Sinä et ole hyvä, huono etkä keskinkertainen

Lyhyet jalat. Pitkät jalat. 

Hyvä kirjoittaja. Huono kirjoittaja. 

Peruslaiska. Suorittaja.

Täynnä itseään. Liian vaatimaton.

Vaikeasti lähestyttävä. Helposti lähestyttävä. 

Minulle on sanottu elämässäni nuo kaikki asiat. Mikä on totta?

En ole saanut koskaan vastausta, sillä kysymys on väärä.

Tänään sain tuntemattomalta ihmiseltä palautetta, että kirjoitan sekavasti enkä selvästikään ymmärrä, mistä kirjoitan. Eihän tuntemattoman mielipiteillä ole arvoa eihän? Eihän sellainen satuta? Noin minä haluaisin ajatella.

Kirjoittaminen on alue, jossa tunnen yleensä oloni varmaksi. Se on työni, mutta myös tapa, jolla ilmaisen itseäni luontevimmin, osa identiteettiäni. Jos se vietäisiin minulta pois, minusta lähtisi samalla iso palanen. Ja kyllä, siksi palaute satutti.

Olen tottunut sellaiseen kritiikkiin, joka kohdistuu asiaan. Ilman palautetta ei kehity. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, että olisi helppoa ottaa vastaan kommentteja, jotka kyseenalaistavat kyvyn täysin. ”Älä ota sitä vakavasti” on tavallaan hyvä neuvo, mutta helposti vähättelevä – miten voisin olla ottamatta vakavasti jotain itselleni niin tärkeää?

Kysyin ensin itseltäni: puhuiko hän totta? Kunnes muistin taas, että kysymys on väärä.

Pari vuotta sitten eräs suhteellisen tunnettu professori sanoi minulle kurssin yhteydessä, että en osaa kuljettaa tarinaa, teen alkeellisia virheitä ja minun kannattaisi käydä kirjoituskurssilla. Minulla oli alan työkokemusta jo useamman vuoden ajalta, eli hän ei sanonut kritiikkiään vain kurssilaiselle, vaan myös tulevalle ammattilaiselle. Tapaamisen jälkeen olin hetken aivan rikki ja kyseenalaistin itsekin osaamiseni.

Vuotta myöhemmin graduni palautteessa luki: kauttaaltaan poikkeuksellisen sujuvaa proosaa ja harvinainen kielen taju. 

Kumpi on totta?

Molemmat, ja ei kumpikaan. Juuri siksi kysymys on väärä.

Annamme itsellemme ja toisillemme jatkuvasti määritelmiä. Olemme hyviä tai huonoja kirjoittajia, ystäviä, tanssijoita, vanhempia, uimareita… pitkiä tai lyhyitä, nuoria tai vanhoja, lahjakkaita tai lahjattomia, heikkoja tai vahvoja.

Jakoviivat ovat yksi tapa selkeyttää todellisuutta, mutta eivät ne ole todellisuus itse. Me itse olemme monimutkaisia, määritelmien väleissä. Vain pienen palasen meistä voi pukea sanoiksi, sillä ne yksinkertaistavat aina liikaa.

Ymmärsin sen konkreettisesti, kun aloitin aikuisena sekä lauluharrastuksen että uimakoulun. Se, että ensi viikolla uin kymmenen metriä enemmän, ei tee minusta nyt huonoa ja ensi viikolla hyvää uimaria. Ja vaikka aloitin laulun verrattain myöhään, se ei tarkoita, että olisin huono tai joku toinen ei voisi pitää ääntäni hyvänä.

Harvemmin meillä on tapana takertua kehuihin ja määritellä niiden kautta itseämme. Mutta paha sana jää tiukasti mieleen. Jos se jää kiertämään kehää alitajunnassa eikä sitä koskaan tiedosta ja työstä, se voi muuttua todellisuudeksi. Silloin se lamaannuttaa ja estää tekemästä jotain, mistä ehkä nauttisi.

Vieläkin mieleeni saattaa joskus välähtää pelko, että en osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä tai että silmäni ovat häiritsevän lähellä toisiaan, tai että olen nolo tanssija tai vaikeasti lähestyttävä, sillä kaikki nämä asiat on joku sanonut minulle joskus. Mutta kun tiedostan, että ne ovat jonkun minulle antamia määritelmiä (osa itse vahvistamiani), voin päättää toimia toisin kuin tarina määrää.

Luovan kirjoittamisen kurssilla en uskaltanut lukea tekstejäni ääneen, mutta uimakouluun ja tanssitunnille uskaltauduin. Vanhasta tottumuksesta tietenkin odotin vain vahvistusta uskomuksilleni: että todellakin olen toivottoman lahjaton. Ensin tuntuikin siltä, sillä alku oli rämpimistä, kaukana onnistumisen elämyksistä.

Olisin helposti voinut jättää leikin siihen ja todeta, että olin oikeassa. Mutta jatkoin. Yritin toisen ja kolmannen kerran. En edelleenkään loistanut, mutta vanhat tarinat eivät toteutuneet. Huomasin, että kehityn.

Siksi teen kaikkea tuota: kirjoitan, uin, tanssin. Sillä tarinat määrittävät vain niin kauan, kuin niiden antaa määrittää itseään. Vasta kun alkaa elää tarinoiden välissä, huomaa, että ne kaikki voivat olla olemassa yhtä aikaa. Ja niistä jokaisella on yhtä paljon ja vähän merkitystä.river

Ei ole pakko jaksaa — paitsi pysähtyä

2017-05-05-09-53-12-900x675

 

Tänään kävelymatkalla kotiin pysähdyin järven rantaan, sillä näky oli harvinaisen kaunis. Aurinkoisen päivän jälkeinen tyyni, sinipunainen iltahämärä ja täysi hiljaisuus.

Kiskaisin kännykän taskusta,  tarkensin ja otin kaksi kuvaa, ihan nopeasti vain. Pitäisi olla kotona puoli kuudeksi.

Sitten seisahduin. Eihän minulla ollut aikatauluja loppuillalle eikä mitään syytä, miksi pitäisi olla kotona juuri puoli kuudelta. Tai kuudelta, seitsemältäkään.

Havahduin siihen, etten ollut varmaankaan koko viikkona pysähtynyt katselemaan kiireettömästi, joten seisahduin nyt vähän pidemmäksi ajaksi. Niinkin pieni päätös, mutta yllättävän vaikea. Ihmettelisikö reipas ohikulkija, miksi seison siinä kuin en olisi menossa minnekään. Toimettomana.

