Sinä et ole hyvä, huono etkä keskinkertainen

Lyhyet jalat. Pitkät jalat. 

Hyvä kirjoittaja. Huono kirjoittaja. 

Peruslaiska. Suorittaja.

Täynnä itseään. Liian vaatimaton.

Vaikeasti lähestyttävä. Helposti lähestyttävä. 

Minulle on sanottu elämässäni nuo kaikki asiat. Mikä on totta?

En ole saanut koskaan vastausta, sillä kysymys on väärä.

Tänään sain tuntemattomalta ihmiseltä palautetta, että kirjoitan sekavasti enkä selvästikään ymmärrä, mistä kirjoitan. Eihän tuntemattoman mielipiteillä ole arvoa eihän? Eihän sellainen satuta? Noin minä haluaisin ajatella.

Kirjoittaminen on alue, jossa tunnen yleensä oloni varmaksi. Se on työni, mutta myös tapa, jolla ilmaisen itseäni luontevimmin, osa identiteettiäni. Jos se vietäisiin minulta pois, minusta lähtisi samalla iso palanen. Ja kyllä, siksi palaute satutti.

Olen tottunut sellaiseen kritiikkiin, joka kohdistuu asiaan. Ilman palautetta ei kehity. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, että olisi helppoa ottaa vastaan kommentteja, jotka kyseenalaistavat kyvyn täysin. ”Älä ota sitä vakavasti” on tavallaan hyvä neuvo, mutta helposti vähättelevä – miten voisin olla ottamatta vakavasti jotain itselleni niin tärkeää?

Kysyin ensin itseltäni: puhuiko hän totta? Kunnes muistin taas, että kysymys on väärä.

Pari vuotta sitten eräs suhteellisen tunnettu professori sanoi minulle kurssin yhteydessä, että en osaa kuljettaa tarinaa, teen alkeellisia virheitä ja minun kannattaisi käydä kirjoituskurssilla. Minulla oli alan työkokemusta jo useamman vuoden ajalta, eli hän ei sanonut kritiikkiään vain kurssilaiselle, vaan myös tulevalle ammattilaiselle. Tapaamisen jälkeen olin hetken aivan rikki ja kyseenalaistin itsekin osaamiseni.

Vuotta myöhemmin graduni palautteessa luki: kauttaaltaan poikkeuksellisen sujuvaa proosaa ja harvinainen kielen taju. 

Kumpi on totta?

Molemmat, ja ei kumpikaan. Juuri siksi kysymys on väärä.

Annamme itsellemme ja toisillemme jatkuvasti määritelmiä. Olemme hyviä tai huonoja kirjoittajia, ystäviä, tanssijoita, vanhempia, uimareita… pitkiä tai lyhyitä, nuoria tai vanhoja, lahjakkaita tai lahjattomia, heikkoja tai vahvoja.

Jakoviivat ovat yksi tapa selkeyttää todellisuutta, mutta eivät ne ole todellisuus itse. Me itse olemme monimutkaisia, määritelmien väleissä. Vain pienen palasen meistä voi pukea sanoiksi, sillä ne yksinkertaistavat aina liikaa.

Ymmärsin sen konkreettisesti, kun aloitin aikuisena sekä lauluharrastuksen että uimakoulun. Se, että ensi viikolla uin kymmenen metriä enemmän, ei tee minusta nyt huonoa ja ensi viikolla hyvää uimaria. Ja vaikka aloitin laulun verrattain myöhään, se ei tarkoita, että olisin huono tai joku toinen ei voisi pitää ääntäni hyvänä.

Harvemmin meillä on tapana takertua kehuihin ja määritellä niiden kautta itseämme. Mutta paha sana jää tiukasti mieleen. Jos se jää kiertämään kehää alitajunnassa eikä sitä koskaan tiedosta ja työstä, se voi muuttua todellisuudeksi. Silloin se lamaannuttaa ja estää tekemästä jotain, mistä ehkä nauttisi.

Vieläkin mieleeni saattaa joskus välähtää pelko, että en osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä tai että silmäni ovat häiritsevän lähellä toisiaan, tai että olen nolo tanssija tai vaikeasti lähestyttävä, sillä kaikki nämä asiat on joku sanonut minulle joskus. Mutta kun tiedostan, että ne ovat jonkun minulle antamia määritelmiä (osa itse vahvistamiani), voin päättää toimia toisin kuin tarina määrää.

Luovan kirjoittamisen kurssilla en uskaltanut lukea tekstejäni ääneen, mutta uimakouluun ja tanssitunnille uskaltauduin. Vanhasta tottumuksesta tietenkin odotin vain vahvistusta uskomuksilleni: että todellakin olen toivottoman lahjaton. Ensin tuntuikin siltä, sillä alku oli rämpimistä, kaukana onnistumisen elämyksistä.

Olisin helposti voinut jättää leikin siihen ja todeta, että olin oikeassa. Mutta jatkoin. Yritin toisen ja kolmannen kerran. En edelleenkään loistanut, mutta vanhat tarinat eivät toteutuneet. Huomasin, että kehityn.

