”Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?”

pexels-photo-725255Tunnustan. Olen kännykkä- ja someriippuvainen.

Monet kerrat olen julistanut muuttavani tapani ja ryhtyväni somelakkoon. Tästä alkaa uusi elämä! Elämä, jossa aamu alkaa meditaatiolla, jatkuu hyvällä kirjalla ja loppuu läsnäoloon.

Ehkä sosiaalinen paine auttaa, ajattelin, ja tein julkisen Facebook-päivityksen: Moniko ihminen tykkää tästä julkaisusta? Lupaan olla niin monta iltaa peräjälkeen koskematta puhelimeen!

Tykkääjiä oli yli 50, mutta tahdonvoimani jaksoi parhaimmillaan kolme vuorokautta.

Sitten sängyssä mieleen on juolahtanut jokin stressin aihe, ja olen äkkiä tarttunut turvalliseen puhelimeen, aloittanut päättömän Instagramin skrollailun, joutunut Youtube-vlogilimboon tunneiksi ja menettänyt ajantajun. Olen täyttänyt lukemattomat tylsät hetket laitteella, jota en oikeastaan edes tarvitse, sortunut ahmimaan tyhjää sisältöä keskellä yötä ja nolostellut, jos kännykän valo on paljastanut minut.

Joskus hävettää ja turhauttaa. Unenlaatuni kärsii ihan varmasti, samoin palautuminen. Puhelin syö aivoenergiaa, jumittaa niskan ja pilaa ryhdin.

Olen valittanut, toivotellut ja turhautunut ääneen. Silti kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta yksinkertaista kysymystä: Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Niin ei tapahdu, koska lähes kaikki tuttuni pystyvät samastumaan. Eivät heistä kaikki ole some- tai kännykkäkoukussa. Yksi on riippuvainen Candy Crushista, toinen Netflixistä, kolmas pleikkaristaan. Neljäs ehkä harmittelee kynsien pureskeluaan. He tiedostavat, että pitäisi, mutta kun siinä on niin paljon muutakin! Stressi, tylsyys, valvominen, melkein mikä tahansa voi saada repsahtamaan. Vielä kinkkisemmän asiasta tekee se, että tuo sama itseä turhauttava käytös on myös palkinto.

Tällä on yllättävän paljon yhteyksiä toiseen esimerkkiin: tunnesyömiseen ja ylipainoon.

Olen kuullut useilta ylipainoisilta tutuiltani, että sellaiset, joilla ei ole aiheesta omaa kokemusta, ovat tarjonneet heidän paino-ongelmaansa patenttiratkaisua:

Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni? Sillä tahdonvoimaahan se vain vaatii. Sen kun päätät ja ryhdyt.

Aikanaan pelkäsin kaloreita ja liikuin kuin hullu, mutta kenenkään ei olisi tullut edes mieleen kysyä minulta, että mikset ota itseäsi niskasta kiinni. Alat syödä enemmän ja liikkua vähemmän. Ei tietenkään tullut, koska minähän olin kontrollin perikuva.

Juuri tässä on iso harha: en nimittäin ollut.  Olin käytökseni uhri, ihan yhtä lailla kuin sellainen, joka on koukussa ahmimiseen. Ero on siinä, että jälkimmäiseltä tapaukselta vähintään yksi ihminen on taatusti muistanut kysyä: Mikset ota itseäsi niskasta kiinni. 

Kun puhutaan isoista elämänmuutoksista, tuo kysymys on täysin ontto. Se ei tarjoa ratkaisua, joka pureutuisi ongelman syihin. Se olettaa, että ihminen toimii yhdellä akselilla: laiska — ahkera, tahdonvoima — repsahdus.

Miksi juuri painon kohdalla yksinkertaistamme näin rajusti? Yksi syy on se, että ylipaino on arvolatautunutta. Someriippuvuuden tai pakkoliikunnan joku voi tulkita vaikka kuvastamaan sitä, kuinka kaipaan välillä hetken hengähdystä tehokkaasta, kiireisestä elämästäni. Ylipainoinen sen sijaan voi olla vaikka kuinka urheilullinen ja menestynyt uratykki, mutta koska hän on ylipainoinen, jokin hänen olemuksessaan sanoo laiska. Monen mielessä se tarkoittaa lupaa kysyä häneltä: mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Minkä tahansa muutoksen tekeminen on vaikeaa. Liiasta liikunnasta luopuminen tuntui siltä kuin minusta olisi viety palanen. Minun piti edetä pienin askelin, luoda fiksuja välitavoitteita. Piti myös pikku hiljaa rukata muuta elämää rennommaksi: lisätä unta vartti kerrallaan, löytää muuta mielekästä sisältöä elämään. Samoin joutuu tekemään se, joka yrittää tehdä liikunnasta rutiinin. Nyt olen jälleen saman pyristelyn äärellä, kun yritän päästä irti someriippuvuudesta. Ja vaikka ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen (laita puhelin pois) se vaatii valtavan paljon energiaa.

Miten paljon vähemmän syyllistämistä ja häpeää maailmassa olisi, jos emme luottaisi niin sokeasti omaan tahdonvoimaamme ja kykyymme hallita elämäämme. Ja olettaisi, että jokaisella on samanlaiset voimavarat.

Kuinka paljon kestävämpiä muutoksia saisimme aikaan, jos antaisimme itsellemme armoa ja tiedostaisimme, että olemme herkkiä ärsykkeille, tunteille, muutoksille. Että olemme oppivaisia, mutta toisaalta rutiiniemme orjia – eikä yhteenkään elämänmuutokseen siksi ole jokaiselle sopivaa patenttiratkaisua.

Kuinka paljon paremmin pystyisimme olemaan tukena toiselle muutoksen alussa olevalle, jos muistaisimme aina kysyä itseltämme: onko minulla riittävästi tietoa tämän ihmisen tilanteesta, että voin antaa hänelle neuvoja? Varsin harvoin vastaus on kyllä.

Silloin meille jää vaihtoehdoksi lähinnä tukea ja kuunnella, arvottamatta. Ja usein läsnäolo on juuri sitä, mitä toinen kaipaa.

Kun ei jaksa enää vihata kehoaan, muttei vielä osaa rakastaa

pexels-photo-66758

Ranskassa oli kuuma kesä vuonna 1999. Katselin huolella puettuja ruskeasilmäisiä pariisilaistyttöjä, joilla oli kiiltävät tuuheat pitkät hiukset, minulla hiestä sotkuinen maantienvärinen polkka ja glitterpaita.

Yöksi ajoimme Disneylandiin hotelliin, joka näytti ulkoa vaaleanpunaiselta prinsessalinnalta ja jonka kylpyhuoneessa oli marmoria ja kultaiset hanat. Joka tytön unelma.

Iltapesun jälkeen seisoin sivuttain barokkipeilin edessä t-paidassa ja alushousuissa.

Minulla on kamalan iso maha, nyyhkytin.

