Menetin ystäväni QAnonille ja ymmärsin, että suhtaudun salaliittoteoreetikoihin väärin

Jos jumala kerran on olemassa, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä?

Kysymys ei jättänyt minua lapsena rauhaan. Joskus se kiusaa minua vieläkin.

Pari kuukautta sitten tein pienen sosiaalisen kokeen ja aloin seurata Instagramissa vaikuttajia, jotka jakavat julkisesti koronakriittistä sisältöä. Yhden kohdalla todistin nopean ja hätkähdyttävän evoluution. Hän aloitti viattomista huolista ja mietti, uskaltaisiko ottaa rokotetta. Siitä hän siirtyi yhä kovempaan retoriikkaan: valtamediat valehtelevat, maskipakko on kommunismia, kohta tulee Great Reset ja meiltä kielletään yksityisomaisuus.

Näin suorana lähetyksenä, miten skeptikosta tuli salaliittoteoreetikko.

Sivusta seuraaminen kiehtoi ja teki kipeää, sillä se toi mieleeni ystäväni, jonka menetin vuosia sitten salaliitoille. En kerro hänestä yksityiskohtia, ainoastaan sen, että kaipaan häntä edelleen. Välissämme on muuri, jota en osaa ylittää. Sen toisella puolella on ajatuksia, joita en voi hyväksyä, sillä ne ovat epätosia ja vaarallisia. Voin ainoastaan yrittää ymmärtää.

Olen usein miettinyt, miksi hän halusi hylätä minut, meidät ja kaiken, mitä edustamme. Olisinko itse voinut tehdä jotain toisin?

Ehkä olisinkin. Emme nimittäin ole kovin hyviä kohtaamaan toisinajattelijoita.

Ensimmäiset törmäykset tapahtuvat siinä vaiheessa, kun toisinajattelija vielä häilyy kahden maailman välillä. Skeptisyys nousee, luotto valtamediaan ja virallisiin lähteisiin rakoilee. Vielä tässä vaiheessa skeptikon ajattelu on joustavampaa. Hän on valmis kuulemaan vaihtoehtoisia selityksiä, eikä hän ole vielä tiukasti osa uutta yhteisöä.

Tässä vaiheessa moni kaltaiseni tieteeseen luottava niputtaa ärhäkkäästi kaikki skeptikot samaan kastiin. Joidenkin mielestä ne, jotka luulevat rokotetta mikrosiruksi ovat yhtä käsittämättömiä kuin ne, jotka jakavat somekanavillaan listaa rokotteiden haittavaikutusilmoituksista.

Niputtaminen on melko hedelmätöntä, varsinkin sellaisen skeptikon silmin, joka on vasta täynnä kysymyksiä. Pelkään, että jos käännymme liian kärkkäästi pois niistä, joiden huolet poikkeavat omistamme ja leimaamme jokaisen epäilijän hörhöksi, he etääntyvät vain nopeammin.

Ylirationaalisesta maailmankuvastakin voi tulla kahle. Se voi saada halveksumaan intuitiota, vetovoiman lakia ja kaikkea vähänkin taikauskoon viittaavaa. Ylijärkevä saattaa takertua ajatukseen, että tiede pelastaa meidät kyllä, eikä enää näe oman ajattelunsa virheitä.

En väitä, että tiukka tiedeusko ja salaliittoteoriat ovat täysin rinnastettavissa. Salaliittojen puoli sokeutuu omiin vahvistusharhoihinsa, nojaa anekdootteihin ja kuulopuheisiin. Tiede korjaa kaiken aikaa itseään ja vaalii avoimuutta.

Asennetasolla kumpikin viitekehys voi kuitenkin muuttua ahtaaksi. Jos ripustaa identiteettinsä liian tiukasti mihinkään lokeroon, voi menettää harmaan sävyt. Voi alkaa puolivahingossa pitää vastapuolta vihollisena, tyhmänä ja halveksittavana.

