Syrjässä on kevyempi hengittää

syksynennaama

Miten voi olla joskus yksinäinen, vaikkei ole yksin? Vaikka on ystäviä, perhettä, parisuhde? Vaikka osallistuu keskusteluihin, nauraa, viestittelee, hyväksyy kaveripyyntöjä, kättelee, jakaa kuvia, kommentoi, näyttää ulospäin ihan samalta kuin muutkin?

Moni on ihmetellyt sitä, minä itsekin.

Kyllä se on mahdollista, sillä se ei ole pelkkää yksinäisyyttä. Se on kaiken läpäisevä tunne siitä, ettei ole koskaan oikein kuulunut mihinkään. On mukana, mutta kuitenkin millin verran ulkopuolella. Tunne, joka on jatkunut aivan lapsuudesta, ehkä jo päiväkodista mutta viimeistään koulusta, eikä ehkä koskaan täysin katoa.

Mutta ei sen tarvitsekaan.

Se tuntuu siltä, että on jatkuvasti hiukan väärässä paikassa, nauraa eri kohdassa kuin muut, on aina aavistuksen kömpelö eleissään ja sanoissaan, ei seuraa niitä sarjoja joita pitäisi, on aina joko myöhässä tai ajoissa mutta ei koskaan tasan. Ettei koskaan ole yhtä itsenäinen tai rohkea tai hauska kuin muut.

Toisinaan se tuntuu siltä, että sanoo jotain, mitä ei siinä kohdassa olisi kuulunut, rikkoo keskustelun soljuvuuden, kääntää huomion vahingossa itseensä. Ja mitä enemmän omaa ajoitustaan analysoi, sitä syrjempään tuntee muista ajautuvansa.

Tekee mieli väistellä isoja tiloja ja ihmismassoja, joita ei pysty sulkemaan kerralla oman näkökenttänsä sisään ja käsittämään. Sillä tuntuu aina siltä kuin huone ei olisi täynnä ihmisiä vain energiakenttiä, toiset hylkiviä toiset puoleensavetäviä, ja itse on yksikkö joka poukkoilee kömpelösti seassa, ei huomiota herättävän erilainen, mutta kuitenkin niin eri paria, ettei solahda ja kiinnity luontevasti mihinkään. Joukossa, mutta välissä.

Joku saattaa tulla kysymään, viihdynkö, tai mitä kuuluu, tai mistä tulen, ja minä vastaan hymyillen ja asiaankuuluvasti, mutta tarkkaavaisena, etten vaikuta kummalliselta tai tahdittomalta, ajatukseni ehkä jo siinä, miten hoidan poistumisen kun sen aika tulee, mihin liikun seuraavaksi, entä jos en kiinnity luontevasti mihinkään, jos koko loppuilta onkin tällaista? Väsyneenä annan itselleni luvan olla hyppäämättä mukaan kelaan ja kuuntelen mieluummin. Annan itselleni hengähdystauon.

Joskus se saa miettimään, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

En muista, milloin kaikki alkoi vähitellen muuttua helpommaksi. Ehkä silloin, kun julkaisin ensimmäisen tekstin introverttiudesta? Ehkä se oli yksi sysäys.

Mutta paljon suurempi mullistus oli se, kun tapasin ensimmäisen kerran ihmisen, joka näytti tarkkailevan kaikkea ympärillään ja samalla vielä itseäänkin, istui seinän luona, joukossa mutta kuitenkin välissä. Ja kun juttelin hänelle, näin hänen silmissään omani ja ymmärsin: ei siinä ole mitään väärää, että katsoo hiukan syrjästä. Emme me kaikki voi olla keskellä – muuten siellä tulisi ahdasta.

Aavistuksen sivussa on sitä paitsi paljon kevyempi hengittää ja kiinnostavampaa tarkkailla.

Kun lakkasin pyrkimästä pois ulkopuolisuuden tunteesta, annoin sen vain olla, harteiltani haihtui kilo.

Yhtäkkiä huomasin, etten enää olekaan syrjässä. Sillä on muitakin, jotka katsovat maailmaa vähän sivusta, aina myöhässä tai ajoissa, tarkkailevat herkeämättä, uupuvatkin. Pohtivat, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

Ei se ole, kun löytää toisen samanlaisen, ja samalla itsensä.

