Kun ei jaksa enää vihata kehoaan, muttei vielä osaa rakastaa

pexels-photo-66758

Ranskassa oli kuuma kesä vuonna 1999. Katselin huolella puettuja ruskeasilmäisiä pariisilaistyttöjä, joilla oli kiiltävät tuuheat pitkät hiukset, minulla hiestä sotkuinen maantienvärinen polkka ja glitterpaita.

Yöksi ajoimme Disneylandiin hotelliin, joka näytti ulkoa vaaleanpunaiselta prinsessalinnalta ja jonka kylpyhuoneessa oli marmoria ja kultaiset hanat. Joka tytön unelma.

Iltapesun jälkeen seisoin sivuttain barokkipeilin edessä t-paidassa ja alushousuissa.

Minulla on kamalan iso maha, nyyhkytin.

Isä ja äiti näyttivät neuvottomilta yhdeksänvuotiaan vierellä, joka oli juuri keksinyt, että hänen kehonsa on vääränlainen. Mistä se tuon on saanut päähänsä? Jospa, jospa se kuitenkin vitsailee?

Ei sinulla ole mitään mahaa, he lohduttivat lempeästi, sen näköisinä, etteivät oikein tiedä mitä sanoa. Heidän silmissään oli huoli: eihän tuossa iässä kuulu vielä huolehtia mahoista?

Aamiaisella söin vatsani täyteen hengästyttävän notkuvassa buffetissa, jollaista en ollut ennen nähnyt. Huvipuistossa katselin Jasmineksi pukeutuneen hoikan tytön paljasta napaa ja tunsin syyllisyyttä, että olin syönyt niin paljon. Seuraavana aamuna otin vähemmän.

Ensimmäisiä muistikuviani kehovihasta.

Olen muistellut yhdeksänvuotiasta minua viime aikoina, etenkin silloin, kun joku kutsuu kehopositiivisuutta vaaralliseksi suuntaukseksi, joka tekee ylipainosta muoti-ilmiön. Ne, jotka sanovat noin, unohtavat, että pohjimmiltaan kehopositiivisuudella ei ole painon kanssa mitään tekemistä, vaan kehovihan, joka ei katso ikää, sukupuolta, ulkonäköä tai painoa. Kehovihan, joka kumpuaa syvältä, usein jo lapsuudesta.

Kehoviha voi alkaa äidin pussikeittodieeteistä, koulukiusaamisesta, myrkyllisestä parisuhteesta, joskus vain ystävän puolihuolimattomasta naljailusta, joka jää kiertämään kehää mielessä ja syvenee pakkomielteeksi. Pahimmillaan se rajoittaa elämää, ahdistaa, saa epäilemään omaa arvoa.

En mitenkään olisi yhdeksänvuotiaana voinut keksiä päästäni, että kehoni näyttää väärältä. Olin napannut ihanteet muualta, sillä osasinhan jo tarkasti arvottaa: pieni maha hyvä, iso maha huono. Osasin vertailla itseäni ohikulkijoihin ja vaatekatalogien tyttöihin. Sen ajan vastineet Instagramille.

Joku voisi sanoa, että mikä minä olen normaalipainoisena puhumaan kehopositiivisuudesta. Tuo kommentti unohtaa sen, että minkä kokoinen tahansa voi tuntea itsensä riittämättömäksi.

Yli puolet miehistä ja naisista on tai on ollut kehoonsa tyytymättömiä. Eikä tätä joukkoa yhdistä kehomme muoto tai koko vaan se, että kohtelemme tai olemme joskus kohdelleet sitä julmasti, inhonneet ja kurittaneet. Yhdellä se on johtanut sairaalloiseen laihuuteen, toisella pakonomaiseen ahmimiseen ja ylipainoon, kolmannella se ei näy päällepäin mitenkään. Kolmansia on suurin osa.

