhöksi, he etääntyvät vain nopeammin.

Ylirationaalisesta maailmankuvastakin voi tulla kahle. Se voi saada halveksumaan intuitiota, vetovoiman lakia ja kaikkea vähänkin taikauskoon viittaavaa. Ylijärkevä saattaa takertua ajatukseen, että tiede pelastaa meidät kyllä, eikä enää näe oman ajattelunsa virheitä.

En väitä, että tiukka tiedeusko ja salaliittoteoriat ovat täysin rinnastettavissa. Salaliittojen puoli sokeutuu omiin vahvistusharhoihinsa, nojaa anekdootteihin ja kuulopuheisiin. Tiede korjaa kaiken aikaa itseään ja vaalii avoimuutta.

Asennetasolla kumpikin viitekehys voi kuitenkin muuttua ahtaaksi. Jos ripustaa identiteettinsä liian tiukasti mihinkään lokeroon, voi menettää harmaan sävyt. Voi alkaa puolivahingossa pitää vastapuolta vihollisena, tyhmänä ja halveksittavana.

Kun alkaa nähdä maailman kahden puolen taisteluna, hedelmällinen keskustelu ei enää onnistu kummaltakaan.

Kuvio toistuu politiikassakin. Tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan populistinen, äärimielipiteille flirttaileva retoriikka on kärjistänyt puheita myös poliittisen kentän vastakkaisella puolella. Vaihtoehdot tuntuvat inhimillisiltä: jos en voi katkaista välejä, vastaan samalla mitalla. Mutta me emme ole poliittisia puolueita. Arkeamme ohjaavat ihmissuhteet, jotka ovat yksilöiden välisiä, eivät puoluekantojen. Siksi on myrkyllistä, jos alkaa nähdä toisen ihmisen pelkkänä aatteena.

Minäkin olen halveksinut, naureskellut ja taivastellut. Miksi kukaan tekisi mitään noin järjetöntä? Miten kukaan voi uskoa tuollaista?

Se ei auta.

Uskon, että järjen äänissä ja toisinajattelijoissa on enemmän yhteistä kuin uskommekaan. Kaikki me olemme alttiita vahvistusharhalle eli etsimään tietoa, joka tukee omaa maailmankuvaamme. Kaikki me inhoamme väärässä olemista ja haluamme löytää muita itsemme kaltaisia, viiteryhmän.

Ei kukaan tunteva ihminen ole täysin järkevä. Aika moni meistä koputtaa puuta tai pelkää perjantaina kolmantenatoista päivänä. Alitajunta ja unien viestit kiehtovat universaalisti. Moni sellainenkin, joka ei kuulu kirkkoon, miettii jumalsuhdettaan koko ikänsä. Uskoi yliluonnolliseen tai ei, niin historia osoittaa, että henkisyys ja hengellisyys on tiivis osa ihmisyhteisöjä. Kaikki me etsimme selityksiä selittämättömälle. Isoimmat eromme syntyvät siitä, miten voimakkaasti haluamme tuon puolen itsessämme kieltää.

Olemme myös keskimäärin huonoja sietämään epävarmuutta. Salaliitot ovat yksi monista tavoista paeta sitä tosiasiaa, että mitään ei voi hallita. Salaliitot tarjoavat yksinkertaisia, loogiselta näyttäviä ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin, joita yksikään ihmismieli ei pysty käsittämään.

Siinä vaiheessa, kun skeptikko alkaa kärkkäämmin torjua kavereitaan ja uskomuksilleen ristiriitaista tietoa, luulen, että hän kamppailee vielä vanhan ja uuden välillä. Ehkä jokin hänessä haluaa vielä ajatella, että hänen ei tarvitse hylätä entistä. Ristiriita purkautuu kärkevyytenä ja epäluulona. Vaatii vaivannäköä ylläpitää pitkälle maalailtuja rakennelmia suurista sumutuksista ja valita kahdesta maailmanselityksestä epäsuositumpi. Silloin pitää tietoisesti suunnata katse pois faktasta, jota tulvii joka puolelta.

Kun toisinajattelija on jo syvällä poterossaan, häntä ei enää voi kiskoa pois sanoilla. Kun olet etääntynyt riittävän kauaksi, koko olemuksesi edustaa hänelle propagandaa, sokeutta. Hänellä on jo toisella puolella ryhmä, joka ottaa avosylin vastaan.

Salaliittoteorioissa ei ole kyse vain faktojen kieltämisestä, joten niitä ei voi korjata pelkällä faktantarkistuksella. Salaliitoissa on kyse kokonaisesta identiteetistä, maailmankuvasta ja ryhmästä. Johtajien, rokotteiden tai kasvomaskien vastustaminen ei johdu vain siitä, että maskin takaa on epämukavaa hengittää. Samanmielisten pönkittämänä kasvomaskista kasvaa paljon suurempi sorron symboli kaikelle sellaiselle, mitä toisinajattelija vertaisineen vihaa. Kuin vihollisvaltion vaakuna, jota vastaan on sodittava. Ne läheiset, joilla olisi vielä kauan sitten ollut valtaa herättää todellisuuteen, ovat jo poissa mielestä. Tuon tilan täyttävät nyt yhteiset harhaluulot.

Tiedän, että salaliittoteoreetikot pitävät tällaista puhetta jeesusteluna. Että asetun nyt kaikkien yläpuolelle ja esitän muita parempaa. Olen monesti yrittänyt pehmeää lähestymistapaa ja etsinyt yhteistä maaperää. Vastaukseksi olen saanut vain solvauksia ja perään hiljaisuutta.

Silti ajattelen, että meidän pitää yrittää pysyä maltillisina ja kohdata jokainen samalta korkeudelta. Vaikka toisinajattelijaan ei saisi enää kontaktia, meidän pitää muistuttaa itseämme siitä, mikä meitä kaiken alla yhdistää. Ei tarvitse hyväksyä eikä pitää kiinni. Vaaralliset ajatukset on tuomittava ääneen. Silti voi yrittää sisimmässään ymmärtää, millainen ihminen vihan ja epäluulon alla on.

Meidän on vaalittava viimeiseen asti totuutta ja ihmisyyttä. Meidän pitää tukea laatulähteitä, valistusta, asiantuntijuutta ja koulutusta. Sillä jos kukaan ei enää välitä totuudesta, mitä maailmastamme silloin tulee?

Samalla meidän on pohdittava, mikä maailmastamme tekee sellaisen, että sen vastustaminen houkuttelee. Miksi moni kokee niin syvää osattomuutta ja ulkopuolisuutta, että on valmis hylkäämään turvallisen? Tutun vastustaminen vie voimia. Jos keskitiellä olisi mukavaa, ei tulisi tarvetta lähteä äärilaitaan.

Oman kokemukseni pohjalta uskallan sen sanoa: en usko, että monikaan salaliittoteoreetikko on sisimmässään kovin onnellinen.

Luulen, että moni kamppailee öisin samojen kysymysten kanssa. Jos ihmiset haluavat hyvää, niin miksi maailma on niin täynnä pahaa? Jos maailmassa on mitään järkeä, miksi sitä on niin vaikea hahmottaa?

