Päätin tehdä asioita, joissa olen huono – ja oivalsin jotain tärkeää itsestäni

runner-1863202_1280 (1).jpg

Noin viisitoistavuotiaaksi asti inhosin liikuntaa. Muistoissani lapsuuteni liikunta kiteytyy yhteen sanaan: sähläystä.

Sillä sanalla höntsykerhon yleisurheiluopettaja kutsui juoksutekniikkaani eikä päästänyt minua kilparyhmään. Löin pesismailalla huteja, en oppinut kärrynpyörää, potkin enemmän nilkkoihin kuin jalkapalloa. En saanut yhdestäkään lajista onnistumisen elämyksiä. Tunsin olevani hidas ja kömpelö. Viestijuoksussa rintaan pisti ja puuskutin.

Viisitoistakesäisenä aloin juosta. Laitoin kellon soimaan, sidoin lenkkarinnauhat ja suljin oven hiljaa. Jaksoin aluksi neljä minuuttia. Kohta viisitoista. Seuraavana kesänä juoksin puolimaratonin, liityin salillekin. Sain voimaa ja kunnostani tuli kohtalainen, jopa hyvä. Muutaman vuoden kuluttua ylitin maratonin maaliviivan kesäisessä Tukholmassa.

Jäin koukkuun. Tuntui hyvältä esitellä itsensä ja sanoa, että harrastan kestävyysjuoksua tai jopa: olen juoksija. Liikunnasta tuli tiivis osa identiteettiäni. Se tuntui mielettömältä: minä, joka en ole millään saralla liikunnallisesti lahjakas, mutta joka miettii palautumisjuomia, lukee juoksukenkävertailuja ja suunnittelee reissua maratonin ympärille.

Minä nautin juoksusta, tämä on minun lajini. Niin uskoin, ja totta se olikin. Nautin endorfiineista, uusista ennätyksistä, kevyesti rullaavasta askeleesta asfaltilla, onnenpöhnästä maaliviivalla.

Juuri ennen Berliinin maratonia sain keuhkoputkentulehduksen ja monen kuukauden treeni meni hukkaan. Jos joku olisi kertonut etukäteen, olisin sanonut, että en pääsisi harmituksesta kuukaudessa enkä kahdessakaan. Mutta matkustin kuitenkin Berliiniin. Seurasin lähes kivutta juoksijoita sivusta ja istuin kahvilan terassilla.

Pari vuotta eteenpäin olin taas matkalla maratonille, ja lonkkani tulehtui. Olin puoli vuotta jäähyllä juoksusta. Taas kerran minua harmitti yllättävän vähän. Ehkä hetken itkin vauhdikkaiden intervallilenkkien perään, mutta lopulta oli helppoa siirtyä huoltamaan kipua pois pehmeällä joogalla ja kävelyllä.

Mutta miksi? Jos kerran juoksu oli niin tiivis osa identiteettiäni, miksi siitä oli niin helppo luopua? Olinko oikeasti edes liikunnallinen? Hetken pohdinnan jälkeen vastasin itselleni: kyllä olen. Sen sijaan aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa omat motiivini juosta.

Tällä viikolla sain peräkkäisinä päivänä kaksi päinvastaista liikuntakokemusta ja oivalsin jotain.

Maanantaina hypin, juoksin ja punnersin bootcampilla. Lopuksi teimme lihaskuntotestin, josta sain erinomaisen. Kotiin lähtiessäni olin rento ja täynnä virtaa. Olipa hyvä treeni!

Seuraavana päivänä menin uimakouluun. Olen käynyt saman kurssin jo kertaalleen, ja potkin rintauintia suhteellisen itsevarmana. Sitten opettaja pyysi minut sivuun, muut saivat jatkaa. Nilkat koukkuun, hän neuvoi, potkaise sivulle. Otti nilkoistani kiinni ja opetti. Ei noin aikaisin, koukista lisää.

Nolona pärskin kaksi altaanmittaa jäljessä, kun muut odottivat. Päänsisäinen sättijä käynnistyi välittömästi: Mikset sinä opi! Ei se voi olla niin vaikeaa. Kuvittelin, että kaikki katsovat. Tunnin jälkeen lähdin väsähtäneenä, jalat raskaina ja ajattelin, että onneksi ensi viikolla on hiihtoloma eikä uintia.

Kummassakaan treenissä ei itsessään ollut mitään vikaa, mutta miksi oloni niiden jälkeen oli kuin yö ja päivä?

Löysin selityksen suhteestani juoksuun:

En ole oikeastaan koskaan tainnut tietää, millaisesta liikunnasta pohjimmiltani nautin. Etappien jahtaaminen on hämärtänyt sen kokonaan. Että juoksisin maratonilla tai kymppillä paremman ajan, oppisin käsilläseisonnan ja pistoolikyykyn ja vetäisin 15 leukaa. Taipuisin joogassa spagaatiin.

Olen kokeillut kaikenlaista, mutta en koskaan hurahtanut täysillä mihinkään. Olen käynyt Bollywood-tunnilla, rumbaamassa, crossfitissä, boulderoimassa, ilmajoogassa, käsilläseisontakurssilla, yleisurheilukerhossa, tennistunneilla ja lopulta jättänyt kaiken kesken, kun en ole tuntenut pärjääväni.

Minulla oli kyllä kova tarve esitellä itseni juoksijaksi, ehkä siksi, että se paikkasi lapsuuden liikkumattomuuden luomia itsetunnon kolhuja. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista sisäistä paloa juoksulenkille, kun jouduin jättämään lenkin väliin.

