Kirjoitatko maailmasta vihollisen vai ystävän?

Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan, millaista tarinaa elämästäsi rakennat?

Ketkä ovat keskushenkilöitä? Oletko itse päähenkilö, sivuhenkilö?

Ohjaako sinua kohtalo ja vääjäämätön vai sattuma ja valinnanvapaus?

Vielä tärkeämpää: uskallatko haastaa tarinaasi?

Oletko ikinä ajatellut, että kirjoitat tuota tarinaa joka sekunti? Että syyt ja seuraukset eivät rakennu taustalla passiivisesti, vaan mielesi luo aktiivisesti jonoja ja järjestyksiä joka hetki.

Vielä tärkeämpää: uskallatko haastaa tarinaasi?

Ei ole yhdentekevää, millaiseksi tarina muodostuu. Se voi palvella tai kahlita. Se voi siivittää menestykseen tai lukita ikivanhoihin tulkintoihin, jotka eivät ole todellisuutta.

Aloin purkaa omaa tarinaani ehkä muutama vuosi sitten ja oivalsin, että siinä oli vanhentuneita kappaleita, jotka eivät palvelleet minua.

Olin tarinassani usein sivuhenkilö. Päälinjat muotoutuivat jo lapsena. Ensinäytöksissä pääosaa näyttelivät kiusaajat, minä itse haahuilin kömpelönä syrjässä. Kun syrjivät ihmiset lähtivät omille teilleen, en yhtäkkiä muuttunut päähenkilöksi, vaan omaksuin nopeasti itselleni tutun viitan: minä, ujo ja syrjäänvetäytyvä.

Pystyn vieläkin näkemään kirjoittamani hahmon elävästi: lähellä seinää, välttelevä katse ja suu tiukkana viivana. Mielessä repliikkejä: En ole tarpeeksi fiksu, hauska ja kiinnostava. En osaa keskustella. Ei kukaan halua olla minun kanssani.

Kyyryssä, henkisestikin.

Harva lähestyi minua. Miten he olisivat uskaltaneet, sillä joka soluni viestitti, että tahdon olla yksin. Mutta en silloin osannut ajatella niin, vaan käänsin kaiken omaan tarinaani sopivaksi: no niin, tämä todistaa kaiken, olen vääränlainen.

Ihmiskohtaamisista tuli koko ajan epämiellyttävämpiä. Mitä useamman kokemuksen sain siitä, etten kuulu joukkoon, sitä tiukemmin pidin kiinni uskomuksistani. Lopulta jäin juhlista suosiolla kokonaan kotiin. Miksi mennä pettymään?

Tarina alkoi toisintua muuallakin elämässäni, se laajeni selittämään maailmani syvintä logiikkaa. Aloin ajatella, että minulle varmasti sattuu jotain pahaa, en kykene selviämään elämässä kuten muut. Sillä uhri ei näe itseään vahvana, vaan avuttomana.

En silloin tiennyt, että minulla olisi vapaus valita toisenlainenkin tarina.

Lause lauseelta kirjoitin todellisuudesta ajatusteni kuvaa. Tarinaa, jossa minä olin uhri ja muut vihollisia.

En silloin tiennyt, että minulla olisi vapaus valita toisenlainenkin tarina. Päinvastoin: mitä syvemmälle rooliini upposin, sitä luontevammalta se alkoi tuntua – ja sitä vähemmän taistelin vastaan. Sitä hanakammin tulkitsin muita ihmisiä omasta tarinastani käsin, mustavalkoisesti, sillä uhrin maailmassa ei juuri ole harmaan sävyjä.

Se oli minun suojakuoreni: satuta itseäsi ennen kuin muut ehtivät. Jos tarinani olisi ollut alun alkaenkin toisenlainen, olisin oivaltanut, että eivät muut olleet alkujaankaan aikeissa satuttaa. Ja vaikka olisivatkin, niin minulla olisi ollut voimaa nousta heitä vastaan, sillä en minä ollut uhri.