Siksi teen kaikkea tuota: kirjoitan, uin, tanssin. Sillä tarinat määrittävät vain niin kauan, kuin niiden antaa määrittää itseään. Vasta kun alkaa elää tarinoiden välissä, huomaa, että ne kaikki voivat olla olemassa yhtä aikaa. Ja niistä jokaisella on yhtä paljon ja vähän merkitystä.river

Riittämätön ihminen – riittämätön, ihminen?

Dress Beach Happiness Woman Sunrise Silhouette

”Tuntuuko sinusta ikinä siltä, että pitäisi olla vielä enemmän?”

Tapasin yhtenä päivänä hyvän tuttuni monen kuukauden tauon jälkeen ja menin hiljaiseksi yllättävästä kysymyksestä.

Oikeasti teki mieli huudahtaa: voi kyllä tuntuu, useinkin, et ole yksin!

Esimerkiksi tänään asuntonäytössä, joka oli pullollaan ihmisiä. Tuo, tuo ja tuo näyttävät ihan täydellisiltä vuokralaisilta! Eivät ne minua valitse… Mitättömistä yksityiskohdista kasvoi yhtäkkiä valtava pyörä. Valkoiset kissankarvat housuissani, pari pikkuryppyä bleiserin etumuksessa.

Voi kyllä, minun teki mieli sanoa – poden riittämättömyyden pelkoa säännöllisesti. Se vuotaa töihin ja vapaalle tunteena siitä, että aina pitäisi tehdä vähän enemmän. Käydä useammin vanhempien luona. Somettaa vähemmän. Syödä enemmän kasviksia. Tutustua ahkerammin uusiin ihmisiin. Jopa pitkäaikaisessa parisuhteessa iskee välillä epäilys, olenko tarpeeksi.

Silti samaan aikaan tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat jotenkin valmiimpia itsensä kanssa ja kohtaamaan maailman. Riittävämpiä itselleen.

Juuri siksi minun teki mieli huokaista tuttavalleni helpotuksesta. Et ole yksin.

En ole yksin.

Pari viikkoa sitten haastattelin erästä psykologia juttua varten. Puhuimme hallinnan tunteesta ja hän sanoi jotain, mikä on mietityttänyt minua jo monta päivää:

”Tyytymättömyys itseen on universaali ihmisyyteen kuuluva tunne. Mutta olemme varsin kehnoja tulemaan toimeen tuon tunteen kanssa.”

Juuri siksi etsimme kompensaatiota. Teemme aina töitä vähän pidemmälle iltaan, laihdutamme aina muutaman kilon enemmän, käyttäydymme ja pukeudumme aina vähän huolitellummin. Koska pelottaa olla keskeneräisyyden kanssa.

Pelottaa kysyä: olenko tarpeeksi?

Hiljattain luin Pupulandia-blogin mainion kirjoituksen siitä, miltä burn out tuntuu, ja löysin siitä paljon tuttua. Vaikka tekisi pitkää päivää, tuntuu, että aina pitäisi olla hiukan tehokkaampi, venyä vielä milli, saada vielä vähän aikaiseksi.

Psykologin sanat saivat minut miettimään riittämättömyyttä ihan toisesta vinkkelistä. Tarpeeksi on tunne eikä mikään konkreettinen etappi, jonka saavuttaa tekemällä enemmän, enemmän, enemmän.  Puskemalla ja puskemalla ajautuu vain kauemmas, alkaa vaatia itseltään yhä lisää. Ei enää pääse irti roolistaan ja lopulta uupuu.

Tekemällä ei tule riittäväksi, vaan päästämällä irti. Lähtemällä ajoissa kotiin ja jättämällä aivot tuulettumaan seuraavaan päivään.

Mitä useammin joku on raottanut minulle aitoja tunteitaan, sitä selkeämmin olen alkanut nähdä väläyksiä siitä, mitä valmiiksi hiotun kuoren alla todellisuudessa on: rykelmä toisiinsa sotkeentuneita, päättelemättömiä langanpätkiä, joita yritämme tunkea piiloon kankaan sisään koska pelkäämme niin, että ne pilaavat vaikutelman.

Me kaikki – tai ainakin niin moni meistä, ettei ikinä uskoisikaan – kammoamme omaa vajavaisuuttamme. Miten valtavaa helpotusta yksin siitä tiedosta voikin saada.

Sillä se, että on valmis, ei lopulta merkitse yhtään mitään. Vaan se, että uskaltaa kohdata maailman langanpätkät toisiinsa sotkeentuneina. Ja se on ihan riittävästi.

”Tee kovasti töitä, niin et välttämättä saavuta unelmiasi”

perhoizet

”Kun teet kovasti töitä, pääset sinne minne haluat.”

Olen seurannut Saara Aallon matkaa Britannian X Factorissa ja ajatellut kahta asiaa.

Yhtäältä ihailen Saaran sinnikkyyttä, satojen metrien päähän paistavaa myönteisyyttä ja sitä, miten hän edelleen jaksaa yrittää kansainvälistä läpimurtoa – ja näyttää olevan lähempänä kuin koskaan.

Toisaalta tuntuu, että kuuntelen Saaran suusta samaa nauhaa viikosta toiseen. Unelmat toteutuvat. Unelmat toteutuvat. Unelmat toteutuvat. Hokema on kuultu niin monesti, että se on jo menettänyt merkityksensä.