Isä ja äiti näyttivät neuvottomilta yhdeksänvuotiaan vierellä, joka oli juuri keksinyt, että hänen kehonsa on vääränlainen. Mistä se tuon on saanut päähänsä? Jospa, jospa se kuitenkin vitsailee?

Ei sinulla ole mitään mahaa, he lohduttivat lempeästi, sen näköisinä, etteivät oikein tiedä mitä sanoa. Heidän silmissään oli huoli: eihän tuossa iässä kuulu vielä huolehtia mahoista?

Aamiaisella söin vatsani täyteen hengästyttävän notkuvassa buffetissa, jollaista en ollut ennen nähnyt. Huvipuistossa katselin Jasmineksi pukeutuneen hoikan tytön paljasta napaa ja tunsin syyllisyyttä, että olin syönyt niin paljon. Seuraavana aamuna otin vähemmän.

Ensimmäisiä muistikuviani kehovihasta.

Olen muistellut yhdeksänvuotiasta minua viime aikoina, etenkin silloin, kun joku kutsuu kehopositiivisuutta vaaralliseksi suuntaukseksi, joka tekee ylipainosta muoti-ilmiön. Ne, jotka sanovat noin, unohtavat, että pohjimmiltaan kehopositiivisuudella ei ole painon kanssa mitään tekemistä, vaan kehovihan, joka ei katso ikää, sukupuolta, ulkonäköä tai painoa. Kehovihan, joka kumpuaa syvältä, usein jo lapsuudesta.

Kehoviha voi alkaa äidin pussikeittodieeteistä, koulukiusaamisesta, myrkyllisestä parisuhteesta, joskus vain ystävän puolihuolimattomasta naljailusta, joka jää kiertämään kehää mielessä ja syvenee pakkomielteeksi. Pahimmillaan se rajoittaa elämää, ahdistaa, saa epäilemään omaa arvoa.

En mitenkään olisi yhdeksänvuotiaana voinut keksiä päästäni, että kehoni näyttää väärältä. Olin napannut ihanteet muualta, sillä osasinhan jo tarkasti arvottaa: pieni maha hyvä, iso maha huono. Osasin vertailla itseäni ohikulkijoihin ja vaatekatalogien tyttöihin. Sen ajan vastineet Instagramille.

Joku voisi sanoa, että mikä minä olen normaalipainoisena puhumaan kehopositiivisuudesta. Tuo kommentti unohtaa sen, että minkä kokoinen tahansa voi tuntea itsensä riittämättömäksi.

Yli puolet miehistä ja naisista on tai on ollut kehoonsa tyytymättömiä. Eikä tätä joukkoa yhdistä kehomme muoto tai koko vaan se, että kohtelemme tai olemme joskus kohdelleet sitä julmasti, inhonneet ja kurittaneet. Yhdellä se on johtanut sairaalloiseen laihuuteen, toisella pakonomaiseen ahmimiseen ja ylipainoon, kolmannella se ei näy päällepäin mitenkään. Kolmansia on suurin osa.

Tiedän, miltä syvä kehoviha tuntuu. Kun joka kerta peilin ohittaessaan on pakko puristaa olematonta kylkimakkaraa ja tarkistaa, ettei se ole kasvanut eilisestä. Tiedän miltä tuntuu tuijottaa kehoaan niin kriittisesti, että alkaa nähdä jokaisen millin virheenä, tynkäjalat perunanenä, eikä lopulta enää tiedä lainkaan miltä näyttää.

Tiedän, miltä tuntuu, kun kadottaa täysin yhteyden omiin tarpeisiinsa, ajaa kroppansa äärirajoille, nälkiinnyttää sen syömällä pelkkiä lihakeittoja ja sokerittomia proteiinipatukoita, kurittaa ylipitkillä salitreeneillä joiden jälkeen niveliäkin särkee. Eikä koskaan, ei koskaan ole eilistä tyytyväisempi.

Kun ei enää muista, millaista on puhua itselleen ystävällisesti.

Tiedän millaista on olla pohjalla: kun on niin uupunut vihaamaan, ettei enää jaksa, mutta toisaalta ei osaa rakastaakaan, koska on unohtanut.

Tiedän kuinka työlästä on harjoitella näkemään itsensä kokonaan uudella tavalla, kuinka raskasta on käydä sellaisia ihanteita vastaan, jotka kannustavat kurittamaan, kaventamaan, suorittamaan, kun on koko ikänsä uskonut niihin kuin omiin vanhempiinsa. Kuinka turhauttavan työlästä ja mekaanista on opetella aikuisena lempeys, joka jollekin tulee jo lapsena luonnostaan.

Onneksi tiedän myös, miten ihanan painottomia ovat ensimmäiset hetket, kun tuntee vihdoinkin olevansa riittävä, kun ei tarvitse lihottaa ei laihduttaa. Miltä tuntuu ensimmäinen päivä, kun huoletta kulkee peilin ohi ja jopa vilkaisee siihen ahdistumatta.

Tiedän, että se on jatkuvaa opettelua, johon tarvitsee vieläkin tukea; halauksia, ystäviä, pitkiä aamiaisia, joogahengityksiä, karkkipäiviä ja rakastavaa puolisoa.

Kun on kerran kulkenut syvästä vihasta johonkin, jota voi jo varovasti alkaa kutsua rakkaudeksi, ei enää ikinä tahdo kuunnella kurittavia viestejä. Haluaa pikemminkin tulla itse näkyville kertomaan, että särkyneen peilikuvan voi korjata; että sinulla on täysi oikeus ja mahdollisuus rakastaa ja kohdella kehoasi hyvin.

Tekee mieli kaapata yhdeksänvuotias tyttö syliin ja sanoa: Ei sinun iässäsi vielä kuulu huolia tuollaisesta. Eikä muuten missään muussakaan iässä.

Miksi kehopositiivisuudessa on yksi puute

woman-1689410_960_720

Instagram on juuri nyt mukavampi paikka kuin pitkään aikaan. Kerrankin etusivulla on muutakin kuin vähärasvaisia fitnesskroppia, puhdasta ruokaa ja epätodellisen täydellisiä smoothiekulhoja. Kiitos bodypositivity-hashtagin.

Nyt jos koskaan kehopositiivisuusliikettä tarvitaan. On valtavan voimaannuttavaa nähdä kaiken kokoisia ja mallisia kehoja viestittämässä: sinä saat näkyä.

Silti väkisinkin tuntuu, että yksi ryhmä jää ulkopuolelle. Normaalipainoiselle ulkonäköpaineista kärsivälle ei ole raivattu julkisuudessa samanlaista tilaa. Kun googlettaa body positivity, tulee vastaan reisiä, vatsoja – mutta entä jos tuntee olevansa kasvoista vääränlainen?

Tiedän, että kehopositiivisuus on tarkoitettu kaikenkokoisille. Esimerkiksi Jenny ja läskimyytinmurtajat -yhteisö tähdentää tätä erikseen. Toisaalta jo kampanjoiden nimet ohjaavat ajattelemaan nimenomaan painoa. Vaakakapina. Läskimyytinmurtajat. Älä laihduta.