Viime viikolla päätin testata jotain ihan erilaista: nyrkkeilyä. Lyöntini olivat heikkoja, asentoni kummallinen ja refleksini hituroivat, mutta päätin heti siinä hetkessä, että annan päänsisäisen sättijän sättiä ja nauran itselleni. Kun huomasin, että arvostelija lähti käyntiin, ei kela kokonaan vaimentunut, mutta jatkoin iskemistä.

Tunnilta lähdin kevyin mielin. En ollut porukan paras, mutta minulla oli aidosti hauskaa.

Juuri tämä tunne minun liikuntahistoriastani on puuttunut. Olen vältellyt kaikkea, missä olen kokenut olevani huono, joten en ole antanut itselleni mahdollisuutta oppia. En ole koskaan antanut itseni nolata itseäni rehellisesti ja nauraa.

Mielessäni alkoi kypsyä idea: mitäpä jospa ilmoittautuisin sen enempää miettimättä thainyrkkeilyn alkeiskurssille. Siihen arvostelija yritti vielä rynnätä väliin: taasko luulet innostuvasi jostain?

Mutta tunne on tällä kertaa erilainen. En edes halua olla paras, vaan ylittää kehtaamisrajan, oppia uutta ja tulla vahvemmaksi. Henkisesti ja fyysisesti.

Yllätin hiljattain itseni spontaanisti selailemasta juoksutapahtumia ja vatsassani alkoi kutkuttaa ajatus maaliviivan ylittämisestä. Ja oikeastaan odotan seuraavaa uintikertaakin.

En vieläkään tiedä, mistä liikunnasta pohjimmiltani nautin eniten. Mutta nyt minulla on ehkä aavistus.

Sinä et ole hyvä, huono etkä keskinkertainen

Lyhyet jalat. Pitkät jalat. 

Hyvä kirjoittaja. Huono kirjoittaja. 

Peruslaiska. Suorittaja.

Täynnä itseään. Liian vaatimaton.

Vaikeasti lähestyttävä. Helposti lähestyttävä. 

Minulle on sanottu elämässäni nuo kaikki asiat. Mikä on totta?

En ole saanut koskaan vastausta, sillä kysymys on väärä.

Tänään sain tuntemattomalta ihmiseltä palautetta, että kirjoitan sekavasti enkä selvästikään ymmärrä, mistä kirjoitan. Eihän tuntemattoman mielipiteillä ole arvoa eihän? Eihän sellainen satuta? Noin minä haluaisin ajatella.

Kirjoittaminen on alue, jossa tunnen yleensä oloni varmaksi. Se on työni, mutta myös tapa, jolla ilmaisen itseäni luontevimmin, osa identiteettiäni. Jos se vietäisiin minulta pois, minusta lähtisi samalla iso palanen. Ja kyllä, siksi palaute satutti.

Olen tottunut sellaiseen kritiikkiin, joka kohdistuu asiaan. Ilman palautetta ei kehity. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, että olisi helppoa ottaa vastaan kommentteja, jotka kyseenalaistavat kyvyn täysin. ”Älä ota sitä vakavasti” on tavallaan hyvä neuvo, mutta helposti vähättelevä – miten voisin olla ottamatta vakavasti jotain itselleni niin tärkeää?

Kysyin ensin itseltäni: puhuiko hän totta? Kunnes muistin taas, että kysymys on väärä.

Pari vuotta sitten eräs suhteellisen tunnettu professori sanoi minulle kurssin yhteydessä, että en osaa kuljettaa tarinaa, teen alkeellisia virheitä ja minun kannattaisi käydä kirjoituskurssilla. Minulla oli alan työkokemusta jo useamman vuoden ajalta, eli hän ei sanonut kritiikkiään vain kurssilaiselle, vaan myös tulevalle ammattilaiselle. Tapaamisen jälkeen olin hetken aivan rikki ja kyseenalaistin itsekin osaamiseni.

Vuotta myöhemmin graduni palautteessa luki: kauttaaltaan poikkeuksellisen sujuvaa proosaa ja harvinainen kielen taju. 

Kumpi on totta?

Molemmat, ja ei kumpikaan. Juuri siksi kysymys on väärä.

Annamme itsellemme ja toisillemme jatkuvasti määritelmiä. Olemme hyviä tai huonoja kirjoittajia, ystäviä, tanssijoita, vanhempia, uimareita… pitkiä tai lyhyitä, nuoria tai vanhoja, lahjakkaita tai lahjattomia, heikkoja tai vahvoja.

Jakoviivat ovat yksi tapa selkeyttää todellisuutta, mutta eivät ne ole todellisuus itse. Me itse olemme monimutkaisia, määritelmien väleissä. Vain pienen palasen meistä voi pukea sanoiksi, sillä ne yksinkertaistavat aina liikaa.

Ymmärsin sen konkreettisesti, kun aloitin aikuisena sekä lauluharrastuksen että uimakoulun. Se, että ensi viikolla uin kymmenen metriä enemmän, ei tee minusta nyt huonoa ja ensi viikolla hyvää uimaria. Ja vaikka aloitin laulun verrattain myöhään, se ei tarkoita, että olisin huono tai joku toinen ei voisi pitää ääntäni hyvänä.