Se ei ole Saaran, vaan tuotantotiimin vika – X Factor on vahvasti käsikirjoitettu. Keskeisempi kysymys hokeman alla on, miksi unelmaretoriikka myy, miksi se vetoaa niin. Miksi se läpäisee kaikki kykyjenetsintäkilpailut, Hollywood-elokuvat, selviytymistarinat?

Ja ennen kaikkea: onko se todella voimaannuttavaa? Jättääkö se tilaa maailmankuvalle, jossa on sallittua myöntää, että unelmat eivät aina toteudukaan? Tarinoille, joissa on tilaa luovuttaa?

Ihailen ihmisiä, jotka tietävät, mitä tahtovat ja tekevät kovasti töitä saavuttaakseen päämääränsä. Mutta ihailu tekee helposti sokeaksi. Nähdään vain isoimmat, myyttiset, kaukaiset unelmat – vähempi ei riitä.

Unelmaretoriikan alle hukkuu helposti se tosiasia, että unelmat eivät aina toteudu, vaikka yrittäisi kaikkensa. Todellisuus ei sorvaudu mielemme mukaan. Voimme toivoa parasta ja yrittää, mutta viime kädessä emme hallitse lopputulosta, vaikka välillä ehkä kuvittelemme niin.

Helposti unohtuu, että me kaikki olemme joka hetki matkalla jonnekin: jonkin vanhan unelman päätepisteessä, mutta kuitenkin samaan aikaan matkalla kohti kahtatoista uutta.

Helposti unohtuvat pienet välietapit, jotka ovat usein aivan yhtä tärkeitä.

Minulla on muutama iso haave, jotka haluaisin saavuttaa työurallani. Ajatuskin siitä, etten onnistu, tekee kipeää. Silti en hoe itselleni Saaran (tai X Factor -tuotantotiimin) mottoa ”Tee parhaasi, niin unelmasi toteutuu”. Mistä minä voin tietää, toteutuuko unelmani ylipäätään, saati sitten sellaisena kuin minä sen tässä hetkessä näen?

Minä yritän hokea itselleni toisenlaista mottoa: Tee kovasti töitä, jotta pääsisit sinne, minne haluat – mutta jos käykin toisin, tärkeintä on, että yritit parhaasi.

Sekin tekee joskus kipeää. Hyväksyä, ettei voi hallita lopputulosta. Voi vain yrittää parhaansa. Siitä tulee toisaalta voimaton, toisaalta lohdullinen olo.

Sillä jos elämä päättääkin viedä minua toiseen suuntaan enkä anna unelmieni joustaa mukana, mitä saan vastineeksi? Ahdistun ja tulkitsen epäonnistuneeni. Olen nähnyt tämän kaavan niin monta kertaa tuttavissani, jotka ovat vaatineet itseltään kohtuuttomia ja elämä onkin päättänyt toisin.

Minua suretti, kun luin hiljattain Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksen pitkälle kouluttautuneesta naisesta, huippuoppilaasta, joka päätyi työttömäksi: ”Kuvittelin aina, että kovalla työllä pääsee pitkälle – nyt kaduttaa, että uskoin unelmiin.”

Elämä olisi vaivatonta, kun osaisi olla yhtä luontevasti sekä välitilassa että päämäärässä. Ilman odotuksia. Ilman jäykkiä unelmia.

On inspiroivaa nähdä riemun hetki, kun joku saavuttaa haluamansa vuosikausien puurtamisen jälkeen. Siksi toivoisin, että Saara voittaisi koko kisan.

Mutta vieläkin inspiroivampaa on nähdä, kuinka Saara nauttii täysillä matkasta, itse tekemisestä. Se on jotain paljon aidompaa kuin retoriikka, voimalauseet ja selviytymistarinat.

Se on elämä itse. Unelmien välissä.

Terveisiä epämukavuusalueelta

alueellinen

Helsingissä on kaunista marraskuuksi, lumista ja hiljaista. Tuntuu, että vasta äsken katsoin työpaikan lasiseinien läpi syyskuun ruskaa. Siinä välissä on tapahtunut paljon. Yhä vieläkin välillä ihmettelen, että minä todella olen täällä.

Yli kaksi kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin. Missäkö olen ollut? Epämukavuusalueella. Ja siellä on itse asiassa ollut mukavaa.

Syynä hiljaiseloon on uusi työ. Se imaisi mukaansa ensimmäisestä päivästä lähtien, hävitti ajantajun. Tämä on ihan omanlaisensa maailma, iltapäivälehden toimitus, sykkii aamuvarhaisesta määrittelemättömän myöhään iltaan. Ei se koskaan taida täysin nukkua.

Muistan, kuinka minua pelotti tulla tänne. Tuntuu, että vasta äsken puristin kämmenet hikisinä junan istuimen käsinojia matkalla työhaastatteluun. Epäröin ja huolehdin. Pärjäänkö? Sovinko? Riitänkö?

 

 

Alku oli vaikea, en valehtele. Missään työssä en ole tullut heitetyksi keskelle samanlaista jatkuvaa kiirettä ja  kilpailua. Tuskailin ja turhauduinkin. Mihin oikein olen tullut? Rauhaa ja rutiineja rakastava ihminen, jonka intohimo on kirjoittaa hyvinvoinnista, ei kisailla klikeistä. Annoin kuitenkin ajan kulua, hammasta purren.