Toivon, että kehopositiivisuus monipuolistaa vartaloihanteita. Mutta käsitys siitä, miltä ihanteelliset kasvot näyttävät, on yhä suppea. Minulla ei ole pitkiä ja paksuja hiuksia, suuria silmiä, tuuheita ripsiä, siroa leukaa, kapeaa nenää eikä täyteläisiä huulia. Siksi olen aina kokenut, että en sovi ihanteisiin. En tiedä, onko ajatuksillani todellisuuspohjaa, mutta se ei ole oleellista. Oleellista on, että en oikeastaan hahmota itseäni kokonaisuutena. Kasvoangstista kehittyi aikanaan pakkomielle, joka sai nimen BDD, ruumiinkuvan häiriö.

Koska olen ollut koko ikäni normaalipainoinen, olen saanut kuulla vähätteleviä kommentteja. Ei minun pitäisi valittaa. Eivät ongelmani ole todellisia. Eihän kukaan mollaa minua julkisesti. Se on totta, enkä vähättelekään fat shamingia. Yhteiskunnalliset asenteet tuovat ylipainohäpeään vielä yhden kierroksen lisää. Paino on ainoa ulkonäön ominaisuus, joka on niin latautunut, että siihen liitetään jopa luonteenpiirteitä. Kukaan ei yhdistä lyhyitä jalkoja tai ohuita hiuksia laiskuuteen. Mutta toisaalta nenääni en voi piilottaa vaatteilla.

Saatan jonain päivänä poistaa jokaisen kuvani kaikista somekanavistani, koska en halua katsoa itseäni. Kun joku kaivaa kameran esiin, sykkeeni kiihtyy ja haluan vetäytyä maan alle. Juhlissa saatan uppoutua tuntikausiksi hyvään keskusteluun ja unohtaa ulkonäköni. Tai sitten vain näytän koko illan siltä, että juttelen mukavia ja hymyilen rentona, mutta mielessäni pyörittelen vain sitä, miltä näytän.

Lisäksi päässäni liikkuu joka ikinen päivä ainakin jokin seuraavista ajatuksista:

Jos näyttäisin paremmalta, olisin kiinnostavampi.

Mitä ihmettä mieheni näkee minussa?

Mitähän muut ajattelevat minun luulevan itsestäni, kun lisäsin taas selfien?

Näyttäisin varmaan ihan kohtalaiselta, jos voisin leikata kolmanneksen nenästäni, otsastani ja leuastani pois.

Jokainen päivä on minulle siedätyshoitoa. Elän normaalia arkea jatkuvan ylimääräisen ajatuskelan kanssa. Suurin osa ihmisistä, jotka tapaan, ei huomaa mitään. Paitsi ehkä lievän ujouden. Ja kyllä: peittely on joskus väsyttävää.

Kun kävin aikanaan terapiassa, sain kyllä ymmärrystä painoahdistuksesta ja keinoja käsitellä sitä. Ahdistuksellani oli nimi, joka teki siitä helpomman käsitellä: syömishäiriö.

Mutta jostain syystä minua hävetti kamalasti mainita, että minulla on pakkomielle myös kasvoistani. Ihan kuin se olisi vähemmän sallittua. Eikä terapeutti oikeastaan osannut sanoa mitään. Naurahti vain vaikeasti ja huomautti: ”Kyllä sinua on varmasti joskus kehuttu.” Mutta eihän kohteliaisuus pyyhi vääristynyttä kehonkuvaa pois.

Sometähdet ovat jo tulleet julki lanteineen, reisineen, mahoineen, raskausarpineen ja selluliitteineen. Toivon, että seuraavaksi tulisi julki lisää kasvoja. Eri muotoisia, mittaisia, värisiä. Että jonain päivänä julistettaisiin, että hennot huulet tai nenäkyömyt ovat kauniita nekin.

Vaa’alla ei ole minulle enää mitään kerrottavaa

Body-Image-vs-Self-Esteem-300x259

Opin laihduttamaan hyvin nuorena. Olin vasta 10, kun tunsin ensimmäisen kerran mielihyvää siitä, että vaa’an lukema oli pienempi kuin viikko sitten.

Painontarkkailu oli pakokeino, jos koulu tai ihmissuhteet eivät menneet suunnitelmien mukaan. Yläasteella otin pääruokaa ehkä ruokalusikallisen enkä edes erottunut joukosta, sillä edellä kulkeva tyttö teki ihan samalla tavalla. Kaverit ja sukulaiset hymähtelivät vain, kun kieltäydyin viineristä ja pidin ’huolta linjoistani’.

Ajattelin vuosikausia onnellisuuteni olevan kiinni siitä, että tiedän gramman tarkkuudella, mitä painan. Jos olin laihempi kuin vieressäni istuva, tunsin kerrankin onnistuvani ihmisenä.

Oli vaikeaa hyväksyä murrosikä. Aikuistuva keho tuntui tuntemattomalta. Pakenin painotavoitteeseen, joka hilautui alemmas, alemmas, alemmas, syveni ortoreksian kautta anoreksiaksi.

Kun aloin toipua, piilotin vaa’an kokonaan. Sen näkeminen ahdisti niin. Tiesin, että jos edes olisin vaa’an kanssa samassa huoneessa, haluaisin käväistä sillä ihan nopeasti, harmittomasti, ja ajautuisin taas samaan tarkkailun ketjuun. Tunsin olevani umpikujassa, sillä myös elämä ilman lukuja ahdisti. Ne olivat rajoittavia, mutta turvallisia selkeydessään. Kuka olisin ilman niitä? Liian iso, liian pieni, liian tavallinen? Olisinko riittävä?

Sitten tuli fitnessbuumi ja hankin tilalle toisenlaiset kilomäärät: käsipainot, toistomäärät, painopakat. Treenaaminen oli helppo naamioida salonkikelpoiseksi ja terveelliseksi, vaikka sisäisesti olin edelleen ihan yhtä ahdistunut painostani. Ei kuitenkaan pistänyt silmään, jos kieltäydyin ystävien baarikutsusta ja lähdin salille pitämään ’huolta linjoistani’.

Vähitellen se iski vasten kasvoja. Uupumus, kyllästyminen ja kipeä tiedostaminen: kuinka monia ihmissuhteita ja mahdollisuuksia itsetunnon rakentamiseen olin laiminlyönyt, kun olin etsinyt onnea lukemista. Onnea, joka hilautui aina alemmas, alemmas, alemmas, lipesi käsistä, kun sen oli juuri saavuttamassa. Sinä et ole mitään ilman lukuja! Se huusi. Puske vielä vähän – voit olla vielä paljon enemmän.

Missä tuo onni asuu? Vaa’an koneistossa? Peilissä? Kaverin kehussa? Tuntemattoman ihailevassa katseessa? Ei, sillä se ei ole onnea lainkaan. Se on valheellista, tyhjää, kuviteltua onnea.

