Syrjässä on kevyempi hengittää

syksynennaama

Miten voi olla joskus yksinäinen, vaikkei ole yksin? Vaikka on ystäviä, perhettä, parisuhde? Vaikka osallistuu keskusteluihin, nauraa, viestittelee, hyväksyy kaveripyyntöjä, kättelee, jakaa kuvia, kommentoi, näyttää ulospäin ihan samalta kuin muutkin?

Moni on ihmetellyt sitä, minä itsekin.

Kyllä se on mahdollista, sillä se ei ole pelkkää yksinäisyyttä. Se on kaiken läpäisevä tunne siitä, ettei ole koskaan oikein kuulunut mihinkään. On mukana, mutta kuitenkin millin verran ulkopuolella. Tunne, joka on jatkunut aivan lapsuudesta, ehkä jo päiväkodista mutta viimeistään koulusta, eikä ehkä koskaan täysin katoa.

Mutta ei sen tarvitsekaan.

Se tuntuu siltä, että on jatkuvasti hiukan väärässä paikassa, nauraa eri kohdassa kuin muut, on aina aavistuksen kömpelö eleissään ja sanoissaan, ei seuraa niitä sarjoja joita pitäisi, on aina joko myöhässä tai ajoissa mutta ei koskaan tasan. Ettei koskaan ole yhtä itsenäinen tai rohkea tai hauska kuin muut.

Toisinaan se tuntuu siltä, että sanoo jotain, mitä ei siinä kohdassa olisi kuulunut, rikkoo keskustelun soljuvuuden, kääntää huomion vahingossa itseensä. Ja mitä enemmän omaa ajoitustaan analysoi, sitä syrjempään tuntee muista ajautuvansa.

Tekee mieli väistellä isoja tiloja ja ihmismassoja, joita ei pysty sulkemaan kerralla oman näkökenttänsä sisään ja käsittämään. Sillä tuntuu aina siltä kuin huone ei olisi täynnä ihmisiä vain energiakenttiä, toiset hylkiviä toiset puoleensavetäviä, ja itse on yksikkö joka poukkoilee kömpelösti seassa, ei huomiota herättävän erilainen, mutta kuitenkin niin eri paria, ettei solahda ja kiinnity luontevasti mihinkään. Joukossa, mutta välissä.

Joku saattaa tulla kysymään, viihdynkö, tai mitä kuuluu, tai mistä tulen, ja minä vastaan hymyillen ja asiaankuuluvasti, mutta tarkkaavaisena, etten vaikuta kummalliselta tai tahdittomalta, ajatukseni ehkä jo siinä, miten hoidan poistumisen kun sen aika tulee, mihin liikun seuraavaksi, entä jos en kiinnity luontevasti mihinkään, jos koko loppuilta onkin tällaista? Väsyneenä annan itselleni luvan olla hyppäämättä mukaan kelaan ja kuuntelen mieluummin. Annan itselleni hengähdystauon.

Joskus se saa miettimään, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

En muista, milloin kaikki alkoi vähitellen muuttua helpommaksi. Ehkä silloin, kun julkaisin ensimmäisen tekstin introverttiudesta? Ehkä se oli yksi sysäys.

Mutta paljon suurempi mullistus oli se, kun tapasin ensimmäisen kerran ihmisen, joka näytti tarkkailevan kaikkea ympärillään ja samalla vielä itseäänkin, istui seinän luona, joukossa mutta kuitenkin välissä. Ja kun juttelin hänelle, näin hänen silmissään omani ja ymmärsin: ei siinä ole mitään väärää, että katsoo hiukan syrjästä. Emme me kaikki voi olla keskellä – muuten siellä tulisi ahdasta.

Aavistuksen sivussa on sitä paitsi paljon kevyempi hengittää ja kiinnostavampaa tarkkailla.

Kun lakkasin pyrkimästä pois ulkopuolisuuden tunteesta, annoin sen vain olla, harteiltani haihtui kilo.

Yhtäkkiä huomasin, etten enää olekaan syrjässä. Sillä on muitakin, jotka katsovat maailmaa vähän sivusta, aina myöhässä tai ajoissa, tarkkailevat herkeämättä, uupuvatkin. Pohtivat, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

Ei se ole, kun löytää toisen samanlaisen, ja samalla itsensä.

Olet vahvempi kuin mielesi uskottelee

couplejoo

Joitakin vuosia sitten äitini vasemman käden etusormi alkoi vapista. Hiljalleen vapina levisi. Parkinson tuntui suussa niin pelottavalta, etten uskaltanut edes ajatella saati sanoa sitä. Tuntui, että elämä loppuisi, jos läheiseni sairastuisi vakavasti.

En pysynyt hetkeäkään kiinni nykyisyydessä. Mielikuvitukseni pomppasi suoraan tulevaisuuden pahimpaan kauhuskenaarioon, jossa en nähnyt muuta kuin sairautta. En selviäisi siitä, mieleni sanoi.

