Peili opettaa olemaan minä

sellanenikkuna

”Sinusta näkee ulospäin, että olet vapautunut. Blogin aloittamisen jälkeen, ja muutenkin.”

Istuin kahvilla hyvän ystävän kanssa. En ollut nähnyt häntä hetkeen. Kommentti tuli puun takaa. Olin mielissäni mutta häkeltynyt. Vapautunut, kuinka niin?

Tuonakin päivänä, välittömästi, kun näin ystäväni, kadehdin hänen paksuja kiiltäviä hiuksiaan (olisipa minullakin!) ja sydämellistä hymyään (sädehtisinpä minäkin noin!) ja samalla harmittelin, miksi en osaa olla tässä omana itsenäni, ilman, että tarvitsisi olla mitään muuta.

Mutta sitten aloin maistella hänen kommenttiaan. Huomasin nojailevani tuoliin kylki selkänojaa vasten, en yrittänytkään pitää hyvää ryhtiä. Valitsin ruokalistalta annoksen, jota teki ensimmäisenä mieli, ajattelematta ollenkaan, onko se järkevä valinta. Illalla vaihdoin juoksulenkin jäätelöön tuntematta pienintäkään kirpaisua.

Yhä useammin huomaan keskustelevani jonkun kanssa ruoasta, liikunnasta tai ajanhallinnasta ja salaa ajattelevani: Voi, löysää vähän vyötä! Ei tämä ole niin vakavaa. Vielä muutama vuosi sitten olin se, joka halusi ottaa mallia kaikkein tiukkapipoisimmasta.

Huomaan yhä useammin innostuvani omista ideoistani ja ajattelevani, että minä pystyn, jos vain tahdon.

Se oli vain myönnettävä. Jos nämä eivät ole harppauksia eteenpäin, niin mikä sitten on?

Mieli kyllä tarttuu tehokkaasti pahaan, pienikään takaisku ei varmasti jää huomaamatta. Sen sijaan pieni arkinen onni saapuu usein niin varkain, että sen hahmo lipeää käsistä, kun yrittää tarttua kiinni.

Menneiltä vuosilta mieleeni ovat painuneet parhaiten hetket, joina olen tuntenut olevani erityisen hukassa. Ehkä se onkin hyvä merkki. Perusonni on vaivihkaa alkanut muuttua niin arkiseksi, ettei sitä ole tarvinnut erikseen huomioida. Tyynessä virrassa yksittäinen huono hetki pistää silmään paljon kärkkäämmin.

Välillä huomaan jopa takertuvani tunteeseen siitä, että olen vaiheessa ja vähän hukassa. Kai se on suojamekanismi. Ei tarvitse tosissaan etsiä paikkaansa maailmassa, voi vain seilata ja kutsua kaikkea välivaiheeksi. Ei tarvitse ottaa vastuuta omasta kasvustaan ja sen seurauksista.

Aivan huomaamattani olin kuitenkin edennyt kohti tuota paikkaa, omaa paikkaani. Olin vain liikkunut niin hitaasti, että en ollut itse havainnut muutosta. Tarvittiin peili, tarkkanäköinen ystävä.

Itsetutkiskelu on arvokasta, mutta itsensä saa aivan sekaisin, jos pohtii elämäänsä vain omassa päässään. Muutoksen näkee kirkkaimmin peiliä vasten. Minä en usko siihen, että pitää rakastaa ensin itseään, jotta voi rakastaa muita. Minä uskon, että omaa itseä voi etsiä myös ulkopuolelta, muiden rakkaudesta, josta minä heijastuu. Yksin ei voi kasvaa loputtomiin, tarvitaan muita.

Oman mielen ajatuskaaos ja arki kaikkine palasineen, jotka pitäisi jotenkin kuroa järkeväksi elämäksi – se kuluttaa niin paljon voimavaroja, ettei omaa elämää jaksa eikä pysty aina katselemaan ulkopuolelta.

Minä aion vastedeskin käyttää peilejä, kun opettelen olemaan minä. Ja aina, kun tarvitsen muistutuksen siitä, että olen liikkunut yhden sykäyksen eteenpäin.

