Lakkasin odottamasta lomaltani mitään, ja siitä tuli parempi kuin aikoihin

vesuvius

Rakastan matkustamista.

Minulla on aina mielessäni lista maita, nytkin yli kymmenen, ja aikataulu, jolla aion  reissuihin säästää. Nautin syvästi, kun kone laskeutuu ja pääsen ihmisten sekaan. Rakastan tarkkailua, tuoksuja, ääniä ja tunnelmia eli sitä, mitä moni kutsuu sykkeeksi. Rakastan matkustamista, sillä vieraassa ympäristössä päästän irti. Aika hidastuu ja tunnen, että juuri näin on hyvä, en kaipaa mitään lisää. Muistan, että elämä on yksinkertaista.

Tai näin kuvittelen ihanteissani matkan sujuvan.

Todellisuudessa stressaaja-ahdistuja-suorittaja ei jää lentokentällä matkasta vaan seuraa tiukasti mukana. Rentouttava, spontaani ja eksoottinen muuttuukin epäselväksi, vieraaksi ja hermoja raastavaksi.

Stressaan, jos konduktööri puhuu kieltä jota en ymmärrä. Stressaan, jos kortti ei toimi. Stressaan, suunnistanko kartan perusteella harhaan. Stressaan, ehdinkö laivaan, vaikka tunnin päästä menisikin seuraava. Stressaan sortsieni istuvuutta, epäimarteleviksi hikoilevia hiuksiani. Vertaan itseäni tyylikkäisiin paikallisiin ja lomalaisiin, jotka ovat lämmössä kotonaan. Tunnen painetta jopa siitä, viihtyykö matkaseuralaiseni, aivan kuin se olisi vastuullani.

Tahdon, että sää on täydellinen, olen jatkuvasti hyväntuulinen, läsnä. Että jokainen ravintola- ja hotellikokemus on onnistunut, jokainen nähtävyys sykähdyttää.

Eniten kuitenkin stressaan sitä, että loma ei vastaakaan valtaisia odotuksiani. Entä jos olen niin kireä, että koko matka valuu ohitseni?

Entä jos olen niin kireä, että koko matka valuu ohitseni?

Tunne hiipi taas pintaan kuukausi sitten, kun Italian-matka lähestyi. Mutta tällä kertaa ennakoin. Pakkasin vain välttämättömät vaihtovaatteet ja jätin tarkemmat suunnitelmat intuition varaan. Päätin, etten odottaisi lomaltani oikeastaan mitään.

Sillä viettipä matkalla viikonlopun, kuukauden tai vuoden, kotiinpaluun hetkellä miettii kuitenkin, mihin aika taas hupeni. Miksei siis antaisi sen virrata vapaasti?

Ei stressaaja-ahdistuja-suorittaja tälläkään kertaa kadonnut, kun Napolin liikenteen melu tukki korvat ja oma iho pysyi yhtä talvenkalpeana kuin aina. Mutta sitten muistin päätökseni: en odota mitään. Annan olla.

Miten mahdoton tehtävä se onkaan. Että lomalla pitäisi aina ruskettua, hehkua onnea ja näyttää itsestään vain edustavin puoli. Huono päivä kasvaa valtaviin mittasuhteisiin, jos ajattelee, että se pitää puskea tulevaisuuteen parempaa hetkeä odottamaan. Se on mahdoton tehtävä, sillä lomalla kohtaa samat tunteet, saman ihmisen kuin kotonakin. Usein vielä paljaampana, kun se ei huku tuttuihin rutiineihin.

Jos aina lastaa lomalle, juhlalle tai pyhälle korkeat odotukset ja ajattelee, että sen on oltava jotain arkea parempaa ja ylevämpää, tekee hallaa arjelle ja saa sen tuntumaan tarpeettoman valjulta.

Vasta matkan toiseksi viimeisenä päivänä väsymys purkautui turhanpäiväisenä kiukutteluna, mutta tällä kertaa äkkäsin sen nopeasti. En kauhistunutkaan ajatusta huonosta päivästä enkä ruoskinut itseäni siitä, että haaskaan jotain niin kauan odotettua ja valmisteltua.

Pysähdyin ja myönsin itselleni: tänään minua väsyttää, itkettääkin, enkä saa mitään irti edes Ischian oranssista auringonlaskusta ja kirkkaansinisestä merestä.

Näin on hyvä, kuitenkin. En tarvitse mitään enempää.

Viimeisenä aamuna minulla oli tyyni olo. Odotin tuttuja ruokia ja omaa sänkyäni, kirpeää tuulta, puhtaita katuja ja hiljaisuutta. Paluu tuntui helpottavalta, ei ahdistavalta. Aika oli taas juossut, mutta niin sen kuuluukin.

Muistin, että elämä on aika yksinkertaista.

Ahdistukseen ei tarvitse tottua

book-2929646_1920

Se alkoi vaivihkaa. Nopeana sormen naputuksena. Aamuyöhön valvomisena, Leposykkeenä 90.

Se hukkui puuhastelun ja hymyn alle.

Kun yritin pysähtyä meditoimaan tai muuten vain oleilemaan, olo oli heti levoton, piti pian keksiä jotain sijaispuuhaa. Siivoilua, päätöntä puhelimen räpläilyä.

Se alkoi ujuttautua aamuihinkin. Sydämentykytyksenä, hikoiluna, vatsanväänteinä. Mieleni ei ollut hetkeäkään aloillaan vaan kävi kaiken aikaa tuplavaihteella, etsi uutta stressin kohdetta heti kun olin jättänyt edellisen.

Tuolloin opiskelin vielä yliopistossa. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten suoriutunut kursseista muiden tahtiin. Tunsin myös häpeää, sillä ahdistus hiipi elämääni juuri, kun olin toipunut masennuksesta. Olin vielä väsynyt, mutta pystyin taas toimimaan, tuntemaan iloa. Lumouduin uusista väreistä niin, etten malttanut painaa jarrua, kun mieleni kaipasi sitä vielä kipeästi. Puskin itseni liian nopeasti muiden ilmoille.

Ahdistuksesta tuli perustunne, enkä ajatellut olevani sairas. Pystyinhän edelleen toimimaan, opiskelemaan, vaikkakin puolitehoilla. Ajattelin vain, että olin laiska, osaamaton. Epäonnistunut paranemisessa, mutta en kuitenkaan niin kipeä, että tarvitsisin apua.

Jossain vaiheessa en enää muistanut, miltä tuntuu elää kokonainen päivä ilman ahdistusta.

Englannissa sille on kuvaava termi, High Functioning Anxiety. Ahdistus, joka piiloutuu hyvän toimintakyvyn alle. Se on epämääräistä hermostuneisuutta, taukoamatonta murehtimista, fyysisiä oireita. Moni syyllistää itseään niistä – ajattelee minun tapaani, ettei ole varsinaisesti sairas, että epämääräinen olo on seurausta siitä, että on itse tehnyt jotain väärin.

On arvioitu, että jopa puolet ahdistuneisuushäiriöistä jää diagnosoimatta, ylikin. Minulla ei onneksi jäänyt, sillä lopulta päädyin hakemaan apua.

Ei ahdistukseen tarvitse, eikä kuulukaan, tottua.

