Toksiset tolkun äänet

Mitään ei saa enää sanoa. Kaikki loukkaantuvat nykyään kaikesta.

Kehopositiivisuus, #metoo, Black Lives Matter, sukupuolineutraalius, kulttuurinen omiminen. Monessa viime vuosien someliikkeessä on ollut sama kaava. Ensin on joku, joka vaatii vääryyttä kokeneelle oikeuksia ja vaiennetulle lisää tilaa. Kun joitakin päiviä on kulunut, kuvioon astuu Tolkun ääni.

Tolkun ääni on tarkkaillut kohua taustalta hiljaa ja analyyttisesti. Häntä huolettaa kansakuntamme ja sananvapauden tila. Nyt meni överiksi ja on aika ottaa järki käteen.

Tyypillisesti tolkun ääni luo huolensa tueksi kuvitteellisen, kärjistetyn uhkakuvan: On hyvä pohtia kriittisesti, millaisiin sukupuolirooleihin kasvatamme lapsemme – nytkö tyttöjä ei enää saa sanoa tytöiksi ja poikia pojiksi. Yksi taideluokka ei halunnut esittää ongelmallista klassikkonäytelmää – nyt koko Suomen nuoriso on muuttunut liian herkäksi. Naiset kohtaavat enemmän häirintää kuin miehet – nytkö naista ei saa enää edes kehua, kun heti tulee syytös ahdistelusta.

Kun valtavirtamedia joskus julkaisee tolkun ääntä kosiskelevan kolumnin, kommenttiosio on poikkeuksellisen ylistävä. Kiitos, kun vihdoin sanot ääneen sen, mitä kukaan muu ei uskalla! Tänä päivänä mitään ei saa enää sanoa!

On totta, että somekulttuuri on viime vuosina polarisoitunut. Keskustelu menee helposti huutamiseksi. Tolkun äänet esiintyvät tervehenkisinä ja raikkaina tuulahduksina vanhoista, hyvistä ajoista. Eihän siinä voi olla mitään pahaa, eihän?

Kyllä voi, ja onkin.

Alkuun on sanottava, että tolkun äänillä on toisinaan puheissaan totuuden siemen. Esimerkiksi kulttuurinen appropriaatio on epätäsmällinen käsite, jota käytetään usein epäjohdonmukaisesti. Se on kuitenkin hyvin, hyvin laiha peruste väittää, että maailma on yhtäkkiä muuttunut liian herkäksi tai että kansakuntamme järki olisi vaarassa.

Väitän, että tolkun äänet eivät ole oikeasti huolissaan somekeskustelun radikalisoitumisesta, sillä heillä on tapana reagoida kohuihin epäsymmetrisesti. Huolta ja tarvetta avautua herättää lähinnä oman maailmankuvan kanssa ristiriitainen sisältö.

Kun Nato julkaisi maaliskuussa selvityksen Sanna Marinin hallituksen kohtaamasta naisvihasta, tulos ei ollut mikään yllätys. Jos on seurannut poliittista keskustelua millä tahansa somealustalla, on ollut vaikea välttyä tytöttelyltä ja huorittelulta. Vaikka naisiin kohdistuva häirintä on piinannut somea jo vuosia ja vain lisääntynyt, en ole nähnyt tolkun äänien olevan huolissaan siitä, miten naisviha on nyt mennyt liian pitkälle.

Mutta kun Naton raportti julkaistiin ja Marin muut naiset vanavedessään nostivat naisvihan pöydälle, alkoi kollektiivinen uhriutumissyyttely. Kyllä nyt naiset ovat menneet liian pitkälle. Mitään ei saa enää sanoa. Ketään ei saa edes kritisoida, kun kaikki kuitataan naisvihaksi.

Tämä räikeä epäsymmetria paljastaa koruttomasti sen, että huoli toimii lähinnä populistisena, taitavasti ajoitettuna lyömäaseena.

Voisin lyödä vetoa siitä, että osa tolkun äänistä tietää tarkkaan, mitä tekee. He haistelevat trendejä ja kohderyhmänsä pelkoja ja iskevät juuri oikealla hetkellä konservatiiviseen markkinarakoon, jota median ja somevaikuttajien liberaali kärki ei tavoita.

Uusi ja vieras on meille kaikille epämiellyttävää, koska tutussa on helppoa olla. Siksi outoudella mehustelu on niin räjähdysherkkää. Kun tolkun ihminen iskee sinänsä aivan inhimilliseen vierauden pelkoon, hän tavoittaa suuren joukon ihmisiä, jotka ovat kokeneet tulleensa vaiennetuiksi.

Kun huolijohtaja ensin käynnistää bussin, kyytiin nousee suuri joukko ihmisiä, jotka eivät ole peloistaan lainkaan tietoisia. Sen sijaan, että he tekisivät töitä esimerkiksi sisäistetyn muukalaisvihansa, läskifobiansa tai misogyniansa kanssa, heillä on nyt esikuva, joka silittelee heidän ennakkoluulojaan: sinulla on oikeus paheksua ja pysyä kaukana.

”Ei saa sanoa enää tytöksi ja pojaksi”, ”lihavuus on muotia”, ”heteroutta halveksutaan” tai ”valkoinen mies vaiennetaan” ovat yksiselitteisesti todellisuudesta vieraantuneita väitteitä. Ne eivät ole totta nyt, tuskin tulevaisuudessakaan.

Ymmärrys ei lisäänny, kaikki puhuvat ristiin ja kuilu vain syvenee.

Tolkun äänien esittämät uhkakuvat peilaavat enemmän Yhdysvaltojen vasemmiston radikaaleinta kulttuurikärkeä, mutta eivät ainakaan suomalaista arkitodellisuutta. On myös hyvä muistaa, että jopa Yhdysvalloissa, jossa woke-siipi on saanut paljon enemmän jalansijaa kuin Suomessa, kärkevimmät aatteet ovat myös marginaalia.

Karkeat kärjistykset kertovat lähinnä sen, ettei ole koskaan tullut itse pohtineeksi vallitsevia valtarakenteita. Luultavasti ei ole koskaan tullut vaiennetuksi esimerkiksi ihonvärinsä tai seksuaalisen suuntautumisensa takia. Silloin ei ehkä ymmärrä sitä musertavaa painolastia, jonka alla moni ”vääränlainen” elää jatkuvasti. Miten voimakkaasti ympäristö edelleen esimerkiksi puskee heterosuhteeseen tai lakaisee rasismia maton alle.

Jos ei tunnista vähemmistöjä musertavia paineita alun perinkään, jokainen poikkeava, vähän radikaalimpi aate tuntuu hyökkäykseltä, joka voi murentaa vanhat arvot hetkenä minä hyvänsä.

Muistatteko, kun homostailisteista kertova Sillä silmällä -ohjelma alkoi pyöriä Suomen televisiossa? Silloin kohistiin, miten heterous yritetään painaa nurkkaan ”homopropagandalla”. Nyt lähinnä naureskelemme omalle ylilyönnillemme, kyseessä oli kuitenkin vain yksi tv-sarja.

Huoli kertoo kuitenkin jotain tärkeää. Kun silmiemme eteen lyödään jotain uutta ja vierasta, se herättää sisäistä ristiriitaa. Onko oma elämäntapani nyt uhattu?

Seuraavaksi syntyy vinouma. Vaikka 99 prosenttia mediasisällöstä olisi edelleen samaa vanhaa – kuten nyt vaikka hoikkien ihmisten kuvia – yksi prosentti lihavien ihmisten kuvia kiinnittää huomion, koska se on omalle silmälle outoa ja epämiellyttävää. Yhtäkkiä tuntuu, että lihavuutta tuputetaan ja se on peräti muotia.

Jos jo tässä kohtaa käsittelisi oman vierauden pelkonsa, huomaisi, että tulkinta on kohtuuton ja seurausta omasta vinoumasta. Silloin huomaisi, että aliedustettu ryhmä yritti vain saada itselleen hitusen lisää ääntä. Minua ei uhattu, elämä voi jatkua.

Usein tolkun ääni kompastuu ennen pitkää paradoksiin. Ensin hän pyrkii profiloitumaan tuulahdukseksi menneisyydestä, jolloin elettiin oikeaa elämää eikä pyöritty suurennelluissa somekohuissa. Kuitenkin hän itse omalla toiminnallaan vahvistaa narratiivia, jonka mukaan somekeskustelut ovat tärkeitä todellisuuden heijastumia. Pitäähän hän niitä pätevinä todisteina siitä, että maailma on menossa sekaisin.

Tutkimukset nimittäin osoittavat toisin: samanmielisiä marinoivat kaikukammiot ovat ilmiö, joista puhutaan usein, mutta niiden merkitystä myös liioitellaan. Valtaosa meistä on lopulta ajattelultaan varsin maltillisia, ja vain harva meistä muuttaa mieltään somekohujen perusteella. Eniten mielipiteisiimme vaikuttavat edelleen tosielämän läheiset ihmiset.