Jos näkisit itsesi kuin ystävän

lovelettterz

Jos katsoisit itseäsi kuin ystävää,jokainen ryppy, kuoppa, kilo ja oikku menettäisi merkityksensä, sillä silmäsi olisivat niin täynnä rakkautta.

Jos koskettaisit itseäsi kuin ystävää, halaisit ja tuntisit ihon lämmön, aivan kuin ette koskaan olisi olleetkaan erossa.

Jos kuuntelisit itseäsi kuin ystävää, katsoisit suoraan silmiin, et keskeyttäisi. Nyökyttelisit viisaille sanoille ja ottaisit niistä oppia.

Jos viihtyisit kuin ystäväsi seurassa, unohtaisit kokonaan ajankulun ja kuiskaisit: en olisi juuri nyt missään muualla mieluummin.

Jos antaisit anteeksi kuin ystävälle, sanoisit: sinä teit virheen, mutta sinä et ole virhe.

Jos lohduttaisit itseäsi kuin ystävää, sanoisit, että kaikki järjestyy. Sinä selviät, sillä minä olen tässä.

Jos rakastaisit itseäsi kuin ystävää, sinun ei tarvitsisi kysyä, miten pitää käyttäytyä, puhua tai pukeutua. Kysymykset muuttuisivat vastauksiksi.

Ystävälle, taakalle

hughughug

Kuinka usein oletkaan aloittanut keskustelun niillä sanoilla.

”Anteeksi, että olen taakka.”

Hartiasi painuvat, katseesi suuntaa ohitseni alaviistoon, koko olemuksesi pyytelee anteeksi.

En oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa. Vaikka kuinka todistelisin, että olen tässä, valmiina kuuntelemaan, tuntuu, että puhun tyhjälle seinälle. Ääneni palaa kaikuna.

Tahtoisin istuttaa sinut alas, laskea kädet harteillesi ja saada sinut katsomaan suoraan silmiin:

Sinä et ole taakka.

Enemmän kärsin siitä, kun näen sinun pinnistelevän. Jokaisesta eleestäsi paistaa läpi, kuinka paljon mielesi tekee avautua, mutta et uskalla. Niin ankarasti omatuntosi pidättelee. Väittää, että olet vaivaksi, että minulla on omatkin asiani mietittävänä.

Totta kai minulla on omatkin asiani. Juuri niistä ammennan, kun jaat minulle palan elämääsi.

Ihan kaikkea en tietenkään jaksa. Kuuntelen huolesi mielelläni kerran ja toisenkin, mutta kymmenennen identtisen sananvaihdon kohdalla saatan kysyä, oletko ihan oikeasti vielä valmis siirtymään eteenpäin. Onko minusta apua, vai autanko sinua vain pyörittämään vanhaa kelaa?

Älä siis loukkaannu, jos koetan varovasti ohjata sinua sivuraiteelle, vaihtamaan sanamuotoja.

En voi puhaltaa murheitasi pois, mutta voin ottaa kädestä, auttaa sinua kipuamaan rinteelle, jotta voit tarkastella ongelmaasi korkealta. En yritä päteä – yritän vain saada sinut näkemään toisen vaihtoehdon, jotta vanha kela ei vetäisi sinua mukanaan syövereihin. Vaikka en aina onnistu, anna minun yrittää.

Se on ainoa ehtoni.

Mutta älä suotta pyytele anteeksi. Kysy mieluummin: Onko nyt hyvä hetki?

Tarvitsen hengähdystaukoja, jotta voin olla läsnä täydesti. Anna siis niitä minulle. Jos en muista pyytää, kysy välillä.

Kun sen teet, sinun ei ikinä tarvitse pyytää anteeksi.

Saatan olla väsynyt keskustelumme jälkeen. Älä säikähdä, vaikka keskittymiseni herpaantuisi hetkeksi ja huoahtaisin painavasti. Voipumus kertoo vain, että olen kuunnellut tarkkaavaisesti.

Sinulla on taakka, mutta sinä et ole taakka.

