Ranskassa oli kuuma kesä vuonna 1999. Katselin huolella puettuja ruskeasilmäisiä pariisilaistyttöjä, joilla oli kiiltävät tuuheat pitkät hiukset, minulla hiestä sotkuinen maantienvärinen polkka ja glitterpaita.
Yöksi ajoimme Disneylandiin hotelliin, joka näytti ulkoa vaaleanpunaiselta prinsessalinnalta ja jonka kylpyhuoneessa oli marmoria ja kultaiset hanat. Joka tytön unelma.
Iltapesun jälkeen seisoin sivuttain barokkipeilin edessä t-paidassa ja alushousuissa.
Minulla on kamalan iso maha, nyyhkytin.
Isä ja äiti näyttivät neuvottomilta yhdeksänvuotiaan vierellä, joka oli juuri keksinyt, että hänen kehonsa on vääränlainen. Mistä se tuon on saanut päähänsä? Jospa, jospa se kuitenkin vitsailee?
Ei sinulla ole mitään mahaa, he lohduttivat lempeästi, sen näköisinä, etteivät oikein tiedä mitä sanoa. Heidän silmissään oli huoli: eihän tuossa iässä kuulu vielä huolehtia mahoista?
Aamiaisella söin vatsani täyteen hengästyttävän notkuvassa buffetissa, jollaista en ollut ennen nähnyt. Huvipuistossa katselin Jasmineksi pukeutuneen hoikan tytön paljasta napaa ja tunsin syyllisyyttä, että olin syönyt niin paljon. Seuraavana aamuna otin vähemmän.
Ensimmäisiä muistikuviani kehovihasta.
Olen muistellut yhdeksänvuotiasta minua viime aikoina, etenkin silloin, kun joku kutsuu kehopositiivisuutta vaaralliseksi suuntaukseksi, joka tekee ylipainosta muoti-ilmiön. Ne, jotka sanovat noin, unohtavat, että pohjimmiltaan kehopositiivisuudella ei ole painon kanssa mitään tekemistä, vaan kehovihan, joka ei katso ikää, sukupuolta, ulkonäköä tai painoa. Kehovihan, joka kumpuaa syvältä, usein jo lapsuudesta.
Kehoviha voi alkaa äidin pussikeittodieeteistä, koulukiusaamisesta, myrkyllisestä parisuhteesta, joskus vain ystävän puolihuolimattomasta naljailusta, joka jää kiertämään kehää mielessä ja syvenee pakkomielteeksi. Pahimmillaan se rajoittaa elämää, ahdistaa, saa epäilemään omaa arvoa.
En mitenkään olisi yhdeksänvuotiaana voinut keksiä päästäni, että kehoni näyttää väärältä. Olin napannut ihanteet muualta, sillä osasinhan jo tarkasti arvottaa: pieni maha hyvä, iso maha huono. Osasin vertailla itseäni ohikulkijoihin ja vaatekatalogien tyttöihin. Sen ajan vastineet Instagramille.
Joku voisi sanoa, että mikä minä olen normaalipainoisena puhumaan kehopositiivisuudesta. Tuo kommentti unohtaa sen, että minkä kokoinen tahansa voi tuntea itsensä riittämättömäksi.
Yli puolet miehistä ja naisista on tai on ollut kehoonsa tyytymättömiä. Eikä tätä joukkoa yhdistä kehomme muoto tai koko vaan se, että kohtelemme tai olemme joskus kohdelleet sitä julmasti, inhonneet ja kurittaneet. Yhdellä se on johtanut sairaalloiseen laihuuteen, toisella pakonomaiseen ahmimiseen ja ylipainoon, kolmannella se ei näy päällepäin mitenkään. Kolmansia on suurin osa.
Tiedän, miltä syvä kehoviha tuntuu. Kun joka kerta peilin ohittaessaan on pakko puristaa olematonta kylkimakkaraa ja tarkistaa, ettei se ole kasvanut eilisestä. Tiedän miltä tuntuu tuijottaa kehoaan niin kriittisesti, että alkaa nähdä jokaisen millin virheenä, tynkäjalat perunanenä, eikä lopulta enää tiedä lainkaan miltä näyttää.
Tiedän, miltä tuntuu, kun kadottaa täysin yhteyden omiin tarpeisiinsa, ajaa kroppansa äärirajoille, nälkiinnyttää sen syömällä pelkkiä lihakeittoja ja sokerittomia proteiinipatukoita, kurittaa ylipitkillä salitreeneillä joiden jälkeen niveliäkin särkee. Eikä koskaan, ei koskaan ole eilistä tyytyväisempi.
Kun ei enää muista, millaista on puhua itselleen ystävällisesti.
Tiedän millaista on olla pohjalla: kun on niin uupunut vihaamaan, ettei enää jaksa, mutta toisaalta ei osaa rakastaakaan, koska on unohtanut.
Tiedän kuinka työlästä on harjoitella näkemään itsensä kokonaan uudella tavalla, kuinka raskasta on käydä sellaisia ihanteita vastaan, jotka kannustavat kurittamaan, kaventamaan, suorittamaan, kun on koko ikänsä uskonut niihin kuin omiin vanhempiinsa. Kuinka turhauttavan työlästä ja mekaanista on opetella aikuisena lempeys, joka jollekin tulee jo lapsena luonnostaan.
Onneksi tiedän myös, miten ihanan painottomia ovat ensimmäiset hetket, kun tuntee vihdoinkin olevansa riittävä, kun ei tarvitse lihottaa ei laihduttaa. Miltä tuntuu ensimmäinen päivä, kun huoletta kulkee peilin ohi ja jopa vilkaisee siihen ahdistumatta.
Tiedän, että se on jatkuvaa opettelua, johon tarvitsee vieläkin tukea; halauksia, ystäviä, pitkiä aamiaisia, joogahengityksiä, karkkipäiviä ja rakastavaa puolisoa.
Kun on kerran kulkenut syvästä vihasta johonkin, jota voi jo varovasti alkaa kutsua rakkaudeksi, ei enää ikinä tahdo kuunnella kurittavia viestejä. Haluaa pikemminkin tulla itse näkyville kertomaan, että särkyneen peilikuvan voi korjata; että sinulla on täysi oikeus ja mahdollisuus rakastaa ja kohdella kehoasi hyvin.
Tekee mieli kaapata yhdeksänvuotias tyttö syliin ja sanoa: Ei sinun iässäsi vielä kuulu huolia tuollaisesta. Eikä muuten missään muussakaan iässä.
suunnitteluvirhe 