Pakotin itseni lopulta kokonaan irti luvuista. Siedätyshoito ei koskaan ole helppoa, mutta se oli ainoa tie. Spontaanit ravintola-annokset, popcornit elokuvissa, salitreenin skippaaminen, myönteinen vastaus baarikutsuun. Opin pikku hiljaa tuntemaan paremmin, millainen kehoni on, miten se käyttäytyy, mistä se pitää.

Mestarikuuntelija en ole edelleenkään, ja vieläkin ajatus lihomisesta ahdistaa. Menneisyyden jäljet ovat niin syvät, että tietoisuus numeroista tulee todennäköisesti aina olemaan seuralaiseni.

Tänä keväänä Instagram on täyttynyt kauniiden ja urheilullisten naisten muodonmuutoksista. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on ’laihaläski’ (usein oikeasti ihan normaali ja hyvännäköinen vartalo), oikeanpuoleisessa kuvassa vähärasvainen ja timmi, päivitetty versio. Kuvien alla on kilomäärä, joka usein on jälkeen-kuvassa suurempi.

Viestissä on paljon hyvää: vaaka ei todellakaan kerro kaikkea. Mutta onko sanoma sittenkään vapauttava? Rivien välissä se kuitenkin kuiskaa: ”älä tuijota vaakaa… kunhan treenaat ja syöt itsesi timmiksi”.

Se ei ole aitoa onnea.

Viisijakoinen saliohjelma toi ehkä arkeeni selkeyttä, mutta tyytyväiseksi se ei tehnyt. Ei erottuva selkälihas, ei mikään määrä ruokien punnitsemista. Mitä vähemmän olen tietoinen luvuista, sitä onnellisempi ja rennompi olen. Sitä vilpittömämpi ja lempeämpi ystävä olen, itselleni ja muille.

Aito onni on itsensä toteuttamista, hetkiä ystävien kanssa, uskallusta irrottautua sitkeistä tunnelukoista.  Aito onni on mieleenpainuvia kokemuksia, joita tarkinkaan vaaka ei ikinä voi tarjota. Laihduttaminen voi joskus olla terveyssyistä välttämätöntä, mutta itsensä toteuttamista se ei ole koskaan. Ikinä sen ei pitäisi saada niin suurta roolia.

Todellinen, ylitsevuotava onni on sitä, että on yhtä oman mielensä ja kehonsa kanssa eikä enää ulkoista itseään peilille, muiden kehuille, mittanauhoille, vaa’alle, senteille ja kiloille.

En ole käynyt vaa’alla vuosiin, enkä oikeastaan enää haluakaan. Sillä ei kuitenkaan olisi minulle enää mitään kerrottavaa.

 

Riittävä sisältä, riittävä ulkoa

deco-mirror-shiny-bride-wedding-jewellery-beads-1773726

12-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani, että kenenkään tämän näköisen ei olisi pitänyt edes syntyä.

Kun löysin merkinnän aikuisena, järkytyin. Varhaisteini-iän angstin ymmärtää, mutta silti minua yllätti ankaruuteni. Miten niin nuori on ehtinyt jo kehittää tavan puhua itselleen noin rumasti?

Muistelen, että päiväkirjamerkintä olisi liittynyt yhteen koulupäivään, jona olimme luokkani kanssa tulossa hiihtämästä. Kaunis isosiskoni nousi bussiin ja tervehti minua. ”Kuka tuo on?” kuiskasi opettajani. Kun kerroin, opettaja ei ollut uskoa korviaan. ”Ihanko oikeasti? Sinun siskosi? Hänhän voisi olla seuraava Miss Suomi!”

Tuo päivä ja monet muut vastaavat tapaukset lapsena ja teininä juurruttivat syvälle minuun kaksi uskomusta.

Yksi: on tärkeää olla hyvännäköinen. Muistihan moni tärkeä lapsuuteni auktoriteetti korostaa tätä, opettajaani myöten.

Kaksi: minä en ole hyvännäköinen. Ja koska olisi tärkeää olla hyvännäköinen, minun pitää kompensoida ulkonäköäni jollain tavalla.

Kun aikanaan sairastuin syömishäiriöön, nuo kaksi uskomusta olivat sen tärkeitä juuria. Uskoin, että minun pitää kompensoida kasvojeni puutteita laihduttamalla. Ja sehän toimi. Kun laihdutin, sain viimein itsekin huomiota ulkonäöstäni. Vaikka huomauttelijoiden motiivi oli huoli, sairas mieli käänsi ne kohteliaisuuksiksi.

Kun toivuin, ehdottomuus pehmeni mutta ei kadonnut kokonaan. Kirjoitin jo aiemmin yhden postauksen verran siitä, miten olen painiskellut oman kehonkuvani kanssa, mutta vain vähän kepillä haroen. En uskaltanut mennä konkretiaan asti. Jo se tuntui vaikealta. En osaa järjellä selittää, miksi minun on niin hankalaa kirjoittaa siitä, mitä mielessäni liikkuu, kun katson peilikuvaani tai minusta otettuja valokuvia. Ehkäpä ajatus siitä, että ulkonäköpaineet ovat jotain pinnallista ja turhaa ja että niistä olisi tähän ikään mennessä jo pitänyt päästä eroon.

Kuitenkin uskon, että juuri häpeä on syynä siihen, että en ole päässyt vielä täysin yli uskomuksistani. En ole avannut suutani muille kuin perheelleni, puolisolleni ja muutamalle kaikista läheisimmälle ystävälle.

Mutta jos en ole avoin muille, en voi olla täysin avoin itsellenikään. Peittelemällä viestitän itselleni, että olen jotenkin häiriintynyt, pinnallinen tai lapsellinen, vaikka mikään näistä ei ole totta. Enhän sanoisi noin ystävällenikään.

Ruumiinkuvan häiriö eli BDD on hämmentävä tapaus, sillä ulkomaailman viestit ja omat havainnot ovat jatkuvasti törmäyskurssilla. Vaikka kuka sanoisi ulkonäöstäni mitä hyvää, en näe sitä itse. Kohteliaisuus ei muuta sisäistä kokemustani, sillä sen juuret ulottuvat paljon syvemmälle. Aivan kuin peilin ja aivojen välissä olisi jatkuva häiriöääni, joka vääristää kaiken viestiliikenteen. Järjellä pystyn ymmärtämään, että näen itseni eri tavalla kuin muut. Silmilläni en pysty.

Sillä jokin on vääntynyt ja murtunut kauan sitten, jokin, mikä alkoi jo vanhan päiväkirjan sisäsivuilta. Ja sen korjaaminen ottaa aikaa.

Kun katsomme toisiamme ystävällisesti ja avoimesti, näemme kokonaisuuden. Mutta kun minä katson peiliin, en ajattele, että tuolla on Jenni. Minä katson itseäni kuin geometrisia muotoja. Tuolla on liian pitkä ja kulmikas leuka, ohuet hiukset ja korkea hiusraja, kömpelö nenä, jotain muuta liian.