Jos kutsut itseäsi noin rumasti, pelkään, että alat hiljalleen muuttua kutsumanimesi kaltaiseksi. Kohta et enää pysty näkemään itseäsi minään muuna kuin energiasyöppönä, enkä lopulta pysty minäkään.

Muista, miksi olet alun perin päästänyt minut elämääsi.

Koska sinä olet ystävä ja minä olen ystävä. Se on ainutlaatuinen symmetria, johon ei mahdu taakkoja, energiasyöppöjä eikä pätijöitä. Vain rakkautta.

Muista, että minäkin saan paljon siitä, että luotat.

Puhuessamme minusta tuntuu usein siltä, että juuri tämä on lähinnä elämän tarkoitusta: kun saa ammentaa omastaan ja helpottaa sillä jonkun toisen taistelua.

Kiitos, että uskallat olla auki.

Kiitos, että annat minulle tilaisuuden olla ihminen.

Oikeat ihmiset näkevät kyllä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kämmenistä jää soikeat hikijäljet istuimen käsinojiin. Sade piiskoo junan ikkunaan. Jokaisen pisaran mukana työhaastattelu lähenee.

Pauk, pauk, pauk. En halua, en halua. En halua.

Tuskin kukaan nauttii työnhausta, mutta minä tunnen olevani haastatteluissa aivan väärässä paikassa. Joudun tsemppaamaan itseni uskomaan, että voin selättää räiskyvät ekstrovertit, joita minulla on, ainakin omissa kuvitelmissani, vastassa useita.

Sosiaalinen olen kyllä, suht nopea kirjoittaja ja avoin uudelle. Mutta on myös paljon, mitä en sano ääneen: vaivaannun small talkista ja seurassa mietin sanomisiani niin tarkkaan, että keskustelu on usein jo soljunut seuraavaan aiheeseen.

Haastattelu on ohi, kuluu muutama viikko. Tuomitsen hiljaisuuden nopeasti. Valitsivat toisenlaisen.

Sitten lopulta, hetkenä, jona en sitä ollenkaan odota, puhelin soi. Tuttu numero. Onneksi olkoon, se on sinun. Tervetuloa.

Ensimmäinen ajatus: miten se on mahdollista?

Toinen ajatus: miksi ajattelen, että se ei olisi mahdollista?

 

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun syyllistyin vähättelemään introverttiuttani julmalla tavalla. Aivan kuin sisäänpäin kääntyneisyys olisi kirosana. Aivan kuin se sulkisi sisäänsä kaikki ihmisen piirteet, kun se oikeasti on vain yksi ulottuvuus monien joukossa. Aivan kuin esimies tuijottaisi vain sitä, paljonko puhun ja otan katsekontaktia.

On niin monia asioita, joita tahtoisin työhaastatteluissa kertoa:

Pidän kuuntelusta. Minulla ei ole tarvetta kommentoida asioita, joista en tiedä. Se ei tarkoita, etten myös jauhaisi tyhjää, mutta vieraassa seurassa filtterini on niin vahva, että välillä tunnen itseni hitaaksi keskustelijaksi.

Lapsena olin näsäviisas, koko ajan äänessä. Käytösnumero ei koskaan ollut yli kasin. Opin, ettei niin saa olla. Hiljempaa siinä. Ja minä olin. Muutuin räkäpäisestä esiteinistä hillityksi teiniksi.

Äänekäs lapsi asuu minussa vieläkin. Se astuu esiin läheisimpien tuttujen seurassa tai joskus vieraankin kanssa, jos tunnen vahvaa yhteyttä. Siitä tulee sisäinen ristiriita. Kun olen vaitonaisella tuulella, tekee mieli selittää, että tuntisittepa minut, en ole hissukka oikeasti!

Välillä iskee hämmennys, kun ympäristöstä tulevat ja päänsisäiset viestit menevät sekaisin. Introvertti vai ekstrovertti, hiljainen vai puhelias. Rohkea intro vai ujo ekstro. Mitä olen oikeasti?

On toinenkin asia, jonka tahtoisin kertoa työhaastattelussa:

Ei ole mitään väliä, kumpaa olen, sisään- vai ulospäinsuuntautunut. En minä ole kategoria, ei kukaan ole. Introvertti ja ekstrovertti ovat vain nimiä, yrityksiä pelkistää joukko yksilöllisiä piirteitä vertailtaviksi ja mitattavaksi.