Lopulta jouduin pysähtymään ja kysymään itseltäni: miksi?

Elin samaa tarinaa lapsesta aikuiseksi, poikkeamatta koskaan uusille sivupoluille.

Lopulta jouduin pysähtymään ja kysymään itseltäni: miksi?

Oivalsin, että vetäydyin usein syrjään, koska olin kirjoittanut itseni sellaiseksi. Olin rakentanut maailman, jossa on ystäviä ja vihollisia, mustaa ja valkoista, voittoja ja häviöitä.

Kysyin itseltäni: mitä jos maailma ja oma roolini onkin todellisuudessa mutkikkaampi?Aloin haastaa mieltäni, tavata ihmisiä, avata suutani. Lakkasin välttelemästä tilanteita, jotka pelottivat.

Vieläkin tarina nostaa välillä päätään, mutta nyt pystyn haastamaan ja tiedostamaan. Ei maailma ole sen kummemmin vihollinen tai ystäväkään. Tutut lauseet, kuten miksi minulle aina käy huonosti tai miksen koskaan opi mitään eivät kuvaa todellista elämää, vaan ne ovat mielen ahkeroimia tulkintoja.

Minulla on voimaa valita toisenlainen tarina.

Advertisement

Peili opettaa olemaan minä

”Sinusta näkee ulospäin, että olet vapautunut. Blogin aloittamisen jälkeen, ja muutenkin.”

Istuin kahvilla hyvän ystävän kanssa. En ollut nähnyt häntä hetkeen. Kommentti tuli puun takaa. Olin mielissäni mutta häkeltynyt. Vapautunut, kuinka niin?

Tuonakin päivänä, välittömästi, kun näin ystäväni, kadehdin hänen paksuja kiiltäviä hiuksiaan (olisipa minullakin!) ja sydämellistä hymyään (sädehtisinpä minäkin noin!) ja samalla harmittelin, miksi en osaa olla tässä omana itsenäni, ilman, että tarvitsisi olla mitään muuta.

Mutta sitten aloin maistella hänen kommenttiaan. Huomasin nojailevani tuoliin kylki selkänojaa vasten, en yrittänytkään pitää hyvää ryhtiä. Valitsin ruokalistalta annoksen, jota teki ensimmäisenä mieli, ajattelematta ollenkaan, onko se järkevä valinta. Illalla vaihdoin juoksulenkin jäätelöön tuntematta pienintäkään kirpaisua.

Yhä useammin huomaan keskustelevani jonkun kanssa ruoasta, liikunnasta tai ajanhallinnasta ja salaa ajattelevani: Voi, löysää vähän vyötä! Ei tämä ole niin vakavaa. Vielä muutama vuosi sitten olin se, joka halusi ottaa mallia kaikkein tiukkapipoisimmasta.

Huomaan yhä useammin innostuvani omista ideoistani ja ajattelevani, että minä pystyn, jos vain tahdon.

Se oli vain myönnettävä. Jos nämä eivät ole harppauksia eteenpäin, niin mikä sitten on?

Mieli kyllä tarttuu tehokkaasti pahaan, pienikään takaisku ei varmasti jää huomaamatta. Sen sijaan pieni arkinen onni saapuu usein niin varkain, että sen hahmo lipeää käsistä, kun yrittää tarttua kiinni.

Menneiltä vuosilta mieleeni ovat painuneet parhaiten hetket, joina olen tuntenut olevani erityisen hukassa. Ehkä se onkin hyvä merkki. Perusonni on vaivihkaa alkanut muuttua niin arkiseksi, ettei sitä ole tarvinnut erikseen huomioida. Tyynessä virrassa yksittäinen huono hetki pistää silmään paljon kärkkäämmin.

