Kun triathlonia harrastava toimitusjohtaja uupuu, hän jättää tärkeän asian kertomatta

Sain burnoutin reilut kymmenen vuotta sitten. Jätin yliopistokurssit kesken ja jäin kolmen viikon sairaslomalle. Toivuin ja palasin opintojen pariin. Siitä asti olen pärjännyt oikein hyvin. Paineensietokykyni on kehittynyt, tiedän heikkouteni ja vahvuuteni. Huolehdin jaksamisestani, vaalin ihmissuhteitani ja ymmärrän nyt tasapainon tärkeyden.

Mukava tarina, eikö?

Olen aina lukenut suurella mielenkiinnolla uupuneiden tarinoita somesta ja muista medioista. Vaikka olen tuntenut helpotusta ja samaistunutkin, vuosien mittaan jokin näissä jutuissa on alkanut tökkiä.

Lopulta ymmärsin miksi: tuntuu kuin olisin lukenut saman jutun kerta toisensa jälkeen.

Perinteinen julkisuudessa uupuja on vähintään keskiluokkainen, hyvin pärjäilevä ihminen. Hänellä on työ ja ystäviä. Hän on kova suorittamaan. Vapaallakin hän painaa harrastuksesta toiseen. Kun hän sitten uupuu, hän uupuu liian vaativuuden takia. Hänellä on varaa terapiaan ja hänen maineensa ei kolahda siitä, että hän avautuu julkisuudessa.

Tarinoista unohtuu usein tärkeä tekijä: oma tausta ja etuoikeudet. Ympäristö, jossa synnymme ja kasvamme, muokkaa maailmankuvaamme rajusti. Osa siitä liimautuu niin tiukaksi osaksi identiteettiämme, että emme ikinä voi tulla täysin tietoisiksi siitä, mikä kaikki elämänkulkuumme vaikuttaa.

Monia näistä tekijöistä emme tule ajatelleeksi koskaan. Tutkimusten mukaan menestystä avittavat esimerkiksi vanhempien hyvä koulutus, lapsuuden asuinalue ja jopa se, lukiko isä tai äiti nukkumaan mennessä iltasatuja.

Kun uuvuin, minulla oli parisuhde ja ystäviä, jotka soittivat perääni. Isäni varasi minulle ajan yksityiselle. Minusta välitettiin ja minua kuunneltiin. En joutunut huolehtimaan toimeentulosta. Opiskelin yliopistossa, joten pystyin toivuttuani hyppäämään vaivattomasti takaisin.

Tämäkin kaava on sisäänkirjoitettu moniin tarinoihin. Uupuja jättää turvaverkkonsa hetkeksi, mutta lopussa palataan takaisin ja jatketaan siitä, mihin jäätiin. Ei välttämättä tehdä enää samaa kuin ennen, vaan esimerkiksi vaihdetaan alaa, koska arvot menivät rytäkässä uusiksi. Oleellista on valinnan mahdollisuus. Se on osoitus siitä, että vanha turvaverkko ei missään vaiheessa kadonnut mihinkään.

Keskiluokkainen heittäytyminen on usein varsin turvattua; kuin kaatuisi silmät kiinni selälleen tietäen, että päätyy joka tapauksessa pehmeälle patjalle.

Varakas voi vaikka myydä omaisuutensa ja ostaa menolipun maailman ääriin, mutta silloinkaan hän ei jätä kaikkea. Turvaverkko on myös aineeton. Tuollakin ihmisellä on todennäköisesti siteitä kotimaahansa – ehkä ystävä, joka tarjoaa lentolipun, jos meneekin pieleen. Ehkä koulutus, joka parantaa merkittävästi mahdollisuuksia saada uusia töitä.

Keskiluokkainen heittäytyminen on usein varsin turvattua; kuin kaatuisi silmät kiinni selälleen tietäen, että päätyy joka tapauksessa pehmeälle patjalle. Jännitys kipristelee mukavasti vatsassa, mutta kuollakseen ei tarvitse pelätä. Jos heittäytyjällä ei olisi oikeasti mitään mahdollisuutta palata vaan hän menettäisi aivan kaiken, väitän, että moni jättäisi hypyn tekemättä.

Burnoutista puhutaan usein yksittäisenä pisteenä, johon ajavat ennen kaikkea ympäristön ongelmat. Lähipiirissä on ollut sairastumisia tai menetyksiä, ehkä läheinen ihmissuhde päättyi. Nämä tekijät ovat kuitenkin vain yksi puoli totuutta.

Vähemmälle huomiolle jää, mikä kaikki omassa mielessä vaikutti siihen, että ajautui kuilun partaalle. Tästä ei vain ole niin helppoa puhua. Jos kertoo kärsineensä jo vuosia aiemmin vaikkapa itsetunto-ongelmista, joutuu paljastamaan itsestään kipeitä asioita, jotka ehkä vaikuttavat elämään vieläkin.

Kun burnoutin typistää yhdeksi hetkeksi, jolloin rakenteet ympärillä romahtivat, ei välttämättä tule kokonaan käsitelleeksi sisintään. Romahdus on aina seurausta ympäristön ja oman mielen vuorovaikutuksesta, eikä niitä voi tarkastella irrallaan toisistaan.

Uupumistarinat päätyvät usein toistamaan tuttua menestystarinaa, jossa onnistuminen on itsestä kiinni. Itse olen aina hieman vieroksunut tarinoita supersuorittajista, jotka perustavat yrityksiä parikymppisinä ja kertovat lukijoille, miten menestyä.