Pienet sanat, joilla rakennamme itsellemme jatkuvasti suorituspaineita, ovat välillä niin salakavalia. Oltava mentävä täytyy pitää pakko. Ne ovat petollisia sanoja, sillä mihin me oikeastaan vertaamme itseämme? Ihanneminään vai johonkuhun toiseen, jota ihailemme?

Kuinka suuren osan kiireen tunnusta luomme lopulta itse itsellemme? Paljonko pitäisi jaksaa, jotta olisimme tyytyväisiä?

Minä tunsin pitkään syyllisyyttä siitä, että moni harrastuksistani on tippunut pois. Voisin vapaallani vaikka maalata, kirjoittaa kirjaa tai lukea ranskaa! Aina välillä joudun pysäyttämään itseni ja kysymään, miksi päivänsä pitäisi suorittaa täyteen tai edes puolilleen. Miksi puhdas toimettomuus tuntuu niin väärältä? Se, että päättää viettää kokonaisen sunnuntain kissa sylissä peiton alla? Tai edes pysähtyy hetkeksi rantaan ottamaan kuvia?

Tehokas tuntuu monelle olevan suurimpia tunnustuksia, jonka voi itselleen antaa. Miksei juuri koskaan kuule, että joku kehuu itseään armolliseksi, omia rajojaan kunnioittavaksi? Miksei kukaan koskaan sano, että minä olen hyvä pysähtymään?

Vieläkin aina välillä unohdan antaa itselleni luvan pysähtyä. Väsähdän suorituslistaani, rojahdan sohvalle räpläämään puhelinta. Lillun välitilassa, jossa en saa aikaiseksi mutta en rentoudukaan, ja tunnen siitäkin syyllisyyttä. Jos en murehdi jotain suoritusta, niin vähintään murehdin sitä, pitäisikö olla suorittamassa jotain.

Kesti vuosikausia, ennen kuin oivalsin: ei jaksaminen ole päivästä toiseen sama energiavarasto, vaan herkkä ja muuttuva.

Jouduin elämään aikuiseksi asti, ennen kuin ymmärsin, että uuvun herkästi isoista juhlista tai meluisasta avokonttorista. Saatan olla illalla uupunut, vaikka en fyysisesti olisikaan rasittanut itseäni. Vaikka tapaisin vain yhden vieraan ihmisen, saatan väsähtää: analysoin niin tiiviiseen tahtiin ilmeitä, äänenpainoja, asentoja ja vielä omia sanojani, että se on pieni urheilusuoritus. Kesti pitkään ymmärtää, että toiset ovat aistiärsykkeille herkempiä, eikä se tee minusta laiskaa tai hidasta. Eikä keho osaa erotella stressin lähteitä. Rankka treeni tai riita voi viedä voimavarat yhtä lailla.

Siksi pitäisi on niin petollinen sana. Emme me ole koneita, vaan herkkiä, joka hetki muuttuvia kokonaisuuksia.

Kun lakkasin tietoisesti käyttämästä tuota sanaa, jotain maagista alkoi tapahtua. Aloin jaksaa enemmän siitä yksinkertaisesta syystä, että nautin enemmän siitä mitä teen. Kun ei sanastossani enää ollut pakkoa, aloin keskittää huomiotani siihen, mitä itse haluan. Se ei käy taikaiskusta, vaan opettelen edelleen jatkuvasti. Aina vieläkin lipsahdan vanhaan sanastoon. Kuten tänään järvenrannalla.

Vuosia sitten uuvutin itseni, ja nyt tiedän miksi. En kuunnellut kehoni viestejä vaan sanelin itselleni, kuinka paljon minun pitäisi objektiivisesti jaksaa, päivästä toiseen. Tunsin syyllisyyttä, jos väsähdin silloin kun ei olisi pitänyt, ja jatkoin puskemista.

Mutta keho on viisas. Ihmeellisen kestävä, mutta niin herkkä. Puskemista voi jatkaa vain jonkin aikaa. Minulle pysähdys tuli eteen vasta, kun en jaksanut enää mitään.

Oman kehon kuuntelu on jatkuvaa opettelua, sillä kehokaan ei pysy samana läpi elämän. Mutta enää en kohtele sitä kuin konetta, vaan yritän muistaa pysähtyä, säännöllisesti, joogamatolle, järvenrantaan tai ihan vain hengittämällä syvään sisään, omien ajatusteni ääreen.

Ja jos joskus väsyn, tiedän, etten ole tehnyt mitään väärin, vaan kehoni yrittää vain kertoa, että se kaipaa nyt pysähdystä, ei lisää kierroksia. Hetken toimettomuutta.

Kun ei jaksa enää vihata kehoaan, muttei vielä osaa rakastaa

pexels-photo-66758

Ranskassa oli kuuma kesä vuonna 1999. Katselin huolella puettuja ruskeasilmäisiä pariisilaistyttöjä, joilla oli kiiltävät tuuheat pitkät hiukset, minulla hiestä sotkuinen maantienvärinen polkka ja glitterpaita.

Yöksi ajoimme Disneylandiin hotelliin, joka näytti ulkoa vaaleanpunaiselta prinsessalinnalta ja jonka kylpyhuoneessa oli marmoria ja kultaiset hanat. Joka tytön unelma.

Iltapesun jälkeen seisoin sivuttain barokkipeilin edessä t-paidassa ja alushousuissa.

Minulla on kamalan iso maha, nyyhkytin.

Isä ja äiti näyttivät neuvottomilta yhdeksänvuotiaan vierellä, joka oli juuri keksinyt, että hänen kehonsa on vääränlainen. Mistä se tuon on saanut päähänsä? Jospa, jospa se kuitenkin vitsailee?

Ei sinulla ole mitään mahaa, he lohduttivat lempeästi, sen näköisinä, etteivät oikein tiedä mitä sanoa. Heidän silmissään oli huoli: eihän tuossa iässä kuulu vielä huolehtia mahoista?

Aamiaisella söin vatsani täyteen hengästyttävän notkuvassa buffetissa, jollaista en ollut ennen nähnyt. Huvipuistossa katselin Jasmineksi pukeutuneen hoikan tytön paljasta napaa ja tunsin syyllisyyttä, että olin syönyt niin paljon. Seuraavana aamuna otin vähemmän.

Ensimmäisiä muistikuviani kehovihasta.