Mieleni on kova kertomaan mielipiteitä siitä, millainen olen ja miten tulen reagoimaan. Olen krooninen vatvoja. Tällaisissa tilanteissa en pärjää. Mielen vika on vain se, että se usein värittää menneisyyttä ja ennakoi pieleen. Onneksi.

Yhtenä tämän vuoden huhtikuisena iltapäivänä isä soitti. Auto hurisi tasaisesti taustalla, kun isä kertoili, kuinka hän ja äiti olivat kierrelleet ympäriinsä, olivat juuri tulossa kesämökiltä. Ja että neurologin diagnoosiksi varmistui tänään juuri se, mitä oli odotettu.

Itkin hiukan, mutta en ollut surun enkä järkytyksen murtama. Vähän jopa hätkähdin, kun ei tullutkaan suurempaa purkausta, jota olin pari vuotta odottanut.

Olin pelännyt itse diagnoosia, mutta yhtä lailla omaa ja läheisteni reaktioita. Olin pelännyt pelkoa itse, koska mieleni oli syöttänyt minulle koko ikäni samaa tarinaa: Sinähän olet niin toivoton murehtija, ettet kestä paineita.

Kesä on edennyt jo lähelle loppuaan. Tulevaisuus vilkkuu totta kai välillä mielessä, mutta en aktiivisesti vatvo. Mielen tarina ei vastannut totuutta.

Päivä kerrallaan voi kuulostaa tyhjältä sanaparilta, kun sitä käyttää lohdutuksena pahimman pelon keskellä. Varsinkin kun mieleni oli koko ikäni väittänyt minulle, etten osaa elää päivä kerrallaan. Olin ajatellut, että minun pitäisi muuttaa jotenkin persoonaani, jotta oppisin olemaan murehtimatta.

Nyt huomaan, ettei mieleni kertonut koko totuutta. Ei tarvinnut muuta kuin kohdata itse pelko, ja tarinaa ei enää tarvittu, elämä astui tilalle.

Nyt todella tuntuu, että elämä etenee niin, päivä kerrallaan.Välillä tekee pahaa ja tulee huoli vanhempieni puolesta, mutta seuraavana hetkenä saatan istua kesämökin laiturilla ja tuntea aivan yhtä intensiivistä onnea kuin ennenkin. Ehkä jopa hitusen intensiivisempää.

Paremminkin voisi olla, mutta koskapa ei?

Päivä kerrallaan. Se on pohjimmiltaan paras tapa pyristellä irti mielen valheellisista tarinoista.

Olen turhautunut lukemattomia kertoja, jos asiat eivät ole menneet niin kuin olisin toivonut. Selviytymistarinat on usein paketoitu niin suoraviivaisiksi, että niistä tulee suorituspaineita: vaikka matkalla olisi mutkiakin, edetään pimeästä valoon. Samalla herkästi unohtuu se, ettei tosielämän selviytyminen aina seuraa mitään kaavaa. Ei siinä ole aina edes päätepistettä, ei ainakaan lähistöllä. Selviytyminen on joskus tasaista, epäkiitollista puurtamista. Sellaista ei ole helppoa paketoida tarinaksi.

Ehkä selviytymistarinaa ei määritäkään se, pääseekö loppupisteeseen, vaan se, jaksaako tarpoa eteenpäin, vaikka kuulee outoja ääniä joita ei ymmärrä ja vaikkei näe, mihin astuu.

Päivä kerrallaan.

Siinä ei ole mitään masentavaa, ei luovuttamista. Se tarkoittaa vain, että mieli on ihmeellisen vahva ja tositilanteessa se jaksaa paljon enemmän kuin se meille etukäteen uskottelee. Onneksi.

Mielessäni on viime päivinä pyörinyt  ajatelma:

Jos laskeudut toisen mukana kaivoon, muista ottaa mukaan tikkaat.

Se kiteyttää jotain olennaista selviytymisestä ja empatiasta. Ettei pitäisi murehtia toisen puolesta niin, että sairastuu itsekin, vaan edustaa pikemminkin toista näkökulmaa. Pitäisi olla esikuva, joka näyttää, ettei vajoaminen ole ainoa vaihtoehto. Silloin pysyy ainakin itse pinnalla eikä uppoa tarinoihin.

Mieleni ei ole ikinä vaivautunut kertomaan minulle, että minulla on tikkaat. Se on vimmaisesti väittänyt, että tikkaat ovat hukassa tai vaikka löytäisinkin ne, en jaksaisi omin voimin pystyttää niitä.

Silti tikkaat ovat ilmestyneet aina jostain. Tuntuu, että minulla on ne nytkin.

Mitä äitini on opettanut minulle sairastamisesta

Rakas äiti,

Olet opettanut minulle paljon:

Tekemään elämässä valintoja intohimon ja kiinnostuksen perusteella, vasta sitten miettimään rahaa.