Amerikkalainen unelmapöhinä on rantautunut Suomeen vahvana, vaikka menestyksen edellytykset ja määritelmät Yhdysvalloissa ja Suomessa poikkeavat merkittävästi toisistaan. Uskon, että pandemian jälkilöylyissä liekit vain kasvavat, kun yhä useampi tahtoo nousta kuopasta ja kurkottaa kohti jotain uutta ja jännittävää.

Menestyminen, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan, on osittain kykyjen mutta aika paljon myös sattuman varassa. Kukaan ei voi tietää, mikä kaikki menestykseen on johtanut ja kestääkö myötätuuli ikuisesti. Joku saattaa kokea olevansa elämänsä voimissa 20-vuotiaana ja väsyä 23-vuotiaana. Tarinat tarjoavat aina pääsyn vain yhteen pieneen pisteeseen ja siihen, miten ihminen itse tarinallistaa kokemuksensa. Mitä hän nimeää syiksi, mitä seurauksiksi. Ne eivät ole yhtä kuin todellisuus, vain yksi subjektiivinen näkökulma.

Kun olen vetänyt vapaaehtoisena mielenterveyskuntoutujien keskusteluryhmiä, olen oppinut paremmin ymmärtämään, miten iso osa paranemisesta ei ole itsestä kiinni. Olen kuullut, miten julkisen terveydenhoidon varassa roikkuvia kroonikkoja pallotellaan klinikalta toiselle. Nämäkin tarinat ovat vain hiukan venytettyä osallisuuden kuplaa; ne, joilla voimavaroja on kaikkein vähiten, eivät jaksa tulla vertaistukiryhmiin.

Eniten minua huolestuttaa se, että menestystarinat pinoavat meitä välillä tahtomattaan arvojärjestykseen henkilökohtaisten ominaisuuksiemme perusteella. Muutamia vuosia sitten julkaistu teos Huipputuloiset on kylmäävää luettavaa rikkaiden asenteista köyhiä kohtaan. Rikkaat pitävät köyhiä monin tavoin huonompina, saamattomina ihmisinä: jos he tarpeeksi yrittäisivät, he pärjäisivät kyllä.

Minua kiinnostaisi lukea vastaava selvitys siitä, miten esimerkiksi syrjäytyneisiin ja kroonisista mielenterveysongelmista kärsiviin suhtaudutaan. En olisi lainkaan yllättynyt, jos sieltä paljastuisi samanlaista luettavaa.

Myös käsite ”self-made millionaire” on aina hiukan puistattanut minua. Älkääkä käsittäkö väärin: olen itsekin kunnianhimoinen ihminen, joka ei lannistu herkästi vaan ottaa mielellään riskejä ja yrittää sinnikkäästi, jos suunnitelmat menevät uusiksi. Siksi ihailen näitä piirteitä muissakin. Tiedän myös sen, että esimerkiksi menestyvän yrityksen perustava joutuu tekemään aivan valtavan työn.

Samalla kuitenkin tunnustan sen, että minulla on varaa olla kunnianhimoinen, koska minun ei tarvitse murehtia perustarpeistani. Kun esimerkiksi tarvitsin hoitoa loppuunpalamisen jälkeen, sain sitä nopeasti ja aikaisessa vaiheessa, jolloin ongelmat eivät päässeet pitkittymään. Olen myös luonteeltani ihminen, joka ei pysty patoamaan vaikeita tunteita vaan käsittelee ja analysoi niitä ylianalysointiin asti. Tämä yhdistettynä siihen, että minulla on aina ollut vierelläni perhettä ja ystäviä, jotka kuuntelevat tajunnanvirtaani, on tehnyt elämästäni monin verroin helpompaa.

En tarkoita sitä, että hyvästä turvaverkosta nautiskelevan pitäisi pysyä hiljaa tai ettei hän voi koskaan ymmärtää niitä, joilla menee huonommin. Enkä sitäkään, että heidän kokemuksensa eivät olisi yhtä arvokkaita. En edes sitä, että etuoikeutetun pitäisi tuntea jatkuvasti syyllisyyttä ja pyydellä anteeksi etuoikeuksiaan.

Ajattelen itsereflektiota ennen kaikkea hyödyllisenä työkaluna. Se kannattaa ottaa käyttöön erityisesti silloin, kun huomaa suhtautuvansa ennakkoluuloisesti tai haluaa neuvoa jotakuta, jolla ei mene yhtä hyvin kuin itsellä. Neuvonko häntä omista lähtökohdistani vai hänen lähtökohdistaan?

Ei triathlonia harrastava toimitusjohtajakaan ole oikeasti mikään yksi ihmistyyppi. Kun otan kantaa stereotyyppisiin menestys- ja selviytymistarinoihin, en väheksy kenenkään henkilökohtaista kokemusta. Jokainen uupumuksesta toipuva tekee valtavan suuren työn, ja kärsimys on aina subjektiivista. Perinteiset tarinat ovat usein inspiroivia ja niillä voi olla paljonkin annettavaa, mutta yksin ne eivät riitä. Kaipaan ennen kaikkea monipuolisuutta, erilaisia tarinoita erilaisille kohdeyleisölle. Yhden ei tarvitse sulkea toista pois.

Hiukan samanlainen dilemma on siinä, että syrjinnän poistamiseen tähtäävän kehopositiivisuusliikkeen ovat täyttäneet kuvat hoikista nuorista naisista, jotka paljastavat pienet vatsamakkaransa. Tiedän omasta kokemuksesta, että nämä kuvat ovat monelle tärkeitä. Tarkoitus ei ole hiljentää ketään. Mutta jos yksi kokemus nousee hallitsevaksi ja nuo muut ovat jo valmiiksi syrjityssä asemassa, eikö media silloin käytännössä päädy vahvistamaan rakenteita, joita sen oli tarkoitus purkaa?