Olen muistellut yhdeksänvuotiasta minua viime aikoina, etenkin silloin, kun joku kutsuu kehopositiivisuutta vaaralliseksi suuntaukseksi, joka tekee ylipainosta muoti-ilmiön. Ne, jotka sanovat noin, unohtavat, että pohjimmiltaan kehopositiivisuudella ei ole painon kanssa mitään tekemistä, vaan kehovihan, joka ei katso ikää, sukupuolta, ulkonäköä tai painoa. Kehovihan, joka kumpuaa syvältä, usein jo lapsuudesta.

Kehoviha voi alkaa äidin pussikeittodieeteistä, koulukiusaamisesta, myrkyllisestä parisuhteesta, joskus vain ystävän puolihuolimattomasta naljailusta, joka jää kiertämään kehää mielessä ja syvenee pakkomielteeksi. Pahimmillaan se rajoittaa elämää, ahdistaa, saa epäilemään omaa arvoa.

En mitenkään olisi yhdeksänvuotiaana voinut keksiä päästäni, että kehoni näyttää väärältä. Olin napannut ihanteet muualta, sillä osasinhan jo tarkasti arvottaa: pieni maha hyvä, iso maha huono. Osasin vertailla itseäni ohikulkijoihin ja vaatekatalogien tyttöihin. Sen ajan vastineet Instagramille.

Joku voisi sanoa, että mikä minä olen normaalipainoisena puhumaan kehopositiivisuudesta. Tuo kommentti unohtaa sen, että minkä kokoinen tahansa voi tuntea itsensä riittämättömäksi.

Yli puolet miehistä ja naisista on tai on ollut kehoonsa tyytymättömiä. Eikä tätä joukkoa yhdistä kehomme muoto tai koko vaan se, että kohtelemme tai olemme joskus kohdelleet sitä julmasti, inhonneet ja kurittaneet. Yhdellä se on johtanut sairaalloiseen laihuuteen, toisella pakonomaiseen ahmimiseen ja ylipainoon, kolmannella se ei näy päällepäin mitenkään. Kolmansia on suurin osa.

Tiedän, miltä syvä kehoviha tuntuu. Kun joka kerta peilin ohittaessaan on pakko puristaa olematonta kylkimakkaraa ja tarkistaa, ettei se ole kasvanut eilisestä. Tiedän miltä tuntuu tuijottaa kehoaan niin kriittisesti, että alkaa nähdä jokaisen millin virheenä, tynkäjalat perunanenä, eikä lopulta enää tiedä lainkaan miltä näyttää.

Tiedän, miltä tuntuu, kun kadottaa täysin yhteyden omiin tarpeisiinsa, ajaa kroppansa äärirajoille, nälkiinnyttää sen syömällä pelkkiä lihakeittoja ja sokerittomia proteiinipatukoita, kurittaa ylipitkillä salitreeneillä joiden jälkeen niveliäkin särkee. Eikä koskaan, ei koskaan ole eilistä tyytyväisempi.

Kun ei enää muista, millaista on puhua itselleen ystävällisesti.

Tiedän millaista on olla pohjalla: kun on niin uupunut vihaamaan, ettei enää jaksa, mutta toisaalta ei osaa rakastaakaan, koska on unohtanut.

Tiedän kuinka työlästä on harjoitella näkemään itsensä kokonaan uudella tavalla, kuinka raskasta on käydä sellaisia ihanteita vastaan, jotka kannustavat kurittamaan, kaventamaan, suorittamaan, kun on koko ikänsä uskonut niihin kuin omiin vanhempiinsa. Kuinka turhauttavan työlästä ja mekaanista on opetella aikuisena lempeys, joka jollekin tulee jo lapsena luonnostaan.

Onneksi tiedän myös, miten ihanan painottomia ovat ensimmäiset hetket, kun tuntee vihdoinkin olevansa riittävä, kun ei tarvitse lihottaa ei laihduttaa. Miltä tuntuu ensimmäinen päivä, kun huoletta kulkee peilin ohi ja jopa vilkaisee siihen ahdistumatta.

Tiedän, että se on jatkuvaa opettelua, johon tarvitsee vieläkin tukea; halauksia, ystäviä, pitkiä aamiaisia, joogahengityksiä, karkkipäiviä ja rakastavaa puolisoa.

Kun on kerran kulkenut syvästä vihasta johonkin, jota voi jo varovasti alkaa kutsua rakkaudeksi, ei enää ikinä tahdo kuunnella kurittavia viestejä. Haluaa pikemminkin tulla itse näkyville kertomaan, että särkyneen peilikuvan voi korjata; että sinulla on täysi oikeus ja mahdollisuus rakastaa ja kohdella kehoasi hyvin.

Tekee mieli kaapata yhdeksänvuotias tyttö syliin ja sanoa: Ei sinun iässäsi vielä kuulu huolia tuollaisesta. Eikä muuten missään muussakaan iässä.

Syrjässä on kevyempi hengittää

syksynennaama

Miten voi olla joskus yksinäinen, vaikkei ole yksin? Vaikka on ystäviä, perhettä, parisuhde? Vaikka osallistuu keskusteluihin, nauraa, viestittelee, hyväksyy kaveripyyntöjä, kättelee, jakaa kuvia, kommentoi, näyttää ulospäin ihan samalta kuin muutkin?

Moni on ihmetellyt sitä, minä itsekin.

Kyllä se on mahdollista, sillä se ei ole pelkkää yksinäisyyttä. Se on kaiken läpäisevä tunne siitä, ettei ole koskaan oikein kuulunut mihinkään. On mukana, mutta kuitenkin millin verran ulkopuolella. Tunne, joka on jatkunut aivan lapsuudesta, ehkä jo päiväkodista mutta viimeistään koulusta, eikä ehkä koskaan täysin katoa.

Mutta ei sen tarvitsekaan.

Se tuntuu siltä, että on jatkuvasti hiukan väärässä paikassa, nauraa eri kohdassa kuin muut, on aina aavistuksen kömpelö eleissään ja sanoissaan, ei seuraa niitä sarjoja joita pitäisi, on aina joko myöhässä tai ajoissa mutta ei koskaan tasan. Ettei koskaan ole yhtä itsenäinen tai rohkea tai hauska kuin muut.

Toisinaan se tuntuu siltä, että sanoo jotain, mitä ei siinä kohdassa olisi kuulunut, rikkoo keskustelun soljuvuuden, kääntää huomion vahingossa itseensä. Ja mitä enemmän omaa ajoitustaan analysoi, sitä syrjempään tuntee muista ajautuvansa.

