Kun ei jaksa enää vihata kehoaan, muttei vielä osaa rakastaa

pexels-photo-66758

Ranskassa oli kuuma kesä vuonna 1999. Katselin huolella puettuja ruskeasilmäisiä pariisilaistyttöjä, joilla oli kiiltävät tuuheat pitkät hiukset, minulla hiestä sotkuinen maantienvärinen polkka ja glitterpaita.

Yöksi ajoimme Disneylandiin hotelliin, joka näytti ulkoa vaaleanpunaiselta prinsessalinnalta ja jonka kylpyhuoneessa oli marmoria ja kultaiset hanat. Joka tytön unelma.

Iltapesun jälkeen seisoin sivuttain barokkipeilin edessä t-paidassa ja alushousuissa.

Minulla on kamalan iso maha, nyyhkytin.

Isä ja äiti näyttivät neuvottomilta yhdeksänvuotiaan vierellä, joka oli juuri keksinyt, että hänen kehonsa on vääränlainen. Mistä se tuon on saanut päähänsä? Jospa, jospa se kuitenkin vitsailee?

Ei sinulla ole mitään mahaa, he lohduttivat lempeästi, sen näköisinä, etteivät oikein tiedä mitä sanoa. Heidän silmissään oli huoli: eihän tuossa iässä kuulu vielä huolehtia mahoista?

Aamiaisella söin vatsani täyteen hengästyttävän notkuvassa buffetissa, jollaista en ollut ennen nähnyt. Huvipuistossa katselin Jasmineksi pukeutuneen hoikan tytön paljasta napaa ja tunsin syyllisyyttä, että olin syönyt niin paljon. Seuraavana aamuna otin vähemmän.

Ensimmäisiä muistikuviani kehovihasta.

Olen muistellut yhdeksänvuotiasta minua viime aikoina, etenkin silloin, kun joku kutsuu kehopositiivisuutta vaaralliseksi suuntaukseksi, joka tekee ylipainosta muoti-ilmiön. Ne, jotka sanovat noin, unohtavat, että pohjimmiltaan kehopositiivisuudella ei ole painon kanssa mitään tekemistä, vaan kehovihan, joka ei katso ikää, sukupuolta, ulkonäköä tai painoa. Kehovihan, joka kumpuaa syvältä, usein jo lapsuudesta.

Kehoviha voi alkaa äidin pussikeittodieeteistä, koulukiusaamisesta, myrkyllisestä parisuhteesta, joskus vain ystävän puolihuolimattomasta naljailusta, joka jää kiertämään kehää mielessä ja syvenee pakkomielteeksi. Pahimmillaan se rajoittaa elämää, ahdistaa, saa epäilemään omaa arvoa.

En mitenkään olisi yhdeksänvuotiaana voinut keksiä päästäni, että kehoni näyttää väärältä. Olin napannut ihanteet muualta, sillä osasinhan jo tarkasti arvottaa: pieni maha hyvä, iso maha huono. Osasin vertailla itseäni ohikulkijoihin ja vaatekatalogien tyttöihin. Sen ajan vastineet Instagramille.

Joku voisi sanoa, että mikä minä olen normaalipainoisena puhumaan kehopositiivisuudesta. Tuo kommentti unohtaa sen, että minkä kokoinen tahansa voi tuntea itsensä riittämättömäksi.

Yli puolet miehistä ja naisista on tai on ollut kehoonsa tyytymättömiä. Eikä tätä joukkoa yhdistä kehomme muoto tai koko vaan se, että kohtelemme tai olemme joskus kohdelleet sitä julmasti, inhonneet ja kurittaneet. Yhdellä se on johtanut sairaalloiseen laihuuteen, toisella pakonomaiseen ahmimiseen ja ylipainoon, kolmannella se ei näy päällepäin mitenkään. Kolmansia on suurin osa.

Tiedän, miltä syvä kehoviha tuntuu. Kun joka kerta peilin ohittaessaan on pakko puristaa olematonta kylkimakkaraa ja tarkistaa, ettei se ole kasvanut eilisestä. Tiedän miltä tuntuu tuijottaa kehoaan niin kriittisesti, että alkaa nähdä jokaisen millin virheenä, tynkäjalat perunanenä, eikä lopulta enää tiedä lainkaan miltä näyttää.