Nyt katselen lumeksi muuttunutta Helsinkiä ja moni asia on muuttunut. Tuskin minä itse, en näin lyhyessä ajassa, mutta se kylläkin, miten itseni näen.

Minähän pärjään ihan hyvin. Rakastan rauhaa ja rutiineja, mutta olen huomannut, että nautin myös sykkeestä. Kilpailusta ja nopeudesta.

En olisi koskaan saanut tietää sitä, jos en olisi astunut epämukavuusalueelle.

Ei sitä kutsuttaisi epämukavuusalueeksi, jos se ei kouraisisi vatsanpohjassa ikävästi. Siksi onkin niin helppoa jäädä mukavuusalueelle; se ei tee kipeää.

Meissä kaikissa on puolia, jotka eivät ymmärrä tulla esiin itsestään, vaan niitä pitää välillä ystävällisesti houkutella. Koko ajan ei voi venyä äärimmilleen, mutta kun välillä uskaltaa kurottaa pari milliä, oppii itsestään takuulla jotain arvokasta, joka ei ikinä muuten paljastuisi.

Tämä on uudenlainen maailma edelleen, mutta ei enää vieras eikä pelottava.

Ja kun joskus lähden tästä maailmasta, voin olla luottavaisin mielin. Minä pärjään, sovin ja riitän kyllä.

10 keinoa, joiden avulla pääsin yli burn outista

 

Böcker

 

Kuusi vuotta sitten, yliopiston toisena opiskeluvuonna, minä paloin loppuun.

Paketti oli ollut kasassa jo kauan. Liikaa harrastuksia ja kursseja, kova kilpailu harjoittelupaikoista, vaativa luonne. Valtava into tehdä kaikkea kerralla ja haluttomuus joustaa mistään.

Tajusin väsymyksen valtavuuden vasta, kun jätin kurssit ja harrastukset kesken. Pääsin onneksi jaloilleni kolmen viikon sairasloman avulla, mutta työ ei ikinä lopu eikä aihe vanhene. Nykyään osaan jo aika hyvin pitää työn ja vapaa-ajan tasapainossa ja puuttua vaaranmerkkeihin ajoissa. Jos olisin kuusi vuotta sitten tunnistanut nuo merkit, olisin päässyt vielä vähemmällä.

Suuri osa lukemistani paranemiskeinoista keskittyy fyysiseen puoleen: meditoi, vietä aikaa luonnossa, syö terveellisesti, älä vie kännykkää sänkyyn, nuku riittävästi… Ne ovat hirmu tärkeitä keinoja. Mutta paranemisen alkuvaiheessa voimat eivät todennäköisesti riitä siihen, että laittaisi rutiinit kertaheitolla kuntoon. Isoimman työn olen joutunut tekemään ajattelun tasolla.

Tässä siis kymmenen hyviksi kokemaani (ajattelun rukkaamiseen keskittyvää) vinkkiä, joiden avulla olen toipunut loppuunpalamisesta ja estänyt sitä uusiutumasta. Toivottavasti niistä on jollekulle apua.

 

1. Muista, että suorittamalla ei tervehdy. Kun paloin loppuun, halusin vain toipua mahdollisimman nopeasti. Koska olin muutenkin vaativa itseäni kohtaan, myös paranemisen piti sujua kuin unelma. Jouduin kuitenkin tajuamaan kantapään kautta, etten voi asettaa kännykkääni kahden viikon päähän muistutusta tervehdy tähän päivään mennessä. Täydellisyydentavoitteluhan oli ongelman alkujuuri.

Olet jo kerran kokeillut suorittamista saadaksesi elämäsi hallintaan. Jos luet tätä, keinosi ei todennäköisesti ole toiminut – se on johtanut uupumukseen, ei täydelliseen elämänhallintaan. Se ei tule toimimaan nytkään. Perfektionistinen ja pitkäjänteinen luonne on parhaimmillaan loistava työkalu, koska paranemiseen tarvitaan tahtoa ja halua. Valjasta tuo sitkeys lempeyden opetteluun. Anna paranemiselle aikaa.

2. Siivoa yksi asia kalenteristasi. Arjessa ajautuu herkästi suoritusputkeen eikä tekemisen määrää tajua konkreettisesti. Havahduin siihen kerran, kun listasin paperille päivämenoni. Salille, yliopistolle, laulutunnille… missään ei ollut kunnollista tyhjää koloa. Toisaalta kaikki tekeminen tuntui maailman tärkeimmältä: eihän tästä voi tiputtaa mitään pois! Mutta juuri tuo ajattelu oli johtanut uupumiseen. Jossain vaiheessa on päätettävä, ettei pysty kaikkeen.

Minä päästin väsymykseni siihen pisteeseen, että jätin kaikki harrastukseni ja kurssini tauolle. Jos olet aikaisemmin liikkeellä kuin minä, voi aivan hyvin riittää, että irrotat esimerkiksi joka ilta itsellesi yhden vapaatunnin ja viikossa yhden vapaapäivän. Sitä paitsi myöhemmin tajuaa, että elämä ei muutu merkittävästi huonommaksi, vaikka sivuuttaisi kymmenen juoksulenkkiä ja pari työväenopiston kurssia.

