”Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?”

Tunnustan. Olen kännykkä- ja someriippuvainen.

Monet kerrat olen julistanut muuttavani tapani ja ryhtyväni somelakkoon. Tästä alkaa uusi elämä! Elämä, jossa aamu alkaa meditaatiolla, jatkuu hyvällä kirjalla ja loppuu läsnäoloon.

Ehkä sosiaalinen paine auttaa, ajattelin, ja tein julkisen Facebook-päivityksen: Moniko ihminen tykkää tästä julkaisusta? Lupaan olla niin monta iltaa peräjälkeen koskematta puhelimeen!

Tykkääjiä oli yli 50, mutta tahdonvoimani jaksoi parhaimmillaan kolme vuorokautta.

Sitten sängyssä mieleen on juolahtanut jokin stressin aihe, ja olen äkkiä tarttunut turvalliseen puhelimeen, aloittanut päättömän Instagramin skrollailun, joutunut Youtube-vlogilimboon tunneiksi ja menettänyt ajantajun. Olen täyttänyt lukemattomat tylsät hetket laitteella, jota en oikeastaan edes tarvitse, sortunut ahmimaan tyhjää sisältöä keskellä yötä ja nolostellut, jos kännykän valo on paljastanut minut.

Joskus hävettää ja turhauttaa. Unenlaatuni kärsii ihan varmasti, samoin palautuminen. Puhelin syö aivoenergiaa, jumittaa niskan ja pilaa ryhdin.

Olen valittanut, toivotellut ja turhautunut ääneen. Silti kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta yksinkertaista kysymystä: Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Niin ei tapahdu, koska lähes kaikki tuttuni pystyvät samastumaan. Eivät heistä kaikki ole some- tai kännykkäkoukussa. Yksi on riippuvainen Candy Crushista, toinen Netflixistä, kolmas pleikkaristaan. Neljäs ehkä harmittelee kynsien pureskeluaan. He tiedostavat, että pitäisi, mutta kun siinä on niin paljon muutakin! Stressi, tylsyys, valvominen, melkein mikä tahansa voi saada repsahtamaan. Vielä kinkkisemmän asiasta tekee se, että tuo sama itseä turhauttava käytös on myös palkinto.

Tällä on yllättävän paljon yhteyksiä toiseen esimerkkiin: tunnesyömiseen ja ylipainoon.

Olen kuullut useilta ylipainoisilta tutuiltani, että sellaiset, joilla ei ole aiheesta omaa kokemusta, ovat tarjonneet heidän paino-ongelmaansa patenttiratkaisua:

Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni? Sillä tahdonvoimaahan se vain vaatii. Sen kun päätät ja ryhdyt.

Aikanaan pelkäsin kaloreita ja liikuin kuin hullu, mutta kenenkään ei olisi tullut edes mieleen kysyä minulta, että mikset ota itseäsi niskasta kiinni. Alat syödä enemmän ja liikkua vähemmän. Ei tietenkään tullut, koska minähän olin kontrollin perikuva.

Juuri tässä on iso harha: en nimittäin ollut.  Olin käytökseni uhri, ihan yhtä lailla kuin sellainen, joka on koukussa ahmimiseen. Ero on siinä, että jälkimmäiseltä tapaukselta vähintään yksi ihminen on taatusti muistanut kysyä: Mikset ota itseäsi niskasta kiinni. 

Kun puhutaan isoista elämänmuutoksista, tuo kysymys on täysin ontto. Se ei tarjoa ratkaisua, joka pureutuisi ongelman syihin. Se olettaa, että ihminen toimii yhdellä akselilla: laiska — ahkera, tahdonvoima — repsahdus.

