10 keinoa, joiden avulla pääsin yli burn outista

 

Böcker

 

Kuusi vuotta sitten, yliopiston toisena opiskeluvuonna, minä paloin loppuun.

Paketti oli ollut kasassa jo kauan. Liikaa harrastuksia ja kursseja, kova kilpailu harjoittelupaikoista, vaativa luonne. Valtava into tehdä kaikkea kerralla ja haluttomuus joustaa mistään.

Tajusin väsymyksen valtavuuden vasta, kun jätin kurssit ja harrastukset kesken. Pääsin onneksi jaloilleni kolmen viikon sairasloman avulla, mutta työ ei ikinä lopu eikä aihe vanhene. Nykyään osaan jo aika hyvin pitää työn ja vapaa-ajan tasapainossa ja puuttua vaaranmerkkeihin ajoissa. Jos olisin kuusi vuotta sitten tunnistanut nuo merkit, olisin päässyt vielä vähemmällä.

Suuri osa lukemistani paranemiskeinoista keskittyy fyysiseen puoleen: meditoi, vietä aikaa luonnossa, syö terveellisesti, älä vie kännykkää sänkyyn, nuku riittävästi… Ne ovat hirmu tärkeitä keinoja. Mutta paranemisen alkuvaiheessa voimat eivät todennäköisesti riitä siihen, että laittaisi rutiinit kertaheitolla kuntoon. Isoimman työn olen joutunut tekemään ajattelun tasolla.

Tässä siis kymmenen hyviksi kokemaani (ajattelun rukkaamiseen keskittyvää) vinkkiä, joiden avulla olen toipunut loppuunpalamisesta ja estänyt sitä uusiutumasta. Toivottavasti niistä on jollekulle apua.

 

1. Muista, että suorittamalla ei tervehdy. Kun paloin loppuun, halusin vain toipua mahdollisimman nopeasti. Koska olin muutenkin vaativa itseäni kohtaan, myös paranemisen piti sujua kuin unelma. Jouduin kuitenkin tajuamaan kantapään kautta, etten voi asettaa kännykkääni kahden viikon päähän muistutusta tervehdy tähän päivään mennessä. Täydellisyydentavoitteluhan oli ongelman alkujuuri.

Olet jo kerran kokeillut suorittamista saadaksesi elämäsi hallintaan. Jos luet tätä, keinosi ei todennäköisesti ole toiminut – se on johtanut uupumukseen, ei täydelliseen elämänhallintaan. Se ei tule toimimaan nytkään. Perfektionistinen ja pitkäjänteinen luonne on parhaimmillaan loistava työkalu, koska paranemiseen tarvitaan tahtoa ja halua. Valjasta tuo sitkeys lempeyden opetteluun. Anna paranemiselle aikaa.

2. Siivoa yksi asia kalenteristasi. Arjessa ajautuu herkästi suoritusputkeen eikä tekemisen määrää tajua konkreettisesti. Havahduin siihen kerran, kun listasin paperille päivämenoni. Salille, yliopistolle, laulutunnille… missään ei ollut kunnollista tyhjää koloa. Toisaalta kaikki tekeminen tuntui maailman tärkeimmältä: eihän tästä voi tiputtaa mitään pois! Mutta juuri tuo ajattelu oli johtanut uupumiseen. Jossain vaiheessa on päätettävä, ettei pysty kaikkeen.

Minä päästin väsymykseni siihen pisteeseen, että jätin kaikki harrastukseni ja kurssini tauolle. Jos olet aikaisemmin liikkeellä kuin minä, voi aivan hyvin riittää, että irrotat esimerkiksi joka ilta itsellesi yhden vapaatunnin ja viikossa yhden vapaapäivän. Sitä paitsi myöhemmin tajuaa, että elämä ei muutu merkittävästi huonommaksi, vaikka sivuuttaisi kymmenen juoksulenkkiä ja pari työväenopiston kurssia.

3. Ota kehosi väsymysviestit liioitellun tosissasi – se on aina parempi vaihtoehto kuin vähättely. Ihminen jaksaa puskea itseään eteenpäin hämmästyttävän kauan sen jälkeenkin kun raja on jo ylitetty. Mutta, kuten aiemmin totesin, ihminen ei ole kone eikä suorittaminen paranna.