Välillä huomaan jopa takertuvani tunteeseen siitä, että olen vaiheessa ja vähän hukassa. Kai se on suojamekanismi. Ei tarvitse tosissaan etsiä paikkaansa maailmassa, voi vain seilata ja kutsua kaikkea välivaiheeksi. Ei tarvitse ottaa vastuuta omasta kasvustaan ja sen seurauksista.

Aivan huomaamattani olin kuitenkin edennyt kohti tuota paikkaa, omaa paikkaani. Olin vain liikkunut niin hitaasti, että en ollut itse havainnut muutosta. Tarvittiin peili, tarkkanäköinen ystävä.

Itsetutkiskelu on arvokasta, mutta itsensä saa aivan sekaisin, jos pohtii elämäänsä vain omassa päässään. Muutoksen näkee kirkkaimmin peiliä vasten. Minä en usko siihen, että pitää rakastaa ensin itseään, jotta voi rakastaa muita. Minä uskon, että omaa itseä voi etsiä myös ulkopuolelta, muiden rakkaudesta, josta minä heijastuu. Yksin ei voi kasvaa loputtomiin, tarvitaan muita.

Oman mielen ajatuskaaos ja arki kaikkine palasineen, jotka pitäisi jotenkin kuroa järkeväksi elämäksi – se kuluttaa niin paljon voimavaroja, ettei omaa elämää jaksa eikä pysty aina katselemaan ulkopuolelta.

Minä aion vastedeskin käyttää peilejä, kun opettelen olemaan minä. Ja aina, kun tarvitsen muistutuksen siitä, että olen liikkunut yhden sykäyksen eteenpäin.

10 keinoa, joiden avulla pääsin yli burn outista

 

 

Kuusi vuotta sitten, yliopiston toisena opiskeluvuonna, minä paloin loppuun.

Paketti oli ollut kasassa jo kauan. Liikaa harrastuksia ja kursseja, kova kilpailu harjoittelupaikoista, vaativa luonne. Valtava into tehdä kaikkea kerralla ja haluttomuus joustaa mistään.

Tajusin väsymyksen valtavuuden vasta, kun jätin kurssit ja harrastukset kesken. Pääsin onneksi jaloilleni kolmen viikon sairasloman avulla, mutta työ ei ikinä lopu eikä aihe vanhene. Nykyään osaan jo aika hyvin pitää työn ja vapaa-ajan tasapainossa ja puuttua vaaranmerkkeihin ajoissa. Jos olisin kuusi vuotta sitten tunnistanut nuo merkit, olisin päässyt vielä vähemmällä.

Suuri osa lukemistani paranemiskeinoista keskittyy fyysiseen puoleen: meditoi, vietä aikaa luonnossa, syö terveellisesti, älä vie kännykkää sänkyyn, nuku riittävästi… Ne ovat hirmu tärkeitä keinoja. Mutta paranemisen alkuvaiheessa voimat eivät todennäköisesti riitä siihen, että laittaisi rutiinit kertaheitolla kuntoon. Isoimman työn olen joutunut tekemään ajattelun tasolla.

Tässä siis kymmenen hyviksi kokemaani (ajattelun rukkaamiseen keskittyvää) vinkkiä, joiden avulla olen toipunut loppuunpalamisesta ja estänyt sitä uusiutumasta. Toivottavasti niistä on jollekulle apua.

 

1. Muista, että suorittamalla ei tervehdy. Kun paloin loppuun, halusin vain toipua mahdollisimman nopeasti. Koska olin muutenkin vaativa itseäni kohtaan, myös paranemisen piti sujua kuin unelma. Jouduin kuitenkin tajuamaan kantapään kautta, etten voi asettaa kännykkääni kahden viikon päähän muistutusta tervehdy tähän päivään mennessä. Täydellisyydentavoitteluhan oli ongelman alkujuuri.

Olet jo kerran kokeillut suorittamista saadaksesi elämäsi hallintaan. Jos luet tätä, keinosi ei todennäköisesti ole toiminut – se on johtanut uupumukseen, ei täydelliseen elämänhallintaan. Se ei tule toimimaan nytkään. Perfektionistinen ja pitkäjänteinen luonne on parhaimmillaan loistava työkalu, koska paranemiseen tarvitaan tahtoa ja halua. Valjasta tuo sitkeys lempeyden opetteluun. Anna paranemiselle aikaa.