Kirjoitatko maailmasta vihollisen vai ystävän?

silhouette-2916492_1920

Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan, millaista tarinaa elämästäsi rakennat?

Ketkä ovat keskushenkilöitä? Oletko itse päähenkilö, sivuhenkilö?

Ohjaako sinua kohtalo ja vääjäämätön vai sattuma ja valinnanvapaus?

Vielä tärkeämpää: uskallatko haastaa tarinaasi?

Oletko ikinä ajatellut, että kirjoitat tuota tarinaa joka sekunti? Että syyt ja seuraukset eivät rakennu taustalla passiivisesti, vaan mielesi luo aktiivisesti jonoja ja järjestyksiä joka hetki.

Vielä tärkeämpää: uskallatko haastaa tarinaasi?

Ei ole yhdentekevää, millaiseksi tarina muodostuu. Se voi palvella tai kahlita. Se voi siivittää menestykseen tai lukita ikivanhoihin tulkintoihin, jotka eivät ole todellisuutta.

Aloin purkaa omaa tarinaani ehkä muutama vuosi sitten ja oivalsin, että siinä oli vanhentuneita kappaleita, jotka eivät palvelleet minua.

Olin tarinassani usein sivuhenkilö. Päälinjat muotoutuivat jo lapsena. Ensinäytöksissä pääosaa näyttelivät kiusaajat, minä itse haahuilin kömpelönä syrjässä. Kun syrjivät ihmiset lähtivät omille teilleen, en yhtäkkiä muuttunut päähenkilöksi, vaan omaksuin nopeasti itselleni tutun viitan: minä, ujo ja syrjäänvetäytyvä.

Pystyn vieläkin näkemään kirjoittamani hahmon elävästi: lähellä seinää, välttelevä katse ja suu tiukkana viivana. Mielessä repliikkejä: En ole tarpeeksi fiksu, hauska ja kiinnostava. En osaa keskustella. Ei kukaan halua olla minun kanssani.

Kyyryssä, henkisestikin.

Harva lähestyi minua. Miten he olisivat uskaltaneet, sillä joka soluni viestitti, että tahdon olla yksin. Mutta en silloin osannut ajatella niin, vaan käänsin kaiken omaan tarinaani sopivaksi: no niin, tämä todistaa kaiken, olen vääränlainen.

Ihmiskohtaamisista tuli koko ajan epämiellyttävämpiä. Mitä useamman kokemuksen sain siitä, etten kuulu joukkoon, sitä tiukemmin pidin kiinni uskomuksistani. Lopulta jäin juhlista suosiolla kokonaan kotiin. Miksi mennä pettymään?

Tarina alkoi toisintua muuallakin elämässäni, se laajeni selittämään maailmani syvintä logiikkaa. Aloin ajatella, että minulle varmasti sattuu jotain pahaa, en kykene selviämään elämässä kuten muut. Sillä uhri ei näe itseään vahvana, vaan avuttomana.

En silloin tiennyt, että minulla olisi vapaus valita toisenlainenkin tarina.

Lause lauseelta kirjoitin todellisuudesta ajatusteni kuvaa. Tarinaa, jossa minä olin uhri ja muut vihollisia.

En silloin tiennyt, että minulla olisi vapaus valita toisenlainenkin tarina. Päinvastoin: mitä syvemmälle rooliini upposin, sitä luontevammalta se alkoi tuntua – ja sitä vähemmän taistelin vastaan. Sitä hanakammin tulkitsin muita ihmisiä omasta tarinastani käsin, mustavalkoisesti, sillä uhrin maailmassa ei juuri ole harmaan sävyjä.

Se oli minun suojakuoreni: satuta itseäsi ennen kuin muut ehtivät. Jos tarinani olisi ollut alun alkaenkin toisenlainen, olisin oivaltanut, että eivät muut olleet alkujaankaan aikeissa satuttaa. Ja vaikka olisivatkin, niin minulla olisi ollut voimaa nousta heitä vastaan, sillä en minä ollut uhri.

Lopulta jouduin pysähtymään ja kysymään itseltäni: miksi?

Elin samaa tarinaa lapsesta aikuiseksi, poikkeamatta koskaan uusille sivupoluille.

Lopulta jouduin pysähtymään ja kysymään itseltäni: miksi?

Oivalsin, että vetäydyin usein syrjään, koska olin kirjoittanut itseni sellaiseksi. Olin rakentanut maailman, jossa on ystäviä ja vihollisia, mustaa ja valkoista, voittoja ja häviöitä.

Kysyin itseltäni: mitä jos maailma ja oma roolini onkin todellisuudessa mutkikkaampi?Aloin haastaa mieltäni, tavata ihmisiä, avata suutani. Lakkasin välttelemästä tilanteita, jotka pelottivat.

Vieläkin tarina nostaa välillä päätään, mutta nyt pystyn haastamaan ja tiedostamaan. Ei maailma ole sen kummemmin vihollinen tai ystäväkään. Tutut lauseet, kuten miksi minulle aina käy huonosti tai miksen koskaan opi mitään eivät kuvaa todellista elämää, vaan ne ovat mielen ahkeroimia tulkintoja.

Minulla on voimaa valita toisenlainen tarina.

Minulla ei ole mitään hävettävää

happy-2561417_640

Olen jo muutamaan otteeseen käynyt tuttuni kanssa suunnilleen seuraavanlaisen keskustelun:

Ehditkö huomenna kahville/salille?

M: Huomenna on vähän huono, mulla on yksi… meno.

Ai, okei, selvä. Mikä meno?

Se on… mä menen lääkärille.

Ai, missä päin se on? Ehtisikö sen jälkeen?

No vähän hankalasti. Se on Espoossa, vähän huonon matkan päässä. 

 

Lähimmät ystäväni tietävät, miksi matkustan kahden viikon välein bussilla Kauniaisten rajalle. Heille pystyn toteamaan sen täysin arkisesti: minulla on huomenna terapia. Ihan yhtä luontevasti keskustelen istuntojen sisällöstä. Jaan mielelläni oivalluksia, joita psykologin vastaanotolla saan, sillä niitä tulee jatkuvasti.

Sen sijaan puolitutuille selitän milloin epämääräisesti menosta tai lääkäristä. Välillä minua itseänikin huvittaa oma häveliäisyyteni.

Mitä oikeastaan pelkään?

Välillä jopa tuntuu, että olisi helpompaa myöntää olevansa vaikkapa masentunut kuin käyvänsä säännöllisesti juttelemassa psykologille. Ehkä terapiaan liittyy vieläkin stigma, ikään kuin se olisi leima otsalla: et sitten pärjännyt omin avuin. Ehkä pelkään, että muut pitävät särkyneenä, sääliteltävänä.

Ehkä juuri samasta syystä tuskailin itsekin pitkään, voinko aloittaa käynnit uudelleen. Aiemmassa elämässäni lukioikäisenä ja yliopiston alussa käytin terapiaan yhteensä noin neljä vuotta, mutta välissä vierähti vuosia ilman. Pitkään ajattelin, että koska minulle kerran kuuluu nykyään ihan hyvää, minulla ei ole tarvetta. Olen terapiakortin jo kokeillut ja nyt minun on paras sinnitellä niillä taidoilla, jotka tähän mennessä olen oppinut. Olin päättänyt, että turvautuisin terapiaan vain, jos minulla alkaa mennä oikeasti huonosti.