Twitteriäkin käyttää vain 13 prosenttia suomalaisista. Vaikka siis koko Suomen Twitter yhdessä päättäisi mennä liian pitkälle, 87 prosenttia kansasta ei olisi missään vaiheessa edes kuullut koko kohusta eikä voisi vähempää välittää.

”Liian pitkälle” menemisessä ei muutenkaan ole mitään uutta. Kun keskustelemme itsellemme uusilla termeillä vaikkapa sisäistetystä rasismista tai mikroaggressioista, on ihan luonnollista, että näkemyksiä sataa ääripäästä toiseen. Kautta aikojen uudet ilmiöt ovat edenneet aaltoliikkeenä. Somessa tuo aaltoliike vain nopeutuu ja voimistuu. Twitterin kaltaiset alustat kun ovat nokkeluuskilpailu, joissa kärkevin voittaa.

En tietenkään kannata silmitöntä yksilöiden kimppuun hyökkäämistä. Cancel-kulttuurin vaaroista varoittelu saa kuitenkin helposti unohtamaan sen, että keskustelun tärkein pyrkimys on ehkäistä syrjintää ja suojella vähemmistöjä.

Mitään ei saa enää sanoa” on itsensä kumoava väite. Jos kerran mitään ei saa enää sanoa, niin miksi kaikki sanovat jatkuvasti kaikkialla, että mitään ei saa enää sanoa? Jos kritiikkiä kerran systemaattisesti vaiennetaan, miksi tolkun äänten kirjoitukset keräävät usein paljon enemmän somejakoja, reaktioita ja näkyvyyttä kuin alkuperäiset keskustelunavaukset? Miten esimerkiksi Kari Aihinen, joka avautui vaientamisesta ja liiasta herkkyydestä Apu-lehden sivuilla, sai rutkasti palstatilaa ja oli valtakunnan pääpuheenaiheita monta päivää?

”Mitään ei saa enää sanoa” kertoo usein siitä, että tuli itse sanoneeksi jotain harkitsematonta ja joku iski takaisin. Sananvapauden kapeutumisesta huolestuminen on kätevä tapa purkaa omaa harmitusta sen sijaan, että pohtisi, olisiko sittenkin omissa sanomisissa ollut jotain korjattavaa.

Sosiaalinen media on muuttanut keskustelun kulkua valtavasti. Kun ennen joukkoviestimet hallitsivat agendaa, somen ansiosta tieto liikkuu nyt kaikkiin suuntiin: ylhäältä alas, alhaalta ylös ja sivusuunnassa, ihmiseltä ihmiselle.

Ehkä me vieläkin hahmotamme tiedonkulkua vanhan ylhäältä alas, yhdeltä massoille -kehyksen kautta. Emme ehkä vieläkään ole täysin käsittäneet, että nykyään lukemattomat eri aatteet, ryhmät ja ihmiset voivat olla äänessä ja saada jalansijaa yhtaikaa ilman, että se on keneltäkään muulta pois.

Laajamittainen vaientaminen on mahdollista enää lähinnä totalitaristisissa valtioissa, joissa johtajilla on valtaa sensuroida kokonaisia somealustoja tai vaikka sulkea internet. Näissäkin maissa sensuuri on tosin käynyt vaikeaksi, sillä hiljennetty löytää kyllä keinon olla äänessä. Tolkun äänet luovat siis tarpeettomia vastakkainasetteluja.

Tuskin koskaan ennen somea meillä on ollut samanlaista mahdollisuutta sanoa isoille yleisöille ihan mitä haluamme. Maailma ei ole muuttunut maagisesti herkemmäksi, vaan ero on siinä, että nyt on olemassa kanava, jossa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja syrjintää kohdanneet ryhmät pääsevät ääneen ja kyseenalaistamaan vallitsevia puhetapoja.

Kun siis mustat, lihavat, naiset, transsukupuoliset tai muut julkisuudessa aliedustetut ryhmät haastavat olemassa olevia tarinoita, se ei tarkoita, että he yrittävät painaa valtaväestöä marginaaliin. He tuovat yhden ja vallitsevan näkökulman rinnalle täydentäviä todellisuuksia: Hei oletko ajatellut, että harmittomilta tuntuvat heittosi saattavatkin olla rasistisia, koska et ole nähnyt niitä ei-valkoisen näkökulmasta? Oletko ehkä tahtomattasi vähätellyt naisia ja vahvistanut uskomuksia, että naiset ovat vähän miehiä huonompia?

On ihan hyvä, että some herättelee meitä välillä Ruususen unestamme ja muistuttaa, että todellisuus ei ole yhtä mukava kaikille. Pieni pistos on inhimillisen kehityksen ja empatian merkki. On kaikkien etu, että valtaväestö tunnustaa marginaalin olemassaolon ja suo sille liikkumatilaa.

Tolkun ääni esiintyy kriittisenä keskustelijana, mutta ei oikeasti kannusta meitä ymmärtämään syvällisesti uusia ilmiöitä ja haastamaan ajatteluamme. Tolkun ääni tarjoilee ilmiöistä kärjistetyn, hiukan pinnallisen version, joka saa ne tuntumaan entistä vieraammilta. Silloin meidän ei tarvitse koskaan poistua omasta kuplastamme.

Tolkun ääni on huolissaan vaientamisesta, mutta päätyy lopulta vaientamaan itse.

Naiset jotka vihaavat naisia

Näin yhtenä yönä unta Sanna Marinista.

Unessa Marin innostui kokeilemaan sähkönsinistä luomiväriä ja levitti sen kulmakarvoihin saakka. Marin halusi, että hakisin hänelle vielä huulikiiltoa.

Unilogiikallani ajattelin kahta asiaa: 1. Miten joku näyttää noin hyvältä tuolla luomivärisävyllä? Epäreilua! 2. Mitä se pääministeri oikein hössöttää meikeistä? Eikö sillä olisi tärkeämpääkin tekemistä?

Kun heräsin, hymähdin huvittuneena. Sitten vakavoiduin.

Jopa öinen alitajuntani oli ajatellut, että meikit ovat hössötystä. Että nämä ovat taas näitä akkain juttuja, jotka ovat pois jostain tärkeämmästä.

Kohtasin pienen, mutta paljastavan merkin sisäistetystä naisvihasta.

YK julkaisi hiljattain laajan tutkimuksen, jonka mukaan valtaosalla meistä on uskomuksia siitä, että naiset ovat miehiä huonompia. Naisesta ei ole johtajaksi. Naisen pitää antaa työpaikoilla etusija miehelle. Nainen on fyysisesti ja henkisesti heiveröisempi.

Yksi tutkimuksen huolestuttavimmista tuloksista on se, että naisia vähätteleviä uskomuksia on lähes yhtä paljon naisilla (86 prosenttia vastaajista) kuin miehillä (91 prosenttia).

Samaan aikaan naisviha eli misogynia rehottaa somessa näkyvämmin kuin aikoihin. Osasyy on se, että naisjohtoinen hallituksemme on innostanut trollit liikkeelle. Toinen, osittain edelliseen liittyvä syy on oikeistopopulismin nousu, johon kuuluu olennaisesti median ja politiikan vallitsevan agendan, kuten nyt vaikka feminismin vastustaminen.

Siinä, että vihakommenteissa loistavat innokkaat populistit, jotka usein ovat miehiä, ei ole sinänsä mitään uutta. Ehkä vielä enemmän minua huolestuttaa se, että naisvihamielistä kommentointia harrastavat yhä näkyvämmin myös naiset. Nämä naiset vähättelevät naisiin kohdistunutta häirintää ja sukupuoleen meneviä asiattomuuksia, häpeävät ja pyytävät kollektiivisesti anteeksi ”turhaa uhriutumistamme”.

Maaliskuun puolivälissä sotilasliitto NATO julkaisi selvityksen, jonka mukaan Suomen naisjohtoinen hallitus on poikkeuksellisen voimakkaan, sukupuoleen kohdistuvan vihakampanjan kohteena. Marin twiittasi tutkimustuloksesta saatesanoilla:

”Osaamaton, kokematon, Sokoksen kassa, tyttö, tyttöhallitus, huulipunahallitus, sukkahousuhallitus, uhkailu, vihapuhe, maalitus. Kyllä, naiset johtavat hallitusta. Get over it.”

Twiitistä heräsi odotetusti vilkas keskustelu. Kommenttien sisältö osoitti täydellisesti, että tutkimuksen tulokset pitivät paikkansa.

Tykätyimpien ja jaetuimpien reaktioiden joukossa oli tämä:

”Et sitten enää muuta keksinyt? Naisena on pakko sanoa että nyt meni riman alta. Tehkää työnne ja lopettakaa uhriutuminen. Moitteet tulee huonosta työstä ei siitä että olette naisia.”

Puheenaiheen vaihtaminen on tyypillinen vaientamisen muoto. Tässäkin kommentoija, nainen hänkin, taitavasti sivuuttaa Marinin twiitissä mainitut vähättelevät ilmaisut ja sen, miten päivänselvästi ne liittyvät nimenomaan naissukupuoleen. Samalla hän sivuuttaa kokonaan sen, että vastaavia tuloksia on saatu myös kansainvälisissä tutkimuksissa. Naiset kaikkialla kohtaavat selvästi enemmän ja voimakkaampaa verkkohäirintää kuin miehet.