Tiedän, miltä tuntuu, kun kadottaa täysin yhteyden omiin tarpeisiinsa, ajaa kroppansa äärirajoille, nälkiinnyttää sen syömällä pelkkiä lihakeittoja ja sokerittomia proteiinipatukoita, kurittaa ylipitkillä salitreeneillä joiden jälkeen niveliäkin särkee. Eikä koskaan, ei koskaan ole eilistä tyytyväisempi.

Kun ei enää muista, millaista on puhua itselleen ystävällisesti.

Tiedän millaista on olla pohjalla: kun on niin uupunut vihaamaan, ettei enää jaksa, mutta toisaalta ei osaa rakastaakaan, koska on unohtanut.

Tiedän kuinka työlästä on harjoitella näkemään itsensä kokonaan uudella tavalla, kuinka raskasta on käydä sellaisia ihanteita vastaan, jotka kannustavat kurittamaan, kaventamaan, suorittamaan, kun on koko ikänsä uskonut niihin kuin omiin vanhempiinsa. Kuinka turhauttavan työlästä ja mekaanista on opetella aikuisena lempeys, joka jollekin tulee jo lapsena luonnostaan.

Onneksi tiedän myös, miten ihanan painottomia ovat ensimmäiset hetket, kun tuntee vihdoinkin olevansa riittävä, kun ei tarvitse lihottaa ei laihduttaa. Miltä tuntuu ensimmäinen päivä, kun huoletta kulkee peilin ohi ja jopa vilkaisee siihen ahdistumatta.

Tiedän, että se on jatkuvaa opettelua, johon tarvitsee vieläkin tukea; halauksia, ystäviä, pitkiä aamiaisia, joogahengityksiä, karkkipäiviä ja rakastavaa puolisoa.

Kun on kerran kulkenut syvästä vihasta johonkin, jota voi jo varovasti alkaa kutsua rakkaudeksi, ei enää ikinä tahdo kuunnella kurittavia viestejä. Haluaa pikemminkin tulla itse näkyville kertomaan, että särkyneen peilikuvan voi korjata; että sinulla on täysi oikeus ja mahdollisuus rakastaa ja kohdella kehoasi hyvin.

Tekee mieli kaapata yhdeksänvuotias tyttö syliin ja sanoa: Ei sinun iässäsi vielä kuulu huolia tuollaisesta. Eikä muuten missään muussakaan iässä.

Vaa’alla ei ole minulle enää mitään kerrottavaa

Body-Image-vs-Self-Esteem-300x259

Opin laihduttamaan hyvin nuorena. Olin vasta 10, kun tunsin ensimmäisen kerran mielihyvää siitä, että vaa’an lukema oli pienempi kuin viikko sitten.

Painontarkkailu oli pakokeino, jos koulu tai ihmissuhteet eivät menneet suunnitelmien mukaan. Yläasteella otin pääruokaa ehkä ruokalusikallisen enkä edes erottunut joukosta, sillä edellä kulkeva tyttö teki ihan samalla tavalla. Kaverit ja sukulaiset hymähtelivät vain, kun kieltäydyin viineristä ja pidin ’huolta linjoistani’.

Ajattelin vuosikausia onnellisuuteni olevan kiinni siitä, että tiedän gramman tarkkuudella, mitä painan. Jos olin laihempi kuin vieressäni istuva, tunsin kerrankin onnistuvani ihmisenä.

Oli vaikeaa hyväksyä murrosikä. Aikuistuva keho tuntui tuntemattomalta. Pakenin painotavoitteeseen, joka hilautui alemmas, alemmas, alemmas, syveni ortoreksian kautta anoreksiaksi.

Kun aloin toipua, piilotin vaa’an kokonaan. Sen näkeminen ahdisti niin. Tiesin, että jos edes olisin vaa’an kanssa samassa huoneessa, haluaisin käväistä sillä ihan nopeasti, harmittomasti, ja ajautuisin taas samaan tarkkailun ketjuun. Tunsin olevani umpikujassa, sillä myös elämä ilman lukuja ahdisti. Ne olivat rajoittavia, mutta turvallisia selkeydessään. Kuka olisin ilman niitä? Liian iso, liian pieni, liian tavallinen? Olisinko riittävä?