Harvemmin meillä on tapana takertua kehuihin ja määritellä niiden kautta itseämme. Mutta paha sana jää tiukasti mieleen. Jos se jää kiertämään kehää alitajunnassa eikä sitä koskaan tiedosta ja työstä, se voi muuttua todellisuudeksi. Silloin se lamaannuttaa ja estää tekemästä jotain, mistä ehkä nauttisi.

Vieläkin mieleeni saattaa joskus välähtää pelko, että en osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä tai että silmäni ovat häiritsevän lähellä toisiaan, tai että olen nolo tanssija tai vaikeasti lähestyttävä, sillä kaikki nämä asiat on joku sanonut minulle joskus. Mutta kun tiedostan, että ne ovat jonkun minulle antamia määritelmiä (osa itse vahvistamiani), voin päättää toimia toisin kuin tarina määrää.

Luovan kirjoittamisen kurssilla en uskaltanut lukea tekstejäni ääneen, mutta uimakouluun ja tanssitunnille uskaltauduin. Vanhasta tottumuksesta tietenkin odotin vain vahvistusta uskomuksilleni: että todellakin olen toivottoman lahjaton. Ensin tuntuikin siltä, sillä alku oli rämpimistä, kaukana onnistumisen elämyksistä.

Olisin helposti voinut jättää leikin siihen ja todeta, että olin oikeassa. Mutta jatkoin. Yritin toisen ja kolmannen kerran. En edelleenkään loistanut, mutta vanhat tarinat eivät toteutuneet. Huomasin, että kehityn.

Siksi teen kaikkea tuota: kirjoitan, uin, tanssin. Sillä tarinat määrittävät vain niin kauan, kuin niiden antaa määrittää itseään. Vasta kun alkaa elää tarinoiden välissä, huomaa, että ne kaikki voivat olla olemassa yhtä aikaa. Ja niistä jokaisella on yhtä paljon ja vähän merkitystä.river

Mitä jos ei tarvitsisi tulla enää paremmaksi?

beach-768642_960_720

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Jos tästä hetkestä eteenpäin ulkonäkösi ei muuttuisi milliäkään, et koskaan vanhenisi, tulisi missään paremmaksi tai huonommaksi, lihoisi tai laihtuisi, saisi ylennyksiä tai vaihtaisi työpaikkaa, muuttaisi uuteen asuntoon, matkustaisi uusiin maihin, saisi tai menettäisi ystäviä. Vain olisit.

Mihin silloin elämässäsi keskittyisit?

Minä mietin pitkään enkä vieläkään ole varma, osaanko vastata ihan rehellisesti. Mutta keksin ainakin muutamia vastauksia.

Matkustaisin lempikohteeseeni viidettä kertaa. Ei tarvitsisi suorittaa eksoottisia kolkkia toisensa jälkeen vain siksi, että voisi kokea tai oppia uutta.

Lempikirjani lukisin vähintään yhtä monta kertaa.

En jättäisi harrastuksia väliin vain sen takia, että en osaa, ei ole taipumuksia, en enää tässä iässä ehdi…

Katsoisin enemmän silmiin ja pysähtyisin kuuntelemaan toista tässä hetkessä, ilman tarvetta analysoida äänensävyjä tai tehdä vaikutusta.

Uskaltaisin elää eilisen uudestaan; rakastua rutiiniin.

En pelkäisi virheitä vaan ottaisin ne avosylin vastaan. Oppisin niistä, mutta en kieltäisi itseäni tekemästä samaa erhettä uudestaan.

Kysyisin itseltäni joka aamu: millaista liikettä tänään tarvitset? Verkkaisen kävelyn merenrannassa vai puhdistavan salitreenin? Vai et liikettä ollenkaan? En laskisi askelia tai matkoja tai kaloreita tai sykettä, sillä en tekisi niillä mitään.

Nauraisin: kuinka minä sen taas unohdin! Miten muisti onkaan lyhyt.

Pysähtyisin miettimään: mitä oikeastaan on kehitys ja mihin sitä tarvitsen?

Ihmettelisin, mikä puhtaassa olemisessa oikein pelottaa, sillä eihän kauniimpaa olekaan. Vasta oman keskeneräisyyden tunnustaessamme emme nosta itseämme tai muita jalustalle toista paremmaksi tai huonommaksi. Vasta silloin tunnemme aitoa yhteyttä, olemme ihmisiä ihmiselle.

Sillä mitä kaikkea elämä voisikaan olla ilman päättymätöntä pyrkimistä? Olisiko olo alaston ja hauras, tärkeän suojakuoren menettänyt? Vai voisiko se olla täysi ja aito?

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Äläkä koskaan kadota yhteyttä siihen, kuka olet ja mitä tahdot.

Pääsin yli kahdesta kammosta – ja opin kolme asiaa

hand-977641_960_720

Rakastan laulamista, mutta vuosikaudet se oli minulle ylivoimaista.

Aina kun yritin avata suuni julkisesti, kehoni lakkasi tekemästä yhteistyötä. Reiteni alkoivat täristä kuin horkassa, kurkunpääni kohosi kitalaen korkeudelle ja hengitys salpaantui. Suustani tuli arkaa pihinää, jos sitäkään. Sama pelkoreaktio, vaikka kuulijana olisi ollut vain äiti tai aviomies. En kehdannut laulaa edes yksin asunnossani – naapuri olisi saattanut kuulla.

Olisinko halunnut laulaa? Voi kyllä. Nautin esiintymisestä. Olin nauhoittanut lauluani jo vuosikaudet ja jokaisen yksinäisen suihkuhetken hyödynsin päästelemällä niin lujaa kuin kehtasin.