Vai olisiko miestä kutsuttu missään keikisteleväksi Sokoksen kassaksi tai miesjohtoista hallitusta nimitetty huulipunahallitukseksi? Epäilen.

Toimittajana olen kohdannut paljon sekä miehiltä että naisilta naisille kohdistuvaa vähättelyä. Kun vielä opiskelin journalismia ja päätin hakea Ylen tai Aamulehden sijaan harjoitteluun naistenlehteen, jouduin ensin kohtaamaan omat ennakkoluuloni. Otetaanko minua ikinä tosissaan, jos nimeni on muotijutuissa?

Kun harjoitteluni alkoi, huomasin, että en itsekään tiennyt naistenlehdistä yhtään mitään. Ensimmäisenä kesänäni kirjoitin kotiväkivaltaa kokeneiden naisten auttavasta puhelimesta, valvoin yön kroonisesta unettomuudesta kärsivän kanssa, seurasin pariskuntaa, jonka toinen osapuoli kävi läpi sukupuolenkorjausprosessia ja matkustin Venäjän rajalle tutkimaan, miten venäläisten mökkeilijöiden saapuminen muuttaa paikallista suomalaisyhteisöä.

Pääsin omista ennakkoluuloistani, mutta en ulkomaailman. Kun kerroin eräissä opiskelijabileissä kollegalle, että olen harjoittelussa naistenlehdessä, hän vastasi: ”Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei ne kyllä samalla tavalla tärkeitä ole kuin uutistoimittajat.”

Urani varrella olen lähes tiedostamattani sisäistänyt puhetavan, jossa kerron työstäni ulkopuolisille hiukan anteeksi pyydellen ja selitellen. Kuinka ihan oikeasti olen tavannut naistenlehdissä lahjakkaimpia tuntemiani journalisteja ja editoreja ja valokuvaajia ja kirjoittanut vaikka mistä tärkeästä. Aivan kuin naisille suunnattujen sisältöjen pitäisi olla erityisen fiksuja, erityisen ajankohtaisia, erityisen valveutuneita, erityisen hyvin editoituja päästäkseen valtavirtajournalismin viivalle.

Vielä muutama vuosi sitten, kun Suomen johtavat mediat alkoivat lisätä uutisten rinnalle perinteisesti naisten genreinä pidettyjä aiheita, kuten hyvinvointia ja perhettä, julkisuudessa huolehdittiin, ovatko etusivut jatkossa täynnä pelkkää huulipuna-arvostelua. Merkittävä osa tästäkin kritiikistä tuli naisilta.

Vaikkia monia muureja on jo murennettu, edelleen vuonna 2021 lifestyle, naiset ja hömppä niputetaan arkipuheessa yhteen. Oikeasti jaottelu on täysin sopimuksenvarainen. Vaikka esimerkiksi teknologiajutut ilmestyvät usein lifestylen alla, en ole ainakaan vielä törmännyt laajamittaiseen huoleen siitä, miten koeajoartikkelit tai älykelloarviot tyhmentävät yleisöä.

Sama koskee kuluttamisen sukupuolijakoa, jonka Emmi Nuorgam kiteyttää erinomaisesti Ylen kolumnissaan: miesten teknologiashoppailua pidetään harvemmin höppänänä tuhlailuna kuin naisten vaateostoksia. Me kaikki rentoudumme Game of Thronesin äärellä, mutta sukupuolineutraalilla hömpällä ei ole samanlaista häpeäleimaa. Sitä ei ole puskettu omaan nurkkaansa.

En ollut siis lainkaan yllättynyt, kun Sanna Marin kohtasi paheksuntaa Trendi-lehden kannessa esiintymisestä. Kritiikin mukaan senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin tärkeämpään, vaikka Suomen Kuvalehden haastatteluun.

Valtaosa kommentoijista ei selvästikään ollut lukenut Trendin artikkelia vaan kiinnitti huomionsa vain hiukan tavallista avonaisempaan bleiseriin. Jutussa Marin pohti totuttua henkilökohtaisemmalla otteella milleniaalinaisen kohtaamia paineita nyky-Suomessa, valtavan työkuorman tuomaa tunnetaakkaa ja loppuunpalamisen vaaraa. Toisin sanoen hän onnistui tuomaan julkisuuskuvaansa jotain uutta ja pohdiskeli kansanterveydellisestikin tärkeitä teemoja, joihin valtavan moni voi samastua. Mutta koska sanat oli painettu naistenlehden sivuille ja Marinilla oli stailattu bleiserilook ja näyttävä kaulakoru — kassan keikistelyä.

Kommentointi kuvastaa sitä, miten naisia ja naisiin liittyviä sisältöjä painetaan edelleen marginaaliin. Se taas muokkaa käsitystämme siitä, mitä ylipäätään pidämme tärkeänä ja todellisena. Esimerkiksi International Women’s Media Foundationin laajassa tutkimuksessa havaittiin, että naisten näkökulmat ovat jääneet koronapandemian uutisoinnissa jalkoihin. Ympäri maailman toistuu sama trendi: kovaa, poliittista ja yhteiskunnallista uutisointia hallitsevat miesten äänet, kasvot ja
perspektiivit. Suuret tarinat ovat miesten, sivujuonteet naisten.

Naissisältöjen vähättely nousi pinnalle myös joulukuussa 2020, kun radiokanava Aalto uudistui ja muutti nimensä Me Naiset Radioksi. Heti, kun promootiokuva kanavan uudesta ilmeestä julkistettiin, kommenttikenttä räjähti. Kritiikin näkyvin kärki oli diversiteetti: kaikki uudet juontajat olivat valkoisia, nuoria, hoikkia naisia. Tämä osa keskustelusta on tärkeä. Suomen mediarepresentaatio on vielä kaukana todellisesta moninaisuudesta.

Diversiteetin sijaan tahdon kuitenkin tässä pureutua kritiikin toiseen kärkeen, josta ei juuri puhuttu. Se kohdistui radiokanavan lupaukseen naisille suunnatusta sisällöstä. Merkittävä osa kommentoijista tarttui siihen, miten Radio Aalto profiloi itsensä nyt uudelleen naisten mediaksi. Onko siellä nyt sitten pelkkää juoruskumpittelua ja vaahtokylpyjä, jota Erkkikään ei jaksa kuunnella?  

Vaikka Me Naiset Radio ei ollut vielä julkaissut yhtäkään lähetystä, kommenteissa ja parodioissa kuvitteelliset juontajat kikattelivat tyhjäpäisinä bimboina Helsinki-ässä raikuen. Jo ennakkoon vallitsi yhteisymmärrys siitä, että ahdasmielistä ja tyhjäpäistä hömppää on tulossa.  

Kuten eräs kommentoija, nainen, kirjoitti, kuinka taas kanakerho kokoontuu ja se on ihan kauheaa, eikä hän ikinä lukisi Me Naisia.

Kaikkia mediasisältöjä, myös naisille suunnattuja, saa ja pitää kritisoida. Samalla on kuitenkin tärkeää kysyä, arvioimmeko miehille ja naisille suunnattuja sisältöjä samoilla kriteereillä vai katsommeko niitä kaikkia ihan pikkuisen naisia vähättelevien lasien läpi. Ja olemmeko itsekään tietoisia siitä, että meillä on nämä lasit päässä?

Olen törmännyt urani aikana moneen naiseen, joka myöntää, ettei ole koskaan lukenut yhtään naistenlehteä. Sitten seuraa usein jatkoajatus: ne ovat liian pinnallisia. Tällainen lausahdus on keino erottautua ja osoittaa olevansa fiksu ja valveutunut yhteiskunnan jäsen. Haitallista on se, että erottautuminen tehdään nimenomaan painamalla naisia alas.

Vai mikä muu selittää sen, että moni on valmis lyömään kokonaisen laajan mediagenren alas vain kohderyhmän sukupuolen perusteella? Silloinkin, kun samassa lauseessa myöntää, ettei ole edes tutustunut koko genreen kunnolla? Eikö se paljasta, että naisille suunnattujen sisältöjen sijaan halveksunnan kohteena on pikemminkin naiseus itsessään?

Yksi viattomalta tuntuva merkki naisia vähättelevistä uskomuksista on kova tarve selittää, ettei itse ole kuin muut tytöt, että en minä nyt ainakaan puhu, käyttäydy ja kuluta kuin nainen. Monesti tähän asenteeseen kuuluu vallitsevien tasa-arvopyrkimysten vastustaminen: Miehet eivät enää saa olla tosimiehiä, minä ainakin tykkään kun joku läpsäisee pakaralle, ja lasikaton rikkominenkin on ihan vain omasta asenteesta kiinni. Sillä rakenteellisen tason ongelmiahan ei ole olemassa, jos minä en niitä tunnista.

Tavoitan kyllä veljeilyn houkutuksen. On helppoa olla ”one of the guys”. Silloin ei tarvitse kohdata sisäistettyjä, omaa sukupuolta syrjiviä asenteita. Mukavaahan se ei nimittäin ole, eikä helppoa.