3. Ota kehosi väsymysviestit liioitellun tosissasi – se on aina parempi vaihtoehto kuin vähättely. Ihminen jaksaa puskea itseään eteenpäin hämmästyttävän kauan sen jälkeenkin kun raja on jo ylitetty. Mutta, kuten aiemmin totesin, ihminen ei ole kone eikä suorittaminen paranna.

Kaikki normaalista poikkeavat oireet, jotka eivät kaikkoa lepäämällä, on syytä ottaa vakavasti. Oli se sitten jatkuvaa ärtyneisyyttä, alakuloa, uupumusta, ruokahaluttomuutta, univaikeuksia. Sinä tunnet kehosi ja mielesi kaikkein parhaiten. Tiedät myös, mikä ei kuulu joukkoon.

4. Lopeta vertailu muiden jaksamiseen. Jokaisella on oma yksilöllinen energiavarantonsa, johon vaikuttavat kymmenet asiat: luonne, ystäväpiiri, unen ja liikunnan määrä… Minä yritin pitkään pakottaa itseäni niiden ihmisten tahtiin, joiden saavutuksia ihailin. Yksi tärkeimmistä oivalluksistani oli se, että olen hyvin, hyvin herkkä. Siksi väsähdän nopeammin kuin joku paksunahkaisempi. Se ei tarkoita, että olisin laiskempi tai huonompi kuin joku, joka tekee 60 tunnin työviikkoa.

5. Ole rehellinen. Se voi hirvittää, mutta kannattaa aina. Häpesin ensin sairastumistani. Aloin jäädä tunneilta pois, mutta en kertonut kenellekään syytä. Samalla kuitenkin ajattelin, että en voi jättää kursseja kesken, miten valmistumiseni sitten käy! Tekosyiden kehittely kävi kuitenkin raskaaksi. Siitä tuli noidankehä. Energia on muutenkin vähissä, ja vielä pitäisi ilmoittaa opettajalle, että makoilen kotisohvalla?

Lopulta aloin käydä mielessäni läpi, mitä pahaa tapahtuisi, jos olisin rehellinen. En keksinyt kovin vakavaa kauhuskenaariota, joten rohkaisin mieleni ja kirjoitin opettajalleni viestin, että jään burn outin takia hetkeksi pois. Kas, mitään kamalaa ei tapahtunut. Sain jopa keskeneräisistä kursseista arvosanat. Ja niin, myöhemmin myös valmistuin.

6. Kysy itseltäsi: Mitä minä haluan oikeasti? Se voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta usein burn out kumpuaa siitä, että juoksemme unelmien perässä, jotka eivät ole omiamme. Tärkeimpiä kysymyksiä, joita voit itsellesi esittää, on: mitä minä haluan? Mitkä ovat tärkeimpiä arvojani, mistä nautin? Milloin olen parhaimmillani? Opettelen tätä jatkuvasti, eikä se ole aina helppoa, ei varsinkaan väsyneenä kiireen keskellä. Mutta kun edes yritän kirkastaa arvojani itselleni, en joudu niin helposti takaisin samaan vanhaan putkeen.

7. Opettele olemaan tekemättä mitään. Rentouttavaksikin tarkoitettu tekeminen saattaa perfektionistin käsissä taipua yhdeksi suorittamisen muodoksi. Koko arki voi lipsahtaa ohjelmoiduksi. Juoksuun tulee kilometritavoitteet, joogassa pitää venyä yhtä mutkalle kuin naapurimattolainen.

Meditaatiokaseteilla ja zen-kursseilla on paikkansa, mutta et välttämättä tarvitse niitä. Minä olen opetellut mahduttamaan arkeen tekemistä, jota ei yksinkertaisesti voi suorittaa. Lähimmäs pääsen luontokävelyillä, lukemalla, rennolla yhdessäololla puolison tai hyvän ystävän kanssa. Leppoisa asenne siirtyy herkemmin myös muuhun tekemiseen, kun sitä harjoittelee turvallisella alustalla, ilman tulostavoitteita.

Kun siis alat päästä takaisin jaloillesi, varo, ettet heti täytä elämääsi ja mieltäsi ohjelmalla, ärsykkeillä, touhottamisella. Muuten ketju on taas valmis. Kun opettelet kalenterin tyhjentämistä nyt, kiität myöhemmin.

8. Luovu sanoista ”pakko” ja ”kiire”. Muistan ikuisesti yhden maagisen hetken, ehkä viikkoa ennen kun jäin pois koulusta. Tuskailin lähestyviä deadlineja: miten ehdin, kun en jaksa loppuun ensimmäistäkään? Yhtäkkiä stressin keskellä sisäistin sen: minun ei ole mikään pakko. Pakko oli mieleni luoma tarina, hallinnan keino, joka piti minua niin tiukasti otteessaan, että aloin uskoa siihen. Enkä vain uskoa, vaan elin sitä todeksi.

Samanlainen loukko on kiire. Jos jatkuvasti tuskailee elämänsä hektisyyttä, tulee samalla luoneeksi kiirettä. Mielen tarina muuttuu eläväksi. Totta kai on myös oikeaa kiirettä: jos on myöhästymässä lentokoneesta, kannattaa juosta. Mutta jos ei ole pakko, kannattaa kävellä tahallisen verkkaisesti.