Kun lukee mediasisältöjä, on hyvä kysyä itseltään: Oivalsinko uutta? Tuntuiko tarina virkistävältä eli poikkesiko se vallitsevasta uutisvirrasta?

Ikävä totuus on, että nuorten ja hoikkien tai menestyvien uupujien tarinat ovat helpommin sulateltavaa luettavaa ja katsottavaa. Ne toistavat perinteistä tarinaa terveydestä eivätkä riko tabuja. Liike, jonka tarkoitus olisi ravistella meitä, laajentaa ihanteita ja poiketa kaavasta, päätyy helposti vain vahvistamaan omaa kuplaansa, jos kaikki seuraavat vain sitä, mikä tuntuu jo valmiiksi mukavalta.

Kun siis lukee mediasisältöjä tai somepostauksia selviytyjistä ja menestyjistä, on hyvä kysyä itseltään: Koinko oivalluksen hetken, opinko uutta? Tuntuiko tarina virkistävältä eli poikkesiko se vallitsevasta uutisvirrasta?

Samalla pääsee herkästi unohtumaan, että mielenterveys ja menestys ovat janalla. Jokainen menestyjä on potentiaalinen syrjäytynyt. Jokainen laiha on potentiaalinen lihava, rikas on potentiaalinen köyhä ja terve potentiaalinen sairas. Kukaan meistä ei voi hallita sitä, mitä vuoden tai edes minuutin päästä tapahtuu. Lisäksi jokainen meistä voi oppia vain niistä kokemuksista, jotka ovat jo sattuneet kohdalle. Kukaan ei voi ennustaa, miten pärjäisi, jos eteen tulisi uusi ongelma tai jopa useampia samassa ryppäässä.

”Ratkaisu X toimi minulle, joten kyllä se toimii kaikille muillekin” on ajatusharha, johon törmää kaikkialla.

Tästä huolimatta ihmiset puhuvat jatkuvasti ristiin eivätkä ole valmiita ymmärtämään toistensa kokemuksia. ”Ratkaisu X toimi minulle, joten kyllä se toimii kaikille muillekin” on ajatusharha, johon törmää jatkuvasti ja kaikkialla. Ehkä taustalla on jonkinlaista todellisuuden kieltämistä: ei ole mukavaa hyväksyä sitä tosiasiaa, että mikään ei lopulta ole omissa käsissä. Silloin on helpompaa osoitella muita ja samalla hiukan pönkittää omaa erityisyyden tunnetta.

Usein osoittelu on täysin tahatonta ja tiedostamatonta. Moni neuvoo hyvää hyvyyttään. Usein hyödyllisempää hyvyyttä olisi kuitenkin treenata omaa empatialihasta ja kuunnella erilaisia kokemuksia myös oman hyvinvointikuplan ulkopuolelta. Kohdata ihmiset siinä, missä he nyt ovat, ei siellä, missä sinä itse olet nyt.

Me kaikki tuomme jokaiseen kohtaamiseen itsemme, sillä oma kokemus on aina lähempänä kuin toisen. Peilaamme itseämme muihin, koska olemme ihmisiä, joilla on historia. Siksi jokaisella meistä on varaa opetella neutraalia kuuntelua. Se on ehkä ihmiselämän haastavimpia harjoituksia.

Toivoisin, että julkisuuteen mahtuisi monipuolisemmin erilaisia menestyksen ja pärjäämisen määritelmiä ja että uskaltaisimme puhua avoimemmin myös niistä, jotka jäävät unelman ulkopuolelle. Tällaisia tarinoita ei ole helppoa kertoa eikä myydä, mutta ne ovat elintärkeitä, jotta pystymme kohtaamaan toisemme empaattisesti ja tekemään kestäviä poliittisia päätöksiä, jotka eivät jätä ketään heitteille.

Sinä et ole hyvä, huono etkä keskinkertainen

Lyhyet jalat. Pitkät jalat. 

Hyvä kirjoittaja. Huono kirjoittaja. 

Peruslaiska. Suorittaja.

Täynnä itseään. Liian vaatimaton.

Vaikeasti lähestyttävä. Helposti lähestyttävä. 

Minulle on sanottu elämässäni nuo kaikki asiat. Mikä on totta?

En ole saanut koskaan vastausta, sillä kysymys on väärä.

Tänään sain tuntemattomalta ihmiseltä palautetta, että kirjoitan sekavasti enkä selvästikään ymmärrä, mistä kirjoitan. Eihän tuntemattoman mielipiteillä ole arvoa eihän? Eihän sellainen satuta? Noin minä haluaisin ajatella.

Kirjoittaminen on alue, jossa tunnen yleensä oloni varmaksi. Se on työni, mutta myös tapa, jolla ilmaisen itseäni luontevimmin, osa identiteettiäni. Jos se vietäisiin minulta pois, minusta lähtisi samalla iso palanen. Ja kyllä, siksi palaute satutti.

Olen tottunut sellaiseen kritiikkiin, joka kohdistuu asiaan. Ilman palautetta ei kehity. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, että olisi helppoa ottaa vastaan kommentteja, jotka kyseenalaistavat kyvyn täysin. ”Älä ota sitä vakavasti” on tavallaan hyvä neuvo, mutta helposti vähättelevä – miten voisin olla ottamatta vakavasti jotain itselleni niin tärkeää?

Kysyin ensin itseltäni: puhuiko hän totta? Kunnes muistin taas, että kysymys on väärä.

Pari vuotta sitten eräs suhteellisen tunnettu professori sanoi minulle kurssin yhteydessä, että en osaa kuljettaa tarinaa, teen alkeellisia virheitä ja minun kannattaisi käydä kirjoituskurssilla. Minulla oli alan työkokemusta jo useamman vuoden ajalta, eli hän ei sanonut kritiikkiään vain kurssilaiselle, vaan myös tulevalle ammattilaiselle. Tapaamisen jälkeen olin hetken aivan rikki ja kyseenalaistin itsekin osaamiseni.