Viime syksynä tulin toisiin aatoksiin. Havahduin siihen, kuinka jäykkä käsitykseni toipumisesta oikein oli. Kuka määrittää, että en saisi enää ikinä kaivata ulkopuolista tukea pohdinnoilleni? Saati muuttua ihmisenä? Kun lopetin aiemman terapiani noin viisi vuotta sitten, olin tuskin aikuinen. Olin aivan eri elämäntilanteessa, minulla oli erilaiset huolet. Ja täysin erilaiset valmiudet käsitellä niitä.

Olen paperilla terve. Pärjään hyvin ja olen perusonnellinen. Silti painiskelen edelleen kehonkuvan ongelmien, vaativuuden ja itsesyytösten kanssa. Ne eivät hallitse elämääni eivätkä mieltäni, mutta ne ovat edelleen olemassa, toistuvia ja todellisia. Miksi en voisi tehdä niille jotain?

Löysin terapeutin, joka on paneutunut ruumiinkuvan häiriöiden hoitamiseen. Se tarkoittaa 45 minuutin bussissa köröttelyä iltaisin kerran kahdessa viikossa, mutta jo ensikäynnistä lähtien tiesin, että tein oikean päätöksen. On ollut valtavan vapauttavaa ja avartavaa keskustella ammattilaiselle, jonka kanssa tunnen olevani täysin samalla aaltopituudella. Olin jopa yllättynyt siitä, miten paljon uutta voin vielä oivaltaa.

Huomasin myös muutoksen siinä, miltä terapia tuntuu. Kun noin kymmenen vuotta sitten istuin avautumassa elämästäni psykologille ensimmäisen kerran, käynnit olivat sinnittelyä ja olin joka kerran jälkeen niin loppu, että vain makasin sohvalla, itkin tai molempia. Nyt kun puran ikäviä tunnelukkoja hyvinvoivana, minulla on voimia kohdata ja käsitellä niitä rakentavasti.

Joka käynnin jälkeen olen inspiroitunut. Usein minut valtaa voimakas onnentunne. Oivallus siitä, että elämä voi olla niin paljon muutakin kuin pärjäämistä.

Saan terapiasta huomattavan paljon enemmän irti, kun olen avoimempi omille ajatuksilleni ja muutokselle. Nyt tahdon aidosti hyvää itselleni enkä enää ajattele, että minussa on jotain perinpohjaisesti pielessä. Ajattelen aidosti, että minulla on täysi oikeus haluta voida paremmin kuin ihan hyvin. Minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni, unelmoida ja kehittyä. Elää niin vapaana tunnelukoista ja murheista kuin mahdollista. Kurkottaa pärjäämisen yli, todelliseen elämään.

Liian usein pidämme vahvuuden mittarina sitä, kuinka pitkään jaksamme sinnitellä yksin. Mutta todellista vahvuutta on se, että uskaltaa panostaa itsensä hoitamiseen ja osaa tunnistaa, milloin kaipaa tukea.

Terapian aloittaminen terveenä on opettanut minulle lempeyttä. Nyt tiedän, että uskallan tarvittaessa turvautua ammattiapuun myöhemminkin, ajoissa ja pienellä kynnyksellä. Olen päättänyt, että opettelen puhumaan siitä yhtä arkisesti kuin kampaajakäynnistä.

Sillä minulla ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin.

”Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?”

pexels-photo-725255Tunnustan. Olen kännykkä- ja someriippuvainen.

Monet kerrat olen julistanut muuttavani tapani ja ryhtyväni somelakkoon. Tästä alkaa uusi elämä! Elämä, jossa aamu alkaa meditaatiolla, jatkuu hyvällä kirjalla ja loppuu läsnäoloon.

Ehkä sosiaalinen paine auttaa, ajattelin, ja tein julkisen Facebook-päivityksen: Moniko ihminen tykkää tästä julkaisusta? Lupaan olla niin monta iltaa peräjälkeen koskematta puhelimeen!

Tykkääjiä oli yli 50, mutta tahdonvoimani jaksoi parhaimmillaan kolme vuorokautta.

Sitten sängyssä mieleen on juolahtanut jokin stressin aihe, ja olen äkkiä tarttunut turvalliseen puhelimeen, aloittanut päättömän Instagramin skrollailun, joutunut Youtube-vlogilimboon tunneiksi ja menettänyt ajantajun. Olen täyttänyt lukemattomat tylsät hetket laitteella, jota en oikeastaan edes tarvitse, sortunut ahmimaan tyhjää sisältöä keskellä yötä ja nolostellut, jos kännykän valo on paljastanut minut.

Joskus hävettää ja turhauttaa. Unenlaatuni kärsii ihan varmasti, samoin palautuminen. Puhelin syö aivoenergiaa, jumittaa niskan ja pilaa ryhdin.

Olen valittanut, toivotellut ja turhautunut ääneen. Silti kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta yksinkertaista kysymystä: Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Niin ei tapahdu, koska lähes kaikki tuttuni pystyvät samastumaan. Eivät heistä kaikki ole some- tai kännykkäkoukussa. Yksi on riippuvainen Candy Crushista, toinen Netflixistä, kolmas pleikkaristaan. Neljäs ehkä harmittelee kynsien pureskeluaan. He tiedostavat, että pitäisi, mutta kun siinä on niin paljon muutakin! Stressi, tylsyys, valvominen, melkein mikä tahansa voi saada repsahtamaan. Vielä kinkkisemmän asiasta tekee se, että tuo sama itseä turhauttava käytös on myös palkinto.

Tällä on yllättävän paljon yhteyksiä toiseen esimerkkiin: tunnesyömiseen ja ylipainoon.

Olen kuullut useilta ylipainoisilta tutuiltani, että sellaiset, joilla ei ole aiheesta omaa kokemusta, ovat tarjonneet heidän paino-ongelmaansa patenttiratkaisua:

Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni? Sillä tahdonvoimaahan se vain vaatii. Sen kun päätät ja ryhdyt.

Aikanaan pelkäsin kaloreita ja liikuin kuin hullu, mutta kenenkään ei olisi tullut edes mieleen kysyä minulta, että mikset ota itseäsi niskasta kiinni. Alat syödä enemmän ja liikkua vähemmän. Ei tietenkään tullut, koska minähän olin kontrollin perikuva.

Juuri tässä on iso harha: en nimittäin ollut.  Olin käytökseni uhri, ihan yhtä lailla kuin sellainen, joka on koukussa ahmimiseen. Ero on siinä, että jälkimmäiseltä tapaukselta vähintään yksi ihminen on taatusti muistanut kysyä: Mikset ota itseäsi niskasta kiinni. 

Kun puhutaan isoista elämänmuutoksista, tuo kysymys on täysin ontto. Se ei tarjoa ratkaisua, joka pureutuisi ongelman syihin. Se olettaa, että ihminen toimii yhdellä akselilla: laiska — ahkera, tahdonvoima — repsahdus.