Kokeile, mitä tapahtuu, jos kehität pakolle ja kiireelle vastatarinan, alkuun vaikka vaihdat sanojen tilalle toiset, lempeämmät vastineet. Alatko hiljalleen rauhoittua?

9. Muista, että et ole ainoa. Uupumus ja vaativuus kaventaa loppuunpalaneen näkökentän. Voi olla, että kaikki lähipiirissä vaikuttavat menestyviltä suorittajilta. Oma habitus tuntuu laiskalta vätykseltä, joka epäonnistuu aina ja josta ei ikinä tule mitään. Väsynyt mieli tekee tepposet: se liioittelee ja vähättelee, muuttaa maailman mustavalkoiseksi.

Toisaalta olemme taitavia esittämään terveitä ja elinvoimaisia, vaikka meillä kaikilla on särömme ja ongelmamme. Se 60 tunnin työviikkoa tekevä tuttavakaan ei välttämättä ole niin tasapainoinen ja virkeä kuin miltä ulospäin näyttää.

10. Takapakit ovat sallittuja. Et ole uupunut yhtäkkiä, vaan taustalla on usein kuukausien tai jopa vuosien kasautunut stressi. Paraneminenkaan ei tapahdu sormia napsauttamalla. Hyvät ja huonot jaksot vaihtelevat, mutta hyviä päiviä alkaa vähä vähältä olla enemmän. Se on pitkä, poukkoileva tie.

Sairausajatuksetkin saattavat palata vielä vuosien päästä. Ole niille armollinen. Jos huomaat taas väsähtäväsi tai äänen päässäsi kutsuvan sinua laiskaksi vätykseksi, älä pelästy. Olennaista ei ole se, millaisia ajatuksia mielessäsi liikkuu, vaan se, mitä niille teet.

Oikeat ihmiset näkevät kyllä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kämmenistä jää soikeat hikijäljet istuimen käsinojiin. Sade piiskoo junan ikkunaan. Jokaisen pisaran mukana työhaastattelu lähenee.

Pauk, pauk, pauk. En halua, en halua. En halua.

Tuskin kukaan nauttii työnhausta, mutta minä tunnen olevani haastatteluissa aivan väärässä paikassa. Joudun tsemppaamaan itseni uskomaan, että voin selättää räiskyvät ekstrovertit, joita minulla on, ainakin omissa kuvitelmissani, vastassa useita.

Sosiaalinen olen kyllä, suht nopea kirjoittaja ja avoin uudelle. Mutta on myös paljon, mitä en sano ääneen: vaivaannun small talkista ja seurassa mietin sanomisiani niin tarkkaan, että keskustelu on usein jo soljunut seuraavaan aiheeseen.

Haastattelu on ohi, kuluu muutama viikko. Tuomitsen hiljaisuuden nopeasti. Valitsivat toisenlaisen.

Sitten lopulta, hetkenä, jona en sitä ollenkaan odota, puhelin soi. Tuttu numero. Onneksi olkoon, se on sinun. Tervetuloa.

Ensimmäinen ajatus: miten se on mahdollista?

Toinen ajatus: miksi ajattelen, että se ei olisi mahdollista?

 

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun syyllistyin vähättelemään introverttiuttani julmalla tavalla. Aivan kuin sisäänpäin kääntyneisyys olisi kirosana. Aivan kuin se sulkisi sisäänsä kaikki ihmisen piirteet, kun se oikeasti on vain yksi ulottuvuus monien joukossa. Aivan kuin esimies tuijottaisi vain sitä, paljonko puhun ja otan katsekontaktia.

On niin monia asioita, joita tahtoisin työhaastatteluissa kertoa:

Pidän kuuntelusta. Minulla ei ole tarvetta kommentoida asioita, joista en tiedä. Se ei tarkoita, etten myös jauhaisi tyhjää, mutta vieraassa seurassa filtterini on niin vahva, että välillä tunnen itseni hitaaksi keskustelijaksi.

Lapsena olin näsäviisas, koko ajan äänessä. Käytösnumero ei koskaan ollut yli kasin. Opin, ettei niin saa olla. Hiljempaa siinä. Ja minä olin. Muutuin räkäpäisestä esiteinistä hillityksi teiniksi.

Äänekäs lapsi asuu minussa vieläkin. Se astuu esiin läheisimpien tuttujen seurassa tai joskus vieraankin kanssa, jos tunnen vahvaa yhteyttä. Siitä tulee sisäinen ristiriita. Kun olen vaitonaisella tuulella, tekee mieli selittää, että tuntisittepa minut, en ole hissukka oikeasti!

Välillä iskee hämmennys, kun ympäristöstä tulevat ja päänsisäiset viestit menevät sekaisin. Introvertti vai ekstrovertti, hiljainen vai puhelias. Rohkea intro vai ujo ekstro. Mitä olen oikeasti?

On toinenkin asia, jonka tahtoisin kertoa työhaastattelussa:

Ei ole mitään väliä, kumpaa olen, sisään- vai ulospäinsuuntautunut. En minä ole kategoria, ei kukaan ole. Introvertti ja ekstrovertti ovat vain nimiä, yrityksiä pelkistää joukko yksilöllisiä piirteitä vertailtaviksi ja mitattavaksi.