Advertisement

Ei valuvika, vaan erityissarvet

Erityisherkkyys tuntuu…

Kuvaputkitelevision äänekkäältä särinältä, farkkujen hankaavalta saumalta, ilkeältä sanalta, joka jumittaa kolme viikkoa korvamatona.

Varpaanväleihin uppoavan hiekan viileältä pistelyltä, ensimmäisen hellepäivän tuoksulta, vilpittömän halauksen hehkulta.

lmiömäisen tarkalta telepatialta ja ilmiömäisen yliampuvilta väärinkäsityksiltä.

Diivailulta ja vähättelyltä – ja noiden kahden jatkuvalta kädenväännöltä.

Joka soluun uppoavalta ihastukselta ja vatsassa kuplivalta riemulta.

Äkkisyviltä katseilta, jotka hitsaavat omat ja toisen tarpeet yhteen.

Pakottavalta tarpeelta pysähtyä katselemaan ohikiitävää sinistä hetkeä ja säilöä se purkkiin.

Loputtomilta kysymyksiltä: Miksen osaa rentoutua? Mihin kuulun?

Valuvialta, jota on häpeillyt ja piilotellut uupumiseen saakka ja lopulta pysähtynyt katsomaan läheltä. 

Niin läheltä, ettei kysymyksille ole enää tarvetta.

Erityisherkkyys on kaikki se pakahduttavan kaunis, mille ei löydy, eikä tarvitse löytyä, sanoja.

Sitä kaikkea varten ovat erityistuntosarvet.

”Tehty kauttaaltaan virheistä”

flaws

Tämä blogi ei ole hiottu ja kiillotettu ohjekirja, vaan keskeneräinen, kuten kirjoittajansakin.

Kuka? Jenni, 25, vastavalmistunut toimittaja, onnellinen aviovaimo, kissanomistaja.

Haaveilen kirjan julkaisemisesta, maailmanympärimatkasta, joogaopettajan ja ravitsemustieteen opinnoista, yrttien kasvattamisesta omalla takapihalla.

Viihdyn lenkkipoluilla, joogamatolla, kuntosalilla, kuoron riveissä, laulutunnilla, kynä kädessä.

Viehätyn hyvinvoinnin ja terveyden kaikista olomuodoista, ihmismielestä, pitkistä kahdenkeskisistä keskusteluista.

Miksi kirjoitan? Kaksi syytä: syömishäiriö teini-iässä, burn out ja masennus parikymppisenä – ja niistä toipuminen. Jos noissa kokemuksissa voi nähdä jotain hyvää, niin sen, että voin jakaa matkan  varrella oivallettua. Ehkä auttaa jotakuta, joka käy läpi samaa. Tahdon jakaa hetkiä, jotka ovat sysänneet minua kohti omannäköistä elämää.

Mistä kirjoitan? Kontrollin purkamisesta, kehonkuvasta, kauneusihanteista, hyvän mielen liikunnasta, stressinhallinnasta, oman kehon kuuntelemisesta, (erityis)herkkyydestä, perheestä ja ystävistä, kiitollisuudesta.

Mistä en kirjoita? Mittanauhoista, kalorien laskemisesta ja bikinikunnosta. En sanaakaan siitä, mitä pitää tehdä, jotta tulisi paremmaksi ihmiseksi.

Miksi Suunnitteluvirhe? Nimi kuvaa ensinnäkin sitä, miten itse aiemmin suhtauduin omiin valuvikoihini: säälimättä ja ankarasti. Ja toisaalta sitä, kuinka elämä ei lopulta mennyt viisivuotissuunnitelman mukaan eikä sen ollut tarkoituskaan. Yllättävät hetket ja liikkuvat osat tekevät sinusta ja minusta ainutkertaisen.

Tämä blogi etsii vastauksia kysymykseen siitä, miten kelvata raakaversiona omasta itsestään, kaikkien lukujen, projektien ja tulostavoitteiden alla.

Tämä blogi on irti päästämisen opettelua – ylistys suunnitteluvirheille.

Hyppää kyytiin!

Jenni