Se, mihin keskittyy, vahvistuu. Näin käy myös silloin, kun ryhtyy tietoisesti analysoimaan virheitä. Arvottavan silmän alla jopa ammattiballerinan sulava tanssi  tai taitavan puhujan puhe alkaa pelkistyä mustaksi ja valkoiseksi: lukemiksi ja senteiksi, onnistumisiksi ja epäonnistumisiksi. Virheiksi.

Vuosien myötä olen kehittänyt hyvin vakiintuneen tavan puhutella itseäni. Mitä tahansa kuvaani katsonkin, ajaudun miltei automaattisesti analysoimaan. Kun näin ensimmäistä kertaa hääkuvani, jossa hymyilin aidon onnellisena, en henkäissyt, että onpa hehkeä morsian. Ei, vaan noin pitkä nenä ja leuka. Samalla suljen silmäni kokonaisuudelta ja sävyiltä. Myös niiltä vivahteilta, joita ulkopuoliset ehkä pitävät miellyttävinäkin.

Huomaan usein, että ulkonäköpaineet pahenevat stressin myötä. Tunnistan mekanismin ja jätän sen omaan arvoonsa. Se ei rajoita elämääni, vaivaa vain. En nykyään välttele mitään tilanteita ulkonäköni takia, vaan altistan, koska se on ainoa tie.

Vaikka ulkokuoren merkitystä tulee helposti liioitelluksi, yhtä lailla helppoa se on lakaista maton alle – on muka helpompi olla kokonaan välittämättä. Selitin itselleni pitkään, ettei minulla ole velvollisuutta tuntea itseäni kauniiksi. Totta se onkin, mutta sanoillani oikeutin itselleni myös ankaran itsepuheen jatkamisen. Ei, minulla ei ole velvollisuutta tuntea olevani seuraava Miss Suomi tai edes perintöprinsessa, mutta minulla on oikeus tuntea itseni riittäväksi omissa nahoissani. Jokaisella on.

Olen onnellinen siitä, että pystyn sanomaan itsestäni paljonkin hyvää. Olen hyvä ystävä, puoliso, kuuntelija, kirjoittaja. Vielä jonain päivänä haluaisin pystyä vilpittömästi lisäämään listaan jotain ulkonäköön liittyvää. Sillä haluan viestittää itselleni, että en kelpaa vain osittain, luonteeltani ja kyvyiltäni, vaan kaikilta osin. Myös kuoresta käsin.

Kun näkee kokonaisuuden, näkee ystävän.

Ne eivät koskaan olleet omia unelmiani

lights

Minä ajattelin pitkään, että tahdon omakotitalon: kahteen kerrokseen kantautuvan puun tuoksun, sukkien alla narisevat portaat ja lasilyhtyjä leveillä ikkunalaudoilla.

Hiljattain olen tajunnut, ettei se koskaan ollut oma unelmani.

Vanhemmillani on ollut omakotitalo koko sen ajan, kun olen ollut olemassa. Lapsena juoksentelin Pirkkalassa pienen pellon kokoisella takapihalla, tai sellaisena sen muistan, ja houkuttelin naapurin kissaa pihapuusta. Kun olin viisikesäinen, muutimme Tampereen puolelle. Piha pieneni puoleen, mutta oli yhä reilun kokoinen, ja koulu oli kävelyn päässä.

Totta kai minunkin piti aikuisena alkaa tavoitella samanlaista.

Mutta minä pidän kahdesta huoneestani. Pidän myös postimerkin kokoisesta takapihastani, mutta ilmankin pärjäisi, sillä en jaksa leikata nurmikkoa. En laiskuuttani, vaan siksi, että nurmikko ei koskaan ollut oma unelmani.

Nyt etsin uutta kotia Helsingistä, mielellään pysyvää. Yritän keksiä, mitä tahdon oikeasti: vartin bussimatkan ja supermarkettiin päin katsovan lasitetun parvekkeen; jugend-talon kiillotetut lankkulattiat ja kakluunin; kaksi huonetta hissittömän talon neljännestä kerroksesta ja takapihalta alkavan metsän. Mitä pidempään pähkäilen, sitä vaikeampaa on päättää.

Oikeasti päätöksellä ei ole kamalan paljon merkitystä. Loppuviimein koti on ihan muista asioista kiinni.

Oli aika, jona en ollut kotonani missään, sillä olin vieras omassa kehossani. Noina aikoina ahdistuin kotisohvalla lempisarjan ääressä siitä, että pitäisi olla juoksulenkillä. Lontoon-matkalla kävelin pitkin Notting Hillin kuvankauniita katuja, mutta päähäni mahtui vain ahdistus patongin majoneesitäytteen kaloreista. Sunnuntaiaterialla vanhempieni luona ahdistuin siitä, mitä tulevaisuudestani tulee, enkä ollenkaan huomannut kissan pehmeää valkoista turkkia kämmeneni alla enkä isän hymyä.

Joka päivä, joka hetki, halusin olla missä tahansa muualla. Silloin en tiennyt, että paikanvaihdos ei olisi ratkaissut mitään. Ei lankkulattia, ei takapihalta alkava metsä.

Helsingissä asumme nyt väliaikaisesti yksiössä, minä, mies ja kissat. Asunnossa, jonka ikkunat katsovat vastapäisen talon seinään. Aina välillä totean ääneen, että tämä on meille liian pieni. Mies katsoo minua välillä kysyvästi, mehän olemme molemmat ihan tyytyväisiä. Pysähdyn ja tajuan: niin olemme.

Edes kaksi huonetta ja postimerkin kokoinen takapiha eivät tainneet olla omia unelmiani.

Kannoin tänään junassa itseni ja kissani viikonlopuksi Tampereelle ja tunsin liikkuvani kodista kotiin – ja se oli ihana tunne. Ensin luulin sen johtuvan siitä, että olen viettänyt kummassakin kaupungissa jo riittävästi aikaa – ehtinyt kotiutua.

Pohjimmiltaan kyse taisi olla siitä, että en ole enää vieras itselleni.

Minä olen kotona, sillä en tahtoisi olla missään muualla.

 

Flirttailetko sairauden vai terveyden kanssa?

käsikukka

 

Se saapui elämääni pienen pienenä kuiskauksena.

Mitä jos pudottaisit painoa? Ihan vähän vielä?

Olin yläasteella, kun aloimme flirttailla. Äänestä tuli oma salaisuuteni. Olin varovainen, en heittäytynyt kokonaan vietäväksi. Varoin täyttämästä ruokalassa lautastani ääriin asti mutta toisaalta jättämästä niin suuria koloja, että kukaan huomaisi mitään epäilyttävää. Sano, että pidät huolta linjoistasi, ääni neuvoi, kun kieltäydyin kakkupalasta. Se oli riittävän salonkikelpoista, jopa 13-vuotiaalle, kukaan ei epäillyt mitään, en edes minä itse.