Naisia vähättelevien uskomusten purkaminen lähtee pienestä ja laajenee ulospäin. Samalla meidän naisten on herättävä siitä illuusiosta, että olisimme itse naisvihalle immuuneja. Jos luomme ilmapiiriä, jossa on ok puhua totuutena naisten heikkoudesta, juoruilusta tai tyhjäpäisyydestä, normalisoimme ja teemme tilaa myös vakavammalle vähättelylle ja viime kädessä häirinnälle. Sisältä päin lyöminen on haitallista ja vie turhaa energiaa.

Sillä jos edes naiset eivät lakkaa vihaamasta naisia, miten tasa-arvo voi ikinä tulla valmiiksi?

kuva: Wikimedia Commons

Lakkasin odottamasta lomaltani mitään, ja siitä tuli parempi kuin aikoihin

vesuvius

Rakastan matkustamista.

Minulla on aina mielessäni lista maita, nytkin yli kymmenen, ja aikataulu, jolla aion  reissuihin säästää. Nautin syvästi, kun kone laskeutuu ja pääsen ihmisten sekaan. Rakastan tarkkailua, tuoksuja, ääniä ja tunnelmia eli sitä, mitä moni kutsuu sykkeeksi. Rakastan matkustamista, sillä vieraassa ympäristössä päästän irti. Aika hidastuu ja tunnen, että juuri näin on hyvä, en kaipaa mitään lisää. Muistan, että elämä on yksinkertaista.

Tai näin kuvittelen ihanteissani matkan sujuvan.

Todellisuudessa stressaaja-ahdistuja-suorittaja ei jää lentokentällä matkasta vaan seuraa tiukasti mukana. Rentouttava, spontaani ja eksoottinen muuttuukin epäselväksi, vieraaksi ja hermoja raastavaksi.

Stressaan, jos konduktööri puhuu kieltä jota en ymmärrä. Stressaan, jos kortti ei toimi. Stressaan, suunnistanko kartan perusteella harhaan. Stressaan, ehdinkö laivaan, vaikka tunnin päästä menisikin seuraava. Stressaan sortsieni istuvuutta, epäimarteleviksi hikoilevia hiuksiani. Vertaan itseäni tyylikkäisiin paikallisiin ja lomalaisiin, jotka ovat lämmössä kotonaan. Tunnen painetta jopa siitä, viihtyykö matkaseuralaiseni, aivan kuin se olisi vastuullani.

Tahdon, että sää on täydellinen, olen jatkuvasti hyväntuulinen, läsnä. Että jokainen ravintola- ja hotellikokemus on onnistunut, jokainen nähtävyys sykähdyttää.

Eniten kuitenkin stressaan sitä, että loma ei vastaakaan valtaisia odotuksiani. Entä jos olen niin kireä, että koko matka valuu ohitseni?

Entä jos olen niin kireä, että koko matka valuu ohitseni?

Tunne hiipi taas pintaan kuukausi sitten, kun Italian-matka lähestyi. Mutta tällä kertaa ennakoin. Pakkasin vain välttämättömät vaihtovaatteet ja jätin tarkemmat suunnitelmat intuition varaan. Päätin, etten odottaisi lomaltani oikeastaan mitään.

Sillä viettipä matkalla viikonlopun, kuukauden tai vuoden, kotiinpaluun hetkellä miettii kuitenkin, mihin aika taas hupeni. Miksei siis antaisi sen virrata vapaasti?

Ei stressaaja-ahdistuja-suorittaja tälläkään kertaa kadonnut, kun Napolin liikenteen melu tukki korvat ja oma iho pysyi yhtä talvenkalpeana kuin aina. Mutta sitten muistin päätökseni: en odota mitään. Annan olla.

Miten mahdoton tehtävä se onkaan. Että lomalla pitäisi aina ruskettua, hehkua onnea ja näyttää itsestään vain edustavin puoli. Huono päivä kasvaa valtaviin mittasuhteisiin, jos ajattelee, että se pitää puskea tulevaisuuteen parempaa hetkeä odottamaan. Se on mahdoton tehtävä, sillä lomalla kohtaa samat tunteet, saman ihmisen kuin kotonakin. Usein vielä paljaampana, kun se ei huku tuttuihin rutiineihin.

Jos aina lastaa lomalle, juhlalle tai pyhälle korkeat odotukset ja ajattelee, että sen on oltava jotain arkea parempaa ja ylevämpää, tekee hallaa arjelle ja saa sen tuntumaan tarpeettoman valjulta.

Vasta matkan toiseksi viimeisenä päivänä väsymys purkautui turhanpäiväisenä kiukutteluna, mutta tällä kertaa äkkäsin sen nopeasti. En kauhistunutkaan ajatusta huonosta päivästä enkä ruoskinut itseäni siitä, että haaskaan jotain niin kauan odotettua ja valmisteltua.

Pysähdyin ja myönsin itselleni: tänään minua väsyttää, itkettääkin, enkä saa mitään irti edes Ischian oranssista auringonlaskusta ja kirkkaansinisestä merestä.

Näin on hyvä, kuitenkin. En tarvitse mitään enempää.

Viimeisenä aamuna minulla oli tyyni olo. Odotin tuttuja ruokia ja omaa sänkyäni, kirpeää tuulta, puhtaita katuja ja hiljaisuutta. Paluu tuntui helpottavalta, ei ahdistavalta. Aika oli taas juossut, mutta niin sen kuuluukin.

Muistin, että elämä on aika yksinkertaista.

Ahdistukseen ei tarvitse tottua

book-2929646_1920

Se alkoi vaivihkaa. Nopeana sormen naputuksena. Aamuyöhön valvomisena, Leposykkeenä 90.

Se hukkui puuhastelun ja hymyn alle.

Kun yritin pysähtyä meditoimaan tai muuten vain oleilemaan, olo oli heti levoton, piti pian keksiä jotain sijaispuuhaa. Siivoilua, päätöntä puhelimen räpläilyä.

Se alkoi ujuttautua aamuihinkin. Sydämentykytyksenä, hikoiluna, vatsanväänteinä. Mieleni ei ollut hetkeäkään aloillaan vaan kävi kaiken aikaa tuplavaihteella, etsi uutta stressin kohdetta heti kun olin jättänyt edellisen.

Tuolloin opiskelin vielä yliopistossa. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten suoriutunut kursseista muiden tahtiin. Tunsin myös häpeää, sillä ahdistus hiipi elämääni juuri, kun olin toipunut masennuksesta. Olin vielä väsynyt, mutta pystyin taas toimimaan, tuntemaan iloa. Lumouduin uusista väreistä niin, etten malttanut painaa jarrua, kun mieleni kaipasi sitä vielä kipeästi. Puskin itseni liian nopeasti muiden ilmoille.

Ahdistuksesta tuli perustunne, enkä ajatellut olevani sairas. Pystyinhän edelleen toimimaan, opiskelemaan, vaikkakin puolitehoilla. Ajattelin vain, että olin laiska, osaamaton. Epäonnistunut paranemisessa, mutta en kuitenkaan niin kipeä, että tarvitsisin apua.

Jossain vaiheessa en enää muistanut, miltä tuntuu elää kokonainen päivä ilman ahdistusta.

Englannissa sille on kuvaava termi, High Functioning Anxiety. Ahdistus, joka piiloutuu hyvän toimintakyvyn alle. Se on epämääräistä hermostuneisuutta, taukoamatonta murehtimista, fyysisiä oireita. Moni syyllistää itseään niistä – ajattelee minun tapaani, ettei ole varsinaisesti sairas, että epämääräinen olo on seurausta siitä, että on itse tehnyt jotain väärin.

On arvioitu, että jopa puolet ahdistuneisuushäiriöistä jää diagnosoimatta, ylikin. Minulla ei onneksi jäänyt, sillä lopulta päädyin hakemaan apua.

Ei ahdistukseen tarvitse, eikä kuulukaan, tottua.

Krooninen sormien naputus, hermostunut puuhailu ja ylikierroksilla käyvä mieli ei koskaan ole vain ärsyttävä pieni riesa. Se on merkki jostain suuremmasta, joka yrittää päästä pintaan: tunteista, traumoista, ratkaisemattomista ongelmista. Se on vahvaa, opittua välttelyä.

Se on paljon enemmän kuin vain mielen levottomuutta ja hetkellistä ikävää oloa. Ahdistus muovasi koko todellisuuttani. Uskoin, että maailma on pelottava paikka, jossa en pärjää. Mieleni oli sekava vyyhti katkeamatonta kiirettä, ilotonta suorittamista, pelkoa, syyllisyyttä, kontrollin menetystä.

Se ei ole koskaan vain ahdistusta.