Olen kaikkea tuota yhtä aikaa, kokoelma vaihtuvia rooleja. Olen se, miten toimin ja reagoin eri tilanteissa. Olen se, joka löytää isoissa juhlissa toisen hiljaisen ja nojailee tämän seurana seinään. Mutta yhtä lailla olen se, joka unohtaa ajankulun hyvän ystävän seurassa ja pälisee kolme tuntia taukoamatta.

Hiljaa tai äänessä, molemmat puolet ovat minua, yhtä aitoja.

Aikanaan ajattelin, että toimittajan nyt ainakin pitäisi olla räväkkä seurapiirihai. Mutta miksi? Inhottaa, että ekstroverttiudesta tehdään itseisarvo.

Minähän tarinoin työkseni muiden sanomisia, en omiani. Annan haastateltavalle tilaa, en jyrää. Jännitän joskus, osaanko kyseenalaistaa ja ehättää väliin, mutta toisaalta annan toiselle aikaa kertoa oman versionsa ja assosioida vapaasti. Jos istuisin itse haastateltavana, ahdistuisin, jos ajatuksenjuoksuni katkaistaisiin jatkuvasti kysymyksillä.

Miksi ylipäätään pitää tehtailla tiukkoja jakolinjoja – me introt, te ekstrot. On naiivia pelkistää ekstrovertit huomionkipeiksi linssiluteiksi, mutta yhtä yksisilmäistä on maalata introverteista empaattisia älykköjä ja luovia neroja. Kyllä, moni introvertti on hiljainen, herkkä, älykäs ja empaattinen, mutta niin on moni ekstroverttikin.

Luokittelu on arvokasta, mutta vain siihen asti, kun se auttaa ymmärtämään omaa persoonaa.

 

Vuosia sitten entinen esimieheni, puhelias ekstrovertti, sanoi minulle, että työyhteisössä kaikkia tarvitaan. Ekstroja ja introja, hiljaisia ja puheliaita. Ei tulisi mitään, jos jokainen olisi jatkuvasti suuna päänä.

Olen edelleen kiitollinen hänen sanoistaan.

Teeskentely ei ikinä kannata. Niinä hetkinä, kun kaipuu kuulua joukkoon tuntuu musertavalta, tekisi kyllä mieli. Työmarkkinoilla ja sosiaalisissa viidakoissa kun arvojärjestys tuntuu menevän juuri niin, että nopea ja kova syö hitaan ja pehmeän. On jatkuvasti muistutettava itseään siitä, että aitous on parasta, vaikka se tarkoittaisi sitä, että lämpenee verkkaisesti.

Ehkä joudun tekemään hiukan enemmän töitä, jotta löydän oikeat ihmiset ympärilleni. Mutta miksi tahtoisinkaan ympärilleni muita kuin oikeita ihmisiä? Miksi tahtoisin ihmissuhteen tai työpaikan, johon en sovellu ja joka ei sovellu minulle?

On hyvä hakeutua epämukavuusalueelle, etsiä sisimmästään uusia rooleja ja kyseenalaistaa vanhoja totuuksia. Mutta on myös julmaa yrittää sorvata temperamentistaan toisenlaista, muotin mukaista.

Mikään ei ole tukahduttavampaa kuin pakotettu hymy. Oikeat ihmiset näkevät aidon version kyllä, vaikka se olisi vain arka suupielen kohotus. Muiden ei edes tarvitse huomata.

 

On vielä yksi asia, jonka olisin tahtonut kertoa työhaastattelussa.

Haastatteluaamuna kaivoin vaatehuoneen laatikosta mustat suorat housut, jotka olin joskus ostanut edustamista varten. En ollut koskaan käyttänyt niitä, koska en tunne oloani kotoisaksi virallisissa housuissa – aivan kuin esittäisin jotakuta toista.

Tutkailin housuja hetken ja heitin ne sitten ylähyllylle. Vedin alalaatikosta esiin kirkkaanoranssin lempimekkoni, puin sen päälleni ja lähdin juna-asemalle.