Sitten tuli fitnessbuumi ja hankin tilalle toisenlaiset kilomäärät: käsipainot, toistomäärät, painopakat. Treenaaminen oli helppo naamioida salonkikelpoiseksi ja terveelliseksi, vaikka sisäisesti olin edelleen ihan yhtä ahdistunut painostani. Ei kuitenkaan pistänyt silmään, jos kieltäydyin ystävien baarikutsusta ja lähdin salille pitämään ’huolta linjoistani’.

Vähitellen se iski vasten kasvoja. Uupumus, kyllästyminen ja kipeä tiedostaminen: kuinka monia ihmissuhteita ja mahdollisuuksia itsetunnon rakentamiseen olin laiminlyönyt, kun olin etsinyt onnea lukemista. Onnea, joka hilautui aina alemmas, alemmas, alemmas, lipesi käsistä, kun sen oli juuri saavuttamassa. Sinä et ole mitään ilman lukuja! Se huusi. Puske vielä vähän – voit olla vielä paljon enemmän.

Missä tuo onni asuu? Vaa’an koneistossa? Peilissä? Kaverin kehussa? Tuntemattoman ihailevassa katseessa? Ei, sillä se ei ole onnea lainkaan. Se on valheellista, tyhjää, kuviteltua onnea.

Pakotin itseni lopulta kokonaan irti luvuista. Siedätyshoito ei koskaan ole helppoa, mutta se oli ainoa tie. Spontaanit ravintola-annokset, popcornit elokuvissa, salitreenin skippaaminen, myönteinen vastaus baarikutsuun. Opin pikku hiljaa tuntemaan paremmin, millainen kehoni on, miten se käyttäytyy, mistä se pitää.

Mestarikuuntelija en ole edelleenkään, ja vieläkin ajatus lihomisesta ahdistaa. Menneisyyden jäljet ovat niin syvät, että tietoisuus numeroista tulee todennäköisesti aina olemaan seuralaiseni.

Tänä keväänä Instagram on täyttynyt kauniiden ja urheilullisten naisten muodonmuutoksista. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on ’laihaläski’ (usein oikeasti ihan normaali ja hyvännäköinen vartalo), oikeanpuoleisessa kuvassa vähärasvainen ja timmi, päivitetty versio. Kuvien alla on kilomäärä, joka usein on jälkeen-kuvassa suurempi.

Viestissä on paljon hyvää: vaaka ei todellakaan kerro kaikkea. Mutta onko sanoma sittenkään vapauttava? Rivien välissä se kuitenkin kuiskaa: ”älä tuijota vaakaa… kunhan treenaat ja syöt itsesi timmiksi”.

Se ei ole aitoa onnea.

Viisijakoinen saliohjelma toi ehkä arkeeni selkeyttä, mutta tyytyväiseksi se ei tehnyt. Ei erottuva selkälihas, ei mikään määrä ruokien punnitsemista. Mitä vähemmän olen tietoinen luvuista, sitä onnellisempi ja rennompi olen. Sitä vilpittömämpi ja lempeämpi ystävä olen, itselleni ja muille.

Aito onni on itsensä toteuttamista, hetkiä ystävien kanssa, uskallusta irrottautua sitkeistä tunnelukoista.  Aito onni on mieleenpainuvia kokemuksia, joita tarkinkaan vaaka ei ikinä voi tarjota. Laihduttaminen voi joskus olla terveyssyistä välttämätöntä, mutta itsensä toteuttamista se ei ole koskaan. Ikinä sen ei pitäisi saada niin suurta roolia.

Todellinen, ylitsevuotava onni on sitä, että on yhtä oman mielensä ja kehonsa kanssa eikä enää ulkoista itseään peilille, muiden kehuille, mittanauhoille, vaa’alle, senteille ja kiloille.

En ole käynyt vaa’alla vuosiin, enkä oikeastaan enää haluakaan. Sillä ei kuitenkaan olisi minulle enää mitään kerrottavaa.

 

Riittävä sisältä, riittävä ulkoa

deco-mirror-shiny-bride-wedding-jewellery-beads-1773726

12-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani, että kenenkään tämän näköisen ei olisi pitänyt edes syntyä.

Kun löysin merkinnän aikuisena, järkytyin. Varhaisteini-iän angstin ymmärtää, mutta silti minua yllätti ankaruuteni. Miten niin nuori on ehtinyt jo kehittää tavan puhua itselleen noin rumasti?