Vuotta myöhemmin graduni palautteessa luki: kauttaaltaan poikkeuksellisen sujuvaa proosaa ja harvinainen kielen taju. 

Kumpi on totta?

Molemmat, ja ei kumpikaan. Juuri siksi kysymys on väärä.

Annamme itsellemme ja toisillemme jatkuvasti määritelmiä. Olemme hyviä tai huonoja kirjoittajia, ystäviä, tanssijoita, vanhempia, uimareita… pitkiä tai lyhyitä, nuoria tai vanhoja, lahjakkaita tai lahjattomia, heikkoja tai vahvoja.

Jakoviivat ovat yksi tapa selkeyttää todellisuutta, mutta eivät ne ole todellisuus itse. Me itse olemme monimutkaisia, määritelmien väleissä. Vain pienen palasen meistä voi pukea sanoiksi, sillä ne yksinkertaistavat aina liikaa.

Ymmärsin sen konkreettisesti, kun aloitin aikuisena sekä lauluharrastuksen että uimakoulun. Se, että ensi viikolla uin kymmenen metriä enemmän, ei tee minusta nyt huonoa ja ensi viikolla hyvää uimaria. Ja vaikka aloitin laulun verrattain myöhään, se ei tarkoita, että olisin huono tai joku toinen ei voisi pitää ääntäni hyvänä.

Harvemmin meillä on tapana takertua kehuihin ja määritellä niiden kautta itseämme. Mutta paha sana jää tiukasti mieleen. Jos se jää kiertämään kehää alitajunnassa eikä sitä koskaan tiedosta ja työstä, se voi muuttua todellisuudeksi. Silloin se lamaannuttaa ja estää tekemästä jotain, mistä ehkä nauttisi.

Vieläkin mieleeni saattaa joskus välähtää pelko, että en osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä tai että silmäni ovat häiritsevän lähellä toisiaan, tai että olen nolo tanssija tai vaikeasti lähestyttävä, sillä kaikki nämä asiat on joku sanonut minulle joskus. Mutta kun tiedostan, että ne ovat jonkun minulle antamia määritelmiä (osa itse vahvistamiani), voin päättää toimia toisin kuin tarina määrää.

Luovan kirjoittamisen kurssilla en uskaltanut lukea tekstejäni ääneen, mutta uimakouluun ja tanssitunnille uskaltauduin. Vanhasta tottumuksesta tietenkin odotin vain vahvistusta uskomuksilleni: että todellakin olen toivottoman lahjaton. Ensin tuntuikin siltä, sillä alku oli rämpimistä, kaukana onnistumisen elämyksistä.

Olisin helposti voinut jättää leikin siihen ja todeta, että olin oikeassa. Mutta jatkoin. Yritin toisen ja kolmannen kerran. En edelleenkään loistanut, mutta vanhat tarinat eivät toteutuneet. Huomasin, että kehityn.

Siksi teen kaikkea tuota: kirjoitan, uin, tanssin. Sillä tarinat määrittävät vain niin kauan, kuin niiden antaa määrittää itseään. Vasta kun alkaa elää tarinoiden välissä, huomaa, että ne kaikki voivat olla olemassa yhtä aikaa. Ja niistä jokaisella on yhtä paljon ja vähän merkitystä.

”Tee kovasti töitä, niin et välttämättä saavuta unelmiasi”

”Kun teet kovasti töitä, pääset sinne minne haluat.”

Olen seurannut Saara Aallon matkaa Britannian X Factorissa ja ajatellut kahta asiaa.

Yhtäältä ihailen Saaran sinnikkyyttä, satojen metrien päähän paistavaa myönteisyyttä ja sitä, miten hän edelleen jaksaa yrittää kansainvälistä läpimurtoa – ja näyttää olevan lähempänä kuin koskaan.

Toisaalta tuntuu, että kuuntelen Saaran suusta samaa nauhaa viikosta toiseen. Unelmat toteutuvat. Unelmat toteutuvat. Unelmat toteutuvat. Hokema on kuultu niin monesti, että se on jo menettänyt merkityksensä.

Se ei ole Saaran, vaan tuotantotiimin vika – X Factor on vahvasti käsikirjoitettu. Keskeisempi kysymys hokeman alla on, miksi unelmaretoriikka myy, miksi se vetoaa niin. Miksi se läpäisee kaikki kykyjenetsintäkilpailut, Hollywood-elokuvat, selviytymistarinat?

Ja ennen kaikkea: onko se todella voimaannuttavaa? Jättääkö se tilaa maailmankuvalle, jossa on sallittua myöntää, että unelmat eivät aina toteudukaan? Tarinoille, joissa on tilaa luovuttaa?

Ihailen ihmisiä, jotka tietävät, mitä tahtovat ja tekevät kovasti töitä saavuttaakseen päämääränsä. Mutta ihailu tekee helposti sokeaksi. Nähdään vain isoimmat, myyttiset, kaukaiset unelmat – vähempi ei riitä.

Unelmaretoriikan alle hukkuu helposti se tosiasia, että unelmat eivät aina toteudu, vaikka yrittäisi kaikkensa. Todellisuus ei sorvaudu mielemme mukaan. Voimme toivoa parasta ja yrittää, mutta viime kädessä emme hallitse lopputulosta, vaikka välillä ehkä kuvittelemme niin.

Helposti unohtuu, että me kaikki olemme joka hetki matkalla jonnekin: jonkin vanhan unelman päätepisteessä, mutta kuitenkin samaan aikaan matkalla kohti kahtatoista uutta.