2. Siivoa yksi asia kalenteristasi. Arjessa ajautuu herkästi suoritusputkeen eikä tekemisen määrää tajua konkreettisesti. Havahduin siihen kerran, kun listasin paperille päivämenoni. Salille, yliopistolle, laulutunnille… missään ei ollut kunnollista tyhjää koloa. Toisaalta kaikki tekeminen tuntui maailman tärkeimmältä: eihän tästä voi tiputtaa mitään pois! Mutta juuri tuo ajattelu oli johtanut uupumiseen. Jossain vaiheessa on päätettävä, ettei pysty kaikkeen.

Minä päästin väsymykseni siihen pisteeseen, että jätin kaikki harrastukseni ja kurssini tauolle. Jos olet aikaisemmin liikkeellä kuin minä, voi aivan hyvin riittää, että irrotat esimerkiksi joka ilta itsellesi yhden vapaatunnin ja viikossa yhden vapaapäivän. Sitä paitsi myöhemmin tajuaa, että elämä ei muutu merkittävästi huonommaksi, vaikka sivuuttaisi kymmenen juoksulenkkiä ja pari työväenopiston kurssia.

3. Ota kehosi väsymysviestit liioitellun tosissasi – se on aina parempi vaihtoehto kuin vähättely. Ihminen jaksaa puskea itseään eteenpäin hämmästyttävän kauan sen jälkeenkin kun raja on jo ylitetty. Mutta, kuten aiemmin totesin, ihminen ei ole kone eikä suorittaminen paranna.

Kaikki normaalista poikkeavat oireet, jotka eivät kaikkoa lepäämällä, on syytä ottaa vakavasti. Oli se sitten jatkuvaa ärtyneisyyttä, alakuloa, uupumusta, ruokahaluttomuutta, univaikeuksia. Sinä tunnet kehosi ja mielesi kaikkein parhaiten. Tiedät myös, mikä ei kuulu joukkoon.

4. Lopeta vertailu muiden jaksamiseen. Jokaisella on oma yksilöllinen energiavarantonsa, johon vaikuttavat kymmenet asiat: luonne, ystäväpiiri, unen ja liikunnan määrä… Minä yritin pitkään pakottaa itseäni niiden ihmisten tahtiin, joiden saavutuksia ihailin. Yksi tärkeimmistä oivalluksistani oli se, että olen hyvin, hyvin herkkä. Siksi väsähdän nopeammin kuin joku paksunahkaisempi. Se ei tarkoita, että olisin laiskempi tai huonompi kuin joku, joka tekee 60 tunnin työviikkoa.

5. Ole rehellinen. Se voi hirvittää, mutta kannattaa aina. Häpesin ensin sairastumistani. Aloin jäädä tunneilta pois, mutta en kertonut kenellekään syytä. Samalla kuitenkin ajattelin, että en voi jättää kursseja kesken, miten valmistumiseni sitten käy! Tekosyiden kehittely kävi kuitenkin raskaaksi. Siitä tuli noidankehä. Energia on muutenkin vähissä, ja vielä pitäisi ilmoittaa opettajalle, että makoilen kotisohvalla?

Lopulta aloin käydä mielessäni läpi, mitä pahaa tapahtuisi, jos olisin rehellinen. En keksinyt kovin vakavaa kauhuskenaariota, joten rohkaisin mieleni ja kirjoitin opettajalleni viestin, että jään burn outin takia hetkeksi pois. Kas, mitään kamalaa ei tapahtunut. Sain jopa keskeneräisistä kursseista arvosanat. Ja niin, myöhemmin myös valmistuin.