Tiedän, miltä syvä kehoviha tuntuu. Kun joka kerta peilin ohittaessaan on pakko puristaa olematonta kylkimakkaraa ja tarkistaa, ettei se ole kasvanut eilisestä. Tiedän miltä tuntuu tuijottaa kehoaan niin kriittisesti, että alkaa nähdä jokaisen millin virheenä, tynkäjalat perunanenä, eikä lopulta enää tiedä lainkaan miltä näyttää.

Tiedän, miltä tuntuu, kun kadottaa täysin yhteyden omiin tarpeisiinsa, ajaa kroppansa äärirajoille, nälkiinnyttää sen syömällä pelkkiä lihakeittoja ja sokerittomia proteiinipatukoita, kurittaa ylipitkillä salitreeneillä joiden jälkeen niveliäkin särkee. Eikä koskaan, ei koskaan ole eilistä tyytyväisempi.

Kun ei enää muista, millaista on puhua itselleen ystävällisesti.

Tiedän millaista on olla pohjalla: kun on niin uupunut vihaamaan, ettei enää jaksa, mutta toisaalta ei osaa rakastaakaan, koska on unohtanut.

Tiedän kuinka työlästä on harjoitella näkemään itsensä kokonaan uudella tavalla, kuinka raskasta on käydä sellaisia ihanteita vastaan, jotka kannustavat kurittamaan, kaventamaan, suorittamaan, kun on koko ikänsä uskonut niihin kuin omiin vanhempiinsa. Kuinka turhauttavan työlästä ja mekaanista on opetella aikuisena lempeys, joka jollekin tulee jo lapsena luonnostaan.

Onneksi tiedän myös, miten ihanan painottomia ovat ensimmäiset hetket, kun tuntee vihdoinkin olevansa riittävä, kun ei tarvitse lihottaa ei laihduttaa. Miltä tuntuu ensimmäinen päivä, kun huoletta kulkee peilin ohi ja jopa vilkaisee siihen ahdistumatta.

Tiedän, että se on jatkuvaa opettelua, johon tarvitsee vieläkin tukea; halauksia, ystäviä, pitkiä aamiaisia, joogahengityksiä, karkkipäiviä ja rakastavaa puolisoa.

Kun on kerran kulkenut syvästä vihasta johonkin, jota voi jo varovasti alkaa kutsua rakkaudeksi, ei enää ikinä tahdo kuunnella kurittavia viestejä. Haluaa pikemminkin tulla itse näkyville kertomaan, että särkyneen peilikuvan voi korjata; että sinulla on täysi oikeus ja mahdollisuus rakastaa ja kohdella kehoasi hyvin.

Tekee mieli kaapata yhdeksänvuotias tyttö syliin ja sanoa: Ei sinun iässäsi vielä kuulu huolia tuollaisesta. Eikä muuten missään muussakaan iässä.

Miksi kehopositiivisuudessa on yksi puute

woman-1689410_960_720

Instagram on juuri nyt mukavampi paikka kuin pitkään aikaan. Kerrankin etusivulla on muutakin kuin vähärasvaisia fitnesskroppia, puhdasta ruokaa ja epätodellisen täydellisiä smoothiekulhoja. Kiitos bodypositivity-hashtagin.

Nyt jos koskaan kehopositiivisuusliikettä tarvitaan. On valtavan voimaannuttavaa nähdä kaiken kokoisia ja mallisia kehoja viestittämässä: sinä saat näkyä.

Silti väkisinkin tuntuu, että yksi ryhmä jää ulkopuolelle. Normaalipainoiselle ulkonäköpaineista kärsivälle ei ole raivattu julkisuudessa samanlaista tilaa. Kun googlettaa body positivity, tulee vastaan reisiä, vatsoja – mutta entä jos tuntee olevansa kasvoista vääränlainen?

Tiedän, että kehopositiivisuus on tarkoitettu kaikenkokoisille. Esimerkiksi Jenny ja läskimyytinmurtajat -yhteisö tähdentää tätä erikseen. Toisaalta jo kampanjoiden nimet ohjaavat ajattelemaan nimenomaan painoa. Vaakakapina. Läskimyytinmurtajat. Älä laihduta.