Olin vain täynnä uskomuksia: Kuulostan kamalalta. En ole riittävän taitava laulamaan muiden kuullen. Ehdinkö enää tässä iässä edes oppia!

Lopulta kyllästyin perin pohjin mieleni tarinointiin. Miksi kärsisin sisäisestä ristiriidasta, jonka olen aiheuttanut itse? Kukaan ei ollut koskaan sanonut pahaa sanaa laulustani. Tuskin kukaan oli edes kuullut sitä.

Aloitin yksityislaulutunnit. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Kerroin avoimesti, että kammoan tätä ja tahdon kotiin. Opettaja katsoi minua ymmärtävästi, ja sillä hetkellä tajusin, että kymmenet ennen minua ovat tulleet hänen tunneilleen sama pelokas ilme silmissään.

Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen halusin haastaa itseäni vielä lisää, ja hain kuorosooloa. Viime metreillä tunsin paniikin hiipivän kurkkuuni ja olin vähällä perääntyä. Tiesin kuitenkin, että vetäytymällä antaisin vain lisää valtaa vanhoille tarinoille. Hain, ja sain soolon. Konsertissa olin kuin kiirastulessa, mutta selvisin, ääneni kantoi.

Takapakkejakin tuli: itsevarmuudesta innostuneena hain musiikkiopistoon, mutten päässyt. Olin vähällä lopettaa laulamisen, mutta päätin, että tällä kertaa en kuuntele mieleni tarinointia.

Silloin oivalsin jotain tärkeää:

On valittava, haluaako olla paras vai haluaako viihtyä.

Alku on harvoin uuden harrastuksen nautinnollisin osuus. Pikemminkin se on junnaamista, nolostumisia ja turhautumista. Flow-tilaan voi päästä vasta, kun osaa jo perusasiat ja pystyy rentoutumaan.

Nyt voin luottaa kehooni eivätkä reiteni enää tärise, kun tulee vuoroni baarikaraokessa. Se riittää minulle. En ole loistava laulaja eikä minusta sellaista tule, mutta nyt pystyn elämään tuon totuuden kanssa.

Vain antautumalla turhautumisen ja epäonnistumisen tunteelle voi todella päästää irti, löytää sisäisen motivaation ja nautinnon. Tehdä jotain sen itsensä takia, ei ulkoisten mittareiden.

Minulla oli kuitenkin vielä toinenkin kammo kohdattavana: vesi.

Peruskoulussa luistin uinnista klooriallergian varjolla. Altaan syvään päätyyn uiminen oli minulle sula mahdottomuus. Menin paniikkiin, jos jalkani eivät ulottuneet pohjaan. Silloin olin oikeasti vaaraksi itselleni ja muille. Aina kun yritin uida pari vetoa luonnonvesissä tai kylpylässä, olin vakuuttunut siitä, etten voi koskaan oppia. Kului 15 vuotta niin, että en astunut jalallani uimahalliin.

Tuo putki katkesi tänä syksynä, kun ilmoittauduin aikuisten tekniikkauimakouluun – saman kurssin käyneen tuttavani ylipuhumana (kiitos siitä hänelle).

Ensireaktioni: vesi tuntuu yhtä kamalalta kuin kaksitoistavuotiaana. En voi hengittää. Vetoni ja potkuni eivät vie minua senttiäkään eteenpäin.

Jaksoin vapaauinnin yritelmää kolme vetoa ja sitten huomasin, että olen unohtanut hengittää. Vedin puolipaniikissa keuhkot täyteen ilmaa, yhtä ison annoksen vettä ja tarrasin kiinni altaan reunaan. Viereisen radan vesijuokseva nainen tutkaili, onko minulla kaikki hyvin. Köhin ja manailin. Miten näin alkeellinen taito voi olla niin vaikea?

Ensi viikolla menin uudestaan. Ihan yhtä kamalaa. Mutta uin silti. Hengästyin, tarrasin altaan reunaan ja päästin muut ohitseni. Viisi vetoa. Vedän vettä henkeeni. Pakko pitää tauko. Miksi pääty on yhä kaukana? Mutta en pysähtynyt tai panikoinut, vaikka jalkani eivät ulottuneet pohjaan.

Ensi viikolla menin uudelleen. Kahdeksan vetoa.

Nyt olen oivaltanut toisenkin asian:

Mielen tarinat ovat harvoin totta.

Vaikka pelkäisi kuollakseen, voi tarrata altaan reunaan kiinni, täristä kuin horkassa, epäonnistua ja yrittää uudelleen.

Entä kolmas ja tärkein asia, jonka opin?

Vesi kannattelee.

Kiusaaminen teki minusta pohjattoman ujon, eikä se ole heikkous

joo

Seiskaluokka, aikainen kasin aamu. Istun vessassa kevyttoppatakki päällä, nahkalaukku jaloissani. Tuijotan rannekelloa. Hiljaisuus, viisarin tikutus.

Tämä on aamurutiinini. Jos olen etuajassa ennen ensimmäistä tuntia eikä kukaan ”turvaihminen” eli kaverini ole vielä tullut, en uskalla istua muiden joukkoon juttelemaan. Menen vessaan. Joskus istun siellä puoli tuntia. Niin kauan, kunnes tunti alkaa. Samoin teen joka välitunti, jos turvaihmiseni ovat poissa koulusta.