Kului päiviä, viikkoja, yhtäkkiä vuosi ja toinen. Ääni kuiskutti korvaani päivittäin, mutta pysyi aisoissa.

Lukiossa aloin seurustella ja aikuistua. Opiskelu oli yhtäkkiä vaativampaa. Jännitti, saanko ystäviä. Se oli ihanaa ja kutkuttavaa, mutta pelottavaa aikaa. Silloin ääni kuiskasi korvaani vaativammin. Ja minä kuuntelin tarkemmin, ryhdyin toimiin. Pienensin annoksia, lopulta jätin kokonaan syömättä, suunnittelin salitreenejä joissa oli kolmekymmentä liikettä. Ääni kehui minua jokaisesta kilosta, jonka pudotin.

Ääni voimistui, se alkoi pitää minua kädestä ja käydä röyhkeäksi. Muut alkoivat arvuutella, mitä salailen. Mutta ääni ei suostunut enää vetäytymään, sen kanssa ei voinut enää neuvotella. Se tunkeutui uniini, askeleeni kävi apeaksi. Silmieni alle ilmestyi raskaat tummat renkaat.

Lopulta löysin itseni pienestä lukitusta huoneesta. Yritin ovea auki, turhaan. Siinä hetkessä minulle valkeni, että olin koko ajan tanssinut äänen sanelemaa tahtia, en omaani. Olin päästänyt flirtin liian pitkälle, olin sulkenut silmäni seurauksilta. Olin täyttänyt elämäni valkoisilla valheilla jotka olivat nyt jo mustuneet.

Ei ole yhtä hetkeä, jolloin sairaus muuttuu terveydeksi tai päinvastoin. Sekä sairastuminen että toipuminen ovat noiden kahden äänen jatkuvaa kädenvääntöä. Se ääni, jota alkaa ruokkia, vahvistuu. Viaton flirtti kasvaa vakavaksi, pahimmillaan kuolemanvakavaksi.

En pitkään aikaan pystynyt lopettamaan äänen kuuntelemista, eikä ihmekään, olihan se tuttu ja turvallinen kumppani, jonka vierellä olin herännyt ja nukahtanut jo vuosia. Mutta en lopulta enää pystynyt kuuntelemaankaan, olin umpikujassa. Tiesin kuitenkin, että voisin aina toimia ääntä vastaan. Aloin syödä vaikkei tehnyt mieli, liikkua vähemmän ja lempeämmin vaikka ääni kiroili ja uhkaili taustalla.

Sain riuhtaistua oven auki, mutta sen takana näin vain syvää sumua ja hahmoja ilman ääriviivoja. Kuljin kuitenkin, koska ei ollut vaihtoehtoja. Kuukausi kuukaudelta se kuului vähä vähältä voimakkaampana, lähempää. Toisenlainen ääni.

Sinä ansaitset olla terve ja kohdella itseäsi lempeästi.

Se oli uudenlainen, itsenäinen, voimaannuttava ääni, ihana mutta pelottava. Se ei tarjonnut yhtäkään valmista sapluunaa siihen, miten minun pitäisi elää ja syödä, paljonko painaa ja miten puhua. Sen kuunteleminen vaati uskallusta, heittäytymistä, niin paljon että väsyneenä kavahdin taaksepäin ja halusin taas takaisin suljettuun huoneeseen, josta olin lähtenyt. Mutta tiesin, etten voisi palatakaan.

Sairauden väsyttämän korvissa terveyden ääni ei välttämättä kuulosta voimaannuttavalta, vaan kaukaiselta ja epätodelliselta kuin kangastus. On kohtuutonta soimata itseään siitä, jos ei jaksa kuunnella. Oikea aika tulee kyllä. Kunhan antaa itselleen ensin luvan olla vain, kerätä voimia, kun sekalaiset äänet huutelevat vielä päässä yhtenä mykkyränä. Ei tarvitse pyristellä väkipakolla irti, kun voimat ovat muutenkin lopussa. Sen aika tulee kyllä.

Sairausääni on taitava. Se osaa vietellä sana kerrallaan ja nostaa äänenvoimakkuutta vaivihkaa. Se esittää tuttua ja turvallista, mutta sen pinta on vain kulissia ja sisus mustaa. Aina vieläkin se kuiskaa jotain korvaani, mutta kun en tanssi sen pillin mukaan, se muuttuu haamuksi.

Voin nyt sanoa sille: En tarvitse sinua enää. Minulla on nyt vierelläni toinen, joka ei sanele ehtoja, terveyden ääni. Sen kuunteleminen kannattaa niinäkin hetkinä kun tuntuu, että voimat eivät riitä, että tekisi mieli palata vanhaan.

Se on ääni, jossa ei ole kulisseja ollenkaan. Se on elämä itse, sinä itse, aidoimmillasi.

Kehon kuuntelu vaatii iloa

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmas tai neljäs kyykkysarja kuntosalilla menossa. Olen seonnut laskuissa, sillä ajatukseni on jossain muualla. Kun katson itseäni peilistä, tulee yhtäkkiä kumma olo. Näen raajojeni ja raudan liikkuvan, mutta tuntuu kuin minä vain katselisin sitä kaikkea sivusta. Pysähdyn. Mitä oikeastaan teen ja miksi? Pidänkö tästä vai en?

Illalla laitan pyörimään joogavideon. Puolivälin paikkeilla opettaja lopettaa ohjaamisen ja yllättää: Tee loppuaika mitä mielesi tekee. Kokeile lempiliikkeitäsi. Kehosi kyllä kertoo, mitä se kaipaa!

Entä jos se ei kerro?

Jään hämilleni seisomaan matolle.

Kuuntele kehoasi. Luota intuitioosi. Älä urheile  valmiin ohjelman mukaan vaan anna kehosi luoda ohjelma sinulle. Syö sitä, mitä vatsasi haluaa. 

Intuitiivisuus on muodikasta, mutta minulle puoliksi hepreaa.

Eikä mikään ihme, ajoinhan itseni aikanaan kauas kaikesta, millä on vähänkään tekemistä intuition kanssa. Syömishäiriötä sairastava menee tahallaan eri suuntaan kuin kehonsa viestit ja saa siitä tyydytystä. Torppaan nälän kahdella litralla vettä – hyvä! Jatkan juoksemista vielä vartin sen jälkeen kun keho sanoo stop – hyvä!

Paraneminen teki olosta ensin eksyneen. Koko maailma oli yhtäkkiä auki. Minä itse voin päättää, millaisia viestejä seuraan, kun sairausääni ei enää määrää. Kaikki nämä mahdollisuudet!

Mutta kehoni oli yhä niin lukossa, ettei se osannut tarttua yhteenkään mahdollisuuteen.

Liikutin kävelylenkillä jalkojani, lusikoin suuhuni kulhollista kvinoaa ja pähkinöitä. Kaupassa suuntasin kasvishyllyn sijaan jäätelöaltaalle. Puhelin itselleni lempeästi minkä ehdin: Haluatko tätä vai tuota? Mitä sinun tekisi mieli?