Miksi juuri painon kohdalla yksinkertaistamme näin rajusti? Yksi syy on se, että ylipaino on arvolatautunutta. Someriippuvuuden tai pakkoliikunnan joku voi tulkita vaikka kuvastamaan sitä, kuinka kaipaan välillä hetken hengähdystä tehokkaasta, kiireisestä elämästäni. Ylipainoinen sen sijaan voi olla vaikka kuinka urheilullinen ja menestynyt uratykki, mutta koska hän on ylipainoinen, jokin hänen olemuksessaan sanoo laiska. Monen mielessä se tarkoittaa lupaa kysyä häneltä: mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Minkä tahansa muutoksen tekeminen on vaikeaa. Liiasta liikunnasta luopuminen tuntui siltä kuin minusta olisi viety palanen. Minun piti edetä pienin askelin, luoda fiksuja välitavoitteita. Piti myös pikku hiljaa rukata muuta elämää rennommaksi: lisätä unta vartti kerrallaan, löytää muuta mielekästä sisältöä elämään. Samoin joutuu tekemään se, joka yrittää tehdä liikunnasta rutiinin. Nyt olen jälleen saman pyristelyn äärellä, kun yritän päästä irti someriippuvuudesta. Ja vaikka ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen (laita puhelin pois) se vaatii valtavan paljon energiaa.

Miten paljon vähemmän syyllistämistä ja häpeää maailmassa olisi, jos emme luottaisi niin sokeasti omaan tahdonvoimaamme ja kykyymme hallita elämäämme. Ja olettaisi, että jokaisella on samanlaiset voimavarat.

Kuinka paljon kestävämpiä muutoksia saisimme aikaan, jos antaisimme itsellemme armoa ja tiedostaisimme, että olemme herkkiä ärsykkeille, tunteille, muutoksille. Että olemme oppivaisia, mutta toisaalta rutiiniemme orjia – eikä yhteenkään elämänmuutokseen siksi ole jokaiselle sopivaa patenttiratkaisua.

Kuinka paljon paremmin pystyisimme olemaan tukena toiselle muutoksen alussa olevalle, jos muistaisimme aina kysyä itseltämme: onko minulla riittävästi tietoa tämän ihmisen tilanteesta, että voin antaa hänelle neuvoja? Varsin harvoin vastaus on kyllä.

Silloin meille jää vaihtoehdoksi lähinnä tukea ja kuunnella, arvottamatta. Ja usein läsnäolo on juuri sitä, mitä toinen kaipaa.

Advertisement

Pääsin yli kahdesta kammosta – ja opin kolme asiaa

Rakastan laulamista, mutta vuosikaudet se oli minulle ylivoimaista.

Aina kun yritin avata suuni julkisesti, kehoni lakkasi tekemästä yhteistyötä. Reiteni alkoivat täristä kuin horkassa, kurkunpääni kohosi kitalaen korkeudelle ja hengitys salpaantui. Suustani tuli arkaa pihinää, jos sitäkään. Sama pelkoreaktio, vaikka kuulijana olisi ollut vain äiti tai aviomies. En kehdannut laulaa edes yksin asunnossani – naapuri olisi saattanut kuulla.

Olisinko halunnut laulaa? Voi kyllä. Nautin esiintymisestä. Olin nauhoittanut lauluani jo vuosikaudet ja jokaisen yksinäisen suihkuhetken hyödynsin päästelemällä niin lujaa kuin kehtasin.

Olin vain täynnä uskomuksia: Kuulostan kamalalta. En ole riittävän taitava laulamaan muiden kuullen. Ehdinkö enää tässä iässä edes oppia!

Lopulta kyllästyin perin pohjin mieleni tarinointiin. Miksi kärsisin sisäisestä ristiriidasta, jonka olen aiheuttanut itse? Kukaan ei ollut koskaan sanonut pahaa sanaa laulustani. Tuskin kukaan oli edes kuullut sitä.

Aloitin yksityislaulutunnit. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Kerroin avoimesti, että kammoan tätä ja tahdon kotiin. Opettaja katsoi minua ymmärtävästi, ja sillä hetkellä tajusin, että kymmenet ennen minua ovat tulleet hänen tunneilleen sama pelokas ilme silmissään.

Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen halusin haastaa itseäni vielä lisää, ja hain kuorosooloa. Viime metreillä tunsin paniikin hiipivän kurkkuuni ja olin vähällä perääntyä. Tiesin kuitenkin, että vetäytymällä antaisin vain lisää valtaa vanhoille tarinoille. Hain, ja sain soolon. Konsertissa olin kuin kiirastulessa, mutta selvisin, ääneni kantoi.