Krooninen sormien naputus, hermostunut puuhailu ja ylikierroksilla käyvä mieli ei koskaan ole vain ärsyttävä pieni riesa. Se on merkki jostain suuremmasta, joka yrittää päästä pintaan: tunteista, traumoista, ratkaisemattomista ongelmista. Se on vahvaa, opittua välttelyä.

Se on paljon enemmän kuin vain mielen levottomuutta ja hetkellistä ikävää oloa. Ahdistus muovasi koko todellisuuttani. Uskoin, että maailma on pelottava paikka, jossa en pärjää. Mieleni oli sekava vyyhti katkeamatonta kiirettä, ilotonta suorittamista, pelkoa, syyllisyyttä, kontrollin menetystä.

Se ei ole koskaan vain ahdistusta.

Lopulta aloin pysähtyä tunteideni ääreen ja kysyä vaikeita kysymyksiä (miksi tunnen näin) ja toisaalta harjoitella hyväksyntää (ahdistus ei ole yhtä kuin minä). Vähä vähältä ahdistus alkoi menettää teräänsä. Huomasin, etten ollut koskaan pysähtynyt todella työstämään sitä, mistä ahdistukseni oikein kumpuaa: Siitä, että vaadin itseltäni kohtuuttomia suorituksia. Siitä, että tunnen häpeää sellaisissakin tilanteissa, joissa ei kuuluisi. Ja niin edelleen.

Kun oivalsin, että ahdistus on oire jostain eikä osa minua, sain voimaa käsitellä sitä. Aloin toistella itselleni, ettei tunteissa ole mitään pelottavaa, ne eivät voi satuttaa minua oikeasti. Mutta minun on parempi työstää ne nyt kuin antaa niiden kasvaa möröiksi mielessäni.

Aiemmin elämässäni oli yksi vahva ääni, ahdistuksen ääni. Nyt ääniä on kaksi, yksi vahva ja yksi heikko. Heikko on ahdistuksen ääni. Vahva on omani.

Ja vaikka äänet välillä kamppailevat, oma ääni voimistuu kaiken aikaa. Se vahvistuu joka kerta, kun muistan pysähtyä tunteideni ääreen ja sanon itselleni, että ne eivät oikeasti voi satuttaa. Silloin muistan, että minä itse olen niiden alla. Ehjä ja tyyni.

 

 

 

Uskaltaisitko kehua itseäsi ehdoitta?

kuvanaama.jpg

Kevään ensimmäinen lämmin lauantai-ilta. Valmistauduin juhliin, lauloin lempimusiikkini mukana. Katsoin vaatteita valitessani peiliin ja ajattelin:

Näytän ihan kivalta. 

Ilahduin havainnostani. Olen niin tottunut tutkimaan peilistä pelkkiä virheitä ja epäkohtia, että tuntui hyvältä nähdä kerrankin itsensä hyväksyvästi. Kerroin heti seuraavana viikolla terapeutille hyvin menneistä juhlista. Siitäkin, että olin peräti ajatellut näyttäväni ihan hyvältä.

Silloin terapeutti keskeytti minut.

Ihan hyvältä?”

Hämmennyin ja mielessäni kommentoin heti takaisin: no ajattelepa vaikka kaikkia niitä julkkiksia, joilla on objektiivisesti parempi vartalo tai kauniimmat kasvot – ihan hyvältä on silloin suurin kohteliaisuus, jonka kehtaan antaa itselleni!

Siinä hetkessä havahduin itsekin. Juuri tuota terapeutti tarkoitti. Olin ajatellut kehuvani itseäni, kun kutsuin itseäni ihan kivaksi. Sitten aloin miettiä, millaiseksi tuo sanapari teki oloni. Ei ainakaan hyväksi ja kauniiksi. Pikemminkin se sai minut ajattelemaan kaikkia niitä julkkiksia, ja tuttujani myös, jotka mielestäni ansaitsevat paremman kohteliaisuuden. Jotka ovat mielestäni enemmän kuin ihan kiva. 

Muistan vieläkin hyvin, kun ala-asteella luokkakaverini vanhemmat ajoivat minua autolla kotiin ja toinen heistä heitti: ”Kuulemma kirjoitat koulussa tosi hyviä aineita.”

Minä vastasin: ”No jaa enpä nyt tiiä.”

Vanhemmat loivat toisiinsa pitkän katseen etupenkillä. En silloin ymmärtänyt miksi, mutta nyt ymmärrän.

Olen niin tottunut siihen, että sisäinen itsepuheeni on ollut lapsesta asti joko kriittistä tai ihankivaa, etten edes kiinnitä siihen huomiota. Jos kerron harrastavani laulamista, lisään äkkiä perään: mutta en ole mikään erityisen hyvä. Aloitin vasta aikuisena, enkä harjoittele kauheasti. Kerran otin kampaajalle mukaan mallikuvaksi lyhyttukkaisen Anne Hathawayn, ja kun joku kehui uusia hiuksiani, naureskelin: tykkään ihan itsekin – vaikkei sieltä kampaamosta mikään Anne Hathaway tullutkaan.

Kun ystäväni piti häissäni puheen, hän kuvaili minua Teflon-pintaiseksi. Että vaikka minua kuinka kehuisi, se ikään kuin kimpoaa pois. Olemme tottuneet ajattelemaan, että vaatimattomuus on hyve, joka kaunistaa, mutta teflonilla on kääntöpuolensakin. Missä menee raja, jossa hyväksi tarkoitettu tapa kääntyy vähättelyksi?

Jos kehut rakasta ystävääsi spontaanisti, toteatko, että ihan kiva takki, tai että näytät ihan ookoolta? Todennäköisesti et, sillä sen kuittaisi herkästi vähättelyksi, jopa ilkeilyksi. Luultavasti ajattelet aivan vilpittömästi, että hän näyttää hyvältä, ihanalta. Et tutki häntä analyyttisesti piirre kerrallaan tai sijoita häntä mihinkään kuvitteelliseen paremmuusjärjestykseen. Se tuntuisi absurdilta. Katsothan rakasta ystävää, joka on arvokas omana itsenään.

Miksi siis katsomme itseämme vertaillen, arvottaen?

Vertailu muihin tekee maailmasta kylmän, sillä se hämärtää ainutlaatuisuuden ja subjektiivisen kauneuden. Se sisältää ajatuksen, että meidät voi laittaa järjestykseen ulkonäkömme, luonteemme ja suoritustemme perusteella.

Aika usein painan itseäni tiedostamatta millin verran alaspäin samalla, kun yritän kohottaa itseäni sentin verran ylös. Se on niin hienovaraista, ettei minulle tule varsinaisesti paha olo eikä se saa tuntemaan itseäni huonoksi. Mutta kuitenkin se saa kiusallisen tietoiseksi siitä, että en ole täysin tyytyväinen, että odotan aina enemmän. Että olin korkeintaan kahdeksan miinus, vaikka olisin antanut sataprosenttisen panoksen.

Ihan kiva sisältää aina muistutuksen siitä, että voisi olla parempikin. Siksi se maistuu suussa niin karvaalta.

Olen pohtinut viime aikoina paljon, miksi oikeastaan painan itseäni aina hiukan alas. Tavallaan suojelen itseäni kritiikiltä: ettei kukaan vain pääse sanomaan, että luulin itsestäni liikoja. Mutta jos oma sisäinen puhe on jatkuvasti korostetun vaatimatonta, pääseekö silloin käyttämään kaikkea potentiaaliaan, elämään täysin vapaata ja rohkeaa elämää?