Yritin kuunnella, mutta sain vastaukseksi vain mykkyyttä.

Ei tarvita sairautta, että kadottaa kehonsa. Moni on hukassa, laiminlyö vahingossa tai tietoisesti tärkeitä viestejä. Usein se on selviytymiskeino: kun ei kuuntele väsymystä, ei tarvitse välittää.

Mutta keho ei jaksa loputtomiin.

Siksi minäkin ensin reagoin hätäisesti. Luin naistenlehdistä intuitiivisen syömisen ja läsnäolevan liikunnan vinkit ja yritin survoa niitä arkeeni. Opin monia hyviä asioita, kuten säännöllisen ateriarytmin, ja luovuin tiukoista liikuntaohjelmista. Mutta kun en valaistunut joogamatolla kehotietoisuusguruksi, tuli pettymys.

Viimein ymmärsin, etten löytäisi kehoani aivan ilman apua, mutta en myöskään valmiista ohjeista. Intuitio piileksi jossain siinä välissä.

Se oli vain uskottava: kehontuntemus ei tule itsestään, vaan sitä pitää houkutella esiin arkisilla keinoilla. Jos on kerran kadottanut perusasiat, on myös aloitettava pienestä. Kuten siitä, että ottaa päiväunet, halaa itseään ja pureskelee hitaasti.

Laitoin seuraavana iltana freestyle-joogavideon uudelleen pyörimään, ihan vain kiusatakseni itseäni. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin nauraa jäyhyydelleni. Kun vapaaosio alkoi, ryhdyin tanssimaan niin hömelön näköisesti kuin osasin ja yksin asunnossani kehtasin.

Yhtäkkiä hymy nousi korviin kuin itsestään ja tajusin. Minä olin, tässä ja nyt, kuunnellut kehoani.

Aika usein intuition herättely vaatii sitä, että kuuntelee ihan hiljaa. Missä syke tuntuu, onko iho kuuma vai viileä, pyöriikö mielessä huolia.

Aika usein kehon kuuntelu vaatii myös sitä, että nolaa itsensä tanssilattialla, ahmii ystävän kanssa suklaakakkua lounaaksi ja kääntää korvansa viereisessä pöydässä kuuluvaan kuplivaan nauruun.

Sitten voi sulaa osaksi tuota ihmeellistä tunnetta ja ehkä huomata, että on puolivahingossa rentoutunut ja päässyt lähelle kehoaan.

Aika usein paras keino kuunnella on ilo.

 

 

Tutkimus: elämä lisää kuolemanriskiä!

 

juuhjuuh

Onko sinulla sokerinaama?

Sateinen aamu sarastaa raikkaana. Kahvikupillinen höyryää, pala minttusuklaata odottaa ottajaansa. Avaan koneen hyvillä mielin, kunnes se lävähtää ruudulle, päivän ensimmäinen otsikko.

Artikkeli kertoo, kuinka liika sokerin syöminen näkyy kasvoissa silmäpusseina, harmautena, aknena. Sokerinaamana. Ja tietenkin sivutaan sitä, kuinka myrkyllistä liikasokeri on, kuinka se vanhentaa ennenaikaisesti.

Loppukupillista en enää hörpi hyvillä mielin, minttusuklaan täyteläisestä mausta menee hohto.

Tällainen terveysuutisointi on samanlaista kuin itsesättiminen, jota harrastetaan peilin edessä huonona kroppapäivänä. Pitsanaama! Sokerinaama!

Kumpikin on yhtä rumaa ja halventavaa.

Esimerkki on vielä aika viaton, mutta entä niin monet muut vastaavat tapaukset viimeisimmältä vuodelta? Maito murhaa! Istuminen tappaa!

Vaikka tiedän, ettei noista viesteistä pitäisi välittää, syke nousee joka kerta hiukan. Olen kyllästynyt siihen. Olen kyllästynyt valtaan, joka pelotteluotsikoilla on. Olen kyllästynyt reagoimaan juuri sillä tavalla, joka otsikoihin on sisäänkirjoitettu.

Länsimaisessa elämäntavassamme on paljon pielessä, mutta säikyttely ei sitä ratkaise. Se oikoo mutkat liian suoriksi ja tekee hallaa psyykkisesti. Sitä voisi verrata sähköaitaan, joka antaa karjalle tappavan sähköiskun. Aita ehkä estää karjan karkaamisen, mutta pelko stressaa niin, että hyvästä elämästä tulee miltei mahdotonta.

Vaikkei sokerinaama tai murhamaito veisi yöunia, pelottelun takana on salakavalampi viesti: sinun pitäisi olla tyytymätön nykyiseen ja haluta olla jossain muualla. Paikassa, jossa kaikki riskit ovat hallinnassa, kuvitellut ja todelliset. Paikassa, jossa kuolemaa ja sairauksia ei tarvitse ajatella.

Siinä on iso ongelma: tuollaista paikkaa ei ole olemassa. Moni tietää sen sisimmässään, mutta pyrkii silti kohti. Voiko lopputuloksena olla muuta kuin tyytymättömyyttä, täyttämättömiä unelmia?

Eikö pelko väkisinkin vie huomiota pois siitä ainoasta hetkestä, joka meille on annettu – nykyhetkestä?

Tässä ei ole mitään uutta. Jo sata vuotta sitten varoiteltiin, kuinka kapitalismi kaapii ylittämättömän kuilun todellisen minän ja ihanneminän välille ja saa ihmiset tuntemaan itsensä jatkuvasti tyytymättömiksi: ei ole ostajaa ilman asiakasta, joka tahtoo parannella itseään tai elämäänsä.

On helppo neuvoa, ettei viesteistä tarvitse välittää. Mutta vastakarvaan uiminen vaatii paljon, varsinkin herkältä tai ihmiseltä, jolle terveyden kontrollointi on keino hallita paljon perinpohjaisempia, hankalia tunteita. Eli siis aika monille meistä.

Jos tyytymättömyys on arkipäivää ohjaava logiikka, katseen kääntäminen pois ei hävitä sitä mihinkään, lakaisee sen vain maton alle. Tarvitsisi astua sivulle, paikkaan, jossa tuota logiikka ei ole olemassa. Mutta sellaista ei meidän elämänpiirissämme ole.

Siksi on opittava luovimaan pelotteluviestien seassa. On opittava tuntemaan olonsa täydeksi ja tyyneksi maailmassa, joka väittää, että olet vaillinainen, että maailmassa on koko ajan jotain pielessä. Pitää unohtaa moni opittu malli ja kouluttaa aivonsa uudestaan. Se on vaativaa ja toisinaan väsyttävää.

Mutta onneksi se on mahdollista.