Helposti unohtuvat pienet välietapit, jotka ovat usein aivan yhtä tärkeitä.

Minulla on muutama iso haave, jotka haluaisin saavuttaa työurallani. Ajatuskin siitä, etten onnistu, tekee kipeää. Silti en hoe itselleni Saaran (tai X Factor -tuotantotiimin) mottoa ”Tee parhaasi, niin unelmasi toteutuu”. Mistä minä voin tietää, toteutuuko unelmani ylipäätään, saati sitten sellaisena kuin minä sen tässä hetkessä näen?

Minä yritän hokea itselleni toisenlaista mottoa: Tee kovasti töitä, jotta pääsisit sinne, minne haluat – mutta jos käykin toisin, tärkeintä on, että yritit parhaasi.

Sekin tekee joskus kipeää. Hyväksyä, ettei voi hallita lopputulosta. Voi vain yrittää parhaansa. Siitä tulee toisaalta voimaton, toisaalta lohdullinen olo.

Sillä jos elämä päättääkin viedä minua toiseen suuntaan enkä anna unelmieni joustaa mukana, mitä saan vastineeksi? Ahdistun ja tulkitsen epäonnistuneeni. Olen nähnyt tämän kaavan niin monta kertaa tuttavissani, jotka ovat vaatineet itseltään kohtuuttomia ja elämä onkin päättänyt toisin.

Minua suretti, kun luin hiljattain Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksen pitkälle kouluttautuneesta naisesta, huippuoppilaasta, joka päätyi työttömäksi: ”Kuvittelin aina, että kovalla työllä pääsee pitkälle – nyt kaduttaa, että uskoin unelmiin.”

Elämä olisi vaivatonta, kun osaisi olla yhtä luontevasti sekä välitilassa että päämäärässä. Ilman odotuksia. Ilman jäykkiä unelmia.

On inspiroivaa nähdä riemun hetki, kun joku saavuttaa haluamansa vuosikausien puurtamisen jälkeen. Siksi toivoisin, että Saara voittaisi koko kisan.

Mutta vieläkin inspiroivampaa on nähdä, kuinka Saara nauttii täysillä matkasta, itse tekemisestä. Se on jotain paljon aidompaa kuin retoriikka, voimalauseet ja selviytymistarinat.

Se on elämä itse. Unelmien välissä.

Terveisiä epämukavuusalueelta

Helsingissä on kaunista marraskuuksi, lumista ja hiljaista. Tuntuu, että vasta äsken katsoin työpaikan lasiseinien läpi syyskuun ruskaa. Siinä välissä on tapahtunut paljon. Yhä vieläkin välillä ihmettelen, että minä todella olen täällä.

Yli kaksi kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin. Missäkö olen ollut? Epämukavuusalueella. Ja siellä on itse asiassa ollut mukavaa.

Syynä hiljaiseloon on uusi työ. Se imaisi mukaansa ensimmäisestä päivästä lähtien, hävitti ajantajun. Tämä on ihan omanlaisensa maailma, iltapäivälehden toimitus, sykkii aamuvarhaisesta määrittelemättömän myöhään iltaan. Ei se koskaan taida täysin nukkua.

Muistan, kuinka minua pelotti tulla tänne. Tuntuu, että vasta äsken puristin kämmenet hikisinä junan istuimen käsinojia matkalla työhaastatteluun. Epäröin ja huolehdin. Pärjäänkö? Sovinko? Riitänkö?

 

 

Alku oli vaikea, en valehtele. Missään työssä en ole tullut heitetyksi keskelle samanlaista jatkuvaa kiirettä ja  kilpailua. Tuskailin ja turhauduinkin. Mihin oikein olen tullut? Rauhaa ja rutiineja rakastava ihminen, jonka intohimo on kirjoittaa hyvinvoinnista, ei kisailla klikeistä. Annoin kuitenkin ajan kulua, hammasta purren.

Nyt katselen lumeksi muuttunutta Helsinkiä ja moni asia on muuttunut. Tuskin minä itse, en näin lyhyessä ajassa, mutta se kylläkin, miten itseni näen.

Minähän pärjään ihan hyvin. Rakastan rauhaa ja rutiineja, mutta olen huomannut, että nautin myös sykkeestä. Kilpailusta ja nopeudesta.

En olisi koskaan saanut tietää sitä, jos en olisi astunut epämukavuusalueelle.

Ei sitä kutsuttaisi epämukavuusalueeksi, jos se ei kouraisisi vatsanpohjassa ikävästi. Siksi onkin niin helppoa jäädä mukavuusalueelle; se ei tee kipeää.

Meissä kaikissa on puolia, jotka eivät ymmärrä tulla esiin itsestään, vaan niitä pitää välillä ystävällisesti houkutella. Koko ajan ei voi venyä äärimmilleen, mutta kun välillä uskaltaa kurottaa pari milliä, oppii itsestään takuulla jotain arvokasta, joka ei ikinä muuten paljastuisi.

Tämä on uudenlainen maailma edelleen, mutta ei enää vieras eikä pelottava.

Ja kun joskus lähden tästä maailmasta, voin olla luottavaisin mielin. Minä pärjään, sovin ja riitän kyllä.

10 keinoa, joiden avulla pääsin yli burn outista

 

 

Kuusi vuotta sitten, yliopiston toisena opiskeluvuonna, minä paloin loppuun.

Paketti oli ollut kasassa jo kauan. Liikaa harrastuksia ja kursseja, kova kilpailu harjoittelupaikoista, vaativa luonne. Valtava into tehdä kaikkea kerralla ja haluttomuus joustaa mistään.