Muistelen, että päiväkirjamerkintä olisi liittynyt yhteen koulupäivään, jona olimme luokkani kanssa tulossa hiihtämästä. Kaunis isosiskoni nousi bussiin ja tervehti minua. ”Kuka tuo on?” kuiskasi opettajani. Kun kerroin, opettaja ei ollut uskoa korviaan. ”Ihanko oikeasti? Sinun siskosi? Hänhän voisi olla seuraava Miss Suomi!”

Tuo päivä ja monet muut vastaavat tapaukset lapsena ja teininä juurruttivat syvälle minuun kaksi uskomusta.

Yksi: on tärkeää olla hyvännäköinen. Muistihan moni tärkeä lapsuuteni auktoriteetti korostaa tätä, opettajaani myöten.

Kaksi: minä en ole hyvännäköinen. Ja koska olisi tärkeää olla hyvännäköinen, minun pitää kompensoida ulkonäköäni jollain tavalla.

Kun aikanaan sairastuin syömishäiriöön, nuo kaksi uskomusta olivat sen tärkeitä juuria. Uskoin, että minun pitää kompensoida kasvojeni puutteita laihduttamalla. Ja sehän toimi. Kun laihdutin, sain viimein itsekin huomiota ulkonäöstäni. Vaikka huomauttelijoiden motiivi oli huoli, sairas mieli käänsi ne kohteliaisuuksiksi.

Kun toivuin, ehdottomuus pehmeni mutta ei kadonnut kokonaan. Kirjoitin jo aiemmin yhden postauksen verran siitä, miten olen painiskellut oman kehonkuvani kanssa, mutta vain vähän kepillä haroen. En uskaltanut mennä konkretiaan asti. Jo se tuntui vaikealta. En osaa järjellä selittää, miksi minun on niin hankalaa kirjoittaa siitä, mitä mielessäni liikkuu, kun katson peilikuvaani tai minusta otettuja valokuvia. Ehkäpä ajatus siitä, että ulkonäköpaineet ovat jotain pinnallista ja turhaa ja että niistä olisi tähän ikään mennessä jo pitänyt päästä eroon.

Kuitenkin uskon, että juuri häpeä on syynä siihen, että en ole päässyt vielä täysin yli uskomuksistani. En ole avannut suutani muille kuin perheelleni, puolisolleni ja muutamalle kaikista läheisimmälle ystävälle.

Mutta jos en ole avoin muille, en voi olla täysin avoin itsellenikään. Peittelemällä viestitän itselleni, että olen jotenkin häiriintynyt, pinnallinen tai lapsellinen, vaikka mikään näistä ei ole totta. Enhän sanoisi noin ystävällenikään.

Ruumiinkuvan häiriö eli BDD on hämmentävä tapaus, sillä ulkomaailman viestit ja omat havainnot ovat jatkuvasti törmäyskurssilla. Vaikka kuka sanoisi ulkonäöstäni mitä hyvää, en näe sitä itse. Kohteliaisuus ei muuta sisäistä kokemustani, sillä sen juuret ulottuvat paljon syvemmälle. Aivan kuin peilin ja aivojen välissä olisi jatkuva häiriöääni, joka vääristää kaiken viestiliikenteen. Järjellä pystyn ymmärtämään, että näen itseni eri tavalla kuin muut. Silmilläni en pysty.

Sillä jokin on vääntynyt ja murtunut kauan sitten, jokin, mikä alkoi jo vanhan päiväkirjan sisäsivuilta. Ja sen korjaaminen ottaa aikaa.

Kun katsomme toisiamme ystävällisesti ja avoimesti, näemme kokonaisuuden. Mutta kun minä katson peiliin, en ajattele, että tuolla on Jenni. Minä katson itseäni kuin geometrisia muotoja. Tuolla on liian pitkä ja kulmikas leuka, ohuet hiukset ja korkea hiusraja, kömpelö nenä, jotain muuta liian.

Se, mihin keskittyy, vahvistuu. Näin käy myös silloin, kun ryhtyy tietoisesti analysoimaan virheitä. Arvottavan silmän alla jopa ammattiballerinan sulava tanssi  tai taitavan puhujan puhe alkaa pelkistyä mustaksi ja valkoiseksi: lukemiksi ja senteiksi, onnistumisiksi ja epäonnistumisiksi. Virheiksi.