Lopulta aloin pysähtyä tunteideni ääreen ja kysyä vaikeita kysymyksiä (miksi tunnen näin) ja toisaalta harjoitella hyväksyntää (ahdistus ei ole yhtä kuin minä). Vähä vähältä ahdistus alkoi menettää teräänsä. Huomasin, etten ollut koskaan pysähtynyt todella työstämään sitä, mistä ahdistukseni oikein kumpuaa: Siitä, että vaadin itseltäni kohtuuttomia suorituksia. Siitä, että tunnen häpeää sellaisissakin tilanteissa, joissa ei kuuluisi. Ja niin edelleen.

Kun oivalsin, että ahdistus on oire jostain eikä osa minua, sain voimaa käsitellä sitä. Aloin toistella itselleni, ettei tunteissa ole mitään pelottavaa, ne eivät voi satuttaa minua oikeasti. Mutta minun on parempi työstää ne nyt kuin antaa niiden kasvaa möröiksi mielessäni.

Aiemmin elämässäni oli yksi vahva ääni, ahdistuksen ääni. Nyt ääniä on kaksi, yksi vahva ja yksi heikko. Heikko on ahdistuksen ääni. Vahva on omani.

Ja vaikka äänet välillä kamppailevat, oma ääni voimistuu kaiken aikaa. Se vahvistuu joka kerta, kun muistan pysähtyä tunteideni ääreen ja sanon itselleni, että ne eivät oikeasti voi satuttaa. Silloin muistan, että minä itse olen niiden alla. Ehjä ja tyyni.

 

 

 

Uskaltaisitko kehua itseäsi ehdoitta?

kuvanaama.jpg

Kevään ensimmäinen lämmin lauantai-ilta. Valmistauduin juhliin, lauloin lempimusiikkini mukana. Katsoin vaatteita valitessani peiliin ja ajattelin:

Näytän ihan kivalta. 

Ilahduin havainnostani. Olen niin tottunut tutkimaan peilistä pelkkiä virheitä ja epäkohtia, että tuntui hyvältä nähdä kerrankin itsensä hyväksyvästi. Kerroin heti seuraavana viikolla terapeutille hyvin menneistä juhlista. Siitäkin, että olin peräti ajatellut näyttäväni ihan hyvältä.

Silloin terapeutti keskeytti minut.

Ihan hyvältä?”

Hämmennyin ja mielessäni kommentoin heti takaisin: no ajattelepa vaikka kaikkia niitä julkkiksia, joilla on objektiivisesti parempi vartalo tai kauniimmat kasvot – ihan hyvältä on silloin suurin kohteliaisuus, jonka kehtaan antaa itselleni!

Siinä hetkessä havahduin itsekin. Juuri tuota terapeutti tarkoitti. Olin ajatellut kehuvani itseäni, kun kutsuin itseäni ihan kivaksi. Sitten aloin miettiä, millaiseksi tuo sanapari teki oloni. Ei ainakaan hyväksi ja kauniiksi. Pikemminkin se sai minut ajattelemaan kaikkia niitä julkkiksia, ja tuttujani myös, jotka mielestäni ansaitsevat paremman kohteliaisuuden. Jotka ovat mielestäni enemmän kuin ihan kiva. 

Muistan vieläkin hyvin, kun ala-asteella luokkakaverini vanhemmat ajoivat minua autolla kotiin ja toinen heistä heitti: ”Kuulemma kirjoitat koulussa tosi hyviä aineita.”

Minä vastasin: ”No jaa enpä nyt tiiä.”

Vanhemmat loivat toisiinsa pitkän katseen etupenkillä. En silloin ymmärtänyt miksi, mutta nyt ymmärrän.

Olen niin tottunut siihen, että sisäinen itsepuheeni on ollut lapsesta asti joko kriittistä tai ihankivaa, etten edes kiinnitä siihen huomiota. Jos kerron harrastavani laulamista, lisään äkkiä perään: mutta en ole mikään erityisen hyvä. Aloitin vasta aikuisena, enkä harjoittele kauheasti. Kerran otin kampaajalle mukaan mallikuvaksi lyhyttukkaisen Anne Hathawayn, ja kun joku kehui uusia hiuksiani, naureskelin: tykkään ihan itsekin – vaikkei sieltä kampaamosta mikään Anne Hathaway tullutkaan.

Kun ystäväni piti häissäni puheen, hän kuvaili minua Teflon-pintaiseksi. Että vaikka minua kuinka kehuisi, se ikään kuin kimpoaa pois. Olemme tottuneet ajattelemaan, että vaatimattomuus on hyve, joka kaunistaa, mutta teflonilla on kääntöpuolensakin. Missä menee raja, jossa hyväksi tarkoitettu tapa kääntyy vähättelyksi?

Jos kehut rakasta ystävääsi spontaanisti, toteatko, että ihan kiva takki, tai että näytät ihan ookoolta? Todennäköisesti et, sillä sen kuittaisi herkästi vähättelyksi, jopa ilkeilyksi. Luultavasti ajattelet aivan vilpittömästi, että hän näyttää hyvältä, ihanalta. Et tutki häntä analyyttisesti piirre kerrallaan tai sijoita häntä mihinkään kuvitteelliseen paremmuusjärjestykseen. Se tuntuisi absurdilta. Katsothan rakasta ystävää, joka on arvokas omana itsenään.

Miksi siis katsomme itseämme vertaillen, arvottaen?

Vertailu muihin tekee maailmasta kylmän, sillä se hämärtää ainutlaatuisuuden ja subjektiivisen kauneuden. Se sisältää ajatuksen, että meidät voi laittaa järjestykseen ulkonäkömme, luonteemme ja suoritustemme perusteella.

Aika usein painan itseäni tiedostamatta millin verran alaspäin samalla, kun yritän kohottaa itseäni sentin verran ylös. Se on niin hienovaraista, ettei minulle tule varsinaisesti paha olo eikä se saa tuntemaan itseäni huonoksi. Mutta kuitenkin se saa kiusallisen tietoiseksi siitä, että en ole täysin tyytyväinen, että odotan aina enemmän. Että olin korkeintaan kahdeksan miinus, vaikka olisin antanut sataprosenttisen panoksen.

Ihan kiva sisältää aina muistutuksen siitä, että voisi olla parempikin. Siksi se maistuu suussa niin karvaalta.

Olen pohtinut viime aikoina paljon, miksi oikeastaan painan itseäni aina hiukan alas. Tavallaan suojelen itseäni kritiikiltä: ettei kukaan vain pääse sanomaan, että luulin itsestäni liikoja. Mutta jos oma sisäinen puhe on jatkuvasti korostetun vaatimatonta, pääseekö silloin käyttämään kaikkea potentiaaliaan, elämään täysin vapaata ja rohkeaa elämää?

Harjoittelen tietoisesti itseni kehumista ja kehujen vastaanottamista, jotta osaisin joskus antaa itselleni kiitosta hyvin tehdystä työstä tai joistain luonteenpiirteistäni. Ei tietenkään ole tarkoitus aivopestä itseään ajattelemaan, että on maailman paras, ihanin ja kaunein, sillä itsensä nostaminen korkeammalle pallille ei ole tervettä sekään.

Mutta voisitko kehua itseäsi ehdoitta, täysin vailla vertailua?

Voisitko sanoa itsellesi, ettei ole väliä, miten muut suoriutuivat? Että juuri nyt vain sinulla ja ainutlaatuisuudellasi on väliä? Voisitko muistuttaa itseäsi siitä, ettei kukaan tule tekemään täysin samanlaista suoritusta kuin sinä nyt tässä hetkessä – ja juuri siksi olemuksesi ja tekosi ovat aivan yhtä arvokkaita kuin kaikki muutkin?

Mitä kamalaa tapahtuisi, jos sanoisit itsellesi hiljaa: Teinpä hyvin.

Olen hyvä. 

 

Hyvinvointi ei ole yhtä kuin hoikkuus – sillä paranemisen ei tarvitse mahtua muottiin

blond-blonde-blur-458730

Kun aloin toipua syömishäiriöstä, ajattelin, että on tasan yksi oikeaoppinen tapa parantua: pitää näyttää urheilulliselta. Fitnessbuumi oli tuolloin juuri lyönyt läpi. Se sai minut uskomaan, että urheilullisuus tarkoittaa alhaista rasvaprosenttia ja erottuvia, muttei liian suuria lihaksia.

Niinpä liityin salille, söin hyvin vähän hiilihydraattia ja nippa nappa tarpeeksi proteiinia. Nyt kun katson noita kuvia, järkytyn joka kerta hiukan, sillä näytän onnettomalta ja kuihtuneelta. Mutta näytin kuitenkin hyväksyttävällä tavalla parantuneelta, koska kukaan ei ollut enää huolissaan minusta. Satuin istumaan yhteen sen hetken stereotyyppiseen hyvinvoinnin muottiin.

Puhumme hyvinvoinnista kauniilla sanoilla, mutta usein taustalta paljastuvat ahtaat ajatusmallit. Tunnettu kehopositiivisuuden lähettiläs Megan Crabbe eli Bodyposipanda on siitä hyvä esimerkki. Kun hän julkaisee kuvapareja alipainoisesta, sairaasta menneisyyden itsestään ja nykyisestä, pyöreämmästä itsestään, moni kannustaa ja kiittelee. Mutta huolestuttavan moni myös ylistää sairausajan kuvia: Näytit ennen niin hyvältä.

