8 asiaa, jotka haluan sinun tietävän ahdistuksesta

pexels-photo-691395

1. ”Ahdistunut” ja ”ei-ahdistunut” eivät ole kaksi pistettä. 

Olen toipunut ahdistuksesta. Se ei tarkoita, etteikö minulla joskus olisi väsyneitä päiviä. Matkalla sairaudesta terveyteen ei ole maaliviivaa: Onneksi olkoon, olit miljoonas parantuja. Palkintona saavutuksesta voit noutaa huolettoman loppuelämän!

Sairaus ja terveys eivät ole kaksi pistettä, vaan jana, jossa kumpikin voi olla läsnä yhtaikaa. Toipuminen ei tarkoita, että paha katoaa. Ennemmin se tarkoittaa, että pahan osuus kutistuu ja pienen kasvaa. On yhä vähemmän huonoja ja enemmän hyviä päiviä, ahdistus on lievempää, se kestää vähemmän aikaa, omat voimavarat kasvavat. Kaikki näistä ruokkivat toisiaan.

Kun lakkaa odottamasta läheisessään lopullista, yhtäkkistä muutosta parempaan, elämä helpottuu. Ja kun hyväksymme toistemme keskeneräisyyden, meistä tulee empaattisempia, sallivampia. Olemme myös valmiimpia kohtaamaan itse vaikeuksia. Emme enää kauhistu sairautta vaan tiedämme, että mielenterveys on täynnä harmaan sävyjä, joista kaikki ovat erottamaton osa ihmiselämää.

2. Ahdistus on myös taipumus.

Ahdistusta on joskus jokaisella. Kun se on ajoittaista, liittyy selkeästi johonkin ja menee ohitse kun tilanne raukeaa, eikä hallitse arkea, se on todennäköisemmin taipumus kuin sairaus. Rajanveto on vaikeaa: myös terveen ahdistus voi olla hetkittäin hyvin voimakasta. Tärkein ero on siinä, hallitseeko se elämää, täyttävätkö pelot mielen unissakin, pakottavatko murheet jäämään töistä kotiin, rajoittavatko ne elinpiiriä viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Minulla on nykyään ajoittaista ahdistusta, joka menee normaalin piikkiin, koska se ei häiritse elämääni. Koska olen herkkä, olen ahdistukselle keskimääräistä alttiimpi. Tiedostan, että tuon taipumuksen takia minun täytyy edelleen harjoitella pitämään itsestäni hyvää huolta. Se on matka, joka ei pääty koskaan, eikä tarvitsekaan.

3. Järki auttaa, mutta ei ratkaise kaikkea.

Jos voisin järkeillä murheeni pois, tekisin sen kyllä. Mutta tunnepuoli toimii myös itsenäisesti haitalliset, sitkeät, opitut ajatusmallit moottorinaan eivätkä kysele järjeltä neuvoa. Vanhojen uskomusten ja tapojen muovaaminen vaatii sitkeää harjoittelua.

Ajatusten ulkoistaminen on tehokas keino käsitellä ahdistusta, mutta oikea muotoilu on tärkeää. ”Mitä sinä tuollaisesta stressaat” voi tarkoittaa hyvää mutta kuulostaa vähättelyltä. Ahdistunut todennäköisesti tietää itsekin, että hänen huolensa ovat suhteettoman suuria ja irrationaalisia.

Joskus ahdistuneella on tarve vain saada sanoa ääneen, mikä vaivaa. Sinun ei tarvitse ottaa kantaa, ei löytää ratkaisua. Ainoastaan osoittaa, että olet, kuuntelet.

4. Käytä huumoria harkitusti.

Itseironia ja musta huumori on minulle voimauttavaa. Mutta ei kaikille. Mielenterveysongelmista kannattaa heittää huoletonta vitsiä vasta, jos on varma, että se on sopivaa – eli toisin sanoen jos toinen on tehnyt selvän aloitteen. Mielenterveysongelmat ovat edelleen tabu, ja ne kohtaavat jo kylliksi vähättelyä. Vitsailu kääntyy herkästi alas eli heikompaan päin lyömiseksi. Silloin se vain vahvistaa hiljaisuuden ja salailun ilmapiiriä, jota avoimuudella ja kovalla työllä pyritään purkamaan. Käytä siis tarkkaa harkintaa.