Vuosien myötä olen kehittänyt hyvin vakiintuneen tavan puhutella itseäni. Mitä tahansa kuvaani katsonkin, ajaudun miltei automaattisesti analysoimaan. Kun näin ensimmäistä kertaa hääkuvani, jossa hymyilin aidon onnellisena, en henkäissyt, että onpa hehkeä morsian. Ei, vaan noin pitkä nenä ja leuka. Samalla suljen silmäni kokonaisuudelta ja sävyiltä. Myös niiltä vivahteilta, joita ulkopuoliset ehkä pitävät miellyttävinäkin.

Huomaan usein, että ulkonäköpaineet pahenevat stressin myötä. Tunnistan mekanismin ja jätän sen omaan arvoonsa. Se ei rajoita elämääni, vaivaa vain. En nykyään välttele mitään tilanteita ulkonäköni takia, vaan altistan, koska se on ainoa tie.

Vaikka ulkokuoren merkitystä tulee helposti liioitelluksi, yhtä lailla helppoa se on lakaista maton alle – on muka helpompi olla kokonaan välittämättä. Selitin itselleni pitkään, ettei minulla ole velvollisuutta tuntea itseäni kauniiksi. Totta se onkin, mutta sanoillani oikeutin itselleni myös ankaran itsepuheen jatkamisen. Ei, minulla ei ole velvollisuutta tuntea olevani seuraava Miss Suomi tai edes perintöprinsessa, mutta minulla on oikeus tuntea itseni riittäväksi omissa nahoissani. Jokaisella on.

Olen onnellinen siitä, että pystyn sanomaan itsestäni paljonkin hyvää. Olen hyvä ystävä, puoliso, kuuntelija, kirjoittaja. Vielä jonain päivänä haluaisin pystyä vilpittömästi lisäämään listaan jotain ulkonäköön liittyvää. Sillä haluan viestittää itselleni, että en kelpaa vain osittain, luonteeltani ja kyvyiltäni, vaan kaikilta osin. Myös kuoresta käsin.

Kun näkee kokonaisuuden, näkee ystävän.

Flirttailetko sairauden vai terveyden kanssa?

käsikukka

 

Se saapui elämääni pienen pienenä kuiskauksena.

Mitä jos pudottaisit painoa? Ihan vähän vielä?

Olin yläasteella, kun aloimme flirttailla. Äänestä tuli oma salaisuuteni. Olin varovainen, en heittäytynyt kokonaan vietäväksi. Varoin täyttämästä ruokalassa lautastani ääriin asti mutta toisaalta jättämästä niin suuria koloja, että kukaan huomaisi mitään epäilyttävää. Sano, että pidät huolta linjoistasi, ääni neuvoi, kun kieltäydyin kakkupalasta. Se oli riittävän salonkikelpoista, jopa 13-vuotiaalle, kukaan ei epäillyt mitään, en edes minä itse.

Kului päiviä, viikkoja, yhtäkkiä vuosi ja toinen. Ääni kuiskutti korvaani päivittäin, mutta pysyi aisoissa.

Lukiossa aloin seurustella ja aikuistua. Opiskelu oli yhtäkkiä vaativampaa. Jännitti, saanko ystäviä. Se oli ihanaa ja kutkuttavaa, mutta pelottavaa aikaa. Silloin ääni kuiskasi korvaani vaativammin. Ja minä kuuntelin tarkemmin, ryhdyin toimiin. Pienensin annoksia, lopulta jätin kokonaan syömättä, suunnittelin salitreenejä joissa oli kolmekymmentä liikettä. Ääni kehui minua jokaisesta kilosta, jonka pudotin.

Ääni voimistui, se alkoi pitää minua kädestä ja käydä röyhkeäksi. Muut alkoivat arvuutella, mitä salailen. Mutta ääni ei suostunut enää vetäytymään, sen kanssa ei voinut enää neuvotella. Se tunkeutui uniini, askeleeni kävi apeaksi. Silmieni alle ilmestyi raskaat tummat renkaat.

Lopulta löysin itseni pienestä lukitusta huoneesta. Yritin ovea auki, turhaan. Siinä hetkessä minulle valkeni, että olin koko ajan tanssinut äänen sanelemaa tahtia, en omaani. Olin päästänyt flirtin liian pitkälle, olin sulkenut silmäni seurauksilta. Olin täyttänyt elämäni valkoisilla valheilla jotka olivat nyt jo mustuneet.