6. Kysy itseltäsi: Mitä minä haluan oikeasti? Se voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta usein burn out kumpuaa siitä, että juoksemme unelmien perässä, jotka eivät ole omiamme. Tärkeimpiä kysymyksiä, joita voit itsellesi esittää, on: mitä minä haluan? Mitkä ovat tärkeimpiä arvojani, mistä nautin? Milloin olen parhaimmillani? Opettelen tätä jatkuvasti, eikä se ole aina helppoa, ei varsinkaan väsyneenä kiireen keskellä. Mutta kun edes yritän kirkastaa arvojani itselleni, en joudu niin helposti takaisin samaan vanhaan putkeen.

7. Opettele olemaan tekemättä mitään. Rentouttavaksikin tarkoitettu tekeminen saattaa perfektionistin käsissä taipua yhdeksi suorittamisen muodoksi. Koko arki voi lipsahtaa ohjelmoiduksi. Juoksuun tulee kilometritavoitteet, joogassa pitää venyä yhtä mutkalle kuin naapurimattolainen.

Meditaatiokaseteilla ja zen-kursseilla on paikkansa, mutta et välttämättä tarvitse niitä. Minä olen opetellut mahduttamaan arkeen tekemistä, jota ei yksinkertaisesti voi suorittaa. Lähimmäs pääsen luontokävelyillä, lukemalla, rennolla yhdessäololla puolison tai hyvän ystävän kanssa. Leppoisa asenne siirtyy herkemmin myös muuhun tekemiseen, kun sitä harjoittelee turvallisella alustalla, ilman tulostavoitteita.

Kun siis alat päästä takaisin jaloillesi, varo, ettet heti täytä elämääsi ja mieltäsi ohjelmalla, ärsykkeillä, touhottamisella. Muuten ketju on taas valmis. Kun opettelet kalenterin tyhjentämistä nyt, kiität myöhemmin.

8. Luovu sanoista ”pakko” ja ”kiire”. Muistan ikuisesti yhden maagisen hetken, ehkä viikkoa ennen kun jäin pois koulusta. Tuskailin lähestyviä deadlineja: miten ehdin, kun en jaksa loppuun ensimmäistäkään? Yhtäkkiä stressin keskellä sisäistin sen: minun ei ole mikään pakko. Pakko oli mieleni luoma tarina, hallinnan keino, joka piti minua niin tiukasti otteessaan, että aloin uskoa siihen. Enkä vain uskoa, vaan elin sitä todeksi.

Samanlainen loukko on kiire. Jos jatkuvasti tuskailee elämänsä hektisyyttä, tulee samalla luoneeksi kiirettä. Mielen tarina muuttuu eläväksi. Totta kai on myös oikeaa kiirettä: jos on myöhästymässä lentokoneesta, kannattaa juosta. Mutta jos ei ole pakko, kannattaa kävellä tahallisen verkkaisesti.

Kokeile, mitä tapahtuu, jos kehität pakolle ja kiireelle vastatarinan, alkuun vaikka vaihdat sanojen tilalle toiset, lempeämmät vastineet. Alatko hiljalleen rauhoittua?

9. Muista, että et ole ainoa. Uupumus ja vaativuus kaventaa loppuunpalaneen näkökentän. Voi olla, että kaikki lähipiirissä vaikuttavat menestyviltä suorittajilta. Oma habitus tuntuu laiskalta vätykseltä, joka epäonnistuu aina ja josta ei ikinä tule mitään. Väsynyt mieli tekee tepposet: se liioittelee ja vähättelee, muuttaa maailman mustavalkoiseksi.

Toisaalta olemme taitavia esittämään terveitä ja elinvoimaisia, vaikka meillä kaikilla on särömme ja ongelmamme. Se 60 tunnin työviikkoa tekevä tuttavakaan ei välttämättä ole niin tasapainoinen ja virkeä kuin miltä ulospäin näyttää.