Tekee mieli väistellä isoja tiloja ja ihmismassoja, joita ei pysty sulkemaan kerralla oman näkökenttänsä sisään ja käsittämään. Sillä tuntuu aina siltä kuin huone ei olisi täynnä ihmisiä vain energiakenttiä, toiset hylkiviä toiset puoleensavetäviä, ja itse on yksikkö joka poukkoilee kömpelösti seassa, ei huomiota herättävän erilainen, mutta kuitenkin niin eri paria, ettei solahda ja kiinnity luontevasti mihinkään. Joukossa, mutta välissä.

Joku saattaa tulla kysymään, viihdynkö, tai mitä kuuluu, tai mistä tulen, ja minä vastaan hymyillen ja asiaankuuluvasti, mutta tarkkaavaisena, etten vaikuta kummalliselta tai tahdittomalta, ajatukseni ehkä jo siinä, miten hoidan poistumisen kun sen aika tulee, mihin liikun seuraavaksi, entä jos en kiinnity luontevasti mihinkään, jos koko loppuilta onkin tällaista? Väsyneenä annan itselleni luvan olla hyppäämättä mukaan kelaan ja kuuntelen mieluummin. Annan itselleni hengähdystauon.

Joskus se saa miettimään, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

En muista, milloin kaikki alkoi vähitellen muuttua helpommaksi. Ehkä silloin, kun julkaisin ensimmäisen tekstin introverttiudesta? Ehkä se oli yksi sysäys.

Mutta paljon suurempi mullistus oli se, kun tapasin ensimmäisen kerran ihmisen, joka näytti tarkkailevan kaikkea ympärillään ja samalla vielä itseäänkin, istui seinän luona, joukossa mutta kuitenkin välissä. Ja kun juttelin hänelle, näin hänen silmissään omani ja ymmärsin: ei siinä ole mitään väärää, että katsoo hiukan syrjästä. Emme me kaikki voi olla keskellä – muuten siellä tulisi ahdasta.

Aavistuksen sivussa on sitä paitsi paljon kevyempi hengittää ja kiinnostavampaa tarkkailla.

Kun lakkasin pyrkimästä pois ulkopuolisuuden tunteesta, annoin sen vain olla, harteiltani haihtui kilo.

Yhtäkkiä huomasin, etten enää olekaan syrjässä. Sillä on muitakin, jotka katsovat maailmaa vähän sivusta, aina myöhässä tai ajoissa, tarkkailevat herkeämättä, uupuvatkin. Pohtivat, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

Ei se ole, kun löytää toisen samanlaisen, ja samalla itsensä.

Mitä jos ei tarvitsisi tulla enää paremmaksi?

beach-768642_960_720

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Jos tästä hetkestä eteenpäin ulkonäkösi ei muuttuisi milliäkään, et koskaan vanhenisi, tulisi missään paremmaksi tai huonommaksi, lihoisi tai laihtuisi, saisi ylennyksiä tai vaihtaisi työpaikkaa, muuttaisi uuteen asuntoon, matkustaisi uusiin maihin, saisi tai menettäisi ystäviä. Vain olisit.

Mihin silloin elämässäsi keskittyisit?

Minä mietin pitkään enkä vieläkään ole varma, osaanko vastata ihan rehellisesti. Mutta keksin ainakin muutamia vastauksia.

Matkustaisin lempikohteeseeni viidettä kertaa. Ei tarvitsisi suorittaa eksoottisia kolkkia toisensa jälkeen vain siksi, että voisi kokea tai oppia uutta.

Lempikirjani lukisin vähintään yhtä monta kertaa.

En jättäisi harrastuksia väliin vain sen takia, että en osaa, ei ole taipumuksia, en enää tässä iässä ehdi…

Katsoisin enemmän silmiin ja pysähtyisin kuuntelemaan toista tässä hetkessä, ilman tarvetta analysoida äänensävyjä tai tehdä vaikutusta.

Uskaltaisin elää eilisen uudestaan; rakastua rutiiniin.

En pelkäisi virheitä vaan ottaisin ne avosylin vastaan. Oppisin niistä, mutta en kieltäisi itseäni tekemästä samaa erhettä uudestaan.

Kysyisin itseltäni joka aamu: millaista liikettä tänään tarvitset? Verkkaisen kävelyn merenrannassa vai puhdistavan salitreenin? Vai et liikettä ollenkaan? En laskisi askelia tai matkoja tai kaloreita tai sykettä, sillä en tekisi niillä mitään.

Nauraisin: kuinka minä sen taas unohdin! Miten muisti onkaan lyhyt.

Pysähtyisin miettimään: mitä oikeastaan on kehitys ja mihin sitä tarvitsen?

Ihmettelisin, mikä puhtaassa olemisessa oikein pelottaa, sillä eihän kauniimpaa olekaan. Vasta oman keskeneräisyyden tunnustaessamme emme nosta itseämme tai muita jalustalle toista paremmaksi tai huonommaksi. Vasta silloin tunnemme aitoa yhteyttä, olemme ihmisiä ihmiselle.

Sillä mitä kaikkea elämä voisikaan olla ilman päättymätöntä pyrkimistä? Olisiko olo alaston ja hauras, tärkeän suojakuoren menettänyt? Vai voisiko se olla täysi ja aito?

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Äläkä koskaan kadota yhteyttä siihen, kuka olet ja mitä tahdot.

Ahdistelu on aina henkistä kourintaa

Hand Shadow Of Woman On GlassOlen ollut viime päivinä järkyttynyt ja ilahtunut. Järkyttynyt tajutessani, kuinka tavallista seksuaalinen häirintä on. Ilman Me too -kampanjaa minulla ei olisi siitä mitään käsitystä. Samaan aikaan olen ollut ilahtunut rohkeudesta ja avoimuudesta. Siitä, kuinka moni on jakanut häirintäkokemuksiaan, jotka ovat aikanaan aiheuttaneet syvää häpeää ja turvattomuutta.

Mutta tänään Facebookin avatessani järkytyin erityisesti.

Opiskelukaverini jakoi parin vuoden takaisen sometapauksen. Amerikkalainen pick-up artist, mies, jota hän ei tuntenut lainkaan, oli napannut eräältä sivustolta opiskelukaverini kuvan ja julkaissut sen yhteydessä Twitterissä ja Facebookissa äänestyksen otsikolla: ”Panisitko X:ää?”

En ollut uskoa näkemääni. Kuvan alla miehet omilla kasvoillaan ja nimillään perustelivat kilvan, miksi he panisivat tai eivät panisi opiskelukaveriani. Moni kommenteista oli törkeä, halventava ja loukkaava.