Tajusin väsymyksen valtavuuden vasta, kun jätin kurssit ja harrastukset kesken. Pääsin onneksi jaloilleni kolmen viikon sairasloman avulla, mutta työ ei ikinä lopu eikä aihe vanhene. Nykyään osaan jo aika hyvin pitää työn ja vapaa-ajan tasapainossa ja puuttua vaaranmerkkeihin ajoissa. Jos olisin kuusi vuotta sitten tunnistanut nuo merkit, olisin päässyt vielä vähemmällä.

Suuri osa lukemistani paranemiskeinoista keskittyy fyysiseen puoleen: meditoi, vietä aikaa luonnossa, syö terveellisesti, älä vie kännykkää sänkyyn, nuku riittävästi… Ne ovat hirmu tärkeitä keinoja. Mutta paranemisen alkuvaiheessa voimat eivät todennäköisesti riitä siihen, että laittaisi rutiinit kertaheitolla kuntoon. Isoimman työn olen joutunut tekemään ajattelun tasolla.

Tässä siis kymmenen hyviksi kokemaani (ajattelun rukkaamiseen keskittyvää) vinkkiä, joiden avulla olen toipunut loppuunpalamisesta ja estänyt sitä uusiutumasta. Toivottavasti niistä on jollekulle apua.

 

1. Muista, että suorittamalla ei tervehdy. Kun paloin loppuun, halusin vain toipua mahdollisimman nopeasti. Koska olin muutenkin vaativa itseäni kohtaan, myös paranemisen piti sujua kuin unelma. Jouduin kuitenkin tajuamaan kantapään kautta, etten voi asettaa kännykkääni kahden viikon päähän muistutusta tervehdy tähän päivään mennessä. Täydellisyydentavoitteluhan oli ongelman alkujuuri.

Olet jo kerran kokeillut suorittamista saadaksesi elämäsi hallintaan. Jos luet tätä, keinosi ei todennäköisesti ole toiminut – se on johtanut uupumukseen, ei täydelliseen elämänhallintaan. Se ei tule toimimaan nytkään. Perfektionistinen ja pitkäjänteinen luonne on parhaimmillaan loistava työkalu, koska paranemiseen tarvitaan tahtoa ja halua. Valjasta tuo sitkeys lempeyden opetteluun. Anna paranemiselle aikaa.

2. Siivoa yksi asia kalenteristasi. Arjessa ajautuu herkästi suoritusputkeen eikä tekemisen määrää tajua konkreettisesti. Havahduin siihen kerran, kun listasin paperille päivämenoni. Salille, yliopistolle, laulutunnille… missään ei ollut kunnollista tyhjää koloa. Toisaalta kaikki tekeminen tuntui maailman tärkeimmältä: eihän tästä voi tiputtaa mitään pois! Mutta juuri tuo ajattelu oli johtanut uupumiseen. Jossain vaiheessa on päätettävä, ettei pysty kaikkeen.

Minä päästin väsymykseni siihen pisteeseen, että jätin kaikki harrastukseni ja kurssini tauolle. Jos olet aikaisemmin liikkeellä kuin minä, voi aivan hyvin riittää, että irrotat esimerkiksi joka ilta itsellesi yhden vapaatunnin ja viikossa yhden vapaapäivän. Sitä paitsi myöhemmin tajuaa, että elämä ei muutu merkittävästi huonommaksi, vaikka sivuuttaisi kymmenen juoksulenkkiä ja pari työväenopiston kurssia.

3. Ota kehosi väsymysviestit liioitellun tosissasi – se on aina parempi vaihtoehto kuin vähättely. Ihminen jaksaa puskea itseään eteenpäin hämmästyttävän kauan sen jälkeenkin kun raja on jo ylitetty. Mutta, kuten aiemmin totesin, ihminen ei ole kone eikä suorittaminen paranna.

Kaikki normaalista poikkeavat oireet, jotka eivät kaikkoa lepäämällä, on syytä ottaa vakavasti. Oli se sitten jatkuvaa ärtyneisyyttä, alakuloa, uupumusta, ruokahaluttomuutta, univaikeuksia. Sinä tunnet kehosi ja mielesi kaikkein parhaiten. Tiedät myös, mikä ei kuulu joukkoon.

4. Lopeta vertailu muiden jaksamiseen. Jokaisella on oma yksilöllinen energiavarantonsa, johon vaikuttavat kymmenet asiat: luonne, ystäväpiiri, unen ja liikunnan määrä… Minä yritin pitkään pakottaa itseäni niiden ihmisten tahtiin, joiden saavutuksia ihailin. Yksi tärkeimmistä oivalluksistani oli se, että olen hyvin, hyvin herkkä. Siksi väsähdän nopeammin kuin joku paksunahkaisempi. Se ei tarkoita, että olisin laiskempi tai huonompi kuin joku, joka tekee 60 tunnin työviikkoa.

5. Ole rehellinen. Se voi hirvittää, mutta kannattaa aina. Häpesin ensin sairastumistani. Aloin jäädä tunneilta pois, mutta en kertonut kenellekään syytä. Samalla kuitenkin ajattelin, että en voi jättää kursseja kesken, miten valmistumiseni sitten käy! Tekosyiden kehittely kävi kuitenkin raskaaksi. Siitä tuli noidankehä. Energia on muutenkin vähissä, ja vielä pitäisi ilmoittaa opettajalle, että makoilen kotisohvalla?

Lopulta aloin käydä mielessäni läpi, mitä pahaa tapahtuisi, jos olisin rehellinen. En keksinyt kovin vakavaa kauhuskenaariota, joten rohkaisin mieleni ja kirjoitin opettajalleni viestin, että jään burn outin takia hetkeksi pois. Kas, mitään kamalaa ei tapahtunut. Sain jopa keskeneräisistä kursseista arvosanat. Ja niin, myöhemmin myös valmistuin.