Miksi juuri painon kohdalla yksinkertaistamme näin rajusti? Yksi syy on se, että ylipaino on arvolatautunutta. Someriippuvuuden tai pakkoliikunnan joku voi tulkita vaikka kuvastamaan sitä, kuinka kaipaan välillä hetken hengähdystä tehokkaasta, kiireisestä elämästäni. Ylipainoinen sen sijaan voi olla vaikka kuinka urheilullinen ja menestynyt uratykki, mutta koska hän on ylipainoinen, jokin hänen olemuksessaan sanoo laiska. Monen mielessä se tarkoittaa lupaa kysyä häneltä: mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Minkä tahansa muutoksen tekeminen on vaikeaa. Liiasta liikunnasta luopuminen tuntui siltä kuin minusta olisi viety palanen. Minun piti edetä pienin askelin, luoda fiksuja välitavoitteita. Piti myös pikku hiljaa rukata muuta elämää rennommaksi: lisätä unta vartti kerrallaan, löytää muuta mielekästä sisältöä elämään. Samoin joutuu tekemään se, joka yrittää tehdä liikunnasta rutiinin. Nyt olen jälleen saman pyristelyn äärellä, kun yritän päästä irti someriippuvuudesta. Ja vaikka ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen (laita puhelin pois) se vaatii valtavan paljon energiaa.

Miten paljon vähemmän syyllistämistä ja häpeää maailmassa olisi, jos emme luottaisi niin sokeasti omaan tahdonvoimaamme ja kykyymme hallita elämäämme. Ja olettaisi, että jokaisella on samanlaiset voimavarat.

Kuinka paljon kestävämpiä muutoksia saisimme aikaan, jos antaisimme itsellemme armoa ja tiedostaisimme, että olemme herkkiä ärsykkeille, tunteille, muutoksille. Että olemme oppivaisia, mutta toisaalta rutiiniemme orjia – eikä yhteenkään elämänmuutokseen siksi ole jokaiselle sopivaa patenttiratkaisua.

Kuinka paljon paremmin pystyisimme olemaan tukena toiselle muutoksen alussa olevalle, jos muistaisimme aina kysyä itseltämme: onko minulla riittävästi tietoa tämän ihmisen tilanteesta, että voin antaa hänelle neuvoja? Varsin harvoin vastaus on kyllä.

Silloin meille jää vaihtoehdoksi lähinnä tukea ja kuunnella, arvottamatta. Ja usein läsnäolo on juuri sitä, mitä toinen kaipaa.

Päätin tehdä asioita, joissa olen huono – ja oivalsin jotain tärkeää itsestäni

runner-1863202_1280 (1).jpg

Noin viisitoistavuotiaaksi asti inhosin liikuntaa. Muistoissani lapsuuteni liikunta kiteytyy yhteen sanaan: sähläystä.

Sillä sanalla höntsykerhon yleisurheiluopettaja kutsui juoksutekniikkaani eikä päästänyt minua kilparyhmään. Löin pesismailalla huteja, en oppinut kärrynpyörää, potkin enemmän nilkkoihin kuin jalkapalloa. En saanut yhdestäkään lajista onnistumisen elämyksiä. Tunsin olevani hidas ja kömpelö. Viestijuoksussa rintaan pisti ja puuskutin.

Viisitoistakesäisenä aloin juosta. Laitoin kellon soimaan, sidoin lenkkarinnauhat ja suljin oven hiljaa. Jaksoin aluksi neljä minuuttia. Kohta viisitoista. Seuraavana kesänä juoksin puolimaratonin, liityin salillekin. Sain voimaa ja kunnostani tuli kohtalainen, jopa hyvä. Muutaman vuoden kuluttua ylitin maratonin maaliviivan kesäisessä Tukholmassa.

Jäin koukkuun. Tuntui hyvältä esitellä itsensä ja sanoa, että harrastan kestävyysjuoksua tai jopa: olen juoksija. Liikunnasta tuli tiivis osa identiteettiäni. Se tuntui mielettömältä: minä, joka en ole millään saralla liikunnallisesti lahjakas, mutta joka miettii palautumisjuomia, lukee juoksukenkävertailuja ja suunnittelee reissua maratonin ympärille.

Minä nautin juoksusta, tämä on minun lajini. Niin uskoin, ja totta se olikin. Nautin endorfiineista, uusista ennätyksistä, kevyesti rullaavasta askeleesta asfaltilla, onnenpöhnästä maaliviivalla.

Juuri ennen Berliinin maratonia sain keuhkoputkentulehduksen ja monen kuukauden treeni meni hukkaan. Jos joku olisi kertonut etukäteen, olisin sanonut, että en pääsisi harmituksesta kuukaudessa enkä kahdessakaan. Mutta matkustin kuitenkin Berliiniin. Seurasin lähes kivutta juoksijoita sivusta ja istuin kahvilan terassilla.

Pari vuotta eteenpäin olin taas matkalla maratonille, ja lonkkani tulehtui. Olin puoli vuotta jäähyllä juoksusta. Taas kerran minua harmitti yllättävän vähän. Ehkä hetken itkin vauhdikkaiden intervallilenkkien perään, mutta lopulta oli helppoa siirtyä huoltamaan kipua pois pehmeällä joogalla ja kävelyllä.

Mutta miksi? Jos kerran juoksu oli niin tiivis osa identiteettiäni, miksi siitä oli niin helppo luopua? Olinko oikeasti edes liikunnallinen? Hetken pohdinnan jälkeen vastasin itselleni: kyllä olen. Sen sijaan aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa omat motiivini juosta.

Tällä viikolla sain peräkkäisinä päivänä kaksi päinvastaista liikuntakokemusta ja oivalsin jotain.

Maanantaina hypin, juoksin ja punnersin bootcampilla. Lopuksi teimme lihaskuntotestin, josta sain erinomaisen. Kotiin lähtiessäni olin rento ja täynnä virtaa. Olipa hyvä treeni!

Seuraavana päivänä menin uimakouluun. Olen käynyt saman kurssin jo kertaalleen, ja potkin rintauintia suhteellisen itsevarmana. Sitten opettaja pyysi minut sivuun, muut saivat jatkaa. Nilkat koukkuun, hän neuvoi, potkaise sivulle. Otti nilkoistani kiinni ja opetti. Ei noin aikaisin, koukista lisää.

Nolona pärskin kaksi altaanmittaa jäljessä, kun muut odottivat. Päänsisäinen sättijä käynnistyi välittömästi: Mikset sinä opi! Ei se voi olla niin vaikeaa. Kuvittelin, että kaikki katsovat. Tunnin jälkeen lähdin väsähtäneenä, jalat raskaina ja ajattelin, että onneksi ensi viikolla on hiihtoloma eikä uintia.

Kummassakaan treenissä ei itsessään ollut mitään vikaa, mutta miksi oloni niiden jälkeen oli kuin yö ja päivä?