Harjoittelen tietoisesti itseni kehumista ja kehujen vastaanottamista, jotta osaisin joskus antaa itselleni kiitosta hyvin tehdystä työstä tai joistain luonteenpiirteistäni. Ei tietenkään ole tarkoitus aivopestä itseään ajattelemaan, että on maailman paras, ihanin ja kaunein, sillä itsensä nostaminen korkeammalle pallille ei ole tervettä sekään.

Mutta voisitko kehua itseäsi ehdoitta, täysin vailla vertailua?

Voisitko sanoa itsellesi, ettei ole väliä, miten muut suoriutuivat? Että juuri nyt vain sinulla ja ainutlaatuisuudellasi on väliä? Voisitko muistuttaa itseäsi siitä, ettei kukaan tule tekemään täysin samanlaista suoritusta kuin sinä nyt tässä hetkessä – ja juuri siksi olemuksesi ja tekosi ovat aivan yhtä arvokkaita kuin kaikki muutkin?

Mitä kamalaa tapahtuisi, jos sanoisit itsellesi hiljaa: Teinpä hyvin.

Olen hyvä. 

 

Hyvinvointi ei ole yhtä kuin hoikkuus – sillä paranemisen ei tarvitse mahtua muottiin

blond-blonde-blur-458730

Kun aloin toipua syömishäiriöstä, ajattelin, että on tasan yksi oikeaoppinen tapa parantua: pitää näyttää urheilulliselta. Fitnessbuumi oli tuolloin juuri lyönyt läpi. Se sai minut uskomaan, että urheilullisuus tarkoittaa alhaista rasvaprosenttia ja erottuvia, muttei liian suuria lihaksia.

Niinpä liityin salille, söin hyvin vähän hiilihydraattia ja nippa nappa tarpeeksi proteiinia. Nyt kun katson noita kuvia, järkytyn joka kerta hiukan, sillä näytän onnettomalta ja kuihtuneelta. Mutta näytin kuitenkin hyväksyttävällä tavalla parantuneelta, koska kukaan ei ollut enää huolissaan minusta. Satuin istumaan yhteen sen hetken stereotyyppiseen hyvinvoinnin muottiin.

Puhumme hyvinvoinnista kauniilla sanoilla, mutta usein taustalta paljastuvat ahtaat ajatusmallit. Tunnettu kehopositiivisuuden lähettiläs Megan Crabbe eli Bodyposipanda on siitä hyvä esimerkki. Kun hän julkaisee kuvapareja alipainoisesta, sairaasta menneisyyden itsestään ja nykyisestä, pyöreämmästä itsestään, moni kannustaa ja kiittelee. Mutta huolestuttavan moni myös ylistää sairausajan kuvia: Näytit ennen niin hyvältä.

Toinen hyvä esimerkki on somevaikuttaja, anoreksiasta parantunut Jen Bretty. Hän on liikunnallinen ja normaalipainoinen, mutta koska hän on toipumisvaiheessa, hänen kehonsa muuttuu. Hän syö vlogeissaan isoja aamiaisia, vehnäbageleita ja välipalapatukoita, katsoo Netflixiä ja saattaa lähteä spontaanisti pizzalle. Hän julkaisee rehellisiä kuvia raskausarvistaan, muuttuvasta kehostaan.

Hän myös urheilee aktiivisesti, mutta hän on päättänyt lopettaa treeniensä kuvaamisen someen, koska se ruokkisi hänen mukaansa vääränlaista vertailua ja ulkonäköpaineita. Valinnalla on se seuraus, että Jen saa omien sanojensa mukaan päivittäin vihapostia: Tuolla menolla olet kohta sairaalloisen ylipainoinen. This is fatness, not fitness!

Ei riitä, että ihminen kertoo selvinneensä kuolemanvakavasta sairaudesta ja olevansa nyt kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä. Ei riitä, että hän vakuuttaa elämänlaatunsa parantuneen, arvomaailmansa kypsyneen, ihmissuhteidensa syventyneen.  Jos hänen kehonsa näyttää väärällä tavalla toipuneelta, hänet voidaan leimata epäonnistuneeksi.

Vaikka vihaviestit eivät kohdistu minuun, ne pistävät, sillä ne osuvat niin lähelle. Vaikka nykyään olen ihan normaalikokoinen ja liikun edelleen aktiivisesti, aina välillä takaraivossani piikittelee kurittava ajatus: Olenko jo liian rento? Olenko vielä hyväksyttävästi parantunut, jos kehoni muuttuu tästä? 

Fitnesskupla on onneksi höllentynyt, mutta se on istuttanut mieleemme tiukasti ajatuksen siitä, että hyvinvointi on tietty kehon muoto. Sosiaalinen media on ongelmallinen kanava, kun sillä kommunikoidaan mutkikkaita, hyvinvoinnin ja terveyden kaltaisia käsitteitä. Se on niin hypervisuaalinen, pinnallinen ja vauhdikas, ettei se pysähdy perustelemaan. Kuvat, ilmiasut, ovat sen tapa keskustella – eivät syyt vaan seuraukset.

Meitä pommitetaan tietynlaisilla vartaloilla ja ruokavalioilla, jotka todellisuudessa eivät edes ole hyvinvointi itse, vaan vain yksi mahdollinen hyvinvoinnin ilmiasu. Koska altistumme kuville toistuvasti, äärimmillään alamme ajatella, että ne ovat hyvinvointi itse. Terveellisestä syömisestä tulee yhtä kuin clean eating, vihersmoothiet tai veganismi. Hyvinvoivasta kehosta on yhtä kuin sopiva rasvattomuus, kapea vyötärö, kirkas iho, valmiiksi pureskeltu muotti, johon on aina sisäänrakennettu rajoittaminen, kurittaminen ja tietty ulkonäkö.

Itse olin onneton fitnesskuplassani. Koko energiani meni siihen, että pyrin ahtaaseen muottiin, joka oli keholleni luonnoton. Vaikka kuinka treenasin, rajoitin ja kituutin, en koskaan nähnyt peilistä sitä, mitä halusin.

Täytän tänä vuonna 28, enkä onneksi elänyt teinivuosiani Instagramissa. Olin jo parikymppinen, kun fitnessbuumi ja armoton somevertailu vei minut mennessään. Se teki paljon tuhoa ja vaikuttaa ajatteluuni edelleen, mutta säästyin kuitenkin paljolta, sillä olin kypsempi kohtaamaan sen.

Enemmän olen huolissani nuoremmista. Jos ihmiset ovat joukolla valmiita tyrmäämään stereotypiaan sopimattomat terveet vartalot ja joustavat ruokavaliot vääriksi ja sairaiksi, miten nuori voi oppia, että hyvinvointi on syvimmillään sisäinen tunne? Oppiiko hän, miten laaja käsite normaali vartalo todella on tai miten monella eri tavalla voimme elää hyvää elämää? Että raskausarvet ja painonvaihtelut ovat osa tervettä ihmiskehoa?

Kuka muistuttaa häntä siitä, että vaikka optimoisimme kaiken, terveydessä on lopulta paljon kiinni sattumasta ja toisaalta hyvin vähän yksityiskohdista, kuten siitä, valitsenko lounaalla riisikakun vai vehnäsämpylän?