Kaikki normaalista poikkeavat oireet, jotka eivät kaikkoa lepäämällä, on syytä ottaa vakavasti. Oli se sitten jatkuvaa ärtyneisyyttä, alakuloa, uupumusta, ruokahaluttomuutta, univaikeuksia. Sinä tunnet kehosi ja mielesi kaikkein parhaiten. Tiedät myös, mikä ei kuulu joukkoon.

4. Lopeta vertailu muiden jaksamiseen. Jokaisella on oma yksilöllinen energiavarantonsa, johon vaikuttavat kymmenet asiat: luonne, ystäväpiiri, unen ja liikunnan määrä… Minä yritin pitkään pakottaa itseäni niiden ihmisten tahtiin, joiden saavutuksia ihailin. Yksi tärkeimmistä oivalluksistani oli se, että olen hyvin, hyvin herkkä. Siksi väsähdän nopeammin kuin joku paksunahkaisempi. Se ei tarkoita, että olisin laiskempi tai huonompi kuin joku, joka tekee 60 tunnin työviikkoa.

5. Ole rehellinen. Se voi hirvittää, mutta kannattaa aina. Häpesin ensin sairastumistani. Aloin jäädä tunneilta pois, mutta en kertonut kenellekään syytä. Samalla kuitenkin ajattelin, että en voi jättää kursseja kesken, miten valmistumiseni sitten käy! Tekosyiden kehittely kävi kuitenkin raskaaksi. Siitä tuli noidankehä. Energia on muutenkin vähissä, ja vielä pitäisi ilmoittaa opettajalle, että makoilen kotisohvalla?

Lopulta aloin käydä mielessäni läpi, mitä pahaa tapahtuisi, jos olisin rehellinen. En keksinyt kovin vakavaa kauhuskenaariota, joten rohkaisin mieleni ja kirjoitin opettajalleni viestin, että jään burn outin takia hetkeksi pois. Kas, mitään kamalaa ei tapahtunut. Sain jopa keskeneräisistä kursseista arvosanat. Ja niin, myöhemmin myös valmistuin.

6. Kysy itseltäsi: Mitä minä haluan oikeasti? Se voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta usein burn out kumpuaa siitä, että juoksemme unelmien perässä, jotka eivät ole omiamme. Tärkeimpiä kysymyksiä, joita voit itsellesi esittää, on: mitä minä haluan? Mitkä ovat tärkeimpiä arvojani, mistä nautin? Milloin olen parhaimmillani? Opettelen tätä jatkuvasti, eikä se ole aina helppoa, ei varsinkaan väsyneenä kiireen keskellä. Mutta kun edes yritän kirkastaa arvojani itselleni, en joudu niin helposti takaisin samaan vanhaan putkeen.

7. Opettele olemaan tekemättä mitään. Rentouttavaksikin tarkoitettu tekeminen saattaa perfektionistin käsissä taipua yhdeksi suorittamisen muodoksi. Koko arki voi lipsahtaa ohjelmoiduksi. Juoksuun tulee kilometritavoitteet, joogassa pitää venyä yhtä mutkalle kuin naapurimattolainen.

Meditaatiokaseteilla ja zen-kursseilla on paikkansa, mutta et välttämättä tarvitse niitä. Minä olen opetellut mahduttamaan arkeen tekemistä, jota ei yksinkertaisesti voi suorittaa. Lähimmäs pääsen luontokävelyillä, lukemalla, rennolla yhdessäololla puolison tai hyvän ystävän kanssa. Leppoisa asenne siirtyy herkemmin myös muuhun tekemiseen, kun sitä harjoittelee turvallisella alustalla, ilman tulostavoitteita.

Kun siis alat päästä takaisin jaloillesi, varo, ettet heti täytä elämääsi ja mieltäsi ohjelmalla, ärsykkeillä, touhottamisella. Muuten ketju on taas valmis. Kun opettelet kalenterin tyhjentämistä nyt, kiität myöhemmin.

8. Luovu sanoista ”pakko” ja ”kiire”. Muistan ikuisesti yhden maagisen hetken, ehkä viikkoa ennen kun jäin pois koulusta. Tuskailin lähestyviä deadlineja: miten ehdin, kun en jaksa loppuun ensimmäistäkään? Yhtäkkiä stressin keskellä sisäistin sen: minun ei ole mikään pakko. Pakko oli mieleni luoma tarina, hallinnan keino, joka piti minua niin tiukasti otteessaan, että aloin uskoa siihen. Enkä vain uskoa, vaan elin sitä todeksi.