5. Muista lusikat.

Oivallinen vertaus voimavaroista: Kuvittele, että sinulla on käytössäsi seitsemän lusikkaa yhdelle päivälle. Jokainen tekeminen ja kohtaaminen vie sinulta vähintään yhden lusikan. Kaupassa käyminen voi viedä kaksi, ryhmäliikuntatunti neljä, isot juhlat kuusi, kävelylenkki yhden. Myös moni ennakoimaton seikka kuluttaa lusikoita: valvominen, riitely, yllättävä stressi.

Miten sinä jakaisit lusikkasi?

Toisen voimavaroista ei voi tehdä päätelmiä päältä päin. Joku porskuttaa tapaamisesta toiseen kuluttamatta yhtäkään lusikkaa, joita hänellä saattaa sitä paitsi olla valmiiksikin jo monta kymmentä. Toinen voi oikeasti tarvita päivän tai viikon toipumista sellaisen päivän jälkeen, josta sinä itse keräät vain lisää virtaa. Jaksamisen rajat ovat yksilölliset, eivätkä ne pysy päivästä toiseen samoina.

6. Huono päivä ei tarkoita luovuttamista.

Toipuminen on mielen valmentamista uuteen. Koska uusi vie aina enemmän energiaa kuin vanha ja tuttu, toipuminen on väsyttävää. Siihen kuuluu väkisinkin takapakkeja. Joskus se on pienestä kiinni: jo heikot yöunet tai riita läheisen kanssa voi saada vanhan ahdistuksen ja ajatusmallit valloilleen.

Se, että toinen näyttää kamppailevan ajatustensa kanssa tavallisesta enemmän, ei tarkoita, ettäkö hän ei tekisi jatkuvasti töitä paranemisen eteen. Saati sitä, että hän olisi luovuttanut.

Huonoa hetkeä ei kannata pelästyä. Se ei kumoa aiempia ja tulevia hyviä päiviä. Tehty työ ei pyyhkiydy pois. Ratkaisevaa ei ole niinkään se, onko huonoja päiviä, vaan se, antaako niiden määrittää mennyttä ja tulevaa. Herääkö pelokkaana vai toiveikkaana uuteen.

7. Ahdistuksella on lukemattomat kasvot.

Ahdistus on monen mielessä yhtä kuin sen tutuimmat oireet: tärisevät kädet ja ääni, hikoilu, itku. Äärimmillään paniikkikohtaus. Tältä ahdistus usein näyttää, muttei aina. Ahdistus voi piiloutua vitsailun, vakavuuden, viattomalta näyttävän puuhastelun, hermostuneen puheensorinan, toisaalta vaikka mitään tekemättömyyden alle. Moni häpeää ja pelkää oireiden paljastamista niin, että pitää yllä suojakuorta viimeiseen asti ja tarpeen tulleen poistuu paikalta. Lause ”ethän sinä näytä ahdistuneelta” voi saada epäilemään omien oireiden todenperäisyyttä. Mutta ahdistuksen tekee mielen sisäinen kamppailu. Fyysinen on vain ilmiasu, seuraus.

8. Ahdistus ei kumoa onnellisuutta.

Tosimaailmassa ei olla pohjalla tai selviytyjiä, vaan luovitaan mahdollisimman hyvin ääripäiden välissä. Samaan tapaan kuin sairaus ja terveys voivat olla olemassa yhtaikaa, myös onnellisuus ja ahdistuneisuus voivat. Eivät ne oikeastaan edes ole vastinpari. Ahdistus ei poista onnellisuutta, tuo vain lisähaastetta.

Kun siis hymyilen ja joskus jopa hehkutan ääneen, kuinka onnellinen toisinaan olen, en vähättele. Ehkä jopa päinvastoin: en aina löydä sanoja sille, kuinka ihanan painottomalta elämä hyvinä päivinä tuntuu, kun on käynyt niinkin toisenlaisessa paikassa – ja päässyt sieltä paikkaan, jossa on niin paljon enemmän hyvää kuin pahaa.