Yllätän itsenikin vielä joskus kummallisista ajatusmalleista, kuten siitä, ettei iltayhdeksän jälkeen kannattaisi enää syödä. Tai siitä, että olin lähes tiedostamattani lakannut ottamasta riisiä ja perunaa lounaalla, koska vähähiilihydraattinen buumi istutti päähäni ajatuksen, että nopea hiilihydraatti on pahasta. Tämän auki kirjoittaminenkin tuntuu absurdilta, sillä tiedän aivan hyvin ajatukseni hulluuden. Kun lopulta päätin ottaa perunaa lautaselle, jouduin käymään sisäisen keskustelun: Ihmiskeho tarvitsee hiilihydraatteja. Olet menossa lenkille tänään. Saman keskustelun joudun käymään myös silloin, kun päätän ostaa itselleni spontaanisti jäätelön: teenkö oikein? Onko tämä enää hyvinvointia?

Mutta kerta toisensa jälkeen pysäytän itseni. Opastan itseäni lempeästi, uudestaan ja uudestaan. Juuri tämä on minulle hyvinvointia, tätä tarvitsen kipeimmin. En sokerista siivottua ruokavaliota tai rasvanpolttojumppia.

Vähä vähältä olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse luopua mistään. Kestävä hyvinvointi ei vaadi ehdottomuutta ja tiukkoja sääntöjä, varsinkaan ulkoa saneltuja.

Liian usein hyvinvoinnista puhuessamme unohdamme täysin yhden sen kaikkein tärkeimmistä palasista: joustavuuden. Todellisen joustavuuden nähdäkseen pitää nähdä kokonaisuus, tavallinen arki, jonka sosiaalinen media taitavasti häivyttää. Siihen mahtuvat sekä spontaanit karkkipussilliset sohvalla että juoksulenkit. Siihen mahtuvat suuret ja pienet lihakset, raskausarvet ja selluliitti, litteät ja pyöreät vatsat.

Todellinen käänne tapahtuu, kun alkaa etsiä hyvinvointia omasta kehostaan käsin. Ei enää kysy, miten minun kuuluu tehdä, vaan mitä minä juuri nyt tarvitsen. Silloin ei enää tarvitse turvautua kuureihin ja sääntöihin.

Ei tarvitse enää ikinä puskea kehoaan yhteenkään muottiin.

En ole ostanut mitään puoleen vuoteen – ja oivalsin, miksi olin koukussa tavaraan

blank-business-card-697059

Nyt suoritan raivoraivauksen ja ryhdyn minimalistiksi!

Kun minimalismibuumi alkoi nostaa päätään viime vuonna, tuijotin turhautuneena kotini pölyisiä ja pursuilevia hyllyjä, laatikkoja ja naulakoita. Tavarakasoja, jotka säntillisesti pakkasin muutosta toiseen mukana edes tietämättä miksi.

Hiljalleen mielessäni kypsyi juhlallinen ajatus: luopuisin kaikesta turhasta. Ajattelin tyhjiä ikkunalautoja, vajaita viikattuja pinoja, puolityhjää vaaterekkiä, pyykkikoria joka ei koskaan pursuile yli, muutamia tarkkaan valittuja ja kauniiseen riviin aseteltuja kenkäpareja. Tunsin jo valmiiksi hyvää omaatuntoa.

Tyhjensin kaikki vaatelaatikkoni olohuoneeseen. Jaksoin raivausoperaatiota pari päivää, kyllästyin ja jätin vaatekasat pölyttymään.

Jatkoin vanhalla linjalla: lohtu- ja impulssishoppailin, vaikka olin vannonut tästedes tekeväni vain harkittuja hankintoja. Hankin muun muassa ylihintaiset kuulokkeet, jotka myin eteenpäin alle kuukauden päästä, ja kannettavan tietokoneen lähinnä ulkonäön perusteella.

Loppusyksystä tuli äkkistoppi. Jouduin tekemään pari isoa välttämätöntä hankintaa. Samalla tajusin, etten hetkeen voisi käyttää rahojani mihinkään ylimääräiseen.

Yllätyksekseni huomasin, että minua ahdistaa. Ei siksi, että en pärjäisi, vaan koska pidän kauniista tavaroista ja vaatteista ja nautin sisustamisesta. Minua ahdisti, koska olin laatinut jo valmiiksi mittavan ostoslistan tälle vuodelle. Tarvitsisin ison peilin eteiseen, uuden kiiltävän kannettavan kirjoittamiseen, itämaisen maton olohuoneeseen, tauluja,  verhot. Lisäksi tämän, tämän ja tämän vaatteen.  Tietokoneelle olin tallentanut kymmeniä välilehtiä nettikauppoihin.

Jouduin kohtaamaan totuuden, jota en ollut halunnut myöntää: olen koukussa ostamiseen.

Jouduin kohtaamaan totuuden, jota en ollut halunnut myöntää: olen koukussa ostamiseen. Täytän tyhjiä hetkiä impulsseilla ja haen hankinnoista hetkellistä turvallisuuden tunnetta. Puhumattakaan mantrasta, jota olen hokenut itselleni sovituskopeissa lukemattomat kerrat: Sinä ansaitset tämän.

Olen ulkoistanut yksiä syvimmistä inhimillisistä tarpeistani, kuten perusturvallisuutta ja itsearvostusta, tavaralle. Esineille, jotka eivät koskaan voi tarjota sitä, mitä tahdon niiden tarjoavan. Se hätkähdytti itseänikin. Olen tiedostamattani odottanut jokaisen ostoksen tuovan elämääni jotain – sisältöä, iloa, rauhaa – mutta ne ovat joka kerta tarjonneet vain pinnallista mielihyvää, joka on lässähtänyt paljon nopeammin kuin haluaisin. Tavarasta on tullut vain tavara, eikä perusturvallisuuden tai itsearvostuksen tunteeni ole muuttunut mihinkään.

Samalla ymmärsin senkin, miksi aiempi juhlallinen aikomukseni ryhtyä yhdessä yössä minimalistiksi ei ottanut tulta alleen. Se olisi ollut yhtä lailla impulssiratkaisu. Olisin ulkoistanut tavarasuhteeni täysin ja mennyt mukaan aatteeseen, johon ympäristö sanattomasti painostaa. Olisin ostanut itselleni hyvän omantunnon.

Olin saanut äkillisen impulssin tyhjentää kaikki tavarat lattialle kertaheitolla, koska olin turhautunut, ja tahdoin tuosta tunteesta eroon mahdollisimman nopeasti.

Ymmärsin, että minun ei tarvitse määrittää identiteettiäni tavaran, muttei myöskään tavarattomuuden ympärille. Muuten minusta tulisi herkästi sen orja. Joku toinen saa pontta elämänmuutokselleen Konmari-ryhmistä, mutta olen oivaltanut, että voin tehdä kestävän muutoksen vasta, kun käyn läpi oman tavarasuhteeni ja teen itsenäisesti päätökset siitä, mitä säilytän ja mitä annan eteenpäin.

Olin jopa määrittänyt omaa onnellisuuttani sen mukaan, onko minulla varaa hankkia tavaraa, jota haluan.

Jos olisin päättänyt ryhtyä kutsumaan itseäni minimalistiksi tai marittajaksi, olisin hakenut hyvää mieltä keräämällä pisteitä, tuntemalla itseni viisaammaksi, paremmaksi kuluttajaksi kuin muut. Mutta lopullinen asennemuutos alkoi vasta, kun ymmärsin syvemmän tarpeen sen takana: olin antanut tavaralle liian suuren roolin elämässäni ja jopa määrittänyt omaa onnellisuuttani sen mukaan, onko minulla juuri sillä hetkellä varaa hankkia tavaraa, jota haluan.