Pohdin pitkään, voinko kirjoittaa koulukiusaamisesta. Koskeehan se väkisinkin todellisia ihmisiä. Lopulta päätin, että voin. Koska kaikki on tapahtunut oikeasti, ja olen kärsinyt oikeista seurauksista. Ja koska niin kärsivät liian monet muutkin juuri nyt. Kerron menemättä kovin paljoa yksityiskohtiin.

Olen kuullut sata kertaa pahempiakin kiusaamiskokemuksia, minun ovat vielä lieviä. Kutsun niitä mieluummin syrjimiseksi. Takana ei ollut koskaan porukka, vaan yksittäiset ihmiset.

On helppoa kuitata syrjiminen lauseilla ”lapset ovat lapsia” ja ”eivät ne ymmärtäneet, mitä tekivät”. Mutta se on vähättelyä. Kun saa kriittisessä iässä tuntea, ettei sovi joukkoon, koska on vääränlainen, se jättää väkisin jäljet.

Oleellista on se, miten itse reagoin, herkkänä, vähän heikolla suojanahalla varustettuna. Enkä siksi enää suostu vähättelemään.

Muistan hatarasti. Muistan, kuinka ala-asteella yksi luokkalaiseni levitti minusta keksimiään juoruja – joskus näin kun hän kuiskasi niitä toisen korvaan ja tämä mulkaisi minuun inhoten. Muistan, että en saanut viettää vapaasti aikaani kenen kanssa halusin, vaan sain joka kerta haukut, jos kutsuin jotakuta toista ystäväkseni.

Vanhempani ovat kertoneet, että ala-asteella tulin usein itkien kotiin. Sitä en muista.

En itsekään ollut viaton. Härnäsin, kiusasin, pälätin ja olin monen mielestä ärsyttävä. Mutta ulkopuolelle en koskaan jättänyt. Ainakaan tarkoituksella.

Joka päivä kouluun mennessäni tunsin olevani vääränlainen. Aina hiuksista vaatteisiini, musiikkimakuuni ja tapaan, jolla puhuin, tai siihen intohimoon, jolla suhtauduin kielioppiin ja ainekirjoitukseen.

Ala-asteen loppu tuntui kevyemmältä: aloimme lipua kohti esiteini-ikää, päässämme alkoi olla hiven järkeä. Pystyimme keskustelemaan, liikkumaan vapaammin.

Yläasteelle siirryin uuteen kouluun ja sain heti kavereita. Minusta tuli taas se, joka olen luonnostani: näsäviisas pälättäjä. Tunsin itseni hauskaksi, viehättäväksikin. Oloni oli painoton.

Kunnes luokkalaiseni päätti, että olen vääränlainen, ja jätti minut ulos kaikesta. Haukkui avoimesti, naljaili. Annoin hänen luntata minulta kokeissa, koska pelkäsin liikaa sanoa vastaan. Kerran sovimme kaksistaan, että lähdemme porukassa syömään kello yksitoista. Hän ei odottanut.

Joku olisi ehkä nauranut kohtauksen lapsellisuudelle, mutta minä imaisin sen todisteeksi siitä, että olin viallinen.

Sen jälkeen aloin istua vessassa, kunnes tunti alkoi.

Suoritin koulua tunnollisesti. Myös ruokailusta tuli minulle rituaali, jonka tunsin hallitsevani täydellisesti. Sulkeuduin kuoreeni, en puhunut muille. Vaikutin ulospäin varmaankin vihaiselta. Se teki minusta vaikeasti lähestyttävän.

Ajattelin: Miksi minun pitää olla tällainen ujo umpio, kun en ole sellainen oikeasti?

Lukiossa kukaan ei syrjinyt, mutta oloni ei enää ollut painoton. Aikuisuuden kynnyksellä temperamenttini oli sorvautunut hiukan ujommaksi, introvertimmaksi kuin lapsuudessa.

Olin oppinut olemaan varuillani seurassa. Tunsin olevani vääränlainen, hiljainen tuppisuu, tyhmä ja tylsä. Vetäydyin itse syrjään ja vaikutin ehkä koppavalta, vaikka sisälläni paloi ihan päinvastainen liekki. Tunneilla uskalsin viitata harvoin. Pelko siitä, että sanon jotain tyhmää, vääränlaista, oli niin suuri.

Ajattelin: minä en voi koskaan saada yhtäkään ystävää.

Vielä yliopiston alussa ujostelin kaikkein puheliaimpia ja rohkeimpia, mutta huomasin löytäväni monia, joihin pystyin samastumaan. Aikuisia, jotka alkoivat jo ymmärtää, miksi ovat sellaisia kuin ovat, ja siksi heidän kanssaan oli niin kiinnostavaa uppoa keskusteluihin.

Tunsin ensimmäistä kertaa, että saan olla ihan rauhassa ujo, kuunnella millaista musiikkia tahdon, tykätä intohimoisesti kielioppikursseista ja esseiden kirjoittamisesta.

Mutta luennoilla en uskaltanut viitata. Pelko siitä, että sanoisin jotain tyhmää, vääränlaista, eli vielä.

Kun aloitin sekakuorossa, en uskaltanut jäädä puolen tunnin kahvitauoille muiden kanssa juttelemaan, vaan menin aina vessaan tai häivyin kotiin.

Kaikki muuttui eräissä kuorotreeneissä, kun hain kuorosooloa. Koelaulu jännitti minua tuhottomasti. Siksi päätin lähteä muiden kanssa syömään. Pelotti sekin, mutta oli pakko saada puhua muille. Osaisinko jutella mitään, sanoisinko jotain tyhmää, vääränlaista?