Toivon, että kehopositiivisuus monipuolistaa vartaloihanteita. Mutta käsitys siitä, miltä ihanteelliset kasvot näyttävät, on yhä suppea. Minulla ei ole pitkiä ja paksuja hiuksia, suuria silmiä, tuuheita ripsiä, siroa leukaa, kapeaa nenää eikä täyteläisiä huulia. Siksi olen aina kokenut, että en sovi ihanteisiin. En tiedä, onko ajatuksillani todellisuuspohjaa, mutta se ei ole oleellista. Oleellista on, että en oikeastaan hahmota itseäni kokonaisuutena. Kasvoangstista kehittyi aikanaan pakkomielle, joka sai nimen BDD, ruumiinkuvan häiriö.

Koska olen ollut koko ikäni normaalipainoinen, olen saanut kuulla vähätteleviä kommentteja. Ei minun pitäisi valittaa. Eivät ongelmani ole todellisia. Eihän kukaan mollaa minua julkisesti. Se on totta, enkä vähättelekään fat shamingia. Yhteiskunnalliset asenteet tuovat ylipainohäpeään vielä yhden kierroksen lisää. Paino on ainoa ulkonäön ominaisuus, joka on niin latautunut, että siihen liitetään jopa luonteenpiirteitä. Kukaan ei yhdistä lyhyitä jalkoja tai ohuita hiuksia laiskuuteen. Mutta toisaalta nenääni en voi piilottaa vaatteilla.

Saatan jonain päivänä poistaa jokaisen kuvani kaikista somekanavistani, koska en halua katsoa itseäni. Kun joku kaivaa kameran esiin, sykkeeni kiihtyy ja haluan vetäytyä maan alle. Juhlissa saatan uppoutua tuntikausiksi hyvään keskusteluun ja unohtaa ulkonäköni. Tai sitten vain näytän koko illan siltä, että juttelen mukavia ja hymyilen rentona, mutta mielessäni pyörittelen vain sitä, miltä näytän.

Lisäksi päässäni liikkuu joka ikinen päivä ainakin jokin seuraavista ajatuksista:

Jos näyttäisin paremmalta, olisin kiinnostavampi.

Mitä ihmettä mieheni näkee minussa?

Mitähän muut ajattelevat minun luulevan itsestäni, kun lisäsin taas selfien?

Näyttäisin varmaan ihan kohtalaiselta, jos voisin leikata kolmanneksen nenästäni, otsastani ja leuastani pois.

Jokainen päivä on minulle siedätyshoitoa. Elän normaalia arkea jatkuvan ylimääräisen ajatuskelan kanssa. Suurin osa ihmisistä, jotka tapaan, ei huomaa mitään. Paitsi ehkä lievän ujouden. Ja kyllä: peittely on joskus väsyttävää.

Kun kävin aikanaan terapiassa, sain kyllä ymmärrystä painoahdistuksesta ja keinoja käsitellä sitä. Ahdistuksellani oli nimi, joka teki siitä helpomman käsitellä: syömishäiriö.

Mutta jostain syystä minua hävetti kamalasti mainita, että minulla on pakkomielle myös kasvoistani. Ihan kuin se olisi vähemmän sallittua. Eikä terapeutti oikeastaan osannut sanoa mitään. Naurahti vain vaikeasti ja huomautti: ”Kyllä sinua on varmasti joskus kehuttu.” Mutta eihän kohteliaisuus pyyhi vääristynyttä kehonkuvaa pois.

Sometähdet ovat jo tulleet julki lanteineen, reisineen, mahoineen, raskausarpineen ja selluliitteineen. Toivon, että seuraavaksi tulisi julki lisää kasvoja. Eri muotoisia, mittaisia, värisiä. Että jonain päivänä julistettaisiin, että hennot huulet tai nenäkyömyt ovat kauniita nekin.