Syrjässä on kevyempi hengittää

syksynennaama

Miten voi olla joskus yksinäinen, vaikkei ole yksin? Vaikka on ystäviä, perhettä, parisuhde? Vaikka osallistuu keskusteluihin, nauraa, viestittelee, hyväksyy kaveripyyntöjä, kättelee, jakaa kuvia, kommentoi, näyttää ulospäin ihan samalta kuin muutkin?

Moni on ihmetellyt sitä, minä itsekin.

Kyllä se on mahdollista, sillä se ei ole pelkkää yksinäisyyttä. Se on kaiken läpäisevä tunne siitä, ettei ole koskaan oikein kuulunut mihinkään. On mukana, mutta kuitenkin millin verran ulkopuolella. Tunne, joka on jatkunut aivan lapsuudesta, ehkä jo päiväkodista mutta viimeistään koulusta, eikä ehkä koskaan täysin katoa.

Mutta ei sen tarvitsekaan.

Se tuntuu siltä, että on jatkuvasti hiukan väärässä paikassa, nauraa eri kohdassa kuin muut, on aina aavistuksen kömpelö eleissään ja sanoissaan, ei seuraa niitä sarjoja joita pitäisi, on aina joko myöhässä tai ajoissa mutta ei koskaan tasan. Ettei koskaan ole yhtä itsenäinen tai rohkea tai hauska kuin muut.

Toisinaan se tuntuu siltä, että sanoo jotain, mitä ei siinä kohdassa olisi kuulunut, rikkoo keskustelun soljuvuuden, kääntää huomion vahingossa itseensä. Ja mitä enemmän omaa ajoitustaan analysoi, sitä syrjempään tuntee muista ajautuvansa.

Tekee mieli väistellä isoja tiloja ja ihmismassoja, joita ei pysty sulkemaan kerralla oman näkökenttänsä sisään ja käsittämään. Sillä tuntuu aina siltä kuin huone ei olisi täynnä ihmisiä vain energiakenttiä, toiset hylkiviä toiset puoleensavetäviä, ja itse on yksikkö joka poukkoilee kömpelösti seassa, ei huomiota herättävän erilainen, mutta kuitenkin niin eri paria, ettei solahda ja kiinnity luontevasti mihinkään. Joukossa, mutta välissä.

Joku saattaa tulla kysymään, viihdynkö, tai mitä kuuluu, tai mistä tulen, ja minä vastaan hymyillen ja asiaankuuluvasti, mutta tarkkaavaisena, etten vaikuta kummalliselta tai tahdittomalta, ajatukseni ehkä jo siinä, miten hoidan poistumisen kun sen aika tulee, mihin liikun seuraavaksi, entä jos en kiinnity luontevasti mihinkään, jos koko loppuilta onkin tällaista? Väsyneenä annan itselleni luvan olla hyppäämättä mukaan kelaan ja kuuntelen mieluummin. Annan itselleni hengähdystauon.

Joskus se saa miettimään, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

En muista, milloin kaikki alkoi vähitellen muuttua helpommaksi. Ehkä silloin, kun julkaisin ensimmäisen tekstin introverttiudesta? Ehkä se oli yksi sysäys.

Mutta paljon suurempi mullistus oli se, kun tapasin ensimmäisen kerran ihmisen, joka näytti tarkkailevan kaikkea ympärillään ja samalla vielä itseäänkin, istui seinän luona, joukossa mutta kuitenkin välissä. Ja kun juttelin hänelle, näin hänen silmissään omani ja ymmärsin: ei siinä ole mitään väärää, että katsoo hiukan syrjästä. Emme me kaikki voi olla keskellä – muuten siellä tulisi ahdasta.

Aavistuksen sivussa on sitä paitsi paljon kevyempi hengittää ja kiinnostavampaa tarkkailla.

Kun lakkasin pyrkimästä pois ulkopuolisuuden tunteesta, annoin sen vain olla, harteiltani haihtui kilo.