Takapakkejakin tuli: itsevarmuudesta innostuneena hain musiikkiopistoon, mutten päässyt. Olin vähällä lopettaa laulamisen, mutta päätin, että tällä kertaa en kuuntele mieleni tarinointia.

Silloin oivalsin jotain tärkeää:

On valittava, haluaako olla paras vai haluaako viihtyä.

Alku on harvoin uuden harrastuksen nautinnollisin osuus. Pikemminkin se on junnaamista, nolostumisia ja turhautumista. Flow-tilaan voi päästä vasta, kun osaa jo perusasiat ja pystyy rentoutumaan.

Nyt voin luottaa kehooni eivätkä reiteni enää tärise, kun tulee vuoroni baarikaraokessa. Se riittää minulle. En ole loistava laulaja eikä minusta sellaista tule, mutta nyt pystyn elämään tuon totuuden kanssa.

Vain antautumalla turhautumisen ja epäonnistumisen tunteelle voi todella päästää irti, löytää sisäisen motivaation ja nautinnon. Tehdä jotain sen itsensä takia, ei ulkoisten mittareiden.

Minulla oli kuitenkin vielä toinenkin kammo kohdattavana: vesi.

Peruskoulussa luistin uinnista klooriallergian varjolla. Altaan syvään päätyyn uiminen oli minulle sula mahdottomuus. Menin paniikkiin, jos jalkani eivät ulottuneet pohjaan. Silloin olin oikeasti vaaraksi itselleni ja muille. Aina kun yritin uida pari vetoa luonnonvesissä tai kylpylässä, olin vakuuttunut siitä, etten voi koskaan oppia. Kului 15 vuotta niin, että en astunut jalallani uimahalliin.

Tuo putki katkesi tänä syksynä, kun ilmoittauduin aikuisten tekniikkauimakouluun – saman kurssin käyneen tuttavani ylipuhumana (kiitos siitä hänelle).

Ensireaktioni: vesi tuntuu yhtä kamalalta kuin kaksitoistavuotiaana. En voi hengittää. Vetoni ja potkuni eivät vie minua senttiäkään eteenpäin.

Jaksoin vapaauinnin yritelmää kolme vetoa ja sitten huomasin, että olen unohtanut hengittää. Vedin puolipaniikissa keuhkot täyteen ilmaa, yhtä ison annoksen vettä ja tarrasin kiinni altaan reunaan. Viereisen radan vesijuokseva nainen tutkaili, onko minulla kaikki hyvin. Köhin ja manailin. Miten näin alkeellinen taito voi olla niin vaikea?

Ensi viikolla menin uudestaan. Ihan yhtä kamalaa. Mutta uin silti. Hengästyin, tarrasin altaan reunaan ja päästin muut ohitseni. Viisi vetoa. Vedän vettä henkeeni. Pakko pitää tauko. Miksi pääty on yhä kaukana? Mutta en pysähtynyt tai panikoinut, vaikka jalkani eivät ulottuneet pohjaan.

Ensi viikolla menin uudelleen. Kahdeksan vetoa.

Nyt olen oivaltanut toisenkin asian:

Mielen tarinat ovat harvoin totta.

Vaikka pelkäisi kuollakseen, voi tarrata altaan reunaan kiinni, täristä kuin horkassa, epäonnistua ja yrittää uudelleen.

Entä kolmas ja tärkein asia, jonka opin?

Vesi kannattelee.

Turhinta maailmassa ja siksi tärkeämpää kuin mikään

Lopetin kuorolaulun vuosi sitten, kun muutin Helsinkiin. Alkuvuodesta varasin ajan parin täkäläisen kuoron koelauluun, mutta en mennyt. Selitin itselleni, että en kuitenkaan jaksaisi sitoutua säännöllisiin treeneihin: työt ja kuntoilu vievät niin ison lohkon ajastani.

Pari päivää sitten kävin kuuntelemassa vanhan kuoroni konsertin. Muistin taas, miltä musiikista nauttiminen näyttää. Muistin, miltä tuntuu mahassa kutkuttava ramppikuume. Muistin, miltä tuntuu elää musiikkia yksin ja yhdessä, miten mieletöntä on saavuttaa monikymmenpäisellä joukolla harmonia, joka kulkee värähtelynä koko kehon läpi.