Koska me päätämme niin. Koska sinä olet nainen ja me olemme miehiä.

Tavallisia miehiä, jotka kokevat oikeudekseen kohdella satunnaista nuorta naista noin. Se on kiusaamista, jonka sanoma on: sinun paikkasi on olla objekti, arvioinnin kohde, etkä voi sille mitään. Koska me päätämme niin.

Koska sinä olet nainen ja me olemme miehiä.

Tapaus muistuttaa, kuinka monimuotoista häirintä on. Ja että se on yhtä usein sanallista kuin fyysistä. Tietysti miehetkin kohtaavat häirintää, ja valtaosa miehistä kohtelee naisia tasavertaisesti, mutta tuo argumentti tekee keskustelun kärjestä tylpän. Se saa unohtamaan sisäänrakennetun valta-asetelman, joka kulkee ylhäältä alas. Miehestä naiseen.

Äänestys tuo mieleen montakin lievempää tapausta omasta elämästäni.  Esimerkiksi toisenlaisen sanallisen alistamisen, jota kohtasin, kun kirjoitin aiempaan blogiini muutamia kantaaottavia tekstejä.

Ensin kirjoitin siitä, kuinka huolestuttavaa on, että kauneudesta puhutaan kuin ihmisoikeudesta, itsensä toteuttamisen keinosta, kun sen sijaan pitäisi kyseenalaistaa rakenteet, jotka määrittelevät sen, minkänäköistä naista pidetään haluttavana. Seuraavaksi kirjoitin, että vaikka stereotyyppisesti kauniina pidettävät tilastollisesti saisivat parempaa palkkaa, ei tarvitse tyytyä toteamaan, että asia on näin. Jokainen kahvipöytäkeskustelu tai somekommentti on tilaisuus päättää, vahvistaako vanhoja totuudenmukaisuuksia vai uudistaako niitä.

Yksi kehotti, että kirjoittaisin vain meikeistä ja muusta sellaisesta. Kivoista jutuista. Sen minä nimittäin osaan.

Sain teksteihini useita kommentteja. Miehiltä. Niiden sisältö oli aina sama. Että minun ei pitäisi kirjoittaa asioista, joista en ymmärrä mitään. Yksi kehotti, että kirjoittaisin vain meikeistä ja muusta sellaisesta. Kivoista jutuista. Sen minä nimittäin osaan.

Koska olen nainen.

Kun nostin esiin blogiani kommentoineiden miesten argumenttien puutteet, he sivuuttivat kritiikin sisällön täydellisesti ja toistelivat, että mielipiteeni ovat vääriä ja tyhmiä.

Koska olen nainen.

En ole erityisen kiinnostunut siitä, mitä joku anonyymi älykkyysosamäärästäni ajattelee. Mutta se sai oivaltamaan, että pick-up artistin äänestys ja blogikommentit osoittavat saman asian. Että yhteiskunnassamme on diskursiivinen tila, jossa miehen on mahdollista ja oikeutettua sanoa: paikkasi on tämä, ja minä määrittelen sen.

Kun 19-kesäisenä työskentelin jäätelökioskilla, kohtasin säännöllisesti häirintää. Erityisen hyvin muistan viereisellä rakennustyömaalla työskentelevän miehen, joka kävi keväästä syksyyn asiakkaanani lähes päivittäin. Hän tuijotti hellittämättä, pöydästäänkin, mittaili päästä varpaisiin, ei laskenut katsetta sekunniksikaan. Heitteli härskiä läppää edessäni kavereilleen, kuten: ”Mites, laitetaanko vaimot vaihtoon?”

Minä oudosti vain hyväksyin tilanteen. Lakaisin maton alle, sillä eihän minulla ollut todellista vaaraa. Aistin, ettei hän tekisi mitään. Minun paikkani oli olla siinä hiirenhiljaa, antaa miehen puhutella ja katsoa, miten haluaa. Minä olin se, joka ahdistuin jo aamulla kotoa lähtiessäni, tulisiko mies tänään hakemaan kahvia.

Hän määritteli roolini. Hän kykeni siihen hienovaraisilla keinoilla, katseilla ja puheensävyllä.

Siksi, että hän oli mies.

Jos olisin sanonut vastaan, olisin ollut huumorintajuton, kenties sovinistikin. Jälleen kyse olisi ollut vain siitä, että minä en itse saanut määritellä, mikä missäkin tilanteessa on hauskaa. En, vaikka tilanteessa oli täysin kyse minusta, henkilökohtaisesta reviiristäni ja liikkumavarastani.

Tämän takia Me too on niin tärkeä kampanja. Se muistuttaa, että aina, kun joku käyttää etuoikeuttaan hyväkseen, kyse on alistamisesta. Toisen määrittelemisestä. Merkityksetöntä on, onko häirintä fyysistä vai sanallista kourintaa, sillä pohjimmiltaan jokainen tapaus kertoo ilmapiiristä, jonka on muututtava.

Eikä se voi muuttua, jos emme lakkaa vähättelemästä. Meidän pitää olla valmiita puuttumaan ja tunnistamaan. Ei ajatella, että tämä on liian lievää mainittavaksi; olen vain huumorintajuton tiukkis; ei  tässä ole todellista vaaraa. Sillä jokainen vallankäytön oikeutus, lievä ja harmitonkin, on alusta yhä pahemmalle ja pahemmalle häirinnälle.

Onneksi se toimii myös päinvastoin: jokainen somekommentti ja kahvipöytäkeskustelu on mahdollisuus vaikuttaa. Tilaisuus valita, ylläpitääkö vanhoja rakenteita vai luoko uutta.

 

 

Pääsin yli kahdesta kammosta – ja opin kolme asiaa

hand-977641_960_720

Rakastan laulamista, mutta vuosikaudet se oli minulle ylivoimaista.

Aina kun yritin avata suuni julkisesti, kehoni lakkasi tekemästä yhteistyötä. Reiteni alkoivat täristä kuin horkassa, kurkunpääni kohosi kitalaen korkeudelle ja hengitys salpaantui. Suustani tuli arkaa pihinää, jos sitäkään. Sama pelkoreaktio, vaikka kuulijana olisi ollut vain äiti tai aviomies. En kehdannut laulaa edes yksin asunnossani – naapuri olisi saattanut kuulla.