Ei ole yhtä hetkeä, jolloin sairaus muuttuu terveydeksi tai päinvastoin. Sekä sairastuminen että toipuminen ovat noiden kahden äänen jatkuvaa kädenvääntöä. Se ääni, jota alkaa ruokkia, vahvistuu. Viaton flirtti kasvaa vakavaksi, pahimmillaan kuolemanvakavaksi.

En pitkään aikaan pystynyt lopettamaan äänen kuuntelemista, eikä ihmekään, olihan se tuttu ja turvallinen kumppani, jonka vierellä olin herännyt ja nukahtanut jo vuosia. Mutta en lopulta enää pystynyt kuuntelemaankaan, olin umpikujassa. Tiesin kuitenkin, että voisin aina toimia ääntä vastaan. Aloin syödä vaikkei tehnyt mieli, liikkua vähemmän ja lempeämmin vaikka ääni kiroili ja uhkaili taustalla.

Sain riuhtaistua oven auki, mutta sen takana näin vain syvää sumua ja hahmoja ilman ääriviivoja. Kuljin kuitenkin, koska ei ollut vaihtoehtoja. Kuukausi kuukaudelta se kuului vähä vähältä voimakkaampana, lähempää. Toisenlainen ääni.

Sinä ansaitset olla terve ja kohdella itseäsi lempeästi.

Se oli uudenlainen, itsenäinen, voimaannuttava ääni, ihana mutta pelottava. Se ei tarjonnut yhtäkään valmista sapluunaa siihen, miten minun pitäisi elää ja syödä, paljonko painaa ja miten puhua. Sen kuunteleminen vaati uskallusta, heittäytymistä, niin paljon että väsyneenä kavahdin taaksepäin ja halusin taas takaisin suljettuun huoneeseen, josta olin lähtenyt. Mutta tiesin, etten voisi palatakaan.

Sairauden väsyttämän korvissa terveyden ääni ei välttämättä kuulosta voimaannuttavalta, vaan kaukaiselta ja epätodelliselta kuin kangastus. On kohtuutonta soimata itseään siitä, jos ei jaksa kuunnella. Oikea aika tulee kyllä. Kunhan antaa itselleen ensin luvan olla vain, kerätä voimia, kun sekalaiset äänet huutelevat vielä päässä yhtenä mykkyränä. Ei tarvitse pyristellä väkipakolla irti, kun voimat ovat muutenkin lopussa. Sen aika tulee kyllä.

Sairausääni on taitava. Se osaa vietellä sana kerrallaan ja nostaa äänenvoimakkuutta vaivihkaa. Se esittää tuttua ja turvallista, mutta sen pinta on vain kulissia ja sisus mustaa. Aina vieläkin se kuiskaa jotain korvaani, mutta kun en tanssi sen pillin mukaan, se muuttuu haamuksi.

Voin nyt sanoa sille: En tarvitse sinua enää. Minulla on nyt vierelläni toinen, joka ei sanele ehtoja, terveyden ääni. Sen kuunteleminen kannattaa niinäkin hetkinä kun tuntuu, että voimat eivät riitä, että tekisi mieli palata vanhaan.

Se on ääni, jossa ei ole kulisseja ollenkaan. Se on elämä itse, sinä itse, aidoimmillasi.

Maailma, jossa kauneus ei ole pakko

12-vuotiaana minulla oli pitkät tuhkanvaaleat hiukset. Valokuvassa, jossa puran joululahjapakettia, ne peittävät koko kasvot. Suortuvat piti saada äkkiä peitoksi, kun äiti tuli yllättäen ottamaan kuvaa. Kun leikkautin lyhyen polkkatukan, tunsin oloni hetken paljaaksi. Monissa sen ajan kuvissa olen kääntänyt kasvoni poispäin.

Mietin sitä jo nuorena päiväkirjassani: Mitä on kauneus? Ja miksi toistelemme sitä sanaa niin hirveästi? Vieläkin pohdin aika usein samaa.

Se alkoi varhain – epävarmuus ja epämukavuus siitä, miltä näytän. Tuli joukko kummia ajatuksia, kuten: Ehkä minua kohdeltaisiin ystävällisemmin, jos näyttäisin erilaiselta. Ja useita maneereita, kuten vaistomainen millin askel taka-alalle hyvännäköisten ystävien seurassa, kun joku tuntematon tulee puhuttelemaan.