Kun oivalsin tuon, ostamisesta luopuminen lakkasi hiljalleen tuntumasta ahdistavalta.

En ole miltei puoleen vuoteen ostanut muuta kuin välttämätöntä ja huomaan, että moni tavara, jota aiemmin olisin pitänyt jännittävänä ja kiinnostavana, on alkanut tuntua valjulta ja persoonattomalta. Usein suurempaa mielihyvää tuottaa tavaran jättäminen kauppaan kuin sen taittelu muovikassiin.

En ole raivosiivonnut eikä kotini ole vieläkään siisti, mutta jokin on muuttunut.

Nykyään huomaan pysäyttäväni itseni toistuvasti, kun saan äkillisen mieliteon ostaa jotain. Käyn aika usein sisäistä keskustelua, jota en aiemmin käynyt koskaan.

Vielä tunti sitten sinulla ei ollut tuota tarvetta. Onko hankinta todella niin välttämätön?

Mitä tunnet juuri nyt? Mikä olisi kestävämpi keino käsitellä tuota tunnetta?

Mitä tarvitset juuri nyt, aidosti?

Syrjässä on kevyempi hengittää

syksynennaama

Miten voi olla joskus yksinäinen, vaikkei ole yksin? Vaikka on ystäviä, perhettä, parisuhde? Vaikka osallistuu keskusteluihin, nauraa, viestittelee, hyväksyy kaveripyyntöjä, kättelee, jakaa kuvia, kommentoi, näyttää ulospäin ihan samalta kuin muutkin?

Moni on ihmetellyt sitä, minä itsekin.

Kyllä se on mahdollista, sillä se ei ole pelkkää yksinäisyyttä. Se on kaiken läpäisevä tunne siitä, ettei ole koskaan oikein kuulunut mihinkään. On mukana, mutta kuitenkin millin verran ulkopuolella. Tunne, joka on jatkunut aivan lapsuudesta, ehkä jo päiväkodista mutta viimeistään koulusta, eikä ehkä koskaan täysin katoa.

Mutta ei sen tarvitsekaan.

Se tuntuu siltä, että on jatkuvasti hiukan väärässä paikassa, nauraa eri kohdassa kuin muut, on aina aavistuksen kömpelö eleissään ja sanoissaan, ei seuraa niitä sarjoja joita pitäisi, on aina joko myöhässä tai ajoissa mutta ei koskaan tasan. Ettei koskaan ole yhtä itsenäinen tai rohkea tai hauska kuin muut.

Toisinaan se tuntuu siltä, että sanoo jotain, mitä ei siinä kohdassa olisi kuulunut, rikkoo keskustelun soljuvuuden, kääntää huomion vahingossa itseensä. Ja mitä enemmän omaa ajoitustaan analysoi, sitä syrjempään tuntee muista ajautuvansa.

Tekee mieli väistellä isoja tiloja ja ihmismassoja, joita ei pysty sulkemaan kerralla oman näkökenttänsä sisään ja käsittämään. Sillä tuntuu aina siltä kuin huone ei olisi täynnä ihmisiä vain energiakenttiä, toiset hylkiviä toiset puoleensavetäviä, ja itse on yksikkö joka poukkoilee kömpelösti seassa, ei huomiota herättävän erilainen, mutta kuitenkin niin eri paria, ettei solahda ja kiinnity luontevasti mihinkään. Joukossa, mutta välissä.

Joku saattaa tulla kysymään, viihdynkö, tai mitä kuuluu, tai mistä tulen, ja minä vastaan hymyillen ja asiaankuuluvasti, mutta tarkkaavaisena, etten vaikuta kummalliselta tai tahdittomalta, ajatukseni ehkä jo siinä, miten hoidan poistumisen kun sen aika tulee, mihin liikun seuraavaksi, entä jos en kiinnity luontevasti mihinkään, jos koko loppuilta onkin tällaista? Väsyneenä annan itselleni luvan olla hyppäämättä mukaan kelaan ja kuuntelen mieluummin. Annan itselleni hengähdystauon.

Joskus se saa miettimään, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

En muista, milloin kaikki alkoi vähitellen muuttua helpommaksi. Ehkä silloin, kun julkaisin ensimmäisen tekstin introverttiudesta? Ehkä se oli yksi sysäys.

Mutta paljon suurempi mullistus oli se, kun tapasin ensimmäisen kerran ihmisen, joka näytti tarkkailevan kaikkea ympärillään ja samalla vielä itseäänkin, istui seinän luona, joukossa mutta kuitenkin välissä. Ja kun juttelin hänelle, näin hänen silmissään omani ja ymmärsin: ei siinä ole mitään väärää, että katsoo hiukan syrjästä. Emme me kaikki voi olla keskellä – muuten siellä tulisi ahdasta.

Aavistuksen sivussa on sitä paitsi paljon kevyempi hengittää ja kiinnostavampaa tarkkailla.

Kun lakkasin pyrkimästä pois ulkopuolisuuden tunteesta, annoin sen vain olla, harteiltani haihtui kilo.

Yhtäkkiä huomasin, etten enää olekaan syrjässä. Sillä on muitakin, jotka katsovat maailmaa vähän sivusta, aina myöhässä tai ajoissa, tarkkailevat herkeämättä, uupuvatkin. Pohtivat, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

Ei se ole, kun löytää toisen samanlaisen, ja samalla itsensä.

Mitä jos ei tarvitsisi tulla enää paremmaksi?

beach-768642_960_720

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Jos tästä hetkestä eteenpäin ulkonäkösi ei muuttuisi milliäkään, et koskaan vanhenisi, tulisi missään paremmaksi tai huonommaksi, lihoisi tai laihtuisi, saisi ylennyksiä tai vaihtaisi työpaikkaa, muuttaisi uuteen asuntoon, matkustaisi uusiin maihin, saisi tai menettäisi ystäviä. Vain olisit.

Mihin silloin elämässäsi keskittyisit?

Minä mietin pitkään enkä vieläkään ole varma, osaanko vastata ihan rehellisesti. Mutta keksin ainakin muutamia vastauksia.

Matkustaisin lempikohteeseeni viidettä kertaa. Ei tarvitsisi suorittaa eksoottisia kolkkia toisensa jälkeen vain siksi, että voisi kokea tai oppia uutta.

Lempikirjani lukisin vähintään yhtä monta kertaa.

En jättäisi harrastuksia väliin vain sen takia, että en osaa, ei ole taipumuksia, en enää tässä iässä ehdi…

Katsoisin enemmän silmiin ja pysähtyisin kuuntelemaan toista tässä hetkessä, ilman tarvetta analysoida äänensävyjä tai tehdä vaikutusta.

Uskaltaisin elää eilisen uudestaan; rakastua rutiiniin.

En pelkäisi virheitä vaan ottaisin ne avosylin vastaan. Oppisin niistä, mutta en kieltäisi itseäni tekemästä samaa erhettä uudestaan.

Kysyisin itseltäni joka aamu: millaista liikettä tänään tarvitset? Verkkaisen kävelyn merenrannassa vai puhdistavan salitreenin? Vai et liikettä ollenkaan? En laskisi askelia tai matkoja tai kaloreita tai sykettä, sillä en tekisi niillä mitään.