Löysin selityksen suhteestani juoksuun:

En ole oikeastaan koskaan tainnut tietää, millaisesta liikunnasta pohjimmiltani nautin. Etappien jahtaaminen on hämärtänyt sen kokonaan. Että juoksisin maratonilla tai kymppillä paremman ajan, oppisin käsilläseisonnan ja pistoolikyykyn ja vetäisin 15 leukaa. Taipuisin joogassa spagaatiin.

Olen kokeillut kaikenlaista, mutta en koskaan hurahtanut täysillä mihinkään. Olen käynyt Bollywood-tunnilla, rumbaamassa, crossfitissä, boulderoimassa, ilmajoogassa, käsilläseisontakurssilla, yleisurheilukerhossa, tennistunneilla ja lopulta jättänyt kaiken kesken, kun en ole tuntenut pärjääväni.

Minulla oli kyllä kova tarve esitellä itseni juoksijaksi, ehkä siksi, että se paikkasi lapsuuden liikkumattomuuden luomia itsetunnon kolhuja. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista sisäistä paloa juoksulenkille, kun jouduin jättämään lenkin väliin.

Viime viikolla päätin testata jotain ihan erilaista: nyrkkeilyä. Lyöntini olivat heikkoja, asentoni kummallinen ja refleksini hituroivat, mutta päätin heti siinä hetkessä, että annan päänsisäisen sättijän sättiä ja nauran itselleni. Kun huomasin, että arvostelija lähti käyntiin, ei kela kokonaan vaimentunut, mutta jatkoin iskemistä.

Tunnilta lähdin kevyin mielin. En ollut porukan paras, mutta minulla oli aidosti hauskaa.

Juuri tämä tunne minun liikuntahistoriastani on puuttunut. Olen vältellyt kaikkea, missä olen kokenut olevani huono, joten en ole antanut itselleni mahdollisuutta oppia. En ole koskaan antanut itseni nolata itseäni rehellisesti ja nauraa.

Mielessäni alkoi kypsyä idea: mitäpä jospa ilmoittautuisin sen enempää miettimättä thainyrkkeilyn alkeiskurssille. Siihen arvostelija yritti vielä rynnätä väliin: taasko luulet innostuvasi jostain?

Mutta tunne on tällä kertaa erilainen. En edes halua olla paras, vaan ylittää kehtaamisrajan, oppia uutta ja tulla vahvemmaksi. Henkisesti ja fyysisesti.

Yllätin hiljattain itseni spontaanisti selailemasta juoksutapahtumia ja vatsassani alkoi kutkuttaa ajatus maaliviivan ylittämisestä. Ja oikeastaan odotan seuraavaa uintikertaakin.

En vieläkään tiedä, mistä liikunnasta pohjimmiltani nautin eniten. Mutta nyt minulla on ehkä aavistus.

8 asiaa, jotka haluan sinun tietävän ahdistuksesta

pexels-photo-691395

1. ”Ahdistunut” ja ”ei-ahdistunut” eivät ole kaksi pistettä. 

Olen toipunut ahdistuksesta. Se ei tarkoita, etteikö minulla joskus olisi väsyneitä päiviä. Matkalla sairaudesta terveyteen ei ole maaliviivaa: Onneksi olkoon, olit miljoonas parantuja. Palkintona saavutuksesta voit noutaa huolettoman loppuelämän!

Sairaus ja terveys eivät ole kaksi pistettä, vaan jana, jossa kumpikin voi olla läsnä yhtaikaa. Toipuminen ei tarkoita, että paha katoaa. Ennemmin se tarkoittaa, että pahan osuus kutistuu ja pienen kasvaa. On yhä vähemmän huonoja ja enemmän hyviä päiviä, ahdistus on lievempää, se kestää vähemmän aikaa, omat voimavarat kasvavat. Kaikki näistä ruokkivat toisiaan.

Kun lakkaa odottamasta läheisessään lopullista, yhtäkkistä muutosta parempaan, elämä helpottuu. Ja kun hyväksymme toistemme keskeneräisyyden, meistä tulee empaattisempia, sallivampia. Olemme myös valmiimpia kohtaamaan itse vaikeuksia. Emme enää kauhistu sairautta vaan tiedämme, että mielenterveys on täynnä harmaan sävyjä, joista kaikki ovat erottamaton osa ihmiselämää.

2. Ahdistus on myös taipumus.

Ahdistusta on joskus jokaisella. Kun se on ajoittaista, liittyy selkeästi johonkin ja menee ohitse kun tilanne raukeaa, eikä hallitse arkea, se on todennäköisemmin taipumus kuin sairaus. Rajanveto on vaikeaa: myös terveen ahdistus voi olla hetkittäin hyvin voimakasta. Tärkein ero on siinä, hallitseeko se elämää, täyttävätkö pelot mielen unissakin, pakottavatko murheet jäämään töistä kotiin, rajoittavatko ne elinpiiriä viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Minulla on nykyään ajoittaista ahdistusta, joka menee normaalin piikkiin, koska se ei häiritse elämääni. Koska olen herkkä, olen ahdistukselle keskimääräistä alttiimpi. Tiedostan, että tuon taipumuksen takia minun täytyy edelleen harjoitella pitämään itsestäni hyvää huolta. Se on matka, joka ei pääty koskaan, eikä tarvitsekaan.

3. Järki auttaa, mutta ei ratkaise kaikkea.

Jos voisin järkeillä murheeni pois, tekisin sen kyllä. Mutta tunnepuoli toimii myös itsenäisesti haitalliset, sitkeät, opitut ajatusmallit moottorinaan eivätkä kysele järjeltä neuvoa. Vanhojen uskomusten ja tapojen muovaaminen vaatii sitkeää harjoittelua.

Ajatusten ulkoistaminen on tehokas keino käsitellä ahdistusta, mutta oikea muotoilu on tärkeää. ”Mitä sinä tuollaisesta stressaat” voi tarkoittaa hyvää mutta kuulostaa vähättelyltä. Ahdistunut todennäköisesti tietää itsekin, että hänen huolensa ovat suhteettoman suuria ja irrationaalisia.

Joskus ahdistuneella on tarve vain saada sanoa ääneen, mikä vaivaa. Sinun ei tarvitse ottaa kantaa, ei löytää ratkaisua. Ainoastaan osoittaa, että olet, kuuntelet.

4. Käytä huumoria harkitusti.

Itseironia ja musta huumori on minulle voimauttavaa. Mutta ei kaikille. Mielenterveysongelmista kannattaa heittää huoletonta vitsiä vasta, jos on varma, että se on sopivaa – eli toisin sanoen jos toinen on tehnyt selvän aloitteen. Mielenterveysongelmat ovat edelleen tabu, ja ne kohtaavat jo kylliksi vähättelyä. Vitsailu kääntyy herkästi alas eli heikompaan päin lyömiseksi. Silloin se vain vahvistaa hiljaisuuden ja salailun ilmapiiriä, jota avoimuudella ja kovalla työllä pyritään purkamaan. Käytä siis tarkkaa harkintaa.

5. Muista lusikat.

Oivallinen vertaus voimavaroista: Kuvittele, että sinulla on käytössäsi seitsemän lusikkaa yhdelle päivälle. Jokainen tekeminen ja kohtaaminen vie sinulta vähintään yhden lusikan. Kaupassa käyminen voi viedä kaksi, ryhmäliikuntatunti neljä, isot juhlat kuusi, kävelylenkki yhden. Myös moni ennakoimaton seikka kuluttaa lusikoita: valvominen, riitely, yllättävä stressi.