Toinen hyvä esimerkki on somevaikuttaja, anoreksiasta parantunut Jen Bretty. Hän on liikunnallinen ja normaalipainoinen, mutta koska hän on toipumisvaiheessa, hänen kehonsa muuttuu. Hän syö vlogeissaan isoja aamiaisia, vehnäbageleita ja välipalapatukoita, katsoo Netflixiä ja saattaa lähteä spontaanisti pizzalle. Hän julkaisee rehellisiä kuvia raskausarvistaan, muuttuvasta kehostaan.

Hän myös urheilee aktiivisesti, mutta hän on päättänyt lopettaa treeniensä kuvaamisen someen, koska se ruokkisi hänen mukaansa vääränlaista vertailua ja ulkonäköpaineita. Valinnalla on se seuraus, että Jen saa omien sanojensa mukaan päivittäin vihapostia: Tuolla menolla olet kohta sairaalloisen ylipainoinen. This is fatness, not fitness!

Ei riitä, että ihminen kertoo selvinneensä kuolemanvakavasta sairaudesta ja olevansa nyt kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä. Ei riitä, että hän vakuuttaa elämänlaatunsa parantuneen, arvomaailmansa kypsyneen, ihmissuhteidensa syventyneen.  Jos hänen kehonsa näyttää väärällä tavalla toipuneelta, hänet voidaan leimata epäonnistuneeksi.

Vaikka vihaviestit eivät kohdistu minuun, ne pistävät, sillä ne osuvat niin lähelle. Vaikka nykyään olen ihan normaalikokoinen ja liikun edelleen aktiivisesti, aina välillä takaraivossani piikittelee kurittava ajatus: Olenko jo liian rento? Olenko vielä hyväksyttävästi parantunut, jos kehoni muuttuu tästä? 

Fitnesskupla on onneksi höllentynyt, mutta se on istuttanut mieleemme tiukasti ajatuksen siitä, että hyvinvointi on tietty kehon muoto. Sosiaalinen media on ongelmallinen kanava, kun sillä kommunikoidaan mutkikkaita, hyvinvoinnin ja terveyden kaltaisia käsitteitä. Se on niin hypervisuaalinen, pinnallinen ja vauhdikas, ettei se pysähdy perustelemaan. Kuvat, ilmiasut, ovat sen tapa keskustella – eivät syyt vaan seuraukset.

Meitä pommitetaan tietynlaisilla vartaloilla ja ruokavalioilla, jotka todellisuudessa eivät edes ole hyvinvointi itse, vaan vain yksi mahdollinen hyvinvoinnin ilmiasu. Koska altistumme kuville toistuvasti, äärimmillään alamme ajatella, että ne ovat hyvinvointi itse. Terveellisestä syömisestä tulee yhtä kuin clean eating, vihersmoothiet tai veganismi. Hyvinvoivasta kehosta on yhtä kuin sopiva rasvattomuus, kapea vyötärö, kirkas iho, valmiiksi pureskeltu muotti, johon on aina sisäänrakennettu rajoittaminen, kurittaminen ja tietty ulkonäkö.

Itse olin onneton fitnesskuplassani. Koko energiani meni siihen, että pyrin ahtaaseen muottiin, joka oli keholleni luonnoton. Vaikka kuinka treenasin, rajoitin ja kituutin, en koskaan nähnyt peilistä sitä, mitä halusin.

Täytän tänä vuonna 28, enkä onneksi elänyt teinivuosiani Instagramissa. Olin jo parikymppinen, kun fitnessbuumi ja armoton somevertailu vei minut mennessään. Se teki paljon tuhoa ja vaikuttaa ajatteluuni edelleen, mutta säästyin kuitenkin paljolta, sillä olin kypsempi kohtaamaan sen.

Enemmän olen huolissani nuoremmista. Jos ihmiset ovat joukolla valmiita tyrmäämään stereotypiaan sopimattomat terveet vartalot ja joustavat ruokavaliot vääriksi ja sairaiksi, miten nuori voi oppia, että hyvinvointi on syvimmillään sisäinen tunne? Oppiiko hän, miten laaja käsite normaali vartalo todella on tai miten monella eri tavalla voimme elää hyvää elämää? Että raskausarvet ja painonvaihtelut ovat osa tervettä ihmiskehoa?

Kuka muistuttaa häntä siitä, että vaikka optimoisimme kaiken, terveydessä on lopulta paljon kiinni sattumasta ja toisaalta hyvin vähän yksityiskohdista, kuten siitä, valitsenko lounaalla riisikakun vai vehnäsämpylän?

Yllätän itsenikin vielä joskus kummallisista ajatusmalleista, kuten siitä, ettei iltayhdeksän jälkeen kannattaisi enää syödä. Tai siitä, että olin lähes tiedostamattani lakannut ottamasta riisiä ja perunaa lounaalla, koska vähähiilihydraattinen buumi istutti päähäni ajatuksen, että nopea hiilihydraatti on pahasta. Tämän auki kirjoittaminenkin tuntuu absurdilta, sillä tiedän aivan hyvin ajatukseni hulluuden. Kun lopulta päätin ottaa perunaa lautaselle, jouduin käymään sisäisen keskustelun: Ihmiskeho tarvitsee hiilihydraatteja. Olet menossa lenkille tänään. Saman keskustelun joudun käymään myös silloin, kun päätän ostaa itselleni spontaanisti jäätelön: teenkö oikein? Onko tämä enää hyvinvointia?

Mutta kerta toisensa jälkeen pysäytän itseni. Opastan itseäni lempeästi, uudestaan ja uudestaan. Juuri tämä on minulle hyvinvointia, tätä tarvitsen kipeimmin. En sokerista siivottua ruokavaliota tai rasvanpolttojumppia.

Vähä vähältä olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse luopua mistään. Kestävä hyvinvointi ei vaadi ehdottomuutta ja tiukkoja sääntöjä, varsinkaan ulkoa saneltuja.

Liian usein hyvinvoinnista puhuessamme unohdamme täysin yhden sen kaikkein tärkeimmistä palasista: joustavuuden. Todellisen joustavuuden nähdäkseen pitää nähdä kokonaisuus, tavallinen arki, jonka sosiaalinen media taitavasti häivyttää. Siihen mahtuvat sekä spontaanit karkkipussilliset sohvalla että juoksulenkit. Siihen mahtuvat suuret ja pienet lihakset, raskausarvet ja selluliitti, litteät ja pyöreät vatsat.

Todellinen käänne tapahtuu, kun alkaa etsiä hyvinvointia omasta kehostaan käsin. Ei enää kysy, miten minun kuuluu tehdä, vaan mitä minä juuri nyt tarvitsen. Silloin ei enää tarvitse turvautua kuureihin ja sääntöihin.

Ei tarvitse enää ikinä puskea kehoaan yhteenkään muottiin.

En ole ostanut mitään puoleen vuoteen – ja oivalsin, miksi olin koukussa tavaraan

blank-business-card-697059

Nyt suoritan raivoraivauksen ja ryhdyn minimalistiksi!

Kun minimalismibuumi alkoi nostaa päätään viime vuonna, tuijotin turhautuneena kotini pölyisiä ja pursuilevia hyllyjä, laatikkoja ja naulakoita. Tavarakasoja, jotka säntillisesti pakkasin muutosta toiseen mukana edes tietämättä miksi.

Hiljalleen mielessäni kypsyi juhlallinen ajatus: luopuisin kaikesta turhasta. Ajattelin tyhjiä ikkunalautoja, vajaita viikattuja pinoja, puolityhjää vaaterekkiä, pyykkikoria joka ei koskaan pursuile yli, muutamia tarkkaan valittuja ja kauniiseen riviin aseteltuja kenkäpareja. Tunsin jo valmiiksi hyvää omaatuntoa.

Tyhjensin kaikki vaatelaatikkoni olohuoneeseen. Jaksoin raivausoperaatiota pari päivää, kyllästyin ja jätin vaatekasat pölyttymään.

Jatkoin vanhalla linjalla: lohtu- ja impulssishoppailin, vaikka olin vannonut tästedes tekeväni vain harkittuja hankintoja. Hankin muun muassa ylihintaiset kuulokkeet, jotka myin eteenpäin alle kuukauden päästä, ja kannettavan tietokoneen lähinnä ulkonäön perusteella.

Loppusyksystä tuli äkkistoppi. Jouduin tekemään pari isoa välttämätöntä hankintaa. Samalla tajusin, etten hetkeen voisi käyttää rahojani mihinkään ylimääräiseen.

Yllätyksekseni huomasin, että minua ahdistaa. Ei siksi, että en pärjäisi, vaan koska pidän kauniista tavaroista ja vaatteista ja nautin sisustamisesta. Minua ahdisti, koska olin laatinut jo valmiiksi mittavan ostoslistan tälle vuodelle. Tarvitsisin ison peilin eteiseen, uuden kiiltävän kannettavan kirjoittamiseen, itämaisen maton olohuoneeseen, tauluja,  verhot. Lisäksi tämän, tämän ja tämän vaatteen.  Tietokoneelle olin tallentanut kymmeniä välilehtiä nettikauppoihin.