Pitämään ystävistä ja perheestä kiinni, sillä ne ovat arvokkainta, mitä saamme.

Halaamaan.

Mutta tärkein opetus kaikista on se, ettei elämässä voi kamalasti hallita mitään. Varsinkaan toista ihmistä.

Kun sairastuit, olin nuori. Ehkä yhdeksän, ehkä kaksitoista, en oikein muista. Sen sijaan muistan raskaan hiljaisuuden, jota en osannut pukea sanoiksi saati murtaa. Eikä osannut kukaan muukaan. Opitut lohdun sanat tuntuivat liian kepeiltä ja yritetyiltä. Äänesi sohvan pohjalla oli kuin kuiskaus; se ei kantanut hiljaisuuden yli.

Hiljaisuus tuli nopeasti ja varkain, enkä ymmärtänyt mistä. Se pelotti ja turhautti.

Mihin äiti oli mennyt?

Muistan harmaat päivät ja kuukaudet, jotka sekoittuivat toisiinsa. Sen, kuinka kiersimme isän kanssa lähimarketin hyllyjä ja mietimme, mikä sinua tänään piristäisi eniten. CD-levy? Konvehtirasia? Yritimme kymmeniä kiertoteitä hiljaisuuden ympäri. Kerran se oli halaus, toisen kerran kimppu punaisia ruusuja ruokahuoneen pöydällä.

Sait toimivat lääkkeet ja elinvoimasi takaisin. Masennus väikkyi taustalla, samoin paniikkikohtaukset, mutta pärjäsit. Totuin siihen, että lomamatkalla piti palata nähtävyyksiltä nopeasti takaisin asuntoautoon. Totuin siihen, että ravintolaan ei lähdetty silloin kun oli suunniteltu, vaan sitten toiste, kun sydän ei hakkaa niin kamalasti. Purin huulta, jotta elämä säilyisi sellaisena, pärjäämisenä.

Totuin siihen, että kehuit usein meitä, lapsiasi, mutta itsestäsi et sanonut oikeastaan koskaan mitään hyvää. Kun lauloit kauniin herkällä äänellä kotikaraokea, sanoit, ettet osaa laulaa. Kun näytit siskostani maalaamaasi, ilmiömäisen näköistä muotokuvaa, sanoit, ettet osaa maalata. Kun terapeuttisi kehui kirjoittajanlahjojasi, olit aidon hämmästynyt.

Olen tottunut, koska on ollut pakko. Silti turhautuminen ei koskaan lakkaa, eikä huoli. Yksikään päivä ei kulu ilman, että miettisin, mitä sinulle kuuluu. Voitko hyvin, huonosti vai jotain siltä väliltä? Tiedätkö itsekään? Kun puhumme puhelimessa, saatat nauraa hyväntuulisesti, ja kun tulen kahden tunnin päästä käymään, saatan löytää sinut sängyn pohjalta. Silloin raskas hiljaisuus palaa ja jokainen sana tuntuu liian kepeältä ja yritetyltä.

Nyt kun olen aikuinen, hiljaisuus ei tunnu enää hahmottomalta massalta. Se on saanut nimen. Vieläkään en osaa tehdä sillä mitään, ja se turhauttaa. Mielessäni on miljoona vuorosanaa, jotka on tarkoitettu auttamaan ja parantamaan mutta jotka silti ovat niin tyhjänpäiväisiä: Huomaatko, kuinka sinulla on taipumus ajatella mustavalkoisesti. Tiesitkö että meditoimalla voi parantaa oloa todella paljon. Turvauduit taas samaan haitalliseen puolustusmekanismiin. 

Vaikka käyttäisin kerralla kaikki vuorosanani, en pystyisi parantamaan sinua.

Sanotaan, että läheisen tehtävä on olla olkapää. Mutta niinä hetkinä, kun jokainen sana on väärä, jäsenistäni katoaa voima. Usein ajattelen, kuinka mieluusti ottaisin palan hiljaisuudesta itselleni, jotta voisin tehdä sillä jotain.

Rakas äiti. Olet opettanut iloitsemaan pienestä. Lopultahan elämässä ratkaisee se, huomaako valoisat hetket. Niinä hetkinä puhut kaupungille lähtemisestä, uusien vaatteiden tilaamisesta. Hymyilet ja vitsailet niin, etten minä ajattele huomiseen enkä edes tunnin päähän, vaan olen kanssasi nyt ja tässä.

Niinä hetkinä ymmärrän, etten tarvitse yhtäkään vuorosanaa enkä ruusua, kiertotietä enkä jäänmurtajaa. Lähimmäs sinua pääsen, kun istun rauhassa. Kuuntelen, kun on tyyntä.

 

Teksti on julkaistu aiemmin Elämän kevät -blogissani.

%d bloggaajaa tykkää tästä: