Ei ole pakko jaksaa — paitsi pysähtyä

 

Tänään kävelymatkalla kotiin pysähdyin järven rantaan, sillä näky oli harvinaisen kaunis. Aurinkoisen päivän jälkeinen tyyni, sinipunainen iltahämärä ja täysi hiljaisuus.

Kiskaisin kännykän taskusta,  tarkensin ja otin kaksi kuvaa, ihan nopeasti vain. Pitäisi olla kotona puoli kuudeksi.

Sitten seisahduin. Eihän minulla ollut aikatauluja loppuillalle eikä mitään syytä, miksi pitäisi olla kotona juuri puoli kuudelta. Tai kuudelta, seitsemältäkään.

Havahduin siihen, etten ollut varmaankaan koko viikkona pysähtynyt katselemaan kiireettömästi, joten seisahduin nyt vähän pidemmäksi ajaksi. Niinkin pieni päätös, mutta yllättävän vaikea. Ihmettelisikö reipas ohikulkija, miksi seison siinä kuin en olisi menossa minnekään. Toimettomana.

Pienet sanat, joilla rakennamme itsellemme jatkuvasti suorituspaineita, ovat välillä niin salakavalia. Oltava mentävä täytyy pitää pakko. Ne ovat petollisia sanoja, sillä mihin me oikeastaan vertaamme itseämme? Ihanneminään vai johonkuhun toiseen, jota ihailemme?

Kuinka suuren osan kiireen tunnusta luomme lopulta itse itsellemme? Paljonko pitäisi jaksaa, jotta olisimme tyytyväisiä?

Minä tunsin pitkään syyllisyyttä siitä, että moni harrastuksistani on tippunut pois. Voisin vapaallani vaikka maalata, kirjoittaa kirjaa tai lukea ranskaa! Aina välillä joudun pysäyttämään itseni ja kysymään, miksi päivänsä pitäisi suorittaa täyteen tai edes puolilleen. Miksi puhdas toimettomuus tuntuu niin väärältä? Se, että päättää viettää kokonaisen sunnuntain kissa sylissä peiton alla? Tai edes pysähtyy hetkeksi rantaan ottamaan kuvia?

Tehokas tuntuu monelle olevan suurimpia tunnustuksia, jonka voi itselleen antaa. Miksei juuri koskaan kuule, että joku kehuu itseään armolliseksi, omia rajojaan kunnioittavaksi? Miksei kukaan koskaan sano, että minä olen hyvä pysähtymään?

Vieläkin aina välillä unohdan antaa itselleni luvan pysähtyä. Väsähdän suorituslistaani, rojahdan sohvalle räpläämään puhelinta. Lillun välitilassa, jossa en saa aikaiseksi mutta en rentoudukaan, ja tunnen siitäkin syyllisyyttä. Jos en murehdi jotain suoritusta, niin vähintään murehdin sitä, pitäisikö olla suorittamassa jotain.

Kesti vuosikausia, ennen kuin oivalsin: ei jaksaminen ole päivästä toiseen sama energiavarasto, vaan herkkä ja muuttuva.

Jouduin elämään aikuiseksi asti, ennen kuin ymmärsin, että uuvun herkästi isoista juhlista tai meluisasta avokonttorista. Saatan olla illalla uupunut, vaikka en fyysisesti olisikaan rasittanut itseäni. Vaikka tapaisin vain yhden vieraan ihmisen, saatan väsähtää: analysoin niin tiiviiseen tahtiin ilmeitä, äänenpainoja, asentoja ja vielä omia sanojani, että se on pieni urheilusuoritus. Kesti pitkään ymmärtää, että toiset ovat aistiärsykkeille herkempiä, eikä se tee minusta laiskaa tai hidasta. Eikä keho osaa erotella stressin lähteitä. Rankka treeni tai riita voi viedä voimavarat yhtä lailla.

Siksi pitäisi on niin petollinen sana. Emme me ole koneita, vaan herkkiä, joka hetki muuttuvia kokonaisuuksia.

Kun lakkasin tietoisesti käyttämästä tuota sanaa, jotain maagista alkoi tapahtua. Aloin jaksaa enemmän siitä yksinkertaisesta syystä, että nautin enemmän siitä mitä teen. Kun ei sanastossani enää ollut pakkoa, aloin keskittää huomiotani siihen, mitä itse haluan. Se ei käy taikaiskusta, vaan opettelen edelleen jatkuvasti. Aina vieläkin lipsahdan vanhaan sanastoon. Kuten tänään järvenrannalla.

Vuosia sitten uuvutin itseni, ja nyt tiedän miksi. En kuunnellut kehoni viestejä vaan sanelin itselleni, kuinka paljon minun pitäisi objektiivisesti jaksaa, päivästä toiseen. Tunsin syyllisyyttä, jos väsähdin silloin kun ei olisi pitänyt, ja jatkoin puskemista.

Mutta keho on viisas. Ihmeellisen kestävä, mutta niin herkkä. Puskemista voi jatkaa vain jonkin aikaa. Minulle pysähdys tuli eteen vasta, kun en jaksanut enää mitään.

Oman kehon kuuntelu on jatkuvaa opettelua, sillä kehokaan ei pysy samana läpi elämän. Mutta enää en kohtele sitä kuin konetta, vaan yritän muistaa pysähtyä, säännöllisesti, joogamatolle, järvenrantaan tai ihan vain hengittämällä syvään sisään, omien ajatusteni ääreen.

Ja jos joskus väsyn, tiedän, etten ole tehnyt mitään väärin, vaan kehoni yrittää vain kertoa, että se kaipaa nyt pysähdystä, ei lisää kierroksia. Hetken toimettomuutta.

Advertisement

10 keinoa, joiden avulla pääsin yli burn outista

 

 

Kuusi vuotta sitten, yliopiston toisena opiskeluvuonna, minä paloin loppuun.

Paketti oli ollut kasassa jo kauan. Liikaa harrastuksia ja kursseja, kova kilpailu harjoittelupaikoista, vaativa luonne. Valtava into tehdä kaikkea kerralla ja haluttomuus joustaa mistään.

Tajusin väsymyksen valtavuuden vasta, kun jätin kurssit ja harrastukset kesken. Pääsin onneksi jaloilleni kolmen viikon sairasloman avulla, mutta työ ei ikinä lopu eikä aihe vanhene. Nykyään osaan jo aika hyvin pitää työn ja vapaa-ajan tasapainossa ja puuttua vaaranmerkkeihin ajoissa. Jos olisin kuusi vuotta sitten tunnistanut nuo merkit, olisin päässyt vielä vähemmällä.

Suuri osa lukemistani paranemiskeinoista keskittyy fyysiseen puoleen: meditoi, vietä aikaa luonnossa, syö terveellisesti, älä vie kännykkää sänkyyn, nuku riittävästi… Ne ovat hirmu tärkeitä keinoja. Mutta paranemisen alkuvaiheessa voimat eivät todennäköisesti riitä siihen, että laittaisi rutiinit kertaheitolla kuntoon. Isoimman työn olen joutunut tekemään ajattelun tasolla.

Tässä siis kymmenen hyviksi kokemaani (ajattelun rukkaamiseen keskittyvää) vinkkiä, joiden avulla olen toipunut loppuunpalamisesta ja estänyt sitä uusiutumasta. Toivottavasti niistä on jollekulle apua.

 

1. Muista, että suorittamalla ei tervehdy. Kun paloin loppuun, halusin vain toipua mahdollisimman nopeasti. Koska olin muutenkin vaativa itseäni kohtaan, myös paranemisen piti sujua kuin unelma. Jouduin kuitenkin tajuamaan kantapään kautta, etten voi asettaa kännykkääni kahden viikon päähän muistutusta tervehdy tähän päivään mennessä. Täydellisyydentavoitteluhan oli ongelman alkujuuri.

Olet jo kerran kokeillut suorittamista saadaksesi elämäsi hallintaan. Jos luet tätä, keinosi ei todennäköisesti ole toiminut – se on johtanut uupumukseen, ei täydelliseen elämänhallintaan. Se ei tule toimimaan nytkään. Perfektionistinen ja pitkäjänteinen luonne on parhaimmillaan loistava työkalu, koska paranemiseen tarvitaan tahtoa ja halua. Valjasta tuo sitkeys lempeyden opetteluun. Anna paranemiselle aikaa.

2. Siivoa yksi asia kalenteristasi. Arjessa ajautuu herkästi suoritusputkeen eikä tekemisen määrää tajua konkreettisesti. Havahduin siihen kerran, kun listasin paperille päivämenoni. Salille, yliopistolle, laulutunnille… missään ei ollut kunnollista tyhjää koloa. Toisaalta kaikki tekeminen tuntui maailman tärkeimmältä: eihän tästä voi tiputtaa mitään pois! Mutta juuri tuo ajattelu oli johtanut uupumiseen. Jossain vaiheessa on päätettävä, ettei pysty kaikkeen.

Minä päästin väsymykseni siihen pisteeseen, että jätin kaikki harrastukseni ja kurssini tauolle. Jos olet aikaisemmin liikkeellä kuin minä, voi aivan hyvin riittää, että irrotat esimerkiksi joka ilta itsellesi yhden vapaatunnin ja viikossa yhden vapaapäivän. Sitä paitsi myöhemmin tajuaa, että elämä ei muutu merkittävästi huonommaksi, vaikka sivuuttaisi kymmenen juoksulenkkiä ja pari työväenopiston kurssia.

3. Ota kehosi väsymysviestit liioitellun tosissasi – se on aina parempi vaihtoehto kuin vähättely. Ihminen jaksaa puskea itseään eteenpäin hämmästyttävän kauan sen jälkeenkin kun raja on jo ylitetty. Mutta, kuten aiemmin totesin, ihminen ei ole kone eikä suorittaminen paranna.

Kaikki normaalista poikkeavat oireet, jotka eivät kaikkoa lepäämällä, on syytä ottaa vakavasti. Oli se sitten jatkuvaa ärtyneisyyttä, alakuloa, uupumusta, ruokahaluttomuutta, univaikeuksia. Sinä tunnet kehosi ja mielesi kaikkein parhaiten. Tiedät myös, mikä ei kuulu joukkoon.

4. Lopeta vertailu muiden jaksamiseen. Jokaisella on oma yksilöllinen energiavarantonsa, johon vaikuttavat kymmenet asiat: luonne, ystäväpiiri, unen ja liikunnan määrä… Minä yritin pitkään pakottaa itseäni niiden ihmisten tahtiin, joiden saavutuksia ihailin. Yksi tärkeimmistä oivalluksistani oli se, että olen hyvin, hyvin herkkä. Siksi väsähdän nopeammin kuin joku paksunahkaisempi. Se ei tarkoita, että olisin laiskempi tai huonompi kuin joku, joka tekee 60 tunnin työviikkoa.

5. Ole rehellinen. Se voi hirvittää, mutta kannattaa aina. Häpesin ensin sairastumistani. Aloin jäädä tunneilta pois, mutta en kertonut kenellekään syytä. Samalla kuitenkin ajattelin, että en voi jättää kursseja kesken, miten valmistumiseni sitten käy! Tekosyiden kehittely kävi kuitenkin raskaaksi. Siitä tuli noidankehä. Energia on muutenkin vähissä, ja vielä pitäisi ilmoittaa opettajalle, että makoilen kotisohvalla?

Lopulta aloin käydä mielessäni läpi, mitä pahaa tapahtuisi, jos olisin rehellinen. En keksinyt kovin vakavaa kauhuskenaariota, joten rohkaisin mieleni ja kirjoitin opettajalleni viestin, että jään burn outin takia hetkeksi pois. Kas, mitään kamalaa ei tapahtunut. Sain jopa keskeneräisistä kursseista arvosanat. Ja niin, myöhemmin myös valmistuin.

6. Kysy itseltäsi: Mitä minä haluan oikeasti? Se voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta usein burn out kumpuaa siitä, että juoksemme unelmien perässä, jotka eivät ole omiamme. Tärkeimpiä kysymyksiä, joita voit itsellesi esittää, on: mitä minä haluan? Mitkä ovat tärkeimpiä arvojani, mistä nautin? Milloin olen parhaimmillani? Opettelen tätä jatkuvasti, eikä se ole aina helppoa, ei varsinkaan väsyneenä kiireen keskellä. Mutta kun edes yritän kirkastaa arvojani itselleni, en joudu niin helposti takaisin samaan vanhaan putkeen.

7. Opettele olemaan tekemättä mitään. Rentouttavaksikin tarkoitettu tekeminen saattaa perfektionistin käsissä taipua yhdeksi suorittamisen muodoksi. Koko arki voi lipsahtaa ohjelmoiduksi. Juoksuun tulee kilometritavoitteet, joogassa pitää venyä yhtä mutkalle kuin naapurimattolainen.

Meditaatiokaseteilla ja zen-kursseilla on paikkansa, mutta et välttämättä tarvitse niitä. Minä olen opetellut mahduttamaan arkeen tekemistä, jota ei yksinkertaisesti voi suorittaa. Lähimmäs pääsen luontokävelyillä, lukemalla, rennolla yhdessäololla puolison tai hyvän ystävän kanssa. Leppoisa asenne siirtyy herkemmin myös muuhun tekemiseen, kun sitä harjoittelee turvallisella alustalla, ilman tulostavoitteita.

Kun siis alat päästä takaisin jaloillesi, varo, ettet heti täytä elämääsi ja mieltäsi ohjelmalla, ärsykkeillä, touhottamisella. Muuten ketju on taas valmis. Kun opettelet kalenterin tyhjentämistä nyt, kiität myöhemmin.

8. Luovu sanoista ”pakko” ja ”kiire”. Muistan ikuisesti yhden maagisen hetken, ehkä viikkoa ennen kun jäin pois koulusta. Tuskailin lähestyviä deadlineja: miten ehdin, kun en jaksa loppuun ensimmäistäkään? Yhtäkkiä stressin keskellä sisäistin sen: minun ei ole mikään pakko. Pakko oli mieleni luoma tarina, hallinnan keino, joka piti minua niin tiukasti otteessaan, että aloin uskoa siihen. Enkä vain uskoa, vaan elin sitä todeksi.

Samanlainen loukko on kiire. Jos jatkuvasti tuskailee elämänsä hektisyyttä, tulee samalla luoneeksi kiirettä. Mielen tarina muuttuu eläväksi. Totta kai on myös oikeaa kiirettä: jos on myöhästymässä lentokoneesta, kannattaa juosta. Mutta jos ei ole pakko, kannattaa kävellä tahallisen verkkaisesti.

Kokeile, mitä tapahtuu, jos kehität pakolle ja kiireelle vastatarinan, alkuun vaikka vaihdat sanojen tilalle toiset, lempeämmät vastineet. Alatko hiljalleen rauhoittua?

9. Muista, että et ole ainoa. Uupumus ja vaativuus kaventaa loppuunpalaneen näkökentän. Voi olla, että kaikki lähipiirissä vaikuttavat menestyviltä suorittajilta. Oma habitus tuntuu laiskalta vätykseltä, joka epäonnistuu aina ja josta ei ikinä tule mitään. Väsynyt mieli tekee tepposet: se liioittelee ja vähättelee, muuttaa maailman mustavalkoiseksi.

Toisaalta olemme taitavia esittämään terveitä ja elinvoimaisia, vaikka meillä kaikilla on särömme ja ongelmamme. Se 60 tunnin työviikkoa tekevä tuttavakaan ei välttämättä ole niin tasapainoinen ja virkeä kuin miltä ulospäin näyttää.

10. Takapakit ovat sallittuja. Et ole uupunut yhtäkkiä, vaan taustalla on usein kuukausien tai jopa vuosien kasautunut stressi. Paraneminenkaan ei tapahdu sormia napsauttamalla. Hyvät ja huonot jaksot vaihtelevat, mutta hyviä päiviä alkaa vähä vähältä olla enemmän. Se on pitkä, poukkoileva tie.

Sairausajatuksetkin saattavat palata vielä vuosien päästä. Ole niille armollinen. Jos huomaat taas väsähtäväsi tai äänen päässäsi kutsuvan sinua laiskaksi vätykseksi, älä pelästy. Olennaista ei ole se, millaisia ajatuksia mielessäsi liikkuu, vaan se, mitä niille teet.