Minä muistin, ja lähdin hymy korvissa.

Samana iltana havahduin kysymään itseltäni, milloin olen viimeksi tehnyt jotain, jossa olen unohtanut kokonaan suorittamisen. No, ainakin silloin, kun vietän aikaa läheisen kanssa. Tai luen, pelaan, katson hyvää elokuvaa. Mutta entä jotain, mitä voisi oikeasti kutsua intohimoksi, jotain mitä teen puhtaasti itseäni varten?

Lopulta vastaus oli todella yksinkertainen ja niin lähellä: musiikki. Kuorossa en suorittanut. Musiikin keskellä parhaimmillaan unohdin itseni ja samalla olin täydellisen läsnä.

Silloin päätin: syksyllä ilmoittaudun koelauluihin ja menen. Ei selityksiä.

Nautin kyllä liikunnastakin, mutta siinä on aina pieni sivumaku. Tänään ehkä juoksen ihan vähän pidemmän matkan. Tänään saan sivukolmiossa käteni sentin lähemmäs lattiaa. Tänään askelmittarissa kilahtaa rikki kymppitonni. Eikä siinä ole mitään vikaa, mutta jos kaikki harrastaminen palvelee joka hetki jotain yksilöprojektia, elämä menettää aika monta sävyä.

Ja päinvastoin: miten paljon rikkaampaa arki on, kun tekee säännöllisesti jotain, mitä rakastaa puhtaasti sen itsensä takia.

Koska en ole ikinä harrastanut musiikkia kovin tavoitteellisesti, ajattelin pitkään, että voin sivuuttaa sen. Onhan se turhaa. Oikeastaan totuus on juuri päinvastainen: musiikki on minulle elintärkeää juuri siksi, että se on niin ”turhaa”.

Taannoin hain musiikkiopistoon klassisen laulun linjalle ja jäin rannalle. Laulukoetta arvioinut opettaja perusteli, että tekniikkani on puutteellinen – mutta minusta kuulee, että rakastan laulamista. Silloin se tuntui hirvittävältä pettymykseltä, mutta nyt olen ymmärtänyt, että kuvaus oli äärimmäisen osuva.

Rakastan laulamisessa sitä tunnetta, kun hengittää täydesti ja on yhtä äänen kanssa, arvottamatta, onko se millään mittareilla puhdasta tai kaunista. Ei sillä ole merkitystä, sillä musiikki on parhaimmillaan hyvin henkilökohtaista. Moni saa nautintoa siitä, että kehittyy tekniseksi taituriksi ja tuottaa musiikkia, mutta minulle riittää jälkimmäinen.

Olen myös salaa toivonut, että tulevassa asunnossamme olisi sopiva kolo pianolle. Kuitenkin vain puolileikilläni, enhän ole soittanut kymmeneen vuoteen mitään, paitsi tapaillut lihasmuistista pätkiä. Koska miksi paneutua, jos ei ole aikomustakaan soittaa huomenna hieman paremmin, hieman pidemmälle?

Tänään kuitenkin törmäsin selaillessani vuokra-asuntoon, jossa oli pieni parvi ja sen päällä piano. Pianoparvi. Sisälläni läikähti jokin, ja sillä hetkellä päätin, että minä hankin tulevaan asuntoomme pianon. Vaikka soittaisin täsmälleen samat soinnut täsmälleen samalla tavalla joka päivä elämäni loppuun asti, minä hankin pianon. Koska minä rakastan musiikkia.

Jotta voin paneutua siihen, mikä on elämässäni turhinta ja juuri siksi tärkeämpää kuin mikään.

Kehon kuuntelu vaatii iloa

 

Kolmas tai neljäs kyykkysarja kuntosalilla menossa. Olen seonnut laskuissa, sillä ajatukseni on jossain muualla. Kun katson itseäni peilistä, tulee yhtäkkiä kumma olo. Näen raajojeni ja raudan liikkuvan, mutta tuntuu kuin minä vain katselisin sitä kaikkea sivusta. Pysähdyn. Mitä oikeastaan teen ja miksi? Pidänkö tästä vai en?