6. Kysy itseltäsi: Mitä minä haluan oikeasti? Se voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta usein burn out kumpuaa siitä, että juoksemme unelmien perässä, jotka eivät ole omiamme. Tärkeimpiä kysymyksiä, joita voit itsellesi esittää, on: mitä minä haluan? Mitkä ovat tärkeimpiä arvojani, mistä nautin? Milloin olen parhaimmillani? Opettelen tätä jatkuvasti, eikä se ole aina helppoa, ei varsinkaan väsyneenä kiireen keskellä. Mutta kun edes yritän kirkastaa arvojani itselleni, en joudu niin helposti takaisin samaan vanhaan putkeen.

7. Opettele olemaan tekemättä mitään. Rentouttavaksikin tarkoitettu tekeminen saattaa perfektionistin käsissä taipua yhdeksi suorittamisen muodoksi. Koko arki voi lipsahtaa ohjelmoiduksi. Juoksuun tulee kilometritavoitteet, joogassa pitää venyä yhtä mutkalle kuin naapurimattolainen.

Meditaatiokaseteilla ja zen-kursseilla on paikkansa, mutta et välttämättä tarvitse niitä. Minä olen opetellut mahduttamaan arkeen tekemistä, jota ei yksinkertaisesti voi suorittaa. Lähimmäs pääsen luontokävelyillä, lukemalla, rennolla yhdessäololla puolison tai hyvän ystävän kanssa. Leppoisa asenne siirtyy herkemmin myös muuhun tekemiseen, kun sitä harjoittelee turvallisella alustalla, ilman tulostavoitteita.

Kun siis alat päästä takaisin jaloillesi, varo, ettet heti täytä elämääsi ja mieltäsi ohjelmalla, ärsykkeillä, touhottamisella. Muuten ketju on taas valmis. Kun opettelet kalenterin tyhjentämistä nyt, kiität myöhemmin.

8. Luovu sanoista ”pakko” ja ”kiire”. Muistan ikuisesti yhden maagisen hetken, ehkä viikkoa ennen kun jäin pois koulusta. Tuskailin lähestyviä deadlineja: miten ehdin, kun en jaksa loppuun ensimmäistäkään? Yhtäkkiä stressin keskellä sisäistin sen: minun ei ole mikään pakko. Pakko oli mieleni luoma tarina, hallinnan keino, joka piti minua niin tiukasti otteessaan, että aloin uskoa siihen. Enkä vain uskoa, vaan elin sitä todeksi.

Samanlainen loukko on kiire. Jos jatkuvasti tuskailee elämänsä hektisyyttä, tulee samalla luoneeksi kiirettä. Mielen tarina muuttuu eläväksi. Totta kai on myös oikeaa kiirettä: jos on myöhästymässä lentokoneesta, kannattaa juosta. Mutta jos ei ole pakko, kannattaa kävellä tahallisen verkkaisesti.

Kokeile, mitä tapahtuu, jos kehität pakolle ja kiireelle vastatarinan, alkuun vaikka vaihdat sanojen tilalle toiset, lempeämmät vastineet. Alatko hiljalleen rauhoittua?

9. Muista, että et ole ainoa. Uupumus ja vaativuus kaventaa loppuunpalaneen näkökentän. Voi olla, että kaikki lähipiirissä vaikuttavat menestyviltä suorittajilta. Oma habitus tuntuu laiskalta vätykseltä, joka epäonnistuu aina ja josta ei ikinä tule mitään. Väsynyt mieli tekee tepposet: se liioittelee ja vähättelee, muuttaa maailman mustavalkoiseksi.

Toisaalta olemme taitavia esittämään terveitä ja elinvoimaisia, vaikka meillä kaikilla on särömme ja ongelmamme. Se 60 tunnin työviikkoa tekevä tuttavakaan ei välttämättä ole niin tasapainoinen ja virkeä kuin miltä ulospäin näyttää.

10. Takapakit ovat sallittuja. Et ole uupunut yhtäkkiä, vaan taustalla on usein kuukausien tai jopa vuosien kasautunut stressi. Paraneminenkaan ei tapahdu sormia napsauttamalla. Hyvät ja huonot jaksot vaihtelevat, mutta hyviä päiviä alkaa vähä vähältä olla enemmän. Se on pitkä, poukkoileva tie.

Sairausajatuksetkin saattavat palata vielä vuosien päästä. Ole niille armollinen. Jos huomaat taas väsähtäväsi tai äänen päässäsi kutsuvan sinua laiskaksi vätykseksi, älä pelästy. Olennaista ei ole se, millaisia ajatuksia mielessäsi liikkuu, vaan se, mitä niille teet.

Kaiva kutsumus esiin hartiavoimin

Tänä keväänä tapahtui kaksi suurta asiaa. Täytin eilen 26. Olen siis virallisesti lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Ja valmistuin maisteriksi.

Vielä muutama vuosi sitten näin painajaisia tästä elämänvaiheesta. En tahtonut ajatella elämää opiskelijastatuksen jälkeen. Takerruin alennushintaisiin lippuihin ja halpoihin lounaisiin. Opiskelijakortin valokuva himmeni, mutta tuore lukuvuositarra kiilteli lohdullisesti.

Ajauduin lukemattomiin keskusteluihin työelämän murroksesta. Jokainen niistä tuntui inhottavasti vatsanpohjassa. Monet päätyivät samaan lohdutukseen: Onneksi sinulla on vielä tuo koulu.

Teki mieli esittää jatkokysymys: Entä sitten, kun ei enää ole? Lounasseuraa, työpöydällä kummittelevaa gradutiedostoa? Luentosalia, johon suunnata viisitoista yli?