Kun alkaa nähdä maailman kahden puolen taisteluna, hedelmällinen keskustelu ei enää onnistu kummaltakaan.

Kuvio toistuu politiikassakin. Tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan populistinen, äärimielipiteille flirttaileva retoriikka on kärjistänyt puheita myös poliittisen kentän vastakkaisella puolella. Vaihtoehdot tuntuvat inhimillisiltä: jos en voi katkaista välejä, vastaan samalla mitalla. Mutta me emme ole poliittisia puolueita. Arkeamme ohjaavat ihmissuhteet, jotka ovat yksilöiden välisiä, eivät puoluekantojen. Siksi on myrkyllistä, jos alkaa nähdä toisen ihmisen pelkkänä aatteena.

Minäkin olen halveksinut, naureskellut ja taivastellut. Miksi kukaan tekisi mitään noin järjetöntä? Miten kukaan voi uskoa tuollaista?

Se ei auta.

Uskon, että järjen äänissä ja toisinajattelijoissa on enemmän yhteistä kuin uskommekaan. Kaikki me olemme alttiita vahvistusharhalle eli etsimään tietoa, joka tukee omaa maailmankuvaamme. Kaikki me inhoamme väärässä olemista ja haluamme löytää muita itsemme kaltaisia, viiteryhmän.

Ei kukaan tunteva ihminen ole täysin järkevä. Aika moni meistä koputtaa puuta tai pelkää perjantaina kolmantenatoista päivänä. Alitajunta ja unien viestit kiehtovat universaalisti. Moni sellainenkin, joka ei kuulu kirkkoon, miettii jumalsuhdettaan koko ikänsä. Uskoi yliluonnolliseen tai ei, niin historia osoittaa, että henkisyys ja hengellisyys on tiivis osa ihmisyhteisöjä. Kaikki me etsimme selityksiä selittämättömälle. Isoimmat eromme syntyvät siitä, miten voimakkaasti haluamme tuon puolen itsessämme kieltää.

Olemme myös keskimäärin huonoja sietämään epävarmuutta. Salaliitot ovat yksi monista tavoista paeta sitä tosiasiaa, että mitään ei voi hallita. Salaliitot tarjoavat yksinkertaisia, loogiselta näyttäviä ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin, joita yksikään ihmismieli ei pysty käsittämään.

Siinä vaiheessa, kun skeptikko alkaa kärkkäämmin torjua kavereitaan ja uskomuksilleen ristiriitaista tietoa, luulen, että hän kamppailee vielä vanhan ja uuden välillä. Ehkä jokin hänessä haluaa vielä ajatella, että hänen ei tarvitse hylätä entistä. Ristiriita purkautuu kärkevyytenä ja epäluulona. Vaatii vaivannäköä ylläpitää pitkälle maalailtuja rakennelmia suurista sumutuksista ja valita kahdesta maailmanselityksestä epäsuositumpi. Silloin pitää tietoisesti suunnata katse pois faktasta, jota tulvii joka puolelta.

Kun toisinajattelija on jo syvällä poterossaan, häntä ei enää voi kiskoa pois sanoilla. Kun olet etääntynyt riittävän kauaksi, koko olemuksesi edustaa hänelle propagandaa, sokeutta. Hänellä on jo toisella puolella ryhmä, joka ottaa avosylin vastaan.

Salaliittoteorioissa ei ole kyse vain faktojen kieltämisestä, joten niitä ei voi korjata pelkällä faktantarkistuksella. Salaliitoissa on kyse kokonaisesta identiteetistä, maailmankuvasta ja ryhmästä. Johtajien, rokotteiden tai kasvomaskien vastustaminen ei johdu vain siitä, että maskin takaa on epämukavaa hengittää. Samanmielisten pönkittämänä kasvomaskista kasvaa paljon suurempi sorron symboli kaikelle sellaiselle, mitä toisinajattelija vertaisineen vihaa. Kuin vihollisvaltion vaakuna, jota vastaan on sodittava. Ne läheiset, joilla olisi vielä kauan sitten ollut valtaa herättää todellisuuteen, ovat jo poissa mielestä. Tuon tilan täyttävät nyt yhteiset harhaluulot.