Se kumpuaa jostain kaukaa. On kaksi isosiskoa, joiden kauneutta kehuttiin. Oletpa kasvanut pituutta, minulle kiiruhdettiin kehaisemaan heti perään. Näytät ihan lehmältä, tyttö yleisurheilukerhossa arvioi minua silmillään mittaillen.

On äiti, joka oli usein dieetillä ja jonka meikeillä leikin jo kymmenvuotiaana. Paine olla kaunis ja tunne siitä, ettei itse kuulu muottiin. Siitä seurannut hämmennys ja sisäinen ristiriita.

Peilin voisi kuvitella olevan sama peili kaikille, todellisuuden heijastaja. Ei, vaan kirkkain ja puhtainkin pinta on täynnä vääristymiä ja kerroksia. Peili on mielialojen, mielipiteiden ja menneisyyksien heijastaja.

Kun kauan sitten särkyneen peilin korjaa teipillä, kuva pysyy koossa hetken. Sitten tarvitaan toinen teippaus.  Ja kolmas, neljäs. Viime aikoina minun kuvaani koossa pitävä teippi on alkanut muuttua lujemmaksi. Se on vaatinut paljon työtä, epävarmuuden sietämistä. Hymyjä kameralle, usein kireitä ja epämukavia, mutta hymyjä kuitenkin. Hiusten sipaisemisia pois silmien edestä, kasvojen kääntämistä kohti salamaa.

Ennen kaikkea se on vaatinut häpeämisen ja vähättelyn ylittämistä. Aina tuntuu, että muiden ongelmat ovat suurempia, että olen yksin ajatusteni kanssa. Ulkonäköpaineet, pyh!

Ei, ei se ole pieni asia. Sen kertovat jo luvutkin: jopa yli puolet naisista ja suuri osa miehistä on tyytymättömiä ulkonäköönsä, 97 prosenttia naisista johonkin ulkonäössään.

Tilastot kertovat myös muuta, paljon vakavampaa: suuri osa noista ihmisistä on jäänyt koulusta kotiin, jättänyt hakematta työpaikkaa ja keskeyttänyt harrastuksiaan ja muita menojaan. Ja vain ja ainoastaan siksi, ettei oma peilikuva miellytä.

Miksi puhumme kauneudesta niin paljon, kaikkialla? Emmekö voisi valita useammin jonkin toisen adjektiivin?

Jos joku on epävarma ulkonäöstään, valitsemme usein lohdutukseksi juuri ongelman alkujuuren: sinähän olet kaunis. Mutta onko se sittenkään paras lohdutus? Eikö se lopulta vain jatka samaa kehää?

Eikö parasta olisi, jos ei olisi pakko tuntea itseään kauniiksi lainkaan? Jos voisi tuntea itsensä viehättäväksi, karismaattiseksi, pystyväksi ulkonäöstä riippumatta? Minä tahtoisin elää sellaisessa maailmassa. Maailmassa, jossa kauneudesta ei puhuta kuin ihmisoikeudesta.

Maailmassa, jossa peili saa olla hutaisten teipillä korjattu, mutta kukaan ei jää sen tähden kotiin koulusta tai työhaastattelusta ja heilauta hiuksiaan kasvojensa peitoksi.

Minä haluan elää maailmassa, jossa me olemme paljon enemmän.

Sinun kehosi ei ole työmaa

 

woman-1328310_960_720

Mitä jos astuisit tänään peilin eteen ilman ainuttakaan odotusta,

päästäisit irti siitä mitä kehosi on ollut eilen ja mitä se voisi olla huomenna.

Sillä joka kerta, kun kuvittelet kehosi perfektissä tai futuurissa, suljet silmäsi siltä, kuinka kehosi hengittää ja aistii joka sekunti.

Joka kerta, kun treenaat verenmaku suussa tiristääksesi viimeisenkin rasvagramman, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi rajoja nyt.

Joka kerta, kun näet nälkää dieetillä, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi tarpeita nyt.

Joka kerta, kun kadehdit vartaloa, joka on jonkun toisen, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi ulkomuotoa nyt.

Sanot itsellesi: mitä paremmin onnistun sulkemaan korvani kehoni pyynnöiltä ja silmäni sen ulkomuodolta, sitä paremmin olen onnistunut.

Sitä kauemmas ajaudut kehostasi.

Muistan yhden kohtauksen vuosien takaa kuntosalin pukuhuoneesta. Erään hoikan tytön sanat: Lopetan valkoisen viljan syönnin koska tahdon timmiytyä. Muistan elävästi reaktioni, järjenvastaisen, mutta melkein automaattisen ajatuksen: Pitäisikö minunkin? 