Mitä sitten teen? Kuka sitten olen?

Nyt tuo hetki on tullut. Kesätöitä pariksi kuukaudeksi, mutta siitä eteenpäin tyhjä paperi. Ja kas: tämä ei ole yhtään hassumpaa. Lusin painajaiseni turhaan. Tunne on yllättävä ja uusi, sillä epävarmuus on ollut minulle puolet elämästäni kirosana.

Kun aloitin yliopiston 19-vuotiaana, tiesin vain, että tahdon kirjoittaa. Moni uteli, miksi juuri toimittajaksi. Vastasin aina anekdooteilla: kuinka ala-asteella kouluaineeni täyttivät kokonaisia vihkoja. Monen vanhan muistikirjani takakannessa on merkintä Jatkuu seuraavassa.

Jo toisena opiskeluvuotena itsevarmuus alkoi rakoilla. Möröllä oli nimikin: Pakollinen harjoittelu. Hain hätäisesti työpaikkoihin, joihin kaikki opiskelukaveritkin halusivat. Oma tahtoni sekoittui täydellisesti CV-merkintöihin ja harjoitustoimituksen mateleviin päiviin, joina kaikki odottivat samaa puhelua.

Pääsin muutamaan haastatteluun, mutta jäin kerta toisensa jälkeen rannalle.

Se siitä, totesin. Ei tämä ole minun juttuni, päättelin.

Onneksi maltoin vetää henkeä, odottaa vuoden ja uusintakierroksen. Kun en enää kilpaillut samoista paikoista tuttujeni kanssa, sain etäisyyttä miettiä, mitä itse tahdon. Pääsin työhaastatteluun, jossa tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä, varmalta. Siltä, että olen oikeassa paikassa tekemässä juuri sitä, mitä haluankin tehdä. Sain paikan. Luottamus palasi hiljalleen.

Kun valmistuminen läheni, ovelle koputti uusi mörkö: toimitusten yt-neuvottelut. Irtisanomisuutiset alkoivat ripotella vähitellen ja yltyivät kaatosateeksi. Moni lahjakas kollega jäi tyhjän päälle. Se tomutti vaivalla kootut luottamuksen rippeet avaruuteen. Onko tästä haaveesta mihinkään?

Aloin epäröidä uudelleen. Tekaisinko koko ammattiunelman päästäni?  Ratsastinko romanttisella mielikuvalla siitä ala-asteen tytöstä, joka kirjoitti hajareisin huoneensa lattialla kuusi tuntia putkeen? Olisiko pitänyt ajatella käytännöllisemmin?

Löydänkö ikinä paikkaani?

Tein valehtelematta varmaankin viisikymmentä ammatinvalintatestiä. Selasin aikuiskoulutuksia, stipendiohjelmia, alanvaihtajien haastatteluja, jatkotutkintoja ulkomailla. Mieleni janosi selkeyttä, mutta mitä pidempään selailin, sitä enemmän hämmennyin.

Samalla ihailin tuttaviani, jotka kiipesivät jo polvenkorkuisina tuoleille laulamaan ja liukuivat suoraa pedattua mäkeä ammattiesiintyjiksi. Ja toisaalta niitä, jotka ostivat ylioppilasjuhlien lahjarahoilla menolipun Chileen ja miettivät vasta perillä elämäänsä eteenpäin.

Vasta hiljalleen olen alkanut ymmärtää, että nuo ihmiset ovat puoliksi oman mieleni tuotosta – ja puoliksi yhteiskunnan, jossa kutsumusta ja syntymälahjakkuutta arvostetaan suhteettoman paljon.

Tarvitsin tämän hetken, valmistumisen ja tauon suunnitelmista. Tarvitsin tyhjän horisontin, jotta ymmärsin.

En tarvitse enää yhtäkään testiä enkä kysymystä. Tarvitsen tekoja.

Kutsumus ei ole mikään ihmisyyden pyhin ydin, jonka vain rohkeimmat ja lahjakkaimmat osaavat intuitiollaan kaivaa esiin. Kutsumus on annos intohimoa, pari synnynnäistä taipumusta, nippu harjoittelua ja runsaasti yritystä ja erehdystä. Kutsumuksia voi olla monta. Ne ovat summa sisäistä halua, ulkoista painetta ja elettyä elämää.

Pitäisikö minun perustaa blogi? Olisinko hyvä joogaopettaja? Osaisinko kirjoittaa kirjan? Yksikään noista kysymyksistä ei ratkea itsestään. Sisäänpäin kääntyminen on tärkeää, mutta liika-annoksina se tekee sekopäiseksi. Ennemmin tai myöhemmin on avauduttava maailmalle ja pyydettävä siltä vastauksia.

Harhailu on hyvästä. Ahdistus kertoo siitä, että on avoin ja kosketuksissa omiin arvoihinsa. Usein juuri se, mitä tahdomme palavimmin, tekee eniten kipeää, sillä paineet onnistua ovat niin suuret.

Tartu siis polttavimpiin kysymyksiin, katso niitä läheltä. Sen jälkeen tee niillä jotain käsinkosketeltavaa. Kasvata yhdestä alusta toinen. Anna tärkeimmän kirkastua ja päästä muu menemään. Sykkeen kiihtyminen kertoo, että lähestyt oikeaa.

Ihmiselämä on tarina, joksi päähenkilö sen kirjoittaa. Minä en tahdo kirjoittaa tarinaa, joka on pelkkää päähenkilön sisäistä monologia.

Minä tahdon kirjoittaa tarinan, jossa on kokeiluja, erehdyksiä, putoamisia ja suunnanvaihdoksia.