Olisinko halunnut laulaa? Voi kyllä. Nautin esiintymisestä. Olin nauhoittanut lauluani jo vuosikaudet ja jokaisen yksinäisen suihkuhetken hyödynsin päästelemällä niin lujaa kuin kehtasin.

Olin vain täynnä uskomuksia: Kuulostan kamalalta. En ole riittävän taitava laulamaan muiden kuullen. Ehdinkö enää tässä iässä edes oppia!

Lopulta kyllästyin perin pohjin mieleni tarinointiin. Miksi kärsisin sisäisestä ristiriidasta, jonka olen aiheuttanut itse? Kukaan ei ollut koskaan sanonut pahaa sanaa laulustani. Tuskin kukaan oli edes kuullut sitä.

Aloitin yksityislaulutunnit. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Kerroin avoimesti, että kammoan tätä ja tahdon kotiin. Opettaja katsoi minua ymmärtävästi, ja sillä hetkellä tajusin, että kymmenet ennen minua ovat tulleet hänen tunneilleen sama pelokas ilme silmissään.

Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen halusin haastaa itseäni vielä lisää, ja hain kuorosooloa. Viime metreillä tunsin paniikin hiipivän kurkkuuni ja olin vähällä perääntyä. Tiesin kuitenkin, että vetäytymällä antaisin vain lisää valtaa vanhoille tarinoille. Hain, ja sain soolon. Konsertissa olin kuin kiirastulessa, mutta selvisin, ääneni kantoi.

Takapakkejakin tuli: itsevarmuudesta innostuneena hain musiikkiopistoon, mutten päässyt. Olin vähällä lopettaa laulamisen, mutta päätin, että tällä kertaa en kuuntele mieleni tarinointia.

Silloin oivalsin jotain tärkeää:

On valittava, haluaako olla paras vai haluaako viihtyä.

Alku on harvoin uuden harrastuksen nautinnollisin osuus. Pikemminkin se on junnaamista, nolostumisia ja turhautumista. Flow-tilaan voi päästä vasta, kun osaa jo perusasiat ja pystyy rentoutumaan.

Nyt voin luottaa kehooni eivätkä reiteni enää tärise, kun tulee vuoroni baarikaraokessa. Se riittää minulle. En ole loistava laulaja eikä minusta sellaista tule, mutta nyt pystyn elämään tuon totuuden kanssa.

Vain antautumalla turhautumisen ja epäonnistumisen tunteelle voi todella päästää irti, löytää sisäisen motivaation ja nautinnon. Tehdä jotain sen itsensä takia, ei ulkoisten mittareiden.

Minulla oli kuitenkin vielä toinenkin kammo kohdattavana: vesi.

Peruskoulussa luistin uinnista klooriallergian varjolla. Altaan syvään päätyyn uiminen oli minulle sula mahdottomuus. Menin paniikkiin, jos jalkani eivät ulottuneet pohjaan. Silloin olin oikeasti vaaraksi itselleni ja muille. Aina kun yritin uida pari vetoa luonnonvesissä tai kylpylässä, olin vakuuttunut siitä, etten voi koskaan oppia. Kului 15 vuotta niin, että en astunut jalallani uimahalliin.

Tuo putki katkesi tänä syksynä, kun ilmoittauduin aikuisten tekniikkauimakouluun – saman kurssin käyneen tuttavani ylipuhumana (kiitos siitä hänelle).

Ensireaktioni: vesi tuntuu yhtä kamalalta kuin kaksitoistavuotiaana. En voi hengittää. Vetoni ja potkuni eivät vie minua senttiäkään eteenpäin.

Jaksoin vapaauinnin yritelmää kolme vetoa ja sitten huomasin, että olen unohtanut hengittää. Vedin puolipaniikissa keuhkot täyteen ilmaa, yhtä ison annoksen vettä ja tarrasin kiinni altaan reunaan. Viereisen radan vesijuokseva nainen tutkaili, onko minulla kaikki hyvin. Köhin ja manailin. Miten näin alkeellinen taito voi olla niin vaikea?

Ensi viikolla menin uudestaan. Ihan yhtä kamalaa. Mutta uin silti. Hengästyin, tarrasin altaan reunaan ja päästin muut ohitseni. Viisi vetoa. Vedän vettä henkeeni. Pakko pitää tauko. Miksi pääty on yhä kaukana? Mutta en pysähtynyt tai panikoinut, vaikka jalkani eivät ulottuneet pohjaan.

Ensi viikolla menin uudelleen. Kahdeksan vetoa.

Nyt olen oivaltanut toisenkin asian:

Mielen tarinat ovat harvoin totta.

Vaikka pelkäisi kuollakseen, voi tarrata altaan reunaan kiinni, täristä kuin horkassa, epäonnistua ja yrittää uudelleen.

Entä kolmas ja tärkein asia, jonka opin?

Vesi kannattelee.

Kiusaaminen teki minusta pohjattoman ujon, eikä se ole heikkous

joo

Seiskaluokka, aikainen kasin aamu. Istun vessassa kevyttoppatakki päällä, nahkalaukku jaloissani. Tuijotan rannekelloa. Hiljaisuus, viisarin tikutus.

Tämä on aamurutiinini. Jos olen etuajassa ennen ensimmäistä tuntia eikä kukaan ”turvaihminen” eli kaverini ole vielä tullut, en uskalla istua muiden joukkoon juttelemaan. Menen vessaan. Joskus istun siellä puoli tuntia. Niin kauan, kunnes tunti alkaa. Samoin teen joka välitunti, jos turvaihmiseni ovat poissa koulusta.

Pohdin pitkään, voinko kirjoittaa koulukiusaamisesta. Koskeehan se väkisinkin todellisia ihmisiä. Lopulta päätin, että voin. Koska kaikki on tapahtunut oikeasti, ja olen kärsinyt oikeista seurauksista. Ja koska niin kärsivät liian monet muutkin juuri nyt. Kerron menemättä kovin paljoa yksityiskohtiin.

Olen kuullut sata kertaa pahempiakin kiusaamiskokemuksia, minun ovat vielä lieviä. Kutsun niitä mieluummin syrjimiseksi. Takana ei ollut koskaan porukka, vaan yksittäiset ihmiset.

On helppoa kuitata syrjiminen lauseilla ”lapset ovat lapsia” ja ”eivät ne ymmärtäneet, mitä tekivät”. Mutta se on vähättelyä. Kun saa kriittisessä iässä tuntea, ettei sovi joukkoon, koska on vääränlainen, se jättää väkisin jäljet.