10. Takapakit ovat sallittuja. Et ole uupunut yhtäkkiä, vaan taustalla on usein kuukausien tai jopa vuosien kasautunut stressi. Paraneminenkaan ei tapahdu sormia napsauttamalla. Hyvät ja huonot jaksot vaihtelevat, mutta hyviä päiviä alkaa vähä vähältä olla enemmän. Se on pitkä, poukkoileva tie.

Sairausajatuksetkin saattavat palata vielä vuosien päästä. Ole niille armollinen. Jos huomaat taas väsähtäväsi tai äänen päässäsi kutsuvan sinua laiskaksi vätykseksi, älä pelästy. Olennaista ei ole se, millaisia ajatuksia mielessäsi liikkuu, vaan se, mitä niille teet.

Ystävälle, taakalle

Kuinka usein oletkaan aloittanut keskustelun niillä sanoilla.

”Anteeksi, että olen taakka.”

Hartiasi painuvat, katseesi suuntaa ohitseni alaviistoon, koko olemuksesi pyytelee anteeksi.

En oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa. Vaikka kuinka todistelisin, että olen tässä, valmiina kuuntelemaan, tuntuu, että puhun tyhjälle seinälle. Ääneni palaa kaikuna.

Tahtoisin istuttaa sinut alas, laskea kädet harteillesi ja saada sinut katsomaan suoraan silmiin:

Sinä et ole taakka.

Enemmän kärsin siitä, kun näen sinun pinnistelevän. Jokaisesta eleestäsi paistaa läpi, kuinka paljon mielesi tekee avautua, mutta et uskalla. Niin ankarasti omatuntosi pidättelee. Väittää, että olet vaivaksi, että minulla on omatkin asiani mietittävänä.

Totta kai minulla on omatkin asiani. Juuri niistä ammennan, kun jaat minulle palan elämääsi.

Ihan kaikkea en tietenkään jaksa. Kuuntelen huolesi mielelläni kerran ja toisenkin, mutta kymmenennen identtisen sananvaihdon kohdalla saatan kysyä, oletko ihan oikeasti vielä valmis siirtymään eteenpäin. Onko minusta apua, vai autanko sinua vain pyörittämään vanhaa kelaa?

Älä siis loukkaannu, jos koetan varovasti ohjata sinua sivuraiteelle, vaihtamaan sanamuotoja.

En voi puhaltaa murheitasi pois, mutta voin ottaa kädestä, auttaa sinua kipuamaan rinteelle, jotta voit tarkastella ongelmaasi korkealta. En yritä päteä – yritän vain saada sinut näkemään toisen vaihtoehdon, jotta vanha kela ei vetäisi sinua mukanaan syövereihin. Vaikka en aina onnistu, anna minun yrittää.

Se on ainoa ehtoni.

Mutta älä suotta pyytele anteeksi. Kysy mieluummin: Onko nyt hyvä hetki?

Tarvitsen hengähdystaukoja, jotta voin olla läsnä täydesti. Anna siis niitä minulle. Jos en muista pyytää, kysy välillä.

Kun sen teet, sinun ei ikinä tarvitse pyytää anteeksi.

Saatan olla väsynyt keskustelumme jälkeen. Älä säikähdä, vaikka keskittymiseni herpaantuisi hetkeksi ja huoahtaisin painavasti. Voipumus kertoo vain, että olen kuunnellut tarkkaavaisesti.

Sinulla on taakka, mutta sinä et ole taakka.

Jos kutsut itseäsi noin rumasti, pelkään, että alat hiljalleen muuttua kutsumanimesi kaltaiseksi. Kohta et enää pysty näkemään itseäsi minään muuna kuin energiasyöppönä, enkä lopulta pysty minäkään.

Muista, miksi olet alun perin päästänyt minut elämääsi.

Koska sinä olet ystävä ja minä olen ystävä. Se on ainutlaatuinen symmetria, johon ei mahdu taakkoja, energiasyöppöjä eikä pätijöitä. Vain rakkautta.

Muista, että minäkin saan paljon siitä, että luotat.