Nauraisin: kuinka minä sen taas unohdin! Miten muisti onkaan lyhyt.

Pysähtyisin miettimään: mitä oikeastaan on kehitys ja mihin sitä tarvitsen?

Ihmettelisin, mikä puhtaassa olemisessa oikein pelottaa, sillä eihän kauniimpaa olekaan. Vasta oman keskeneräisyyden tunnustaessamme emme nosta itseämme tai muita jalustalle toista paremmaksi tai huonommaksi. Vasta silloin tunnemme aitoa yhteyttä, olemme ihmisiä ihmiselle.

Sillä mitä kaikkea elämä voisikaan olla ilman päättymätöntä pyrkimistä? Olisiko olo alaston ja hauras, tärkeän suojakuoren menettänyt? Vai voisiko se olla täysi ja aito?

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Äläkä koskaan kadota yhteyttä siihen, kuka olet ja mitä tahdot.

Ahdistelu on aina henkistä kourintaa

Hand Shadow Of Woman On GlassOlen ollut viime päivinä järkyttynyt ja ilahtunut. Järkyttynyt tajutessani, kuinka tavallista seksuaalinen häirintä on. Ilman Me too -kampanjaa minulla ei olisi siitä mitään käsitystä. Samaan aikaan olen ollut ilahtunut rohkeudesta ja avoimuudesta. Siitä, kuinka moni on jakanut häirintäkokemuksiaan, jotka ovat aikanaan aiheuttaneet syvää häpeää ja turvattomuutta.

Mutta tänään Facebookin avatessani järkytyin erityisesti.

Opiskelukaverini jakoi parin vuoden takaisen sometapauksen. Amerikkalainen pick-up artist, mies, jota hän ei tuntenut lainkaan, oli napannut eräältä sivustolta opiskelukaverini kuvan ja julkaissut sen yhteydessä Twitterissä ja Facebookissa äänestyksen otsikolla: ”Panisitko X:ää?”

En ollut uskoa näkemääni. Kuvan alla miehet omilla kasvoillaan ja nimillään perustelivat kilvan, miksi he panisivat tai eivät panisi opiskelukaveriani. Moni kommenteista oli törkeä, halventava ja loukkaava.

Koska me päätämme niin. Koska sinä olet nainen ja me olemme miehiä.

Tavallisia miehiä, jotka kokevat oikeudekseen kohdella satunnaista nuorta naista noin. Se on kiusaamista, jonka sanoma on: sinun paikkasi on olla objekti, arvioinnin kohde, etkä voi sille mitään. Koska me päätämme niin.

Koska sinä olet nainen ja me olemme miehiä.

Tapaus muistuttaa, kuinka monimuotoista häirintä on. Ja että se on yhtä usein sanallista kuin fyysistä. Tietysti miehetkin kohtaavat häirintää, ja valtaosa miehistä kohtelee naisia tasavertaisesti, mutta tuo argumentti tekee keskustelun kärjestä tylpän. Se saa unohtamaan sisäänrakennetun valta-asetelman, joka kulkee ylhäältä alas. Miehestä naiseen.

Äänestys tuo mieleen montakin lievempää tapausta omasta elämästäni.  Esimerkiksi toisenlaisen sanallisen alistamisen, jota kohtasin, kun kirjoitin aiempaan blogiini muutamia kantaaottavia tekstejä.

Ensin kirjoitin siitä, kuinka huolestuttavaa on, että kauneudesta puhutaan kuin ihmisoikeudesta, itsensä toteuttamisen keinosta, kun sen sijaan pitäisi kyseenalaistaa rakenteet, jotka määrittelevät sen, minkänäköistä naista pidetään haluttavana. Seuraavaksi kirjoitin, että vaikka stereotyyppisesti kauniina pidettävät tilastollisesti saisivat parempaa palkkaa, ei tarvitse tyytyä toteamaan, että asia on näin. Jokainen kahvipöytäkeskustelu tai somekommentti on tilaisuus päättää, vahvistaako vanhoja totuudenmukaisuuksia vai uudistaako niitä.

Yksi kehotti, että kirjoittaisin vain meikeistä ja muusta sellaisesta. Kivoista jutuista. Sen minä nimittäin osaan.

Sain teksteihini useita kommentteja. Miehiltä. Niiden sisältö oli aina sama. Että minun ei pitäisi kirjoittaa asioista, joista en ymmärrä mitään. Yksi kehotti, että kirjoittaisin vain meikeistä ja muusta sellaisesta. Kivoista jutuista. Sen minä nimittäin osaan.

Koska olen nainen.

Kun nostin esiin blogiani kommentoineiden miesten argumenttien puutteet, he sivuuttivat kritiikin sisällön täydellisesti ja toistelivat, että mielipiteeni ovat vääriä ja tyhmiä.

Koska olen nainen.

En ole erityisen kiinnostunut siitä, mitä joku anonyymi älykkyysosamäärästäni ajattelee. Mutta se sai oivaltamaan, että pick-up artistin äänestys ja blogikommentit osoittavat saman asian. Että yhteiskunnassamme on diskursiivinen tila, jossa miehen on mahdollista ja oikeutettua sanoa: paikkasi on tämä, ja minä määrittelen sen.

Kun 19-kesäisenä työskentelin jäätelökioskilla, kohtasin säännöllisesti häirintää. Erityisen hyvin muistan viereisellä rakennustyömaalla työskentelevän miehen, joka kävi keväästä syksyyn asiakkaanani lähes päivittäin. Hän tuijotti hellittämättä, pöydästäänkin, mittaili päästä varpaisiin, ei laskenut katsetta sekunniksikaan. Heitteli härskiä läppää edessäni kavereilleen, kuten: ”Mites, laitetaanko vaimot vaihtoon?”

Minä oudosti vain hyväksyin tilanteen. Lakaisin maton alle, sillä eihän minulla ollut todellista vaaraa. Aistin, ettei hän tekisi mitään. Minun paikkani oli olla siinä hiirenhiljaa, antaa miehen puhutella ja katsoa, miten haluaa. Minä olin se, joka ahdistuin jo aamulla kotoa lähtiessäni, tulisiko mies tänään hakemaan kahvia.

Hän määritteli roolini. Hän kykeni siihen hienovaraisilla keinoilla, katseilla ja puheensävyllä.

Siksi, että hän oli mies.

Jos olisin sanonut vastaan, olisin ollut huumorintajuton, kenties sovinistikin. Jälleen kyse olisi ollut vain siitä, että minä en itse saanut määritellä, mikä missäkin tilanteessa on hauskaa. En, vaikka tilanteessa oli täysin kyse minusta, henkilökohtaisesta reviiristäni ja liikkumavarastani.

Tämän takia Me too on niin tärkeä kampanja. Se muistuttaa, että aina, kun joku käyttää etuoikeuttaan hyväkseen, kyse on alistamisesta. Toisen määrittelemisestä. Merkityksetöntä on, onko häirintä fyysistä vai sanallista kourintaa, sillä pohjimmiltaan jokainen tapaus kertoo ilmapiiristä, jonka on muututtava.