Oikeat ihmiset näkevät kyllä.

 

Onni on puolivahingossa sanojen välissä

järvipuuma.jpg

Rentoutua ei koskaan ehtisi silloin, kun eniten tarvitsisi.

Viikonloppuna olin lähdössä yöksi mökille ystävien kanssa ja pakkasin laukkuja hiki päässä: ei nyt ehtisi, on matkavalmisteluja ja töitä. Kiirettä ja kärsimättömyyttä.

Siitä tulikin rentouttavin ilta aikoihin. Ihmettelin ensin miksi, sillä enhän ollut odottanut mitään, varsinkaan rentoutumista.

Taisinkin nauttia juuri siksi.

Olin pöllähtänyt järvenrantaan suoraan kaupungista, mieli muualla. Tapojeni vastaisesti en ollut suunnitellut lainkaan, miten ensin saunoisin, sitten söisin sitä ja tätä, sitten viipyisin tunnin luontoterapiasession metsässä.

Kun laskeuduin rantaan lämmittämään puusaunaa, unohdin muistuttaa itseäni siitä, että tämä tässä on parasta mindfulnessia maan päällä: kaarnan ritinä ja laituriin iskevät laineet.

Onneksi unohdin.

Muistan tuon illan äänet, värit ja tuoksut elävämmin kuin jos olisin väkivalloin yrittänyt imeä niitä sisääni ja kauhulla odottanut hetken päättymistä.

Kun tuijotin kiukaassa kipunoivia tulihelmiä ja unohdin muun, kolme tuntia kului kelloon katsomatta. Kuin pieni ikuisuus. Jälkeenpäin sydän oli suurena ilosta. Kun mieli oli kerrankin vapaa sanoista, keuhkoilla oli tilaa hengittää ja silmillä nähdä.

Lähden pian valmistujaismatkalle Yhdysvaltoihin. Yllätän itseni jatkuvasti kahden ristiriitaisen tunteen, riemun ja pelon, keskeltä. Riemu on pohjatonta intoa tulevasta ja pelko taas sitä, että matka lipuu ohitse enkä ehdi kokea ja painaa mieleeni kylliksi.

Saako tästä hyviä matkakuvia mihin seuraavaksi tämän pitäisi olla parasta ikinä en tahdo unohtaa voi kunpa tämä hetki ei olisi ikinä ohi.

Mitä hohdokkaammat puitteet, sitä musertavammat paineet nauttia.

Selaan matkaopasta, mutta tällä kertaa olen päättänyt jättää merkitsemättä valmiit reitit kuulakynällä. Rakastan suunnittelua, mutta liiallisena se katkaisee tapahtumien luonnollisen virran. Useinkaan elämä ei käy niin kuin se on kirjattu kalenteriin vaan soljuu oman päänsä mukaan joka tapauksessa.

Olen ajatellut nyt yrittää toisenlaista matkaa. En takerru lentokoneen alta loittonevaan maankamaraan enkä lähestyviin pilviin sen enempää, vaan uin välissä, hengitän kaiken kevyesti sisään ja yhtä vaivattomasti ulos.

Irti päästäminen ei tarkoita kadottamista, vaan sitä, että arvostaa jokaista hetkeä yhtä paljon: edeltävää, nykyistä ja seuraavaa. Sillä onni ei lopulta asu listoissa ja sanoissa vaan kaikessa, mikä lipuu niiden välissä ja tapahtuu puolivahingossa.

Samasta syystä vihaan yllätyksiä etukäteen ja rakastan niitä jälkikäteen. Ne hajottavat huolelliset järjestelmät palasiksi ja riisuvat aseista, sillä niihin ei ehdi valmistautua sanoin. Mutta usein ne antavat tilalle muuta, parempaa.

Ne herättävät tähän hetkeen, kuulemaan ystävien hersyvän naurun, tulessa kipunoivan kaarnan ja lentokoneen moottorin ensihurinan.

Mitä jos kerrankin uskaltaisi irrottaa otteen listasta, antaa elämän virrata väreinä ja tuoksuina, ilman sanoja?