Miten sinä jakaisit lusikkasi?

Toisen voimavaroista ei voi tehdä päätelmiä päältä päin. Joku porskuttaa tapaamisesta toiseen kuluttamatta yhtäkään lusikkaa, joita hänellä saattaa sitä paitsi olla valmiiksikin jo monta kymmentä. Toinen voi oikeasti tarvita päivän tai viikon toipumista sellaisen päivän jälkeen, josta sinä itse keräät vain lisää virtaa. Jaksamisen rajat ovat yksilölliset, eivätkä ne pysy päivästä toiseen samoina.

6. Huono päivä ei tarkoita luovuttamista.

Toipuminen on mielen valmentamista uuteen. Koska uusi vie aina enemmän energiaa kuin vanha ja tuttu, toipuminen on väsyttävää. Siihen kuuluu väkisinkin takapakkeja. Joskus se on pienestä kiinni: jo heikot yöunet tai riita läheisen kanssa voi saada vanhan ahdistuksen ja ajatusmallit valloilleen.

Se, että toinen näyttää kamppailevan ajatustensa kanssa tavallisesta enemmän, ei tarkoita, ettäkö hän ei tekisi jatkuvasti töitä paranemisen eteen. Saati sitä, että hän olisi luovuttanut.

Huonoa hetkeä ei kannata pelästyä. Se ei kumoa aiempia ja tulevia hyviä päiviä. Tehty työ ei pyyhkiydy pois. Ratkaisevaa ei ole niinkään se, onko huonoja päiviä, vaan se, antaako niiden määrittää mennyttä ja tulevaa. Herääkö pelokkaana vai toiveikkaana uuteen.

7. Ahdistuksella on lukemattomat kasvot.

Ahdistus on monen mielessä yhtä kuin sen tutuimmat oireet: tärisevät kädet ja ääni, hikoilu, itku. Äärimmillään paniikkikohtaus. Tältä ahdistus usein näyttää, muttei aina. Ahdistus voi piiloutua vitsailun, vakavuuden, viattomalta näyttävän puuhastelun, hermostuneen puheensorinan, toisaalta vaikka mitään tekemättömyyden alle. Moni häpeää ja pelkää oireiden paljastamista niin, että pitää yllä suojakuorta viimeiseen asti ja tarpeen tulleen poistuu paikalta. Lause ”ethän sinä näytä ahdistuneelta” voi saada epäilemään omien oireiden todenperäisyyttä. Mutta ahdistuksen tekee mielen sisäinen kamppailu. Fyysinen on vain ilmiasu, seuraus.

8. Ahdistus ei kumoa onnellisuutta.

Tosimaailmassa ei olla pohjalla tai selviytyjiä, vaan luovitaan mahdollisimman hyvin ääripäiden välissä. Samaan tapaan kuin sairaus ja terveys voivat olla olemassa yhtaikaa, myös onnellisuus ja ahdistuneisuus voivat. Eivät ne oikeastaan edes ole vastinpari. Ahdistus ei poista onnellisuutta, tuo vain lisähaastetta.

Kun siis hymyilen ja joskus jopa hehkutan ääneen, kuinka onnellinen toisinaan olen, en vähättele. Ehkä jopa päinvastoin: en aina löydä sanoja sille, kuinka ihanan painottomalta elämä hyvinä päivinä tuntuu, kun on käynyt niinkin toisenlaisessa paikassa – ja päässyt sieltä paikkaan, jossa on niin paljon enemmän hyvää kuin pahaa.

Sinä et ole hyvä, huono etkä keskinkertainen

Lyhyet jalat. Pitkät jalat. 

Hyvä kirjoittaja. Huono kirjoittaja. 

Peruslaiska. Suorittaja.

Täynnä itseään. Liian vaatimaton.

Vaikeasti lähestyttävä. Helposti lähestyttävä. 

Minulle on sanottu elämässäni nuo kaikki asiat. Mikä on totta?

En ole saanut koskaan vastausta, sillä kysymys on väärä.

Tänään sain tuntemattomalta ihmiseltä palautetta, että kirjoitan sekavasti enkä selvästikään ymmärrä, mistä kirjoitan. Eihän tuntemattoman mielipiteillä ole arvoa eihän? Eihän sellainen satuta? Noin minä haluaisin ajatella.

Kirjoittaminen on alue, jossa tunnen yleensä oloni varmaksi. Se on työni, mutta myös tapa, jolla ilmaisen itseäni luontevimmin, osa identiteettiäni. Jos se vietäisiin minulta pois, minusta lähtisi samalla iso palanen. Ja kyllä, siksi palaute satutti.

Olen tottunut sellaiseen kritiikkiin, joka kohdistuu asiaan. Ilman palautetta ei kehity. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, että olisi helppoa ottaa vastaan kommentteja, jotka kyseenalaistavat kyvyn täysin. ”Älä ota sitä vakavasti” on tavallaan hyvä neuvo, mutta helposti vähättelevä – miten voisin olla ottamatta vakavasti jotain itselleni niin tärkeää?

Kysyin ensin itseltäni: puhuiko hän totta? Kunnes muistin taas, että kysymys on väärä.

Pari vuotta sitten eräs suhteellisen tunnettu professori sanoi minulle kurssin yhteydessä, että en osaa kuljettaa tarinaa, teen alkeellisia virheitä ja minun kannattaisi käydä kirjoituskurssilla. Minulla oli alan työkokemusta jo useamman vuoden ajalta, eli hän ei sanonut kritiikkiään vain kurssilaiselle, vaan myös tulevalle ammattilaiselle. Tapaamisen jälkeen olin hetken aivan rikki ja kyseenalaistin itsekin osaamiseni.

Vuotta myöhemmin graduni palautteessa luki: kauttaaltaan poikkeuksellisen sujuvaa proosaa ja harvinainen kielen taju. 

Kumpi on totta?

Molemmat, ja ei kumpikaan. Juuri siksi kysymys on väärä.

Annamme itsellemme ja toisillemme jatkuvasti määritelmiä. Olemme hyviä tai huonoja kirjoittajia, ystäviä, tanssijoita, vanhempia, uimareita… pitkiä tai lyhyitä, nuoria tai vanhoja, lahjakkaita tai lahjattomia, heikkoja tai vahvoja.

Jakoviivat ovat yksi tapa selkeyttää todellisuutta, mutta eivät ne ole todellisuus itse. Me itse olemme monimutkaisia, määritelmien väleissä. Vain pienen palasen meistä voi pukea sanoiksi, sillä ne yksinkertaistavat aina liikaa.

Ymmärsin sen konkreettisesti, kun aloitin aikuisena sekä lauluharrastuksen että uimakoulun. Se, että ensi viikolla uin kymmenen metriä enemmän, ei tee minusta nyt huonoa ja ensi viikolla hyvää uimaria. Ja vaikka aloitin laulun verrattain myöhään, se ei tarkoita, että olisin huono tai joku toinen ei voisi pitää ääntäni hyvänä.