Ei ole pakko jaksaa — paitsi pysähtyä

2017-05-05-09-53-12-900x675

 

Tänään kävelymatkalla kotiin pysähdyin järven rantaan, sillä näky oli harvinaisen kaunis. Aurinkoisen päivän jälkeinen tyyni, sinipunainen iltahämärä ja täysi hiljaisuus.

Kiskaisin kännykän taskusta,  tarkensin ja otin kaksi kuvaa, ihan nopeasti vain. Pitäisi olla kotona puoli kuudeksi.

Sitten seisahduin. Eihän minulla ollut aikatauluja loppuillalle eikä mitään syytä, miksi pitäisi olla kotona juuri puoli kuudelta. Tai kuudelta, seitsemältäkään.

Havahduin siihen, etten ollut varmaankaan koko viikkona pysähtynyt katselemaan kiireettömästi, joten seisahduin nyt vähän pidemmäksi ajaksi. Niinkin pieni päätös, mutta yllättävän vaikea. Ihmettelisikö reipas ohikulkija, miksi seison siinä kuin en olisi menossa minnekään. Toimettomana.

Pienet sanat, joilla rakennamme itsellemme jatkuvasti suorituspaineita, ovat välillä niin salakavalia. Oltava mentävä täytyy pitää pakko. Ne ovat petollisia sanoja, sillä mihin me oikeastaan vertaamme itseämme? Ihanneminään vai johonkuhun toiseen, jota ihailemme?

Kuinka suuren osan kiireen tunnusta luomme lopulta itse itsellemme? Paljonko pitäisi jaksaa, jotta olisimme tyytyväisiä?

Minä tunsin pitkään syyllisyyttä siitä, että moni harrastuksistani on tippunut pois. Voisin vapaallani vaikka maalata, kirjoittaa kirjaa tai lukea ranskaa! Aina välillä joudun pysäyttämään itseni ja kysymään, miksi päivänsä pitäisi suorittaa täyteen tai edes puolilleen. Miksi puhdas toimettomuus tuntuu niin väärältä? Se, että päättää viettää kokonaisen sunnuntain kissa sylissä peiton alla? Tai edes pysähtyy hetkeksi rantaan ottamaan kuvia?

Tehokas tuntuu monelle olevan suurimpia tunnustuksia, jonka voi itselleen antaa. Miksei juuri koskaan kuule, että joku kehuu itseään armolliseksi, omia rajojaan kunnioittavaksi? Miksei kukaan koskaan sano, että minä olen hyvä pysähtymään?

Vieläkin aina välillä unohdan antaa itselleni luvan pysähtyä. Väsähdän suorituslistaani, rojahdan sohvalle räpläämään puhelinta. Lillun välitilassa, jossa en saa aikaiseksi mutta en rentoudukaan, ja tunnen siitäkin syyllisyyttä. Jos en murehdi jotain suoritusta, niin vähintään murehdin sitä, pitäisikö olla suorittamassa jotain.

Kesti vuosikausia, ennen kuin oivalsin: ei jaksaminen ole päivästä toiseen sama energiavarasto, vaan herkkä ja muuttuva.

Jouduin elämään aikuiseksi asti, ennen kuin ymmärsin, että uuvun herkästi isoista juhlista tai meluisasta avokonttorista. Saatan olla illalla uupunut, vaikka en fyysisesti olisikaan rasittanut itseäni. Vaikka tapaisin vain yhden vieraan ihmisen, saatan väsähtää: analysoin niin tiiviiseen tahtiin ilmeitä, äänenpainoja, asentoja ja vielä omia sanojani, että se on pieni urheilusuoritus. Kesti pitkään ymmärtää, että toiset ovat aistiärsykkeille herkempiä, eikä se tee minusta laiskaa tai hidasta. Eikä keho osaa erotella stressin lähteitä. Rankka treeni tai riita voi viedä voimavarat yhtä lailla.

Siksi pitäisi on niin petollinen sana. Emme me ole koneita, vaan herkkiä, joka hetki muuttuvia kokonaisuuksia.