Elämä muuttuu niin paljon paremmaksi, kun alkaa uida vastakarvaan. Voi edetä vähän kerrallaan. Voi hiljalleen alkaa sukeltaa kohuotsikoiden taustojen taakse. Kuka puhuu, ketä varten uutisoidaan? Onko puhe tasapuolista, onko väite uskottava. Tämä artikkeli on hyvä opas siihen, miten kohuotsikoita kannattaa lukea. Hyvä esimerkki mutkien oikomisesta taas on tämä selvitys siitä, miksi maito ei oikeasti tapa.

Kun kahvi on jäähtynyt, suklaa syöty ja syke tasaantunut, voi vähältä alkaa etsiä omaa totuuttaan. Minulle tuo totuus tiivistyy yhteen buddhalaismunkki Ajahn Brahmin lauseeseen, jota olen lainannut ennenkin, mutta lainaan vielä uudestaan:

”Rentoudu, kaikki on hallinnassa… se on maailman suurin vale! Minä sanon: Rentoudu – mikään ei ole hallinnassa!”

Tavallaan maailma on aika kamala paikka, sattumanvarainen ja usein kohtuuton. Minä uskon, että juuri se, kuinka tuon totuuden kanssa osaa elää, ratkaisee eniten. Vaikka siivoaisimme sokerinaamamme kuntoon, lopettaisimme maidonjuonnin seinään ja välttelisimme istumista kuin ruttoa, emme pystyisi ennustamaan elämän kulkua. Ehkä pienentämään yksittäisiä riskejä hiukan, mutta emme vedenpitävästi vaikuttamaan kokonaiskuvaan. Se on samaan aikaan elämän kauheus ja kauneus.

Tärkein päätös on se, pystyttääkö ympärilleen sähköaidat vai kaataako ne yksi kerrallaan. Aitojen purkamisen hintana on, että sekä toivotut että ei-toivotut tulijat pääsevät sisään, mutta toinen puoli painaa minulle aika lailla enemmän.

Se toinen puoli on vapaus.

 

Gluteeniton, maidoton – ehdoton?

jerseyshore

Piskuinen aamiaisravintola Manhattanilla on hälyisä ja pullollaan paikallisia. Ilma tuoksuu kahvilta, tuorepuristetulta appelsiinimehulta ja pannulla tirisevältä voilta. Viimeinen aamu ennen kotiinpaluuta. Tilaan listalta Jersey shoren, jo toista kertaa tällä reissulla. Se koostuu banaanipannukakusta, omeletista, pekonista, vaahterasiirapista ja tulitikkuaskin kokoisesta voiköntästä.

Jersey shore on Terveellisten aamiaisvaihtoehtojen alla. Terveellinen tulee ilmeisesti siitä, että pekoni on kalkkunaa, ei sikaa.

Olen niitä ihmisiä, jotka tuntevat jokaisen stressintyngän vatsallaan, kauan ennen aivojani. Olen myös niitä ihmisiä, jotka ovat kokeilleet jokaisen ton-ruokavalion, jotta vatsa rauhoittuisi. Maidottoman, laktoosittoman, gluteenittoman, rukiittoman, vehnättömän, kofeiinittoman, sokerittoman ja pari erilaista yhdistelmää. Yhtä monta kertaa olen ehtinyt julistaa sataprosenttisella varmuudella, että ihoni on todella paljon kirkkaampi ja oloni selvästi kevyempi, kun siivoan vehnän pois päivälistastani.

Kun New Yorkin matka läheni, olin juuri aloittamassa kahden Tonin komboa, maidoton-gluteenitonta. Hetken harkitsin, että jatkaisin ruokavaliota myös loman ajan – pitäisihän kokeilussa olla johdonmukainen, jatkaa ainakin kuukausi.

Heti koneen noustua ilmaan päätin, etten jaksa kytätä. Se oli oikea päätös.

Kymmenen päivän matkan aikana vatsani oli rauhallisempi kuin pitkiin aikoihin. Edes gourmet-burgerit, paikallisoluet, taivaalliset maapähkinävoisuklaat ja naurettavan suuret patongit eivät aiheuttaneet äkäisiä vastalauseita.

Sattumaa? Ehkei sittenkään. Tein aivan saman havainnon joitakin vuosia sitten lomalla Napolissa, jossa elin viikon pizzalla, vehnäleivällä, jäätelöllä ja kahvilla.

Keksin vain yhden selityksen: olin rentoutunut.

Ton kävisi nykyään monelle toiseksi nimeksi. Niin moni tuttavapiirissäni ja sen ulkopuolella liittää ruokavalioonsa jonkin etuliitteen tai päätteen, oli allerginen tai ei. Tonien tähden minäkin olen käyttänyt tuhottomasti aikaa kauppalistojen laatimiseen ja elimistön reaktioiden tarkkailuun.

Ja kuitenkin lopulta suurin hyppäys parempaan on tapahtunut silloin, kun olen luopunut tarkkailusta kokonaan.

Olen edelleen aika varma siitä, ettei vatsani pidä maidosta eikä vehnästä eikä minun kannata vaihtaa aamupuuroa Jersey Shoreen. Mutta niin moni ruokavalioviidakoissa seikkaileva unohtaa sen, että stressi sekoittaa elimistöä sekin. Se on vieläpä paljon todennäköisempi oireiden aiheuttaja kuin vaikkapa vilja-allergia. Stressi on muutenkin helppo sekoittaa ruoka-aineyliherkkyyteen: kumpikin saa elimistössä aikaan puolustusreaktion.

En väitä, etteikö Ton sopisi monelle, jos sen tekee järkevästi ja oikeista syistä. Yliherkkyydet ovat todellisia. Eivätkä fyysiset ja henkiset syyt tietenkään sulje toisiaan pois. Jokainen on oman elimistönsä paras tuntija.

Mutta aina pitäisi muistaa kysyä tärkeä kysymys: Miksi tahdon jättää joitain ruoka-aineita pois? Mitä tahdon sillä saavuttaa? Jos kauppareissu venyy parituntiseksi vehnätärkkelyksen ja maitojauhon kyttäämisen takia, pieni määrä rennosti syötyä gluteenia olisi melko varmasti stressivatsalle pienempi paha. Tai ainakin mielelle.

Tulen varmaankin aina syömään perusterveellisesti, värikkäästi ja osapuilleen lautasmallin mukaan. Siitä tulee hyvä, jaksava olo.

Mutta jouduin silti kysymään itseltäni, suunnittelinko ruokavaliokokeiluja todella puhtaasti itseni, omien tarpeideni ja hyvinvointini takia. Vai siksi, että voisin kuvitella hallitsevani stressiäni ilman, että minun tarvitsee tehdä sen syille mitään?

Kuinka moni meistä lopulta tarvitsee ylitarkkoja viilauksia, tuoteselosteiden skannaamista suurennuslasilla?

Olisiko pieni jousto kuitenkaan niin pelottava ja paha?

Jersey Shoren terveellinen-luonnehdinta osui kohdallani ihan nappiin. Annos maistui niin taivaalliselta, että se rauhoitti stressivatsan.

Ilman ainuttakaan Tonia.