Harvemmin meillä on tapana takertua kehuihin ja määritellä niiden kautta itseämme. Mutta paha sana jää tiukasti mieleen. Jos se jää kiertämään kehää alitajunnassa eikä sitä koskaan tiedosta ja työstä, se voi muuttua todellisuudeksi. Silloin se lamaannuttaa ja estää tekemästä jotain, mistä ehkä nauttisi.

Vieläkin mieleeni saattaa joskus välähtää pelko, että en osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä tai että silmäni ovat häiritsevän lähellä toisiaan, tai että olen nolo tanssija tai vaikeasti lähestyttävä, sillä kaikki nämä asiat on joku sanonut minulle joskus. Mutta kun tiedostan, että ne ovat jonkun minulle antamia määritelmiä (osa itse vahvistamiani), voin päättää toimia toisin kuin tarina määrää.

Luovan kirjoittamisen kurssilla en uskaltanut lukea tekstejäni ääneen, mutta uimakouluun ja tanssitunnille uskaltauduin. Vanhasta tottumuksesta tietenkin odotin vain vahvistusta uskomuksilleni: että todellakin olen toivottoman lahjaton. Ensin tuntuikin siltä, sillä alku oli rämpimistä, kaukana onnistumisen elämyksistä.

Olisin helposti voinut jättää leikin siihen ja todeta, että olin oikeassa. Mutta jatkoin. Yritin toisen ja kolmannen kerran. En edelleenkään loistanut, mutta vanhat tarinat eivät toteutuneet. Huomasin, että kehityn.

Siksi teen kaikkea tuota: kirjoitan, uin, tanssin. Sillä tarinat määrittävät vain niin kauan, kuin niiden antaa määrittää itseään. Vasta kun alkaa elää tarinoiden välissä, huomaa, että ne kaikki voivat olla olemassa yhtä aikaa. Ja niistä jokaisella on yhtä paljon ja vähän merkitystä.river

Ei ole pakko jaksaa — paitsi pysähtyä

2017-05-05-09-53-12-900x675

 

Tänään kävelymatkalla kotiin pysähdyin järven rantaan, sillä näky oli harvinaisen kaunis. Aurinkoisen päivän jälkeinen tyyni, sinipunainen iltahämärä ja täysi hiljaisuus.

Kiskaisin kännykän taskusta,  tarkensin ja otin kaksi kuvaa, ihan nopeasti vain. Pitäisi olla kotona puoli kuudeksi.

Sitten seisahduin. Eihän minulla ollut aikatauluja loppuillalle eikä mitään syytä, miksi pitäisi olla kotona juuri puoli kuudelta. Tai kuudelta, seitsemältäkään.

Havahduin siihen, etten ollut varmaankaan koko viikkona pysähtynyt katselemaan kiireettömästi, joten seisahduin nyt vähän pidemmäksi ajaksi. Niinkin pieni päätös, mutta yllättävän vaikea. Ihmettelisikö reipas ohikulkija, miksi seison siinä kuin en olisi menossa minnekään. Toimettomana.

Pienet sanat, joilla rakennamme itsellemme jatkuvasti suorituspaineita, ovat välillä niin salakavalia. Oltava mentävä täytyy pitää pakko. Ne ovat petollisia sanoja, sillä mihin me oikeastaan vertaamme itseämme? Ihanneminään vai johonkuhun toiseen, jota ihailemme?

Kuinka suuren osan kiireen tunnusta luomme lopulta itse itsellemme? Paljonko pitäisi jaksaa, jotta olisimme tyytyväisiä?

Minä tunsin pitkään syyllisyyttä siitä, että moni harrastuksistani on tippunut pois. Voisin vapaallani vaikka maalata, kirjoittaa kirjaa tai lukea ranskaa! Aina välillä joudun pysäyttämään itseni ja kysymään, miksi päivänsä pitäisi suorittaa täyteen tai edes puolilleen. Miksi puhdas toimettomuus tuntuu niin väärältä? Se, että päättää viettää kokonaisen sunnuntain kissa sylissä peiton alla? Tai edes pysähtyy hetkeksi rantaan ottamaan kuvia?

Tehokas tuntuu monelle olevan suurimpia tunnustuksia, jonka voi itselleen antaa. Miksei juuri koskaan kuule, että joku kehuu itseään armolliseksi, omia rajojaan kunnioittavaksi? Miksei kukaan koskaan sano, että minä olen hyvä pysähtymään?

Vieläkin aina välillä unohdan antaa itselleni luvan pysähtyä. Väsähdän suorituslistaani, rojahdan sohvalle räpläämään puhelinta. Lillun välitilassa, jossa en saa aikaiseksi mutta en rentoudukaan, ja tunnen siitäkin syyllisyyttä. Jos en murehdi jotain suoritusta, niin vähintään murehdin sitä, pitäisikö olla suorittamassa jotain.

Kesti vuosikausia, ennen kuin oivalsin: ei jaksaminen ole päivästä toiseen sama energiavarasto, vaan herkkä ja muuttuva.

Jouduin elämään aikuiseksi asti, ennen kuin ymmärsin, että uuvun herkästi isoista juhlista tai meluisasta avokonttorista. Saatan olla illalla uupunut, vaikka en fyysisesti olisikaan rasittanut itseäni. Vaikka tapaisin vain yhden vieraan ihmisen, saatan väsähtää: analysoin niin tiiviiseen tahtiin ilmeitä, äänenpainoja, asentoja ja vielä omia sanojani, että se on pieni urheilusuoritus. Kesti pitkään ymmärtää, että toiset ovat aistiärsykkeille herkempiä, eikä se tee minusta laiskaa tai hidasta. Eikä keho osaa erotella stressin lähteitä. Rankka treeni tai riita voi viedä voimavarat yhtä lailla.

Siksi pitäisi on niin petollinen sana. Emme me ole koneita, vaan herkkiä, joka hetki muuttuvia kokonaisuuksia.

Kun lakkasin tietoisesti käyttämästä tuota sanaa, jotain maagista alkoi tapahtua. Aloin jaksaa enemmän siitä yksinkertaisesta syystä, että nautin enemmän siitä mitä teen. Kun ei sanastossani enää ollut pakkoa, aloin keskittää huomiotani siihen, mitä itse haluan. Se ei käy taikaiskusta, vaan opettelen edelleen jatkuvasti. Aina vieläkin lipsahdan vanhaan sanastoon. Kuten tänään järvenrannalla.

Vuosia sitten uuvutin itseni, ja nyt tiedän miksi. En kuunnellut kehoni viestejä vaan sanelin itselleni, kuinka paljon minun pitäisi objektiivisesti jaksaa, päivästä toiseen. Tunsin syyllisyyttä, jos väsähdin silloin kun ei olisi pitänyt, ja jatkoin puskemista.

Mutta keho on viisas. Ihmeellisen kestävä, mutta niin herkkä. Puskemista voi jatkaa vain jonkin aikaa. Minulle pysähdys tuli eteen vasta, kun en jaksanut enää mitään.