Illalla laitan pyörimään joogavideon. Puolivälin paikkeilla opettaja lopettaa ohjaamisen ja yllättää: Tee loppuaika mitä mielesi tekee. Kokeile lempiliikkeitäsi. Kehosi kyllä kertoo, mitä se kaipaa!

Entä jos se ei kerro?

Jään hämilleni seisomaan matolle.

Kuuntele kehoasi. Luota intuitioosi. Älä urheile  valmiin ohjelman mukaan vaan anna kehosi luoda ohjelma sinulle. Syö sitä, mitä vatsasi haluaa. 

Intuitiivisuus on muodikasta, mutta minulle puoliksi hepreaa.

Eikä mikään ihme, ajoinhan itseni aikanaan kauas kaikesta, millä on vähänkään tekemistä intuition kanssa. Syömishäiriötä sairastava menee tahallaan eri suuntaan kuin kehonsa viestit ja saa siitä tyydytystä. Torppaan nälän kahdella litralla vettä – hyvä! Jatkan juoksemista vielä vartin sen jälkeen kun keho sanoo stop – hyvä!

Paraneminen teki olosta ensin eksyneen. Koko maailma oli yhtäkkiä auki. Minä itse voin päättää, millaisia viestejä seuraan, kun sairausääni ei enää määrää. Kaikki nämä mahdollisuudet!

Mutta kehoni oli yhä niin lukossa, ettei se osannut tarttua yhteenkään mahdollisuuteen.

Liikutin kävelylenkillä jalkojani, lusikoin suuhuni kulhollista kvinoaa ja pähkinöitä. Kaupassa suuntasin kasvishyllyn sijaan jäätelöaltaalle. Puhelin itselleni lempeästi minkä ehdin: Haluatko tätä vai tuota? Mitä sinun tekisi mieli?

Yritin kuunnella, mutta sain vastaukseksi vain mykkyyttä.

Ei tarvita sairautta, että kadottaa kehonsa. Moni on hukassa, laiminlyö vahingossa tai tietoisesti tärkeitä viestejä. Usein se on selviytymiskeino: kun ei kuuntele väsymystä, ei tarvitse välittää.

Mutta keho ei jaksa loputtomiin.

Siksi minäkin ensin reagoin hätäisesti. Luin naistenlehdistä intuitiivisen syömisen ja läsnäolevan liikunnan vinkit ja yritin survoa niitä arkeeni. Opin monia hyviä asioita, kuten säännöllisen ateriarytmin, ja luovuin tiukoista liikuntaohjelmista. Mutta kun en valaistunut joogamatolla kehotietoisuusguruksi, tuli pettymys.

Viimein ymmärsin, etten löytäisi kehoani aivan ilman apua, mutta en myöskään valmiista ohjeista. Intuitio piileksi jossain siinä välissä.

Se oli vain uskottava: kehontuntemus ei tule itsestään, vaan sitä pitää houkutella esiin arkisilla keinoilla. Jos on kerran kadottanut perusasiat, on myös aloitettava pienestä. Kuten siitä, että ottaa päiväunet, halaa itseään ja pureskelee hitaasti.

Laitoin seuraavana iltana freestyle-joogavideon uudelleen pyörimään, ihan vain kiusatakseni itseäni. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin nauraa jäyhyydelleni. Kun vapaaosio alkoi, ryhdyin tanssimaan niin hömelön näköisesti kuin osasin ja yksin asunnossani kehtasin.

Yhtäkkiä hymy nousi korviin kuin itsestään ja tajusin. Minä olin, tässä ja nyt, kuunnellut kehoani.

Aika usein intuition herättely vaatii sitä, että kuuntelee ihan hiljaa. Missä syke tuntuu, onko iho kuuma vai viileä, pyöriikö mielessä huolia.

Aika usein kehon kuuntelu vaatii myös sitä, että nolaa itsensä tanssilattialla, ahmii ystävän kanssa suklaakakkua lounaaksi ja kääntää korvansa viereisessä pöydässä kuuluvaan kuplivaan nauruun.

Sitten voi sulaa osaksi tuota ihmeellistä tunnetta ja ehkä huomata, että on puolivahingossa rentoutunut ja päässyt lähelle kehoaan.

Aika usein paras keino kuunnella on ilo.