Eikä se voi muuttua, jos emme lakkaa vähättelemästä. Meidän pitää olla valmiita puuttumaan ja tunnistamaan. Ei ajatella, että tämä on liian lievää mainittavaksi; olen vain huumorintajuton tiukkis; ei  tässä ole todellista vaaraa. Sillä jokainen vallankäytön oikeutus, lievä ja harmitonkin, on alusta yhä pahemmalle ja pahemmalle häirinnälle.

Onneksi se toimii myös päinvastoin: jokainen somekommentti ja kahvipöytäkeskustelu on mahdollisuus vaikuttaa. Tilaisuus valita, ylläpitääkö vanhoja rakenteita vai luoko uutta.

 

 

Jaksatko olla itsesi kanssa?

womanfeeljees

Mikä minussa oikein on vikana?

En edes muista, kuinka monta kertaa elämässäni olen kysynyt itseltäni noin, kun olen ollut surullinen, ahdistunut, hermostunut tai pelokas. Nyt on jotain pielessä, ja sille pitää tehdä jotain, olen ajatellut automaattisesti, lukemattomat kerrat. Ryhtynyt analysoimaan mahdollisia syitä ja heti perään pohtimaan ratkaisua, jolla pääsisin olostani niin nopeasti kuin mahdollista. Ihan vain siksi, että ei ole hyvä päivä.

Kun olin masentunut, tunne oli vielä läpitunkevampi. En pohtinut ainoastaan sitä, mikä tunteissani on vikana, vaan mikä minussa, ihmisenä, on vikana. Ihan vain siksi, että en osannut olla onnellinen.

Eikä päänsisäinen kommenttiraita ole ainoa, vaan myös arkipäiväiset keskustelut, joihin varkain ujutetaan hyvän olon vaatimus. Miten voit -kysymykseen ei yksinkertaisesti kuulu vastata, että purskahdin aamulla väsymyspäissäni itkuun. Tai varsinkaan sitä, että olo on ollut harmaa ilman mitään selvää syytä. Kun ongelmista puhutaan, puhutaan diagnoosien ja vaikeiden tapahtumien suojan takaa, sillä niille on helppo vierittää vastuu.

Puhutaan perusonnellisuudesta, joka on jokaisella. Toisille on geeneissä ja kasvatuksessa jaettu hieman paremmat, toisille heikommat kortit, mutta silti jokaisella on tietty onnellisuuden perustaso, joka ei helpolla notkahda.

Se on tavallaan lohdullinen ajatus, mutta samalla velvoittava. Jos en osaa olla superonnellinen, niin vähintäänkin minun pitäisi olla perusonnellinen. Onhan se ihmisyyteeni kirjoitettu.

Entä jos ei aina onnistu? Jos tuntuu, että jokainen ympärilläni on vähintään perusonnellinen, mutta oma mieleni etsii ahdistuksen kohteen toisensa jälkeen.

Eikö se kovin herkästi saa kysymään: mikä minussa oikein on vikana?

Eikö olisi tavallaan vapauttavaa, jos voisi puhua myös perusahdistuksesta? Siitä, kuinka on välillä aivan sallittua ahdistua turhasta, kokea häpeää, riittämättömyyden tunnetta tai valjua oloa. Tai ettei ainakaan tarvitsisi heti analysoida jokaista huolta pois.

Silloin mieli asettuu aloilleen; ei tarvitse pyristellä mihinkään suuntaan. Silloin saa myös tilaa parantua, toimia. Jaksaa kääriä joogamaton auki, koska ei tee sitä sen takia, että pitää suorittaa ahdistus pois. Jaksaa nähdä ystävää, koska ei häpeä näyttää kasvojaan, vaikka ei ole parhaimmillaan. Uskaltaa avautua, toisille ja itselleen.

Perusonnellisuus ei ole ainoa tunne, joka meihin on kirjoitettu. Se on vain pieni hippunen. Vasta kun hyväksyy ihmisyyden koko tunnekirjon, jaksaa olla itsensä kanssa.

Sillä sinussa, ja minussa, ei ole mitään vikaa.

8 keinoa tyhjentää murehtiva mieli

Hei, te kanssamurehtijat!

Jos marraskuuta ei lasketa, elo-syyskuun vaihde on ehkä hankalin vaihe vuodessani. Kesän tuntu alkaa olla mennyttä, ikkunasta näkyy vain harmaata, illat pimenevät, työ alkaa muuttua lomaltapaluun innostuksesta rutiiniksi.

Ja huolet, ne huolet. Täyttävät mielen, enkä voi mennä työpäivän jälkeen puistoon ja antaa auringonsäteiden sulattaa niitä pois.

Kirjoitin aiemmin kymmenen vinkkiäni burn outin selättämiseen. Nyt tähän syksyyn ajankohtaisia ajatuksia: Kahdeksan keinoani mielen tyhjentämiseen, eli miten tulen (välillä onnistuneemmin, välillä vähemmän onnistuneesti) toimeen oman vatvomistaipumukseni kanssa ja nukun yöni rauhallisesti (onneksi).

worrywoman

1. Löydä jakamisen ja patoamisen balanssi

Ongelmien purkajana olen kulkenut ääripäästä ääripäähän. Jossain vaiheessa ajattelin, että kaikki on saatava ulos heti nyt. Jos olin päivän yksin, pato aukesi heti, kun näin mieheni, perheenjäseneni tai hyvän ystäväni edes vilaukselta. Lopulta aloin häpeillä sitä, että olen käyttänyt läheisiäni jäteastiana, ja liu’uin toiseen ääripäähän. Lakkasin kokonaan jakamasta, patosin murheet sisälleni.

Kuten arvata saattaa, kumpikaan strategia ei oikein toiminut. Jos aina suoltaa kaiken raakaversiona ulos, ei opi tuntemaan omaa mieltään. Jos taas aina patoaa, ei opi ikinä luottamaan siihen, että voi tarvittaessa nojata toiseen ihmiseen.

Sillä ei niinkään ole merkitystä, paljonko jakaa omia ongelmiaan, vaan miten niitä jakaa. Kuuntele siis omia puheitasi kriittisesti. Sulaudutko osaksi ongelmiasi ja pyörität vain samaa kelaa? Alkaako jokainen lause valituksella? Vai sisältyykö purkamiseen aina taka-ajatus siitä, että tahdot jossain vaiheessa lopettaa vatvomisen ja nousta ongelman yläpuolelle?

On tärkeää myös tehdä töitä murheidensa kanssa ihan vain omassa päässään. Se on yksi syy, miksi minulle on tehnyt äärimmäisen hyvää asua yksin kesiä toisella paikkakunnalla. Kun joku turvallinen tuttava ei ole koko ajan vieressä, on tarvinnut oppia ottamaan vastuuta omista tunteistaan ja kehittää strategioita siihen, miten voi rauhoittaa mielensä muilla keinoilla. On lohduttavaa ja voimaannuttavaa tietää, että pystyy siihen tarvittaessa, jos joutuukin silloin tällöin olemaan yksin.

2. Kotijooga

Joogaa tarjotaan nyt lääkkeeksi vähän kaikkeen, enkä ihmettele, jos se joskus ärsyttää. Minun arkeeni jooga todella on tehnyt eron. Nukun paremmin, liikun lempeämmin. Missään muussa lajissa en ole samalla tavalla onnistunut yhdistämään huomion keskittämistä, syvähengitystä ja hermoston rauhoittamista. Kaikki sellaista, mitä en kovin hyvin osaa luonnostaan.