Yhtäkkiä huomasin, etten enää olekaan syrjässä. Sillä on muitakin, jotka katsovat maailmaa vähän sivusta, aina myöhässä tai ajoissa, tarkkailevat herkeämättä, uupuvatkin. Pohtivat, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

Ei se ole, kun löytää toisen samanlaisen, ja samalla itsensä.

Riittämätön ihminen – riittämätön, ihminen?

Dress Beach Happiness Woman Sunrise Silhouette

”Tuntuuko sinusta ikinä siltä, että pitäisi olla vielä enemmän?”

Tapasin yhtenä päivänä hyvän tuttuni monen kuukauden tauon jälkeen ja menin hiljaiseksi yllättävästä kysymyksestä.

Oikeasti teki mieli huudahtaa: voi kyllä tuntuu, useinkin, et ole yksin!

Esimerkiksi tänään asuntonäytössä, joka oli pullollaan ihmisiä. Tuo, tuo ja tuo näyttävät ihan täydellisiltä vuokralaisilta! Eivät ne minua valitse… Mitättömistä yksityiskohdista kasvoi yhtäkkiä valtava pyörä. Valkoiset kissankarvat housuissani, pari pikkuryppyä bleiserin etumuksessa.

Voi kyllä, minun teki mieli sanoa – poden riittämättömyyden pelkoa säännöllisesti. Se vuotaa töihin ja vapaalle tunteena siitä, että aina pitäisi tehdä vähän enemmän. Käydä useammin vanhempien luona. Somettaa vähemmän. Syödä enemmän kasviksia. Tutustua ahkerammin uusiin ihmisiin. Jopa pitkäaikaisessa parisuhteessa iskee välillä epäilys, olenko tarpeeksi.

Silti samaan aikaan tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat jotenkin valmiimpia itsensä kanssa ja kohtaamaan maailman. Riittävämpiä itselleen.

Juuri siksi minun teki mieli huokaista tuttavalleni helpotuksesta. Et ole yksin.

En ole yksin.

Pari viikkoa sitten haastattelin erästä psykologia juttua varten. Puhuimme hallinnan tunteesta ja hän sanoi jotain, mikä on mietityttänyt minua jo monta päivää:

”Tyytymättömyys itseen on universaali ihmisyyteen kuuluva tunne. Mutta olemme varsin kehnoja tulemaan toimeen tuon tunteen kanssa.”

Juuri siksi etsimme kompensaatiota. Teemme aina töitä vähän pidemmälle iltaan, laihdutamme aina muutaman kilon enemmän, käyttäydymme ja pukeudumme aina vähän huolitellummin. Koska pelottaa olla keskeneräisyyden kanssa.

Pelottaa kysyä: olenko tarpeeksi?

Hiljattain luin Pupulandia-blogin mainion kirjoituksen siitä, miltä burn out tuntuu, ja löysin siitä paljon tuttua. Vaikka tekisi pitkää päivää, tuntuu, että aina pitäisi olla hiukan tehokkaampi, venyä vielä milli, saada vielä vähän aikaiseksi.

Psykologin sanat saivat minut miettimään riittämättömyyttä ihan toisesta vinkkelistä. Tarpeeksi on tunne eikä mikään konkreettinen etappi, jonka saavuttaa tekemällä enemmän, enemmän, enemmän.  Puskemalla ja puskemalla ajautuu vain kauemmas, alkaa vaatia itseltään yhä lisää. Ei enää pääse irti roolistaan ja lopulta uupuu.

Tekemällä ei tule riittäväksi, vaan päästämällä irti. Lähtemällä ajoissa kotiin ja jättämällä aivot tuulettumaan seuraavaan päivään.

Mitä useammin joku on raottanut minulle aitoja tunteitaan, sitä selkeämmin olen alkanut nähdä väläyksiä siitä, mitä valmiiksi hiotun kuoren alla todellisuudessa on: rykelmä toisiinsa sotkeentuneita, päättelemättömiä langanpätkiä, joita yritämme tunkea piiloon kankaan sisään koska pelkäämme niin, että ne pilaavat vaikutelman.