Puhuessamme minusta tuntuu usein siltä, että juuri tämä on lähinnä elämän tarkoitusta: kun saa ammentaa omastaan ja helpottaa sillä jonkun toisen taistelua.

Kiitos, että uskallat olla auki.

Kiitos, että annat minulle tilaisuuden olla ihminen.

Mitä äitini on opettanut minulle sairastamisesta

Rakas äiti,

Olet opettanut minulle paljon:

Tekemään elämässä valintoja intohimon ja kiinnostuksen perusteella, vasta sitten miettimään rahaa.

Pitämään ystävistä ja perheestä kiinni, sillä ne ovat arvokkainta, mitä saamme.

Halaamaan.

Mutta tärkein opetus kaikista on se, ettei elämässä voi kamalasti hallita mitään. Varsinkaan toista ihmistä.

Kun sairastuit, olin nuori. Ehkä yhdeksän, ehkä kaksitoista, en oikein muista. Sen sijaan muistan raskaan hiljaisuuden, jota en osannut pukea sanoiksi saati murtaa. Eikä osannut kukaan muukaan. Opitut lohdun sanat tuntuivat liian kepeiltä ja yritetyiltä. Äänesi sohvan pohjalla oli kuin kuiskaus; se ei kantanut hiljaisuuden yli.

Hiljaisuus tuli nopeasti ja varkain, enkä ymmärtänyt mistä. Se pelotti ja turhautti.

Mihin äiti oli mennyt?

Muistan harmaat päivät ja kuukaudet, jotka sekoittuivat toisiinsa. Sen, kuinka kiersimme isän kanssa lähimarketin hyllyjä ja mietimme, mikä sinua tänään piristäisi eniten. CD-levy? Konvehtirasia? Yritimme kymmeniä kiertoteitä hiljaisuuden ympäri. Kerran se oli halaus, toisen kerran kimppu punaisia ruusuja ruokahuoneen pöydällä.

Sait toimivat lääkkeet ja elinvoimasi takaisin. Masennus väikkyi taustalla, samoin paniikkikohtaukset, mutta pärjäsit. Totuin siihen, että lomamatkalla piti palata nähtävyyksiltä nopeasti takaisin asuntoautoon. Totuin siihen, että ravintolaan ei lähdetty silloin kun oli suunniteltu, vaan sitten toiste, kun sydän ei hakkaa niin kamalasti. Purin huulta, jotta elämä säilyisi sellaisena, pärjäämisenä.

Totuin siihen, että kehuit usein meitä, lapsiasi, mutta itsestäsi et sanonut oikeastaan koskaan mitään hyvää. Kun lauloit kauniin herkällä äänellä kotikaraokea, sanoit, ettet osaa laulaa. Kun näytit siskostani maalaamaasi, ilmiömäisen näköistä muotokuvaa, sanoit, ettet osaa maalata. Kun terapeuttisi kehui kirjoittajanlahjojasi, olit aidon hämmästynyt.

Olen tottunut, koska on ollut pakko. Silti turhautuminen ei koskaan lakkaa, eikä huoli. Yksikään päivä ei kulu ilman, että miettisin, mitä sinulle kuuluu. Voitko hyvin, huonosti vai jotain siltä väliltä? Tiedätkö itsekään? Kun puhumme puhelimessa, saatat nauraa hyväntuulisesti, ja kun tulen kahden tunnin päästä käymään, saatan löytää sinut sängyn pohjalta. Silloin raskas hiljaisuus palaa ja jokainen sana tuntuu liian kepeältä ja yritetyltä.

Nyt kun olen aikuinen, hiljaisuus ei tunnu enää hahmottomalta massalta. Se on saanut nimen. Vieläkään en osaa tehdä sillä mitään, ja se turhauttaa. Mielessäni on miljoona vuorosanaa, jotka on tarkoitettu auttamaan ja parantamaan mutta jotka silti ovat niin tyhjänpäiväisiä: Huomaatko, kuinka sinulla on taipumus ajatella mustavalkoisesti. Tiesitkö että meditoimalla voi parantaa oloa todella paljon. Turvauduit taas samaan haitalliseen puolustusmekanismiin. 