Oman kehon kuuntelu on jatkuvaa opettelua, sillä kehokaan ei pysy samana läpi elämän. Mutta enää en kohtele sitä kuin konetta, vaan yritän muistaa pysähtyä, säännöllisesti, joogamatolle, järvenrantaan tai ihan vain hengittämällä syvään sisään, omien ajatusteni ääreen.

Ja jos joskus väsyn, tiedän, etten ole tehnyt mitään väärin, vaan kehoni yrittää vain kertoa, että se kaipaa nyt pysähdystä, ei lisää kierroksia. Hetken toimettomuutta.

Kun ei jaksa enää vihata kehoaan, muttei vielä osaa rakastaa

pexels-photo-66758

Ranskassa oli kuuma kesä vuonna 1999. Katselin huolella puettuja ruskeasilmäisiä pariisilaistyttöjä, joilla oli kiiltävät tuuheat pitkät hiukset, minulla hiestä sotkuinen maantienvärinen polkka ja glitterpaita.

Yöksi ajoimme Disneylandiin hotelliin, joka näytti ulkoa vaaleanpunaiselta prinsessalinnalta ja jonka kylpyhuoneessa oli marmoria ja kultaiset hanat. Joka tytön unelma.

Iltapesun jälkeen seisoin sivuttain barokkipeilin edessä t-paidassa ja alushousuissa.

Minulla on kamalan iso maha, nyyhkytin.

Isä ja äiti näyttivät neuvottomilta yhdeksänvuotiaan vierellä, joka oli juuri keksinyt, että hänen kehonsa on vääränlainen. Mistä se tuon on saanut päähänsä? Jospa, jospa se kuitenkin vitsailee?

Ei sinulla ole mitään mahaa, he lohduttivat lempeästi, sen näköisinä, etteivät oikein tiedä mitä sanoa. Heidän silmissään oli huoli: eihän tuossa iässä kuulu vielä huolehtia mahoista?

Aamiaisella söin vatsani täyteen hengästyttävän notkuvassa buffetissa, jollaista en ollut ennen nähnyt. Huvipuistossa katselin Jasmineksi pukeutuneen hoikan tytön paljasta napaa ja tunsin syyllisyyttä, että olin syönyt niin paljon. Seuraavana aamuna otin vähemmän.

Ensimmäisiä muistikuviani kehovihasta.

Olen muistellut yhdeksänvuotiasta minua viime aikoina, etenkin silloin, kun joku kutsuu kehopositiivisuutta vaaralliseksi suuntaukseksi, joka tekee ylipainosta muoti-ilmiön. Ne, jotka sanovat noin, unohtavat, että pohjimmiltaan kehopositiivisuudella ei ole painon kanssa mitään tekemistä, vaan kehovihan, joka ei katso ikää, sukupuolta, ulkonäköä tai painoa. Kehovihan, joka kumpuaa syvältä, usein jo lapsuudesta.

Kehoviha voi alkaa äidin pussikeittodieeteistä, koulukiusaamisesta, myrkyllisestä parisuhteesta, joskus vain ystävän puolihuolimattomasta naljailusta, joka jää kiertämään kehää mielessä ja syvenee pakkomielteeksi. Pahimmillaan se rajoittaa elämää, ahdistaa, saa epäilemään omaa arvoa.

En mitenkään olisi yhdeksänvuotiaana voinut keksiä päästäni, että kehoni näyttää väärältä. Olin napannut ihanteet muualta, sillä osasinhan jo tarkasti arvottaa: pieni maha hyvä, iso maha huono. Osasin vertailla itseäni ohikulkijoihin ja vaatekatalogien tyttöihin. Sen ajan vastineet Instagramille.

Joku voisi sanoa, että mikä minä olen normaalipainoisena puhumaan kehopositiivisuudesta. Tuo kommentti unohtaa sen, että minkä kokoinen tahansa voi tuntea itsensä riittämättömäksi.

Yli puolet miehistä ja naisista on tai on ollut kehoonsa tyytymättömiä. Eikä tätä joukkoa yhdistä kehomme muoto tai koko vaan se, että kohtelemme tai olemme joskus kohdelleet sitä julmasti, inhonneet ja kurittaneet. Yhdellä se on johtanut sairaalloiseen laihuuteen, toisella pakonomaiseen ahmimiseen ja ylipainoon, kolmannella se ei näy päällepäin mitenkään. Kolmansia on suurin osa.

Tiedän, miltä syvä kehoviha tuntuu. Kun joka kerta peilin ohittaessaan on pakko puristaa olematonta kylkimakkaraa ja tarkistaa, ettei se ole kasvanut eilisestä. Tiedän miltä tuntuu tuijottaa kehoaan niin kriittisesti, että alkaa nähdä jokaisen millin virheenä, tynkäjalat perunanenä, eikä lopulta enää tiedä lainkaan miltä näyttää.

Tiedän, miltä tuntuu, kun kadottaa täysin yhteyden omiin tarpeisiinsa, ajaa kroppansa äärirajoille, nälkiinnyttää sen syömällä pelkkiä lihakeittoja ja sokerittomia proteiinipatukoita, kurittaa ylipitkillä salitreeneillä joiden jälkeen niveliäkin särkee. Eikä koskaan, ei koskaan ole eilistä tyytyväisempi.

Kun ei enää muista, millaista on puhua itselleen ystävällisesti.

Tiedän millaista on olla pohjalla: kun on niin uupunut vihaamaan, ettei enää jaksa, mutta toisaalta ei osaa rakastaakaan, koska on unohtanut.

Tiedän kuinka työlästä on harjoitella näkemään itsensä kokonaan uudella tavalla, kuinka raskasta on käydä sellaisia ihanteita vastaan, jotka kannustavat kurittamaan, kaventamaan, suorittamaan, kun on koko ikänsä uskonut niihin kuin omiin vanhempiinsa. Kuinka turhauttavan työlästä ja mekaanista on opetella aikuisena lempeys, joka jollekin tulee jo lapsena luonnostaan.

Onneksi tiedän myös, miten ihanan painottomia ovat ensimmäiset hetket, kun tuntee vihdoinkin olevansa riittävä, kun ei tarvitse lihottaa ei laihduttaa. Miltä tuntuu ensimmäinen päivä, kun huoletta kulkee peilin ohi ja jopa vilkaisee siihen ahdistumatta.

Tiedän, että se on jatkuvaa opettelua, johon tarvitsee vieläkin tukea; halauksia, ystäviä, pitkiä aamiaisia, joogahengityksiä, karkkipäiviä ja rakastavaa puolisoa.

Kun on kerran kulkenut syvästä vihasta johonkin, jota voi jo varovasti alkaa kutsua rakkaudeksi, ei enää ikinä tahdo kuunnella kurittavia viestejä. Haluaa pikemminkin tulla itse näkyville kertomaan, että särkyneen peilikuvan voi korjata; että sinulla on täysi oikeus ja mahdollisuus rakastaa ja kohdella kehoasi hyvin.

Tekee mieli kaapata yhdeksänvuotias tyttö syliin ja sanoa: Ei sinun iässäsi vielä kuulu huolia tuollaisesta. Eikä muuten missään muussakaan iässä.