Me kaikki – tai ainakin niin moni meistä, ettei ikinä uskoisikaan – kammoamme omaa vajavaisuuttamme. Miten valtavaa helpotusta yksin siitä tiedosta voikin saada.

Sillä se, että on valmis, ei lopulta merkitse yhtään mitään. Vaan se, että uskaltaa kohdata maailman langanpätkät toisiinsa sotkeentuneina. Ja se on ihan riittävästi.

Ystävälle, taakalle

hughughug

Kuinka usein oletkaan aloittanut keskustelun niillä sanoilla.

”Anteeksi, että olen taakka.”

Hartiasi painuvat, katseesi suuntaa ohitseni alaviistoon, koko olemuksesi pyytelee anteeksi.

En oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa. Vaikka kuinka todistelisin, että olen tässä, valmiina kuuntelemaan, tuntuu, että puhun tyhjälle seinälle. Ääneni palaa kaikuna.

Tahtoisin istuttaa sinut alas, laskea kädet harteillesi ja saada sinut katsomaan suoraan silmiin:

Sinä et ole taakka.

Enemmän kärsin siitä, kun näen sinun pinnistelevän. Jokaisesta eleestäsi paistaa läpi, kuinka paljon mielesi tekee avautua, mutta et uskalla. Niin ankarasti omatuntosi pidättelee. Väittää, että olet vaivaksi, että minulla on omatkin asiani mietittävänä.

Totta kai minulla on omatkin asiani. Juuri niistä ammennan, kun jaat minulle palan elämääsi.

Ihan kaikkea en tietenkään jaksa. Kuuntelen huolesi mielelläni kerran ja toisenkin, mutta kymmenennen identtisen sananvaihdon kohdalla saatan kysyä, oletko ihan oikeasti vielä valmis siirtymään eteenpäin. Onko minusta apua, vai autanko sinua vain pyörittämään vanhaa kelaa?

Älä siis loukkaannu, jos koetan varovasti ohjata sinua sivuraiteelle, vaihtamaan sanamuotoja.

En voi puhaltaa murheitasi pois, mutta voin ottaa kädestä, auttaa sinua kipuamaan rinteelle, jotta voit tarkastella ongelmaasi korkealta. En yritä päteä – yritän vain saada sinut näkemään toisen vaihtoehdon, jotta vanha kela ei vetäisi sinua mukanaan syövereihin. Vaikka en aina onnistu, anna minun yrittää.

Se on ainoa ehtoni.

Mutta älä suotta pyytele anteeksi. Kysy mieluummin: Onko nyt hyvä hetki?

Tarvitsen hengähdystaukoja, jotta voin olla läsnä täydesti. Anna siis niitä minulle. Jos en muista pyytää, kysy välillä.

Kun sen teet, sinun ei ikinä tarvitse pyytää anteeksi.

Saatan olla väsynyt keskustelumme jälkeen. Älä säikähdä, vaikka keskittymiseni herpaantuisi hetkeksi ja huoahtaisin painavasti. Voipumus kertoo vain, että olen kuunnellut tarkkaavaisesti.

Sinulla on taakka, mutta sinä et ole taakka.

Jos kutsut itseäsi noin rumasti, pelkään, että alat hiljalleen muuttua kutsumanimesi kaltaiseksi. Kohta et enää pysty näkemään itseäsi minään muuna kuin energiasyöppönä, enkä lopulta pysty minäkään.

Muista, miksi olet alun perin päästänyt minut elämääsi.

Koska sinä olet ystävä ja minä olen ystävä. Se on ainutlaatuinen symmetria, johon ei mahdu taakkoja, energiasyöppöjä eikä pätijöitä. Vain rakkautta.

Muista, että minäkin saan paljon siitä, että luotat.

Puhuessamme minusta tuntuu usein siltä, että juuri tämä on lähinnä elämän tarkoitusta: kun saa ammentaa omastaan ja helpottaa sillä jonkun toisen taistelua.

Kiitos, että uskallat olla auki.

Kiitos, että annat minulle tilaisuuden olla ihminen.