Oma suosikkini on Yoga with Adriene -hathajoogakanava. Kun sen löysin, en halunnut muita kokeillakaan. Adriene vitsailee, ei editoi virheitä pois, ei puske tai pakota, vaan muistuttaa rentoudesta joka välissä, mutta ei teennäisesti. Joogaan ilman peilejä, yksin tai mieheni kanssa, joten en pääse vertailemaan suoritusta edes itseeni.

Adrienella on paljon eri mielentiloihin istuvia harjoituksia, joihin hän ujuttaa mukaan mantroja: ”Let it Go Yoga Flow”, ”Yoga for Anxiety”, ”I am Secure”. Se virittää sekä kehon että ajatukset oikeaan mielentilaan.

3. Rutiinien rikkominen

Jämpti unirytmi ja kolme täysipainoista ateriaa päivässä ovat avain rentoon mieleen, eikö niin? Ehkä 80-prosenttisesti, muttei aivan. Väittäisin, että jos on taipuvainen murehtimaan, on usein taipuvainen myös arjen ohjelmoimiseen. Täysi kalenteri, optimoidut aamuheräämisajat ja välipalat tuovat hallinnan tunnetta, joka on tiettyyn rajaan asti tervettä, mutta liian pingottamisen raja on häilyvä. Jos jatkuvasti optimoi arkeaan, se saattaa vain lisätä mieleen kierroksia, jos on aina muistutettava itseään seuraavasta treenistä ja viimeksi syödystä välipalasta.

Kun muistelen viimeisen vuoden ajalta hetkiä, joina olen ollut rennoimmillani, niitä on yhdistänyt spontaanius. Kaverin kanssa jäätelölle, kun piti kirjoittaa gradua; juhlien jatkaminen aamuun. Ne voivat joskus olla maailman tervetulleinta tekemistä, kunhan arjen peruspilarit ovat järkeviä. Mielitekoja on syytä kuunnella yhtä tarkkaan kuin omaa valmiiksi ohjelmoitua kalenteriakin. Joskus jopa tarkemmin.

4. Löydä oma tapasi meditoida

Niin moni tuttavani tuskailee, kuinka vaikeaa meditointi on. Jalka puutuu, kaadun ja nukahdan, mietin vain päivän ruokalistaa! Sama kokemus on itselläni, siksi heitin pyyhkeen kehään pitkäksi aikaa.

Iso oivallus oli, että kaikkien ei tarvitse oppia hiljentymään jalat risti-istunnassa olohuoneen lattialla, hengitystä tarkkailemalla. Aterian syöminen keskittyneesti tai kissan leikittäminen voi olla aivan yhtä hyvää mindfulnessia.

Ohjattu meditaatio ei ole yhtään huonompi. Askeettinen zen-jäpittäminen ilman mitään apuja ottaa välillä koville, jos mieli on yhtä huolisykkyrää. Silloin googletan Guided Meditation ja laitan napit korville. Ankkuroidun helpommin hetkeen, kun rauhoittava ääni ohjeistaa. Lempeä apuri madaltaa myös kynnystä pysähtyä, jolloin siitä tulee helpommin päivittäinen tapa.

Jos en jaksa ollenkaan meditoida, kuuntelen buddhalaismunkkien puheita (esimerkiksi Buddhist Society of Western Australia julkaisee tiiviiseen tahtiin). Niiden filosofia on täydellistä murehtijalle. Tämä menee vielä ohi; kärsimys on sitä, että haluan olla jossain muualla kuin olen parhaillaan. Olen onnistunut totuttamaan itseni siihen, että nukahdan näihin puheisiin. Usein jo ensimmäisen minuutin sisällä.

5. Hyväksy, ettei mieltä tarvitse tyhjentää

Eräs tuttavapsykologi sanoi minulle kerran hyvin: ”Yhdellä nousee verenpaine, toinen vatvoo.”

Liika märehtiminen on haitallista ja suuressa määrin opittua, mutta sen sijaan, että piiskaisi itseään jokaisesta kielteisestä ajatuksesta, voisi ehkä hyväksyä, että ylianalysointi on myös osa omaa persoonaa. Ei siitä voi eikä tarvitse pyristellä kokonaan irti, mutta sen voi oppia kanavoimaan hyödyllisemmin. Taipumuksen hyväksyminen on oiva alku.

6. Muista aistiystävällisyys!

Päässäni naksahti jokin, kun luin ensimmäisen kerran aistiystävällisestä sisustamisesta (lempeät tunnelmavalot, murretut rauhoittavat värit seinissä, siisti ja avara huone…). Ajattelin, että tässä on taas tuotteistettu itsestäänselvyyksiä.

Mutta ei. Ihminen on moniaistinen, ruumiillinen olento, vaikka arjen kiireessä saattaa joskus tuntua, että olemme vain näyttöpäätteeltä näyttöpäätteelle seilaavia päitä.

Riippuu oman filtterin tehokkuudesta, paljonko ärsykkeitä voi ottaa vastaan väsymättä. Moni meistä elää meluisassa kaupunkiympäristössä, joka jo itsessään kuormittaa vaivihkaa. Ohjelmasta, väreistä ja äänistä riisuttua aikaa ja tilaa joutuu järjestämällä järjestämään. Siksi lähden joskus tarkoituksella mieluummin metsään kävelylle kuin meluisalle spinningtunnille.

Mitä ärsykkeitä sinä voisit riisua arjestasi? Mitä tapahtuisi, jos vaihtaisit iltapäivisin kännykän näytön kirjaan ja bassojytinän pehmeään klassiseen?

7. Katso muita empaattisesti…

…hekin nimittäin vatvovat! Märehtimisen keskellä sorrun usein syyttelemään. Miksi en osaa olla vatvomatta, kun muut ovat niin huolettomia! Totuus on, että hekin vatvovat. Se ei vain näy päällepäin. Muistuttelen itselleni, että minua ei vaivaa mikään. Tuskin olen maailman megalomaanisin murehtija, vaikka siltä tuntuisi.

Lopulta me kaikki elämme omassa neliömetrin kokoisessa kuplassamme. Emme ikinä pääse kuulemaan, millainen kela toisen päässä pyörii. Se saattaa aivan hyvin olla yhtä meluisa tai meluisampi ja kakofonisempi levy kuin omani.

8. Jos siihen ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma

Vaikuta asioihin, joihin voit vaikuttaa. Paperilla niin helppoa, käytännössä niin vaikeaa. Minua on auttanut toisenlainen muotoilu: jos asiaan X ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma. Siksi sitä on turha murehtia.

Menneiden tai tulevan vatvominen myös uhriuttaa helposti: koska minulle on käynyt näin, minut on tuomittu olemaan onneton. Ja niin edelleen. Silloin suuremmaksi ongelmaksi muodostuu mielen rakentama selitys, ei niinkään itse ongelma.

Olen viime aikoina miettinyt tältä kantilta esimerkiksi koulukiusaamista. Voin tunnistaa monien tunteideni juuret, jos ne kumpuavat lapsuudesta. Sen jälkeen voin ymmärtää niitä nykyhetkessä ja oppia käsittelemään niitä. Paljoa enempää en voi tehdä. Vain antaa olla ja mennä eteenpäin. Mennyt on mennyttä, tuleva tulevaa. Vain nykyisyydessä voi tyhjentää mielen murheista.

worry

Rauhallista, vatvomisvapaata syksyä!