Olen kaikkea tuota yhtä aikaa, kokoelma vaihtuvia rooleja. Olen se, miten toimin ja reagoin eri tilanteissa. Olen se, joka löytää isoissa juhlissa toisen hiljaisen ja nojailee tämän seurana seinään. Mutta yhtä lailla olen se, joka unohtaa ajankulun hyvän ystävän seurassa ja pälisee kolme tuntia taukoamatta.

Hiljaa tai äänessä, molemmat puolet ovat minua, yhtä aitoja.

Aikanaan ajattelin, että toimittajan nyt ainakin pitäisi olla räväkkä seurapiirihai. Mutta miksi? Inhottaa, että ekstroverttiudesta tehdään itseisarvo.

Minähän tarinoin työkseni muiden sanomisia, en omiani. Annan haastateltavalle tilaa, en jyrää. Jännitän joskus, osaanko kyseenalaistaa ja ehättää väliin, mutta toisaalta annan toiselle aikaa kertoa oman versionsa ja assosioida vapaasti. Jos istuisin itse haastateltavana, ahdistuisin, jos ajatuksenjuoksuni katkaistaisiin jatkuvasti kysymyksillä.

Miksi ylipäätään pitää tehtailla tiukkoja jakolinjoja – me introt, te ekstrot. On naiivia pelkistää ekstrovertit huomionkipeiksi linssiluteiksi, mutta yhtä yksisilmäistä on maalata introverteista empaattisia älykköjä ja luovia neroja. Kyllä, moni introvertti on hiljainen, herkkä, älykäs ja empaattinen, mutta niin on moni ekstroverttikin.

Luokittelu on arvokasta, mutta vain siihen asti, kun se auttaa ymmärtämään omaa persoonaa.

 

Vuosia sitten entinen esimieheni, puhelias ekstrovertti, sanoi minulle, että työyhteisössä kaikkia tarvitaan. Ekstroja ja introja, hiljaisia ja puheliaita. Ei tulisi mitään, jos jokainen olisi jatkuvasti suuna päänä.

Olen edelleen kiitollinen hänen sanoistaan.

Teeskentely ei ikinä kannata. Niinä hetkinä, kun kaipuu kuulua joukkoon tuntuu musertavalta, tekisi kyllä mieli. Työmarkkinoilla ja sosiaalisissa viidakoissa kun arvojärjestys tuntuu menevän juuri niin, että nopea ja kova syö hitaan ja pehmeän. On jatkuvasti muistutettava itseään siitä, että aitous on parasta, vaikka se tarkoittaisi sitä, että lämpenee verkkaisesti.

Ehkä joudun tekemään hiukan enemmän töitä, jotta löydän oikeat ihmiset ympärilleni. Mutta miksi tahtoisinkaan ympärilleni muita kuin oikeita ihmisiä? Miksi tahtoisin ihmissuhteen tai työpaikan, johon en sovellu ja joka ei sovellu minulle?

On hyvä hakeutua epämukavuusalueelle, etsiä sisimmästään uusia rooleja ja kyseenalaistaa vanhoja totuuksia. Mutta on myös julmaa yrittää sorvata temperamentistaan toisenlaista, muotin mukaista.

Mikään ei ole tukahduttavampaa kuin pakotettu hymy. Oikeat ihmiset näkevät aidon version kyllä, vaikka se olisi vain arka suupielen kohotus. Muiden ei edes tarvitse huomata.

 

On vielä yksi asia, jonka olisin tahtonut kertoa työhaastattelussa.

Haastatteluaamuna kaivoin vaatehuoneen laatikosta mustat suorat housut, jotka olin joskus ostanut edustamista varten. En ollut koskaan käyttänyt niitä, koska en tunne oloani kotoisaksi virallisissa housuissa – aivan kuin esittäisin jotakuta toista.

Tutkailin housuja hetken ja heitin ne sitten ylähyllylle. Vedin alalaatikosta esiin kirkkaanoranssin lempimekkoni, puin sen päälleni ja lähdin juna-asemalle.

Oikeat ihmiset näkevät kyllä.

 

Kaiva kutsumus esiin hartiavoimin

Tänä keväänä tapahtui kaksi suurta asiaa. Täytin eilen 26. Olen siis virallisesti lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Ja valmistuin maisteriksi.

jennijapanissa

Vielä muutama vuosi sitten näin painajaisia tästä elämänvaiheesta. En tahtonut ajatella elämää opiskelijastatuksen jälkeen. Takerruin alennushintaisiin lippuihin ja halpoihin lounaisiin. Opiskelijakortin valokuva himmeni, mutta tuore lukuvuositarra kiilteli lohdullisesti.

Ajauduin lukemattomiin keskusteluihin työelämän murroksesta. Jokainen niistä tuntui inhottavasti vatsanpohjassa. Monet päätyivät samaan lohdutukseen: Onneksi sinulla on vielä tuo koulu.

Teki mieli esittää jatkokysymys: Entä sitten, kun ei enää ole? Lounasseuraa, työpöydällä kummittelevaa gradutiedostoa? Luentosalia, johon suunnata viisitoista yli?

Mitä sitten teen? Kuka sitten olen?

Nyt tuo hetki on tullut. Kesätöitä pariksi kuukaudeksi, mutta siitä eteenpäin tyhjä paperi. Ja kas: tämä ei ole yhtään hassumpaa. Lusin painajaiseni turhaan. Tunne on yllättävä ja uusi, sillä epävarmuus on ollut minulle puolet elämästäni kirosana.