En sanonut. Huomasin, että saan olla aivan rauhassa omanlaiseni. Sen jälkeen uskalsin kahvitauoille. Joskus olin hiljaa, jos siltä tuntui, eikä kukaan tuominnut.

Oloni oli painoton.

Ehkä noin vuosi sitten havahduin siihen, että minulla on ystäviä. Aitoja, ihania. Yläasteen minä oli väärässä.

Silti jokaisen taustalla väikkyy ihan pieni hylkäämisen pelko. Että jos en ole riittävän hauska, empaattinen, fiksu, he eivät enää haluakaan olla kanssani. Mutta vuosi vuodelta tuo pelko haipuu yhä kauemmas.

Kiusaaminen on vain pala isoa kokonaisuutta. Mutta kun oivalsin yhteyden, se tuntui mullistavalta: koska minut on hylätty kahdesti, pelkään, että minut hylätään yhä. Siksi saatan vaikuttaa vähän umpinaiselta, vaikeasti lähestyttävältä. Mutta kun huomaan, että toinen hyväksyy minut, rentoudun.

Enää en pidä ujouttani heikkoutena, sillä eihän se ole. Ujous on myös sitä, että osaa kuunnella ja olla empaattinen. Temperamenttini on minä: kaikki vuodet, kohtaamiset ja kerrokset yhdessä.

Nyt uskallan olla sellainen ujo, joka luonnostani olen. Sellainen, jonka sisällä palaa liekki.

Riittämätön ihminen – riittämätön, ihminen?

Dress Beach Happiness Woman Sunrise Silhouette

”Tuntuuko sinusta ikinä siltä, että pitäisi olla vielä enemmän?”

Tapasin yhtenä päivänä hyvän tuttuni monen kuukauden tauon jälkeen ja menin hiljaiseksi yllättävästä kysymyksestä.

Oikeasti teki mieli huudahtaa: voi kyllä tuntuu, useinkin, et ole yksin!

Esimerkiksi tänään asuntonäytössä, joka oli pullollaan ihmisiä. Tuo, tuo ja tuo näyttävät ihan täydellisiltä vuokralaisilta! Eivät ne minua valitse… Mitättömistä yksityiskohdista kasvoi yhtäkkiä valtava pyörä. Valkoiset kissankarvat housuissani, pari pikkuryppyä bleiserin etumuksessa.

Voi kyllä, minun teki mieli sanoa – poden riittämättömyyden pelkoa säännöllisesti. Se vuotaa töihin ja vapaalle tunteena siitä, että aina pitäisi tehdä vähän enemmän. Käydä useammin vanhempien luona. Somettaa vähemmän. Syödä enemmän kasviksia. Tutustua ahkerammin uusiin ihmisiin. Jopa pitkäaikaisessa parisuhteessa iskee välillä epäilys, olenko tarpeeksi.

Silti samaan aikaan tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat jotenkin valmiimpia itsensä kanssa ja kohtaamaan maailman. Riittävämpiä itselleen.

Juuri siksi minun teki mieli huokaista tuttavalleni helpotuksesta. Et ole yksin.

En ole yksin.

Pari viikkoa sitten haastattelin erästä psykologia juttua varten. Puhuimme hallinnan tunteesta ja hän sanoi jotain, mikä on mietityttänyt minua jo monta päivää:

”Tyytymättömyys itseen on universaali ihmisyyteen kuuluva tunne. Mutta olemme varsin kehnoja tulemaan toimeen tuon tunteen kanssa.”

Juuri siksi etsimme kompensaatiota. Teemme aina töitä vähän pidemmälle iltaan, laihdutamme aina muutaman kilon enemmän, käyttäydymme ja pukeudumme aina vähän huolitellummin. Koska pelottaa olla keskeneräisyyden kanssa.

Pelottaa kysyä: olenko tarpeeksi?

Hiljattain luin Pupulandia-blogin mainion kirjoituksen siitä, miltä burn out tuntuu, ja löysin siitä paljon tuttua. Vaikka tekisi pitkää päivää, tuntuu, että aina pitäisi olla hiukan tehokkaampi, venyä vielä milli, saada vielä vähän aikaiseksi.

Psykologin sanat saivat minut miettimään riittämättömyyttä ihan toisesta vinkkelistä. Tarpeeksi on tunne eikä mikään konkreettinen etappi, jonka saavuttaa tekemällä enemmän, enemmän, enemmän.  Puskemalla ja puskemalla ajautuu vain kauemmas, alkaa vaatia itseltään yhä lisää. Ei enää pääse irti roolistaan ja lopulta uupuu.

Tekemällä ei tule riittäväksi, vaan päästämällä irti. Lähtemällä ajoissa kotiin ja jättämällä aivot tuulettumaan seuraavaan päivään.

Mitä useammin joku on raottanut minulle aitoja tunteitaan, sitä selkeämmin olen alkanut nähdä väläyksiä siitä, mitä valmiiksi hiotun kuoren alla todellisuudessa on: rykelmä toisiinsa sotkeentuneita, päättelemättömiä langanpätkiä, joita yritämme tunkea piiloon kankaan sisään koska pelkäämme niin, että ne pilaavat vaikutelman.

Me kaikki – tai ainakin niin moni meistä, ettei ikinä uskoisikaan – kammoamme omaa vajavaisuuttamme. Miten valtavaa helpotusta yksin siitä tiedosta voikin saada.