Oleellista on se, miten itse reagoin, herkkänä, vähän heikolla suojanahalla varustettuna. Enkä siksi enää suostu vähättelemään.

Muistan hatarasti. Muistan, kuinka ala-asteella yksi luokkalaiseni levitti minusta keksimiään juoruja – joskus näin kun hän kuiskasi niitä toisen korvaan ja tämä mulkaisi minuun inhoten. Muistan, että en saanut viettää vapaasti aikaani kenen kanssa halusin, vaan sain joka kerta haukut, jos kutsuin jotakuta toista ystäväkseni.

Vanhempani ovat kertoneet, että ala-asteella tulin usein itkien kotiin. Sitä en muista.

En itsekään ollut viaton. Härnäsin, kiusasin, pälätin ja olin monen mielestä ärsyttävä. Mutta ulkopuolelle en koskaan jättänyt. Ainakaan tarkoituksella.

Joka päivä kouluun mennessäni tunsin olevani vääränlainen. Aina hiuksista vaatteisiini, musiikkimakuuni ja tapaan, jolla puhuin, tai siihen intohimoon, jolla suhtauduin kielioppiin ja ainekirjoitukseen.

Ala-asteen loppu tuntui kevyemmältä: aloimme lipua kohti esiteini-ikää, päässämme alkoi olla hiven järkeä. Pystyimme keskustelemaan, liikkumaan vapaammin.

Yläasteelle siirryin uuteen kouluun ja sain heti kavereita. Minusta tuli taas se, joka olen luonnostani: näsäviisas pälättäjä. Tunsin itseni hauskaksi, viehättäväksikin. Oloni oli painoton.

Kunnes luokkalaiseni päätti, että olen vääränlainen, ja jätti minut ulos kaikesta. Haukkui avoimesti, naljaili. Annoin hänen luntata minulta kokeissa, koska pelkäsin liikaa sanoa vastaan. Kerran sovimme kaksistaan, että lähdemme porukassa syömään kello yksitoista. Hän ei odottanut.

Joku olisi ehkä nauranut kohtauksen lapsellisuudelle, mutta minä imaisin sen todisteeksi siitä, että olin viallinen.

Sen jälkeen aloin istua vessassa, kunnes tunti alkoi.

Suoritin koulua tunnollisesti. Myös ruokailusta tuli minulle rituaali, jonka tunsin hallitsevani täydellisesti. Sulkeuduin kuoreeni, en puhunut muille. Vaikutin ulospäin varmaankin vihaiselta. Se teki minusta vaikeasti lähestyttävän.

Ajattelin: Miksi minun pitää olla tällainen ujo umpio, kun en ole sellainen oikeasti?

Lukiossa kukaan ei syrjinyt, mutta oloni ei enää ollut painoton. Aikuisuuden kynnyksellä temperamenttini oli sorvautunut hiukan ujommaksi, introvertimmaksi kuin lapsuudessa.

Olin oppinut olemaan varuillani seurassa. Tunsin olevani vääränlainen, hiljainen tuppisuu, tyhmä ja tylsä. Vetäydyin itse syrjään ja vaikutin ehkä koppavalta, vaikka sisälläni paloi ihan päinvastainen liekki. Tunneilla uskalsin viitata harvoin. Pelko siitä, että sanon jotain tyhmää, vääränlaista, oli niin suuri.

Ajattelin: minä en voi koskaan saada yhtäkään ystävää.

Vielä yliopiston alussa ujostelin kaikkein puheliaimpia ja rohkeimpia, mutta huomasin löytäväni monia, joihin pystyin samastumaan. Aikuisia, jotka alkoivat jo ymmärtää, miksi ovat sellaisia kuin ovat, ja siksi heidän kanssaan oli niin kiinnostavaa uppoa keskusteluihin.

Tunsin ensimmäistä kertaa, että saan olla ihan rauhassa ujo, kuunnella millaista musiikkia tahdon, tykätä intohimoisesti kielioppikursseista ja esseiden kirjoittamisesta.

Mutta luennoilla en uskaltanut viitata. Pelko siitä, että sanoisin jotain tyhmää, vääränlaista, eli vielä.

Kun aloitin sekakuorossa, en uskaltanut jäädä puolen tunnin kahvitauoille muiden kanssa juttelemaan, vaan menin aina vessaan tai häivyin kotiin.

Kaikki muuttui eräissä kuorotreeneissä, kun hain kuorosooloa. Koelaulu jännitti minua tuhottomasti. Siksi päätin lähteä muiden kanssa syömään. Pelotti sekin, mutta oli pakko saada puhua muille. Osaisinko jutella mitään, sanoisinko jotain tyhmää, vääränlaista?

En sanonut. Huomasin, että saan olla aivan rauhassa omanlaiseni. Sen jälkeen uskalsin kahvitauoille. Joskus olin hiljaa, jos siltä tuntui, eikä kukaan tuominnut.

Oloni oli painoton.

Ehkä noin vuosi sitten havahduin siihen, että minulla on ystäviä. Aitoja, ihania. Yläasteen minä oli väärässä.

Silti jokaisen taustalla väikkyy ihan pieni hylkäämisen pelko. Että jos en ole riittävän hauska, empaattinen, fiksu, he eivät enää haluakaan olla kanssani. Mutta vuosi vuodelta tuo pelko haipuu yhä kauemmas.

Kiusaaminen on vain pala isoa kokonaisuutta. Mutta kun oivalsin yhteyden, se tuntui mullistavalta: koska minut on hylätty kahdesti, pelkään, että minut hylätään yhä. Siksi saatan vaikuttaa vähän umpinaiselta, vaikeasti lähestyttävältä. Mutta kun huomaan, että toinen hyväksyy minut, rentoudun.

Enää en pidä ujouttani heikkoutena, sillä eihän se ole. Ujous on myös sitä, että osaa kuunnella ja olla empaattinen. Temperamenttini on minä: kaikki vuodet, kohtaamiset ja kerrokset yhdessä.

Nyt uskallan olla sellainen ujo, joka luonnostani olen. Sellainen, jonka sisällä palaa liekki.

Miksi kehopositiivisuudessa on yksi puute

woman-1689410_960_720

Instagram on juuri nyt mukavampi paikka kuin pitkään aikaan. Kerrankin etusivulla on muutakin kuin vähärasvaisia fitnesskroppia, puhdasta ruokaa ja epätodellisen täydellisiä smoothiekulhoja. Kiitos bodypositivity-hashtagin.