Samanlainen loukko on kiire. Jos jatkuvasti tuskailee elämänsä hektisyyttä, tulee samalla luoneeksi kiirettä. Mielen tarina muuttuu eläväksi. Totta kai on myös oikeaa kiirettä: jos on myöhästymässä lentokoneesta, kannattaa juosta. Mutta jos ei ole pakko, kannattaa kävellä tahallisen verkkaisesti.

Kokeile, mitä tapahtuu, jos kehität pakolle ja kiireelle vastatarinan, alkuun vaikka vaihdat sanojen tilalle toiset, lempeämmät vastineet. Alatko hiljalleen rauhoittua?

9. Muista, että et ole ainoa. Uupumus ja vaativuus kaventaa loppuunpalaneen näkökentän. Voi olla, että kaikki lähipiirissä vaikuttavat menestyviltä suorittajilta. Oma habitus tuntuu laiskalta vätykseltä, joka epäonnistuu aina ja josta ei ikinä tule mitään. Väsynyt mieli tekee tepposet: se liioittelee ja vähättelee, muuttaa maailman mustavalkoiseksi.

Toisaalta olemme taitavia esittämään terveitä ja elinvoimaisia, vaikka meillä kaikilla on särömme ja ongelmamme. Se 60 tunnin työviikkoa tekevä tuttavakaan ei välttämättä ole niin tasapainoinen ja virkeä kuin miltä ulospäin näyttää.

10. Takapakit ovat sallittuja. Et ole uupunut yhtäkkiä, vaan taustalla on usein kuukausien tai jopa vuosien kasautunut stressi. Paraneminenkaan ei tapahdu sormia napsauttamalla. Hyvät ja huonot jaksot vaihtelevat, mutta hyviä päiviä alkaa vähä vähältä olla enemmän. Se on pitkä, poukkoileva tie.

Sairausajatuksetkin saattavat palata vielä vuosien päästä. Ole niille armollinen. Jos huomaat taas väsähtäväsi tai äänen päässäsi kutsuvan sinua laiskaksi vätykseksi, älä pelästy. Olennaista ei ole se, millaisia ajatuksia mielessäsi liikkuu, vaan se, mitä niille teet.

Kaiva kutsumus esiin hartiavoimin

Tänä keväänä tapahtui kaksi suurta asiaa. Täytin eilen 26. Olen siis virallisesti lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Ja valmistuin maisteriksi.

jennijapanissa

Vielä muutama vuosi sitten näin painajaisia tästä elämänvaiheesta. En tahtonut ajatella elämää opiskelijastatuksen jälkeen. Takerruin alennushintaisiin lippuihin ja halpoihin lounaisiin. Opiskelijakortin valokuva himmeni, mutta tuore lukuvuositarra kiilteli lohdullisesti.

Ajauduin lukemattomiin keskusteluihin työelämän murroksesta. Jokainen niistä tuntui inhottavasti vatsanpohjassa. Monet päätyivät samaan lohdutukseen: Onneksi sinulla on vielä tuo koulu.

Teki mieli esittää jatkokysymys: Entä sitten, kun ei enää ole? Lounasseuraa, työpöydällä kummittelevaa gradutiedostoa? Luentosalia, johon suunnata viisitoista yli?

Mitä sitten teen? Kuka sitten olen?

Nyt tuo hetki on tullut. Kesätöitä pariksi kuukaudeksi, mutta siitä eteenpäin tyhjä paperi. Ja kas: tämä ei ole yhtään hassumpaa. Lusin painajaiseni turhaan. Tunne on yllättävä ja uusi, sillä epävarmuus on ollut minulle puolet elämästäni kirosana.

Kun aloitin yliopiston 19-vuotiaana, tiesin vain, että tahdon kirjoittaa. Moni uteli, miksi juuri toimittajaksi. Vastasin aina anekdooteilla: kuinka ala-asteella kouluaineeni täyttivät kokonaisia vihkoja. Monen vanhan muistikirjani takakannessa on merkintä Jatkuu seuraavassa.

Jo toisena opiskeluvuotena itsevarmuus alkoi rakoilla. Möröllä oli nimikin: Pakollinen harjoittelu. Hain hätäisesti työpaikkoihin, joihin kaikki opiskelukaveritkin halusivat. Oma tahtoni sekoittui täydellisesti CV-merkintöihin ja harjoitustoimituksen mateleviin päiviin, joina kaikki odottivat samaa puhelua.