Sillä se, että on valmis, ei lopulta merkitse yhtään mitään. Vaan se, että uskaltaa kohdata maailman langanpätkät toisiinsa sotkeentuneina. Ja se on ihan riittävästi.

Vaa’alla ei ole minulle enää mitään kerrottavaa

Body-Image-vs-Self-Esteem-300x259

Opin laihduttamaan hyvin nuorena. Olin vasta 10, kun tunsin ensimmäisen kerran mielihyvää siitä, että vaa’an lukema oli pienempi kuin viikko sitten.

Painontarkkailu oli pakokeino, jos koulu tai ihmissuhteet eivät menneet suunnitelmien mukaan. Yläasteella otin pääruokaa ehkä ruokalusikallisen enkä edes erottunut joukosta, sillä edellä kulkeva tyttö teki ihan samalla tavalla. Kaverit ja sukulaiset hymähtelivät vain, kun kieltäydyin viineristä ja pidin ’huolta linjoistani’.

Ajattelin vuosikausia onnellisuuteni olevan kiinni siitä, että tiedän gramman tarkkuudella, mitä painan. Jos olin laihempi kuin vieressäni istuva, tunsin kerrankin onnistuvani ihmisenä.

Oli vaikeaa hyväksyä murrosikä. Aikuistuva keho tuntui tuntemattomalta. Pakenin painotavoitteeseen, joka hilautui alemmas, alemmas, alemmas, syveni ortoreksian kautta anoreksiaksi.

Kun aloin toipua, piilotin vaa’an kokonaan. Sen näkeminen ahdisti niin. Tiesin, että jos edes olisin vaa’an kanssa samassa huoneessa, haluaisin käväistä sillä ihan nopeasti, harmittomasti, ja ajautuisin taas samaan tarkkailun ketjuun. Tunsin olevani umpikujassa, sillä myös elämä ilman lukuja ahdisti. Ne olivat rajoittavia, mutta turvallisia selkeydessään. Kuka olisin ilman niitä? Liian iso, liian pieni, liian tavallinen? Olisinko riittävä?

Sitten tuli fitnessbuumi ja hankin tilalle toisenlaiset kilomäärät: käsipainot, toistomäärät, painopakat. Treenaaminen oli helppo naamioida salonkikelpoiseksi ja terveelliseksi, vaikka sisäisesti olin edelleen ihan yhtä ahdistunut painostani. Ei kuitenkaan pistänyt silmään, jos kieltäydyin ystävien baarikutsusta ja lähdin salille pitämään ’huolta linjoistani’.

Vähitellen se iski vasten kasvoja. Uupumus, kyllästyminen ja kipeä tiedostaminen: kuinka monia ihmissuhteita ja mahdollisuuksia itsetunnon rakentamiseen olin laiminlyönyt, kun olin etsinyt onnea lukemista. Onnea, joka hilautui aina alemmas, alemmas, alemmas, lipesi käsistä, kun sen oli juuri saavuttamassa. Sinä et ole mitään ilman lukuja! Se huusi. Puske vielä vähän – voit olla vielä paljon enemmän.

Missä tuo onni asuu? Vaa’an koneistossa? Peilissä? Kaverin kehussa? Tuntemattoman ihailevassa katseessa? Ei, sillä se ei ole onnea lainkaan. Se on valheellista, tyhjää, kuviteltua onnea.

Pakotin itseni lopulta kokonaan irti luvuista. Siedätyshoito ei koskaan ole helppoa, mutta se oli ainoa tie. Spontaanit ravintola-annokset, popcornit elokuvissa, salitreenin skippaaminen, myönteinen vastaus baarikutsuun. Opin pikku hiljaa tuntemaan paremmin, millainen kehoni on, miten se käyttäytyy, mistä se pitää.

Mestarikuuntelija en ole edelleenkään, ja vieläkin ajatus lihomisesta ahdistaa. Menneisyyden jäljet ovat niin syvät, että tietoisuus numeroista tulee todennäköisesti aina olemaan seuralaiseni.

Tänä keväänä Instagram on täyttynyt kauniiden ja urheilullisten naisten muodonmuutoksista. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on ’laihaläski’ (usein oikeasti ihan normaali ja hyvännäköinen vartalo), oikeanpuoleisessa kuvassa vähärasvainen ja timmi, päivitetty versio. Kuvien alla on kilomäärä, joka usein on jälkeen-kuvassa suurempi.

Viestissä on paljon hyvää: vaaka ei todellakaan kerro kaikkea. Mutta onko sanoma sittenkään vapauttava? Rivien välissä se kuitenkin kuiskaa: ”älä tuijota vaakaa… kunhan treenaat ja syöt itsesi timmiksi”.

Se ei ole aitoa onnea.

Viisijakoinen saliohjelma toi ehkä arkeeni selkeyttä, mutta tyytyväiseksi se ei tehnyt. Ei erottuva selkälihas, ei mikään määrä ruokien punnitsemista. Mitä vähemmän olen tietoinen luvuista, sitä onnellisempi ja rennompi olen. Sitä vilpittömämpi ja lempeämpi ystävä olen, itselleni ja muille.

Aito onni on itsensä toteuttamista, hetkiä ystävien kanssa, uskallusta irrottautua sitkeistä tunnelukoista.  Aito onni on mieleenpainuvia kokemuksia, joita tarkinkaan vaaka ei ikinä voi tarjota. Laihduttaminen voi joskus olla terveyssyistä välttämätöntä, mutta itsensä toteuttamista se ei ole koskaan. Ikinä sen ei pitäisi saada niin suurta roolia.