Nyt jos koskaan kehopositiivisuusliikettä tarvitaan. On valtavan voimaannuttavaa nähdä kaiken kokoisia ja mallisia kehoja viestittämässä: sinä saat näkyä.

Silti väkisinkin tuntuu, että yksi ryhmä jää ulkopuolelle. Normaalipainoiselle ulkonäköpaineista kärsivälle ei ole raivattu julkisuudessa samanlaista tilaa. Kun googlettaa body positivity, tulee vastaan reisiä, vatsoja – mutta entä jos tuntee olevansa kasvoista vääränlainen?

Tiedän, että kehopositiivisuus on tarkoitettu kaikenkokoisille. Esimerkiksi Jenny ja läskimyytinmurtajat -yhteisö tähdentää tätä erikseen. Toisaalta jo kampanjoiden nimet ohjaavat ajattelemaan nimenomaan painoa. Vaakakapina. Läskimyytinmurtajat. Älä laihduta.

Toivon, että kehopositiivisuus monipuolistaa vartaloihanteita. Mutta käsitys siitä, miltä ihanteelliset kasvot näyttävät, on yhä suppea. Minulla ei ole pitkiä ja paksuja hiuksia, suuria silmiä, tuuheita ripsiä, siroa leukaa, kapeaa nenää eikä täyteläisiä huulia. Siksi olen aina kokenut, että en sovi ihanteisiin. En tiedä, onko ajatuksillani todellisuuspohjaa, mutta se ei ole oleellista. Oleellista on, että en oikeastaan hahmota itseäni kokonaisuutena. Kasvoangstista kehittyi aikanaan pakkomielle, joka sai nimen BDD, ruumiinkuvan häiriö.

Koska olen ollut koko ikäni normaalipainoinen, olen saanut kuulla vähätteleviä kommentteja. Ei minun pitäisi valittaa. Eivät ongelmani ole todellisia. Eihän kukaan mollaa minua julkisesti. Se on totta, enkä vähättelekään fat shamingia. Yhteiskunnalliset asenteet tuovat ylipainohäpeään vielä yhden kierroksen lisää. Paino on ainoa ulkonäön ominaisuus, joka on niin latautunut, että siihen liitetään jopa luonteenpiirteitä. Kukaan ei yhdistä lyhyitä jalkoja tai ohuita hiuksia laiskuuteen. Mutta toisaalta nenääni en voi piilottaa vaatteilla.

Saatan jonain päivänä poistaa jokaisen kuvani kaikista somekanavistani, koska en halua katsoa itseäni. Kun joku kaivaa kameran esiin, sykkeeni kiihtyy ja haluan vetäytyä maan alle. Juhlissa saatan uppoutua tuntikausiksi hyvään keskusteluun ja unohtaa ulkonäköni. Tai sitten vain näytän koko illan siltä, että juttelen mukavia ja hymyilen rentona, mutta mielessäni pyörittelen vain sitä, miltä näytän.

Lisäksi päässäni liikkuu joka ikinen päivä ainakin jokin seuraavista ajatuksista:

Jos näyttäisin paremmalta, olisin kiinnostavampi.

Mitä ihmettä mieheni näkee minussa?

Mitähän muut ajattelevat minun luulevan itsestäni, kun lisäsin taas selfien?

Näyttäisin varmaan ihan kohtalaiselta, jos voisin leikata kolmanneksen nenästäni, otsastani ja leuastani pois.

Jokainen päivä on minulle siedätyshoitoa. Elän normaalia arkea jatkuvan ylimääräisen ajatuskelan kanssa. Suurin osa ihmisistä, jotka tapaan, ei huomaa mitään. Paitsi ehkä lievän ujouden. Ja kyllä: peittely on joskus väsyttävää.

Kun kävin aikanaan terapiassa, sain kyllä ymmärrystä painoahdistuksesta ja keinoja käsitellä sitä. Ahdistuksellani oli nimi, joka teki siitä helpomman käsitellä: syömishäiriö.

Mutta jostain syystä minua hävetti kamalasti mainita, että minulla on pakkomielle myös kasvoistani. Ihan kuin se olisi vähemmän sallittua. Eikä terapeutti oikeastaan osannut sanoa mitään. Naurahti vain vaikeasti ja huomautti: ”Kyllä sinua on varmasti joskus kehuttu.” Mutta eihän kohteliaisuus pyyhi vääristynyttä kehonkuvaa pois.

Sometähdet ovat jo tulleet julki lanteineen, reisineen, mahoineen, raskausarpineen ja selluliitteineen. Toivon, että seuraavaksi tulisi julki lisää kasvoja. Eri muotoisia, mittaisia, värisiä. Että jonain päivänä julistettaisiin, että hennot huulet tai nenäkyömyt ovat kauniita nekin.

Tunne jota ei voi sanoittaa

art-awesome-branches-clever-creative-Favim.com-350738.jpg

Henkilökohtaiset tunteet ovat siedettäviä, sillä niiden päälle voi päästä tutkailemalla omaa mieltään. Omaa todellisuuttaan. Ne saavat nimiä: suru, ahdistus, pettymys. Vanhat tutut.

Mutta kun ympäröivä todellisuus järkkyy, omaan tajuntaan läikkyy tunteita joita ei pysty sanoittamaan.

Silloin jokin minussa ja maailmassa liikahtaa peruuttamattomasti sijoiltaan. Tekee mieli paeta, mutta ei voi, sillä sama hahmottomuus seuraa kaikkialla. Siitä on yhden yön aikana tullut osa todellisuutta.

Kaksi sanaa: vihainen ja viha. Vain neljä kirjainta eroa mutta välissä kuilu, jonka vuoksi pystyn tuntemaan ensimmäistä mutta en samastumaan jälkimmäiseen.

Viha on sitä, ettei enää näe toista ihmisenä, itseäänkään. Vain silloin pystyy silmittömän julmaan. Pahalla ei ole sävyjä eikä aste-eroja, se on hahmotonta ja siksi sen edessä olo on voimaton.

Silloin on hyvin vähällä ryhtyä sanoittamaan omaa hämmennystään samalla vihalla – mutta se on vaarallista. Viha leviää ja tuhoaa, ei koskaan pelasta, sillä se on sokeaa.

Se ei ole ihan vähän vaadittu: että pitää elää jonkin sellaisen kanssa, jota ei voi käsitellä.

Ei voi tehdä muuta kuin itse yrittää nähdä kirkkaasti. Uskoa, että vaikka maailmassa on sokeutta, se ei ole sokea pohjimmiltaan.