Pääsin muutamaan haastatteluun, mutta jäin kerta toisensa jälkeen rannalle.

Se siitä, totesin. Ei tämä ole minun juttuni, päättelin.

Onneksi maltoin vetää henkeä, odottaa vuoden ja uusintakierroksen. Kun en enää kilpaillut samoista paikoista tuttujeni kanssa, sain etäisyyttä miettiä, mitä itse tahdon. Pääsin työhaastatteluun, jossa tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä, varmalta. Siltä, että olen oikeassa paikassa tekemässä juuri sitä, mitä haluankin tehdä. Sain paikan. Luottamus palasi hiljalleen.

Kun valmistuminen läheni, ovelle koputti uusi mörkö: toimitusten yt-neuvottelut. Irtisanomisuutiset alkoivat ripotella vähitellen ja yltyivät kaatosateeksi. Moni lahjakas kollega jäi tyhjän päälle. Se tomutti vaivalla kootut luottamuksen rippeet avaruuteen. Onko tästä haaveesta mihinkään?

Aloin epäröidä uudelleen. Tekaisinko koko ammattiunelman päästäni?  Ratsastinko romanttisella mielikuvalla siitä ala-asteen tytöstä, joka kirjoitti hajareisin huoneensa lattialla kuusi tuntia putkeen? Olisiko pitänyt ajatella käytännöllisemmin?

Löydänkö ikinä paikkaani?

Tein valehtelematta varmaankin viisikymmentä ammatinvalintatestiä. Selasin aikuiskoulutuksia, stipendiohjelmia, alanvaihtajien haastatteluja, jatkotutkintoja ulkomailla. Mieleni janosi selkeyttä, mutta mitä pidempään selailin, sitä enemmän hämmennyin.

Samalla ihailin tuttaviani, jotka kiipesivät jo polvenkorkuisina tuoleille laulamaan ja liukuivat suoraa pedattua mäkeä ammattiesiintyjiksi. Ja toisaalta niitä, jotka ostivat ylioppilasjuhlien lahjarahoilla menolipun Chileen ja miettivät vasta perillä elämäänsä eteenpäin.

Vasta hiljalleen olen alkanut ymmärtää, että nuo ihmiset ovat puoliksi oman mieleni tuotosta – ja puoliksi yhteiskunnan, jossa kutsumusta ja syntymälahjakkuutta arvostetaan suhteettoman paljon.

Tarvitsin tämän hetken, valmistumisen ja tauon suunnitelmista. Tarvitsin tyhjän horisontin, jotta ymmärsin.

En tarvitse enää yhtäkään testiä enkä kysymystä. Tarvitsen tekoja.

Kutsumus ei ole mikään ihmisyyden pyhin ydin, jonka vain rohkeimmat ja lahjakkaimmat osaavat intuitiollaan kaivaa esiin. Kutsumus on annos intohimoa, pari synnynnäistä taipumusta, nippu harjoittelua ja runsaasti yritystä ja erehdystä. Kutsumuksia voi olla monta. Ne ovat summa sisäistä halua, ulkoista painetta ja elettyä elämää.

Pitäisikö minun perustaa blogi? Olisinko hyvä joogaopettaja? Osaisinko kirjoittaa kirjan? Yksikään noista kysymyksistä ei ratkea itsestään. Sisäänpäin kääntyminen on tärkeää, mutta liika-annoksina se tekee sekopäiseksi. Ennemmin tai myöhemmin on avauduttava maailmalle ja pyydettävä siltä vastauksia.

Harhailu on hyvästä. Ahdistus kertoo siitä, että on avoin ja kosketuksissa omiin arvoihinsa. Usein juuri se, mitä tahdomme palavimmin, tekee eniten kipeää, sillä paineet onnistua ovat niin suuret.

Tartu siis polttavimpiin kysymyksiin, katso niitä läheltä. Sen jälkeen tee niillä jotain käsinkosketeltavaa. Kasvata yhdestä alusta toinen. Anna tärkeimmän kirkastua ja päästä muu menemään. Sykkeen kiihtyminen kertoo, että lähestyt oikeaa.

Ihmiselämä on tarina, joksi päähenkilö sen kirjoittaa. Minä en tahdo kirjoittaa tarinaa, joka on pelkkää päähenkilön sisäistä monologia.

Minä tahdon kirjoittaa tarinan, jossa on kokeiluja, erehdyksiä, putoamisia ja suunnanvaihdoksia.