Todellinen, ylitsevuotava onni on sitä, että on yhtä oman mielensä ja kehonsa kanssa eikä enää ulkoista itseään peilille, muiden kehuille, mittanauhoille, vaa’alle, senteille ja kiloille.

En ole käynyt vaa’alla vuosiin, enkä oikeastaan enää haluakaan. Sillä ei kuitenkaan olisi minulle enää mitään kerrottavaa.

 

Ne eivät koskaan olleet omia unelmiani

lights

Minä ajattelin pitkään, että tahdon omakotitalon: kahteen kerrokseen kantautuvan puun tuoksun, sukkien alla narisevat portaat ja lasilyhtyjä leveillä ikkunalaudoilla.

Hiljattain olen tajunnut, ettei se koskaan ollut oma unelmani.

Vanhemmillani on ollut omakotitalo koko sen ajan, kun olen ollut olemassa. Lapsena juoksentelin Pirkkalassa pienen pellon kokoisella takapihalla, tai sellaisena sen muistan, ja houkuttelin naapurin kissaa pihapuusta. Kun olin viisikesäinen, muutimme Tampereen puolelle. Piha pieneni puoleen, mutta oli yhä reilun kokoinen, ja koulu oli kävelyn päässä.

Totta kai minunkin piti aikuisena alkaa tavoitella samanlaista.

Mutta minä pidän kahdesta huoneestani. Pidän myös postimerkin kokoisesta takapihastani, mutta ilmankin pärjäisi, sillä en jaksa leikata nurmikkoa. En laiskuuttani, vaan siksi, että nurmikko ei koskaan ollut oma unelmani.

Nyt etsin uutta kotia Helsingistä, mielellään pysyvää. Yritän keksiä, mitä tahdon oikeasti: vartin bussimatkan ja supermarkettiin päin katsovan lasitetun parvekkeen; jugend-talon kiillotetut lankkulattiat ja kakluunin; kaksi huonetta hissittömän talon neljännestä kerroksesta ja takapihalta alkavan metsän. Mitä pidempään pähkäilen, sitä vaikeampaa on päättää.

Oikeasti päätöksellä ei ole kamalan paljon merkitystä. Loppuviimein koti on ihan muista asioista kiinni.

Oli aika, jona en ollut kotonani missään, sillä olin vieras omassa kehossani. Noina aikoina ahdistuin kotisohvalla lempisarjan ääressä siitä, että pitäisi olla juoksulenkillä. Lontoon-matkalla kävelin pitkin Notting Hillin kuvankauniita katuja, mutta päähäni mahtui vain ahdistus patongin majoneesitäytteen kaloreista. Sunnuntaiaterialla vanhempieni luona ahdistuin siitä, mitä tulevaisuudestani tulee, enkä ollenkaan huomannut kissan pehmeää valkoista turkkia kämmeneni alla enkä isän hymyä.

Joka päivä, joka hetki, halusin olla missä tahansa muualla. Silloin en tiennyt, että paikanvaihdos ei olisi ratkaissut mitään. Ei lankkulattia, ei takapihalta alkava metsä.

Helsingissä asumme nyt väliaikaisesti yksiössä, minä, mies ja kissat. Asunnossa, jonka ikkunat katsovat vastapäisen talon seinään. Aina välillä totean ääneen, että tämä on meille liian pieni. Mies katsoo minua välillä kysyvästi, mehän olemme molemmat ihan tyytyväisiä. Pysähdyn ja tajuan: niin olemme.

Edes kaksi huonetta ja postimerkin kokoinen takapiha eivät tainneet olla omia unelmiani.

Kannoin tänään junassa itseni ja kissani viikonlopuksi Tampereelle ja tunsin liikkuvani kodista kotiin – ja se oli ihana tunne. Ensin luulin sen johtuvan siitä, että olen viettänyt kummassakin kaupungissa jo riittävästi aikaa – ehtinyt kotiutua.

Pohjimmiltaan kyse taisi olla siitä, että en ole enää vieras itselleni.

Minä olen kotona, sillä en tahtoisi olla missään muualla.

 

Jos näkisit itsesi kuin ystävän

lovelettterz

Jos katsoisit itseäsi kuin ystävää,jokainen ryppy, kuoppa, kilo ja oikku menettäisi merkityksensä, sillä silmäsi olisivat niin täynnä rakkautta.

Jos koskettaisit itseäsi kuin ystävää, halaisit ja tuntisit ihon lämmön, aivan kuin ette koskaan olisi olleetkaan erossa.

Jos kuuntelisit itseäsi kuin ystävää, katsoisit suoraan silmiin, et keskeyttäisi. Nyökyttelisit viisaille sanoille ja ottaisit niistä oppia.

Jos viihtyisit kuin ystäväsi seurassa, unohtaisit kokonaan ajankulun ja kuiskaisit: en olisi juuri nyt missään muualla mieluummin.

Jos antaisit anteeksi kuin ystävälle, sanoisit: sinä teit virheen, mutta sinä et ole virhe.

Jos lohduttaisit itseäsi kuin ystävää, sanoisit, että kaikki järjestyy. Sinä selviät, sillä minä olen tässä.

Jos rakastaisit itseäsi kuin ystävää, sinun ei tarvitsisi kysyä, miten pitää käyttäytyä, puhua tai pukeutua. Kysymykset muuttuisivat vastauksiksi.