Jouduin kohtaamaan totuuden, jota en ollut halunnut myöntää: olen koukussa ostamiseen.

Jouduin kohtaamaan totuuden, jota en ollut halunnut myöntää: olen koukussa ostamiseen. Täytän tyhjiä hetkiä impulsseilla ja haen hankinnoista hetkellistä turvallisuuden tunnetta. Puhumattakaan mantrasta, jota olen hokenut itselleni sovituskopeissa lukemattomat kerrat: Sinä ansaitset tämän.

Olen ulkoistanut yksiä syvimmistä inhimillisistä tarpeistani, kuten perusturvallisuutta ja itsearvostusta, tavaralle. Esineille, jotka eivät koskaan voi tarjota sitä, mitä tahdon niiden tarjoavan. Se hätkähdytti itseänikin. Olen tiedostamattani odottanut jokaisen ostoksen tuovan elämääni jotain – sisältöä, iloa, rauhaa – mutta ne ovat joka kerta tarjonneet vain pinnallista mielihyvää, joka on lässähtänyt paljon nopeammin kuin haluaisin. Tavarasta on tullut vain tavara, eikä perusturvallisuuden tai itsearvostuksen tunteeni ole muuttunut mihinkään.

Samalla ymmärsin senkin, miksi aiempi juhlallinen aikomukseni ryhtyä yhdessä yössä minimalistiksi ei ottanut tulta alleen. Se olisi ollut yhtä lailla impulssiratkaisu. Olisin ulkoistanut tavarasuhteeni täysin ja mennyt mukaan aatteeseen, johon ympäristö sanattomasti painostaa. Olisin ostanut itselleni hyvän omantunnon.

Olin saanut äkillisen impulssin tyhjentää kaikki tavarat lattialle kertaheitolla, koska olin turhautunut, ja tahdoin tuosta tunteesta eroon mahdollisimman nopeasti.

Ymmärsin, että minun ei tarvitse määrittää identiteettiäni tavaran, muttei myöskään tavarattomuuden ympärille. Muuten minusta tulisi herkästi sen orja. Joku toinen saa pontta elämänmuutokselleen Konmari-ryhmistä, mutta olen oivaltanut, että voin tehdä kestävän muutoksen vasta, kun käyn läpi oman tavarasuhteeni ja teen itsenäisesti päätökset siitä, mitä säilytän ja mitä annan eteenpäin.

Olin jopa määrittänyt omaa onnellisuuttani sen mukaan, onko minulla varaa hankkia tavaraa, jota haluan.

Jos olisin päättänyt ryhtyä kutsumaan itseäni minimalistiksi tai marittajaksi, olisin hakenut hyvää mieltä keräämällä pisteitä, tuntemalla itseni viisaammaksi, paremmaksi kuluttajaksi kuin muut. Mutta lopullinen asennemuutos alkoi vasta, kun ymmärsin syvemmän tarpeen sen takana: olin antanut tavaralle liian suuren roolin elämässäni ja jopa määrittänyt omaa onnellisuuttani sen mukaan, onko minulla juuri sillä hetkellä varaa hankkia tavaraa, jota haluan.

Kun oivalsin tuon, ostamisesta luopuminen lakkasi hiljalleen tuntumasta ahdistavalta.

En ole miltei puoleen vuoteen ostanut muuta kuin välttämätöntä ja huomaan, että moni tavara, jota aiemmin olisin pitänyt jännittävänä ja kiinnostavana, on alkanut tuntua valjulta ja persoonattomalta. Usein suurempaa mielihyvää tuottaa tavaran jättäminen kauppaan kuin sen taittelu muovikassiin.

En ole raivosiivonnut eikä kotini ole vieläkään siisti, mutta jokin on muuttunut.

Nykyään huomaan pysäyttäväni itseni toistuvasti, kun saan äkillisen mieliteon ostaa jotain. Käyn aika usein sisäistä keskustelua, jota en aiemmin käynyt koskaan.

Vielä tunti sitten sinulla ei ollut tuota tarvetta. Onko hankinta todella niin välttämätön?

Mitä tunnet juuri nyt? Mikä olisi kestävämpi keino käsitellä tuota tunnetta?

Mitä tarvitset juuri nyt, aidosti?

Syrjässä on kevyempi hengittää

syksynennaama

Miten voi olla joskus yksinäinen, vaikkei ole yksin? Vaikka on ystäviä, perhettä, parisuhde? Vaikka osallistuu keskusteluihin, nauraa, viestittelee, hyväksyy kaveripyyntöjä, kättelee, jakaa kuvia, kommentoi, näyttää ulospäin ihan samalta kuin muutkin?

Moni on ihmetellyt sitä, minä itsekin.

Kyllä se on mahdollista, sillä se ei ole pelkkää yksinäisyyttä. Se on kaiken läpäisevä tunne siitä, ettei ole koskaan oikein kuulunut mihinkään. On mukana, mutta kuitenkin millin verran ulkopuolella. Tunne, joka on jatkunut aivan lapsuudesta, ehkä jo päiväkodista mutta viimeistään koulusta, eikä ehkä koskaan täysin katoa.

Mutta ei sen tarvitsekaan.

Se tuntuu siltä, että on jatkuvasti hiukan väärässä paikassa, nauraa eri kohdassa kuin muut, on aina aavistuksen kömpelö eleissään ja sanoissaan, ei seuraa niitä sarjoja joita pitäisi, on aina joko myöhässä tai ajoissa mutta ei koskaan tasan. Ettei koskaan ole yhtä itsenäinen tai rohkea tai hauska kuin muut.

Toisinaan se tuntuu siltä, että sanoo jotain, mitä ei siinä kohdassa olisi kuulunut, rikkoo keskustelun soljuvuuden, kääntää huomion vahingossa itseensä. Ja mitä enemmän omaa ajoitustaan analysoi, sitä syrjempään tuntee muista ajautuvansa.

Tekee mieli väistellä isoja tiloja ja ihmismassoja, joita ei pysty sulkemaan kerralla oman näkökenttänsä sisään ja käsittämään. Sillä tuntuu aina siltä kuin huone ei olisi täynnä ihmisiä vain energiakenttiä, toiset hylkiviä toiset puoleensavetäviä, ja itse on yksikkö joka poukkoilee kömpelösti seassa, ei huomiota herättävän erilainen, mutta kuitenkin niin eri paria, ettei solahda ja kiinnity luontevasti mihinkään. Joukossa, mutta välissä.

Joku saattaa tulla kysymään, viihdynkö, tai mitä kuuluu, tai mistä tulen, ja minä vastaan hymyillen ja asiaankuuluvasti, mutta tarkkaavaisena, etten vaikuta kummalliselta tai tahdittomalta, ajatukseni ehkä jo siinä, miten hoidan poistumisen kun sen aika tulee, mihin liikun seuraavaksi, entä jos en kiinnity luontevasti mihinkään, jos koko loppuilta onkin tällaista? Väsyneenä annan itselleni luvan olla hyppäämättä mukaan kelaan ja kuuntelen mieluummin. Annan itselleni hengähdystauon.

Joskus se saa miettimään, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

En muista, milloin kaikki alkoi vähitellen muuttua helpommaksi. Ehkä silloin, kun julkaisin ensimmäisen tekstin introverttiudesta? Ehkä se oli yksi sysäys.

Mutta paljon suurempi mullistus oli se, kun tapasin ensimmäisen kerran ihmisen, joka näytti tarkkailevan kaikkea ympärillään ja samalla vielä itseäänkin, istui seinän luona, joukossa mutta kuitenkin välissä. Ja kun juttelin hänelle, näin hänen silmissään omani ja ymmärsin: ei siinä ole mitään väärää, että katsoo hiukan syrjästä. Emme me kaikki voi olla keskellä – muuten siellä tulisi ahdasta.

Aavistuksen sivussa on sitä paitsi paljon kevyempi hengittää ja kiinnostavampaa tarkkailla.

Kun lakkasin pyrkimästä pois ulkopuolisuuden tunteesta, annoin sen vain olla, harteiltani haihtui kilo.

Yhtäkkiä huomasin, etten enää olekaan syrjässä. Sillä on muitakin, jotka katsovat maailmaa vähän sivusta, aina myöhässä tai ajoissa, tarkkailevat herkeämättä, uupuvatkin. Pohtivat, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

Ei se ole, kun löytää toisen samanlaisen, ja samalla itsensä.

Mitä jos ei tarvitsisi tulla enää paremmaksi?

beach-768642_960_720

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Jos tästä hetkestä eteenpäin ulkonäkösi ei muuttuisi milliäkään, et koskaan vanhenisi, tulisi missään paremmaksi tai huonommaksi, lihoisi tai laihtuisi, saisi ylennyksiä tai vaihtaisi työpaikkaa, muuttaisi uuteen asuntoon, matkustaisi uusiin maihin, saisi tai menettäisi ystäviä. Vain olisit.