Kun aloitin yliopiston 19-vuotiaana, tiesin vain, että tahdon kirjoittaa. Moni uteli, miksi juuri toimittajaksi. Vastasin aina anekdooteilla: kuinka ala-asteella kouluaineeni täyttivät kokonaisia vihkoja. Monen vanhan muistikirjani takakannessa on merkintä Jatkuu seuraavassa.

Jo toisena opiskeluvuotena itsevarmuus alkoi rakoilla. Möröllä oli nimikin: Pakollinen harjoittelu. Hain hätäisesti työpaikkoihin, joihin kaikki opiskelukaveritkin halusivat. Oma tahtoni sekoittui täydellisesti CV-merkintöihin ja harjoitustoimituksen mateleviin päiviin, joina kaikki odottivat samaa puhelua.

Pääsin muutamaan haastatteluun, mutta jäin kerta toisensa jälkeen rannalle.

Se siitä, totesin. Ei tämä ole minun juttuni, päättelin.

Onneksi maltoin vetää henkeä, odottaa vuoden ja uusintakierroksen. Kun en enää kilpaillut samoista paikoista tuttujeni kanssa, sain etäisyyttä miettiä, mitä itse tahdon. Pääsin työhaastatteluun, jossa tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä, varmalta. Siltä, että olen oikeassa paikassa tekemässä juuri sitä, mitä haluankin tehdä. Sain paikan. Luottamus palasi hiljalleen.

Kun valmistuminen läheni, ovelle koputti uusi mörkö: toimitusten yt-neuvottelut. Irtisanomisuutiset alkoivat ripotella vähitellen ja yltyivät kaatosateeksi. Moni lahjakas kollega jäi tyhjän päälle. Se tomutti vaivalla kootut luottamuksen rippeet avaruuteen. Onko tästä haaveesta mihinkään?

Aloin epäröidä uudelleen. Tekaisinko koko ammattiunelman päästäni?  Ratsastinko romanttisella mielikuvalla siitä ala-asteen tytöstä, joka kirjoitti hajareisin huoneensa lattialla kuusi tuntia putkeen? Olisiko pitänyt ajatella käytännöllisemmin?

Löydänkö ikinä paikkaani?

Tein valehtelematta varmaankin viisikymmentä ammatinvalintatestiä. Selasin aikuiskoulutuksia, stipendiohjelmia, alanvaihtajien haastatteluja, jatkotutkintoja ulkomailla. Mieleni janosi selkeyttä, mutta mitä pidempään selailin, sitä enemmän hämmennyin.

Samalla ihailin tuttaviani, jotka kiipesivät jo polvenkorkuisina tuoleille laulamaan ja liukuivat suoraa pedattua mäkeä ammattiesiintyjiksi. Ja toisaalta niitä, jotka ostivat ylioppilasjuhlien lahjarahoilla menolipun Chileen ja miettivät vasta perillä elämäänsä eteenpäin.

Vasta hiljalleen olen alkanut ymmärtää, että nuo ihmiset ovat puoliksi oman mieleni tuotosta – ja puoliksi yhteiskunnan, jossa kutsumusta ja syntymälahjakkuutta arvostetaan suhteettoman paljon.

Tarvitsin tämän hetken, valmistumisen ja tauon suunnitelmista. Tarvitsin tyhjän horisontin, jotta ymmärsin.

En tarvitse enää yhtäkään testiä enkä kysymystä. Tarvitsen tekoja.

Kutsumus ei ole mikään ihmisyyden pyhin ydin, jonka vain rohkeimmat ja lahjakkaimmat osaavat intuitiollaan kaivaa esiin. Kutsumus on annos intohimoa, pari synnynnäistä taipumusta, nippu harjoittelua ja runsaasti yritystä ja erehdystä. Kutsumuksia voi olla monta. Ne ovat summa sisäistä halua, ulkoista painetta ja elettyä elämää.

Pitäisikö minun perustaa blogi? Olisinko hyvä joogaopettaja? Osaisinko kirjoittaa kirjan? Yksikään noista kysymyksistä ei ratkea itsestään. Sisäänpäin kääntyminen on tärkeää, mutta liika-annoksina se tekee sekopäiseksi. Ennemmin tai myöhemmin on avauduttava maailmalle ja pyydettävä siltä vastauksia.

Harhailu on hyvästä. Ahdistus kertoo siitä, että on avoin ja kosketuksissa omiin arvoihinsa. Usein juuri se, mitä tahdomme palavimmin, tekee eniten kipeää, sillä paineet onnistua ovat niin suuret.

Tartu siis polttavimpiin kysymyksiin, katso niitä läheltä. Sen jälkeen tee niillä jotain käsinkosketeltavaa. Kasvata yhdestä alusta toinen. Anna tärkeimmän kirkastua ja päästä muu menemään. Sykkeen kiihtyminen kertoo, että lähestyt oikeaa.

Ihmiselämä on tarina, joksi päähenkilö sen kirjoittaa. Minä en tahdo kirjoittaa tarinaa, joka on pelkkää päähenkilön sisäistä monologia.

Minä tahdon kirjoittaa tarinan, jossa on kokeiluja, erehdyksiä, putoamisia ja suunnanvaihdoksia.