Vaikka käyttäisin kerralla kaikki vuorosanani, en pystyisi parantamaan sinua.

Sanotaan, että läheisen tehtävä on olla olkapää. Mutta niinä hetkinä, kun jokainen sana on väärä, jäsenistäni katoaa voima. Usein ajattelen, kuinka mieluusti ottaisin palan hiljaisuudesta itselleni, jotta voisin tehdä sillä jotain.

Rakas äiti. Olet opettanut iloitsemaan pienestä. Lopultahan elämässä ratkaisee se, huomaako valoisat hetket. Niinä hetkinä puhut kaupungille lähtemisestä, uusien vaatteiden tilaamisesta. Hymyilet ja vitsailet niin, etten minä ajattele huomiseen enkä edes tunnin päähän, vaan olen kanssasi nyt ja tässä.

Niinä hetkinä ymmärrän, etten tarvitse yhtäkään vuorosanaa enkä ruusua, kiertotietä enkä jäänmurtajaa. Lähimmäs sinua pääsen, kun istun rauhassa. Kuuntelen, kun on tyyntä.

 

Teksti on julkaistu aiemmin Elämän kevät -blogissani.

”Tehty kauttaaltaan virheistä”

Tämä blogi ei ole hiottu ja kiillotettu ohjekirja, vaan keskeneräinen, kuten kirjoittajansakin.

Kuka? Jenni, 25, vastavalmistunut toimittaja, onnellinen aviovaimo, kissanomistaja.

Haaveilen kirjan julkaisemisesta, maailmanympärimatkasta, joogaopettajan ja ravitsemustieteen opinnoista, yrttien kasvattamisesta omalla takapihalla.

Viihdyn lenkkipoluilla, joogamatolla, kuntosalilla, kuoron riveissä, laulutunnilla, kynä kädessä.

Viehätyn hyvinvoinnin ja terveyden kaikista olomuodoista, ihmismielestä, pitkistä kahdenkeskisistä keskusteluista.

Miksi kirjoitan? Kaksi syytä: syömishäiriö teini-iässä, burn out ja masennus parikymppisenä – ja niistä toipuminen. Jos noissa kokemuksissa voi nähdä jotain hyvää, niin sen, että voin jakaa matkan  varrella oivallettua. Ehkä auttaa jotakuta, joka käy läpi samaa. Tahdon jakaa hetkiä, jotka ovat sysänneet minua kohti omannäköistä elämää.

Mistä kirjoitan? Kontrollin purkamisesta, kehonkuvasta, kauneusihanteista, hyvän mielen liikunnasta, stressinhallinnasta, oman kehon kuuntelemisesta, (erityis)herkkyydestä, perheestä ja ystävistä, kiitollisuudesta.

Mistä en kirjoita? Mittanauhoista, kalorien laskemisesta ja bikinikunnosta. En sanaakaan siitä, mitä pitää tehdä, jotta tulisi paremmaksi ihmiseksi.

Miksi Suunnitteluvirhe? Nimi kuvaa ensinnäkin sitä, miten itse aiemmin suhtauduin omiin valuvikoihini: säälimättä ja ankarasti. Ja toisaalta sitä, kuinka elämä ei lopulta mennyt viisivuotissuunnitelman mukaan eikä sen ollut tarkoituskaan. Yllättävät hetket ja liikkuvat osat tekevät sinusta ja minusta ainutkertaisen.

Tämä blogi etsii vastauksia kysymykseen siitä, miten kelvata raakaversiona omasta itsestään, kaikkien lukujen, projektien ja tulostavoitteiden alla.

Tämä blogi on irti päästämisen opettelua – ylistys suunnitteluvirheille.

Hyppää kyytiin!

–Jenni