Mihin silloin elämässäsi keskittyisit?

Minä mietin pitkään enkä vieläkään ole varma, osaanko vastata ihan rehellisesti. Mutta keksin ainakin muutamia vastauksia.

Matkustaisin lempikohteeseeni viidettä kertaa. Ei tarvitsisi suorittaa eksoottisia kolkkia toisensa jälkeen vain siksi, että voisi kokea tai oppia uutta.

Lempikirjani lukisin vähintään yhtä monta kertaa.

En jättäisi harrastuksia väliin vain sen takia, että en osaa, ei ole taipumuksia, en enää tässä iässä ehdi…

Katsoisin enemmän silmiin ja pysähtyisin kuuntelemaan toista tässä hetkessä, ilman tarvetta analysoida äänensävyjä tai tehdä vaikutusta.

Uskaltaisin elää eilisen uudestaan; rakastua rutiiniin.

En pelkäisi virheitä vaan ottaisin ne avosylin vastaan. Oppisin niistä, mutta en kieltäisi itseäni tekemästä samaa erhettä uudestaan.

Kysyisin itseltäni joka aamu: millaista liikettä tänään tarvitset? Verkkaisen kävelyn merenrannassa vai puhdistavan salitreenin? Vai et liikettä ollenkaan? En laskisi askelia tai matkoja tai kaloreita tai sykettä, sillä en tekisi niillä mitään.

Nauraisin: kuinka minä sen taas unohdin! Miten muisti onkaan lyhyt.

Pysähtyisin miettimään: mitä oikeastaan on kehitys ja mihin sitä tarvitsen?

Ihmettelisin, mikä puhtaassa olemisessa oikein pelottaa, sillä eihän kauniimpaa olekaan. Vasta oman keskeneräisyyden tunnustaessamme emme nosta itseämme tai muita jalustalle toista paremmaksi tai huonommaksi. Vasta silloin tunnemme aitoa yhteyttä, olemme ihmisiä ihmiselle.

Sillä mitä kaikkea elämä voisikaan olla ilman päättymätöntä pyrkimistä? Olisiko olo alaston ja hauras, tärkeän suojakuoren menettänyt? Vai voisiko se olla täysi ja aito?

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Äläkä koskaan kadota yhteyttä siihen, kuka olet ja mitä tahdot.

Ahdistelu on aina henkistä kourintaa

Hand Shadow Of Woman On GlassOlen ollut viime päivinä järkyttynyt ja ilahtunut. Järkyttynyt tajutessani, kuinka tavallista seksuaalinen häirintä on. Ilman Me too -kampanjaa minulla ei olisi siitä mitään käsitystä. Samaan aikaan olen ollut ilahtunut rohkeudesta ja avoimuudesta. Siitä, kuinka moni on jakanut häirintäkokemuksiaan, jotka ovat aikanaan aiheuttaneet syvää häpeää ja turvattomuutta.

Mutta tänään Facebookin avatessani järkytyin erityisesti.

Opiskelukaverini jakoi parin vuoden takaisen sometapauksen. Amerikkalainen pick-up artist, mies, jota hän ei tuntenut lainkaan, oli napannut eräältä sivustolta opiskelukaverini kuvan ja julkaissut sen yhteydessä Twitterissä ja Facebookissa äänestyksen otsikolla: ”Panisitko X:ää?”

En ollut uskoa näkemääni. Kuvan alla miehet omilla kasvoillaan ja nimillään perustelivat kilvan, miksi he panisivat tai eivät panisi opiskelukaveriani. Moni kommenteista oli törkeä, halventava ja loukkaava.

Koska me päätämme niin. Koska sinä olet nainen ja me olemme miehiä.

Tavallisia miehiä, jotka kokevat oikeudekseen kohdella satunnaista nuorta naista noin. Se on kiusaamista, jonka sanoma on: sinun paikkasi on olla objekti, arvioinnin kohde, etkä voi sille mitään. Koska me päätämme niin.

Koska sinä olet nainen ja me olemme miehiä.

Tapaus muistuttaa, kuinka monimuotoista häirintä on. Ja että se on yhtä usein sanallista kuin fyysistä. Tietysti miehetkin kohtaavat häirintää, ja valtaosa miehistä kohtelee naisia tasavertaisesti, mutta tuo argumentti tekee keskustelun kärjestä tylpän. Se saa unohtamaan sisäänrakennetun valta-asetelman, joka kulkee ylhäältä alas. Miehestä naiseen.

Äänestys tuo mieleen montakin lievempää tapausta omasta elämästäni.  Esimerkiksi toisenlaisen sanallisen alistamisen, jota kohtasin, kun kirjoitin aiempaan blogiini muutamia kantaaottavia tekstejä.

Ensin kirjoitin siitä, kuinka huolestuttavaa on, että kauneudesta puhutaan kuin ihmisoikeudesta, itsensä toteuttamisen keinosta, kun sen sijaan pitäisi kyseenalaistaa rakenteet, jotka määrittelevät sen, minkänäköistä naista pidetään haluttavana. Seuraavaksi kirjoitin, että vaikka stereotyyppisesti kauniina pidettävät tilastollisesti saisivat parempaa palkkaa, ei tarvitse tyytyä toteamaan, että asia on näin. Jokainen kahvipöytäkeskustelu tai somekommentti on tilaisuus päättää, vahvistaako vanhoja totuudenmukaisuuksia vai uudistaako niitä.

Yksi kehotti, että kirjoittaisin vain meikeistä ja muusta sellaisesta. Kivoista jutuista. Sen minä nimittäin osaan.

Sain teksteihini useita kommentteja. Miehiltä. Niiden sisältö oli aina sama. Että minun ei pitäisi kirjoittaa asioista, joista en ymmärrä mitään. Yksi kehotti, että kirjoittaisin vain meikeistä ja muusta sellaisesta. Kivoista jutuista. Sen minä nimittäin osaan.

Koska olen nainen.

Kun nostin esiin blogiani kommentoineiden miesten argumenttien puutteet, he sivuuttivat kritiikin sisällön täydellisesti ja toistelivat, että mielipiteeni ovat vääriä ja tyhmiä.

Koska olen nainen.

En ole erityisen kiinnostunut siitä, mitä joku anonyymi älykkyysosamäärästäni ajattelee. Mutta se sai oivaltamaan, että pick-up artistin äänestys ja blogikommentit osoittavat saman asian. Että yhteiskunnassamme on diskursiivinen tila, jossa miehen on mahdollista ja oikeutettua sanoa: paikkasi on tämä, ja minä määrittelen sen.

Kun 19-kesäisenä työskentelin jäätelökioskilla, kohtasin säännöllisesti häirintää. Erityisen hyvin muistan viereisellä rakennustyömaalla työskentelevän miehen, joka kävi keväästä syksyyn asiakkaanani lähes päivittäin. Hän tuijotti hellittämättä, pöydästäänkin, mittaili päästä varpaisiin, ei laskenut katsetta sekunniksikaan. Heitteli härskiä läppää edessäni kavereilleen, kuten: ”Mites, laitetaanko vaimot vaihtoon?”

Minä oudosti vain hyväksyin tilanteen. Lakaisin maton alle, sillä eihän minulla ollut todellista vaaraa. Aistin, ettei hän tekisi mitään. Minun paikkani oli olla siinä hiirenhiljaa, antaa miehen puhutella ja katsoa, miten haluaa. Minä olin se, joka ahdistuin jo aamulla kotoa lähtiessäni, tulisiko mies tänään hakemaan kahvia.

Hän määritteli roolini. Hän kykeni siihen hienovaraisilla keinoilla, katseilla ja puheensävyllä.

Siksi, että hän oli mies.

Jos olisin sanonut vastaan, olisin ollut huumorintajuton, kenties sovinistikin. Jälleen kyse olisi ollut vain siitä, että minä en itse saanut määritellä, mikä missäkin tilanteessa on hauskaa. En, vaikka tilanteessa oli täysin kyse minusta, henkilökohtaisesta reviiristäni ja liikkumavarastani.

Tämän takia Me too on niin tärkeä kampanja. Se muistuttaa, että aina, kun joku käyttää etuoikeuttaan hyväkseen, kyse on alistamisesta. Toisen määrittelemisestä. Merkityksetöntä on, onko häirintä fyysistä vai sanallista kourintaa, sillä pohjimmiltaan jokainen tapaus kertoo ilmapiiristä, jonka on muututtava.

Eikä se voi muuttua, jos emme lakkaa vähättelemästä. Meidän pitää olla valmiita puuttumaan ja tunnistamaan. Ei ajatella, että tämä on liian lievää mainittavaksi; olen vain huumorintajuton tiukkis; ei  tässä ole todellista vaaraa. Sillä jokainen vallankäytön oikeutus, lievä ja harmitonkin, on alusta yhä pahemmalle ja pahemmalle häirinnälle.

Onneksi se toimii myös päinvastoin: jokainen somekommentti ja kahvipöytäkeskustelu on mahdollisuus vaikuttaa. Tilaisuus valita, ylläpitääkö vanhoja rakenteita vai luoko uutta.