Kun lakkasin tietoisesti käyttämästä tuota sanaa, jotain maagista alkoi tapahtua. Aloin jaksaa enemmän siitä yksinkertaisesta syystä, että nautin enemmän siitä mitä teen. Kun ei sanastossani enää ollut pakkoa, aloin keskittää huomiotani siihen, mitä itse haluan. Se ei käy taikaiskusta, vaan opettelen edelleen jatkuvasti. Aina vieläkin lipsahdan vanhaan sanastoon. Kuten tänään järvenrannalla.

Vuosia sitten uuvutin itseni, ja nyt tiedän miksi. En kuunnellut kehoni viestejä vaan sanelin itselleni, kuinka paljon minun pitäisi objektiivisesti jaksaa, päivästä toiseen. Tunsin syyllisyyttä, jos väsähdin silloin kun ei olisi pitänyt, ja jatkoin puskemista.

Mutta keho on viisas. Ihmeellisen kestävä, mutta niin herkkä. Puskemista voi jatkaa vain jonkin aikaa. Minulle pysähdys tuli eteen vasta, kun en jaksanut enää mitään.

Oman kehon kuuntelu on jatkuvaa opettelua, sillä kehokaan ei pysy samana läpi elämän. Mutta enää en kohtele sitä kuin konetta, vaan yritän muistaa pysähtyä, säännöllisesti, joogamatolle, järvenrantaan tai ihan vain hengittämällä syvään sisään, omien ajatusteni ääreen.

Ja jos joskus väsyn, tiedän, etten ole tehnyt mitään väärin, vaan kehoni yrittää vain kertoa, että se kaipaa nyt pysähdystä, ei lisää kierroksia. Hetken toimettomuutta.

Miksi kehopositiivisuudessa on yksi puute

woman-1689410_960_720

Instagram on juuri nyt mukavampi paikka kuin pitkään aikaan. Kerrankin etusivulla on muutakin kuin vähärasvaisia fitnesskroppia, puhdasta ruokaa ja epätodellisen täydellisiä smoothiekulhoja. Kiitos bodypositivity-hashtagin.

Nyt jos koskaan kehopositiivisuusliikettä tarvitaan. On valtavan voimaannuttavaa nähdä kaiken kokoisia ja mallisia kehoja viestittämässä: sinä saat näkyä.

Silti väkisinkin tuntuu, että yksi ryhmä jää ulkopuolelle. Normaalipainoiselle ulkonäköpaineista kärsivälle ei ole raivattu julkisuudessa samanlaista tilaa. Kun googlettaa body positivity, tulee vastaan reisiä, vatsoja – mutta entä jos tuntee olevansa kasvoista vääränlainen?

Tiedän, että kehopositiivisuus on tarkoitettu kaikenkokoisille. Esimerkiksi Jenny ja läskimyytinmurtajat -yhteisö tähdentää tätä erikseen. Toisaalta jo kampanjoiden nimet ohjaavat ajattelemaan nimenomaan painoa. Vaakakapina. Läskimyytinmurtajat. Älä laihduta.

Toivon, että kehopositiivisuus monipuolistaa vartaloihanteita. Mutta käsitys siitä, miltä ihanteelliset kasvot näyttävät, on yhä suppea. Minulla ei ole pitkiä ja paksuja hiuksia, suuria silmiä, tuuheita ripsiä, siroa leukaa, kapeaa nenää eikä täyteläisiä huulia. Siksi olen aina kokenut, että en sovi ihanteisiin. En tiedä, onko ajatuksillani todellisuuspohjaa, mutta se ei ole oleellista. Oleellista on, että en oikeastaan hahmota itseäni kokonaisuutena. Kasvoangstista kehittyi aikanaan pakkomielle, joka sai nimen BDD, ruumiinkuvan häiriö.

Koska olen ollut koko ikäni normaalipainoinen, olen saanut kuulla vähätteleviä kommentteja. Ei minun pitäisi valittaa. Eivät ongelmani ole todellisia. Eihän kukaan mollaa minua julkisesti. Se on totta, enkä vähättelekään fat shamingia. Yhteiskunnalliset asenteet tuovat ylipainohäpeään vielä yhden kierroksen lisää. Paino on ainoa ulkonäön ominaisuus, joka on niin latautunut, että siihen liitetään jopa luonteenpiirteitä. Kukaan ei yhdistä lyhyitä jalkoja tai ohuita hiuksia laiskuuteen. Mutta toisaalta nenääni en voi piilottaa vaatteilla.