Vain kaksi sanaa, ja unohdin pieneksi hetkeksi oman kehoni.

Sinun kehosi ei ole elämänprojektisi, vaan keskipiste ja kehykset, alusta ja kokija elämänprojekteillesi. Se ansaitsee olla niin paljon enemmän kuin heittopussi ja työmaa.

Muutos onnistuu vasta, kun on läsnä tänään. Kunnioittaa kehonsa viestejä hereillä. Ei halveksuen, vaan ymmärtäväisesti, silmät ja korvat avoimina.

Seisoo peilin edessä ja toteaa: Näin on hyvä.

Mitä näet kuvassa?

1937074_247672080596_5910064_n.jpg

Tässä olen minä 18-vuotiaana, viikkoa ennen lakkiaisiani.

Mitä ajattelet, kun näet kuvan? Millaisia adjektiiveja mielessäsi liikkuu?

Olenko iloinen? Surumielinen? Terve? Sairas?

Minun on hankalaa asettua sinun asemaasi, arvuuttelemaan, sillä pelkkä kuvan vilkaiseminenkin herättää minussa elävät muistot, jotka ulottuvat vuosiksi ennen ja vuosia eteenpäin kuvan otosta.

Totuus on, että kuvassa minä olen surumielinen ja sairas.

Olin elänyt puolitoista viikkoa pelkällä lihakeitolla, jotta näyttäisin mahdollisimman laihalta. Silti ajattelin, että olen ruma ja vääränlainen. Työpaikallani jäätelökioskilla en sallinut itselleni lusikallista herkkuani minttusuklaajäätelöä. En edes silloin, kun sain kahlattua pääsykoekirjat kunnialla loppuun. Alkukesän aurinko hymyili, mutta minun päässäni oli pelkkiä käskymuotoja. Laihduta! Näytä hyvältä juhlissa! Pääse sisään yliopistoon! 

Arvasitko oikeat adjektiivit? Näitkö läpi huolen ja ankaruuden?

Valokuva aukeaa nopeasti ja muuntuu sulavasti katsojansa tarpeisiin, oman egon pönkittäjäksi tai itseinhon polttoaineeksi. Liian usein jälkimmäiseksi. Kuvia on helppo kadehtia.

Todellisuudessa kuvat ovat pelkkiä keinotekoisia pysäytettyjä hetkiä, joiden on tarkoitettu menevän ohi.

Vieläkin unohdan sen välillä. Kadehdin kasvoja, vartaloja, älyjä, tyylejä, huumoreita. Unohdan, että jokainen kuva ja jokainen kohtaaminen on vain kaksiulotteiselle pinnalle ikuistettu häivähdys moniulotteisesta persoonasta, kokonaisesta elämästä, jota tuo ihminen elää päivästä ja vuodesta toiseen. Vaikka saisimme kuulla koko elämäntarinan, näkisimme silti vain diaesityksen, kokoelman pysäytettyjä hetkiä, emme elettyä elokuvaa. Emme voisi koskaan täysin ymmärtää, mitä yhden kuvan takana on.

Kasvotustenkin näyttelemme toisillemme helposti aukeavia, mutta samalla pelkäämme näyttää mitään, mitä voisi paheksua, nauraa tai ihmetellä. Piilotamme allit, vinot hampaat ja eriävät mielipiteet. Muunnumme kuvaksi, pinnaksi.

Elämäni aidoimpia ja onnellisimpia kohtaamisia ovat olleet ne, joina olen uskaltanut lähteä liikkeelle tarkkaan harkituista asemistani, päästänyt toisen ihmisen katsomaan kuvani taakse. Tai joku muu on päästänyt minut katsomaan. Silloin kuvan pinta on alkanut väreillä, se on muuttunut eläväksi, ja olen tuntenut olevani lähempänä toista kuin koskaan.

Silloin olen nähnyt itseni ja toisen kokonaisena ja kateus on kadonnut.

Kun kohtaan kuvan tai ihmisen, jonka ominaisuuksia kadehdin, kysyn itseltäni: Mistä hän on tullut? Mitä hän tuntee? Mihin hän on menossa?

Onko hän iloinen? Surumielinen? Terve? Sairas?

En ole vielä kertaakaan osannut vastata.