Saatan jonain päivänä poistaa jokaisen kuvani kaikista somekanavistani, koska en halua katsoa itseäni. Kun joku kaivaa kameran esiin, sykkeeni kiihtyy ja haluan vetäytyä maan alle. Juhlissa saatan uppoutua tuntikausiksi hyvään keskusteluun ja unohtaa ulkonäköni. Tai sitten vain näytän koko illan siltä, että juttelen mukavia ja hymyilen rentona, mutta mielessäni pyörittelen vain sitä, miltä näytän.

Lisäksi päässäni liikkuu joka ikinen päivä ainakin jokin seuraavista ajatuksista:

Jos näyttäisin paremmalta, olisin kiinnostavampi.

Mitä ihmettä mieheni näkee minussa?

Mitähän muut ajattelevat minun luulevan itsestäni, kun lisäsin taas selfien?

Näyttäisin varmaan ihan kohtalaiselta, jos voisin leikata kolmanneksen nenästäni, otsastani ja leuastani pois.

Jokainen päivä on minulle siedätyshoitoa. Elän normaalia arkea jatkuvan ylimääräisen ajatuskelan kanssa. Suurin osa ihmisistä, jotka tapaan, ei huomaa mitään. Paitsi ehkä lievän ujouden. Ja kyllä: peittely on joskus väsyttävää.

Kun kävin aikanaan terapiassa, sain kyllä ymmärrystä painoahdistuksesta ja keinoja käsitellä sitä. Ahdistuksellani oli nimi, joka teki siitä helpomman käsitellä: syömishäiriö.

Mutta jostain syystä minua hävetti kamalasti mainita, että minulla on pakkomielle myös kasvoistani. Ihan kuin se olisi vähemmän sallittua. Eikä terapeutti oikeastaan osannut sanoa mitään. Naurahti vain vaikeasti ja huomautti: ”Kyllä sinua on varmasti joskus kehuttu.” Mutta eihän kohteliaisuus pyyhi vääristynyttä kehonkuvaa pois.

Sometähdet ovat jo tulleet julki lanteineen, reisineen, mahoineen, raskausarpineen ja selluliitteineen. Toivon, että seuraavaksi tulisi julki lisää kasvoja. Eri muotoisia, mittaisia, värisiä. Että jonain päivänä julistettaisiin, että hennot huulet tai nenäkyömyt ovat kauniita nekin.

Tunne jota ei voi sanoittaa

art-awesome-branches-clever-creative-Favim.com-350738.jpg

Henkilökohtaiset tunteet ovat siedettäviä, sillä niiden päälle voi päästä tutkailemalla omaa mieltään. Omaa todellisuuttaan. Ne saavat nimiä: suru, ahdistus, pettymys. Vanhat tutut.

Mutta kun ympäröivä todellisuus järkkyy, omaan tajuntaan läikkyy tunteita joita ei pysty sanoittamaan.

Silloin jokin minussa ja maailmassa liikahtaa peruuttamattomasti sijoiltaan. Tekee mieli paeta, mutta ei voi, sillä sama hahmottomuus seuraa kaikkialla. Siitä on yhden yön aikana tullut osa todellisuutta.

Kaksi sanaa: vihainen ja viha. Vain neljä kirjainta eroa mutta välissä kuilu, jonka vuoksi pystyn tuntemaan ensimmäistä mutta en samastumaan jälkimmäiseen.

Viha on sitä, ettei enää näe toista ihmisenä, itseäänkään. Vain silloin pystyy silmittömän julmaan. Pahalla ei ole sävyjä eikä aste-eroja, se on hahmotonta ja siksi sen edessä olo on voimaton.

Silloin on hyvin vähällä ryhtyä sanoittamaan omaa hämmennystään samalla vihalla – mutta se on vaarallista. Viha leviää ja tuhoaa, ei koskaan pelasta, sillä se on sokeaa.

Se ei ole ihan vähän vaadittu: että pitää elää jonkin sellaisen kanssa, jota ei voi käsitellä.

Ei voi tehdä muuta kuin itse yrittää nähdä kirkkaasti. Uskoa, että vaikka maailmassa on sokeutta, se ei ole sokea pohjimmiltaan.