Tiedän, että salaliittoteoreetikot pitävät tällaista puhetta jeesusteluna. Että asetun nyt kaikkien yläpuolelle ja esitän muita parempaa. Olen monesti yrittänyt pehmeää lähestymistapaa ja etsinyt yhteistä maaperää. Vastaukseksi olen saanut vain solvauksia ja perään hiljaisuutta.

Silti ajattelen, että meidän pitää yrittää pysyä maltillisina ja kohdata jokainen samalta korkeudelta. Vaikka toisinajattelijaan ei saisi enää kontaktia, meidän pitää muistuttaa itseämme siitä, mikä meitä kaiken alla yhdistää. Ei tarvitse hyväksyä eikä pitää kiinni. Vaaralliset ajatukset on tuomittava ääneen. Silti voi yrittää sisimmässään ymmärtää, millainen ihminen vihan ja epäluulon alla on.

Meidän on vaalittava viimeiseen asti totuutta ja ihmisyyttä. Meidän pitää tukea laatulähteitä, valistusta, asiantuntijuutta ja koulutusta. Sillä jos kukaan ei enää välitä totuudesta, mitä maailmastamme silloin tulee?

Samalla meidän on pohdittava, mikä maailmastamme tekee sellaisen, että sen vastustaminen houkuttelee. Miksi moni kokee niin syvää osattomuutta ja ulkopuolisuutta, että on valmis hylkäämään turvallisen? Tutun vastustaminen vie voimia. Jos keskitiellä olisi mukavaa, ei tulisi tarvetta lähteä äärilaitaan.

Oman kokemukseni pohjalta uskallan sen sanoa: en usko, että monikaan salaliittoteoreetikko on sisimmässään kovin onnellinen.

Luulen, että moni kamppailee öisin samojen kysymysten kanssa. Jos ihmiset haluavat hyvää, niin miksi maailma on niin täynnä pahaa? Jos maailmassa on mitään järkeä, miksi sitä on niin vaikea hahmottaa?

Advertisement

Kirjoitatko maailmasta vihollisen vai ystävän?

Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan, millaista tarinaa elämästäsi rakennat?

Ketkä ovat keskushenkilöitä? Oletko itse päähenkilö, sivuhenkilö?

Ohjaako sinua kohtalo ja vääjäämätön vai sattuma ja valinnanvapaus?

Vielä tärkeämpää: uskallatko haastaa tarinaasi?

Oletko ikinä ajatellut, että kirjoitat tuota tarinaa joka sekunti? Että syyt ja seuraukset eivät rakennu taustalla passiivisesti, vaan mielesi luo aktiivisesti jonoja ja järjestyksiä joka hetki.

Vielä tärkeämpää: uskallatko haastaa tarinaasi?

Ei ole yhdentekevää, millaiseksi tarina muodostuu. Se voi palvella tai kahlita. Se voi siivittää menestykseen tai lukita ikivanhoihin tulkintoihin, jotka eivät ole todellisuutta.

Aloin purkaa omaa tarinaani ehkä muutama vuosi sitten ja oivalsin, että siinä oli vanhentuneita kappaleita, jotka eivät palvelleet minua.

Olin tarinassani usein sivuhenkilö. Päälinjat muotoutuivat jo lapsena. Ensinäytöksissä pääosaa näyttelivät kiusaajat, minä itse haahuilin kömpelönä syrjässä. Kun syrjivät ihmiset lähtivät omille teilleen, en yhtäkkiä muuttunut päähenkilöksi, vaan omaksuin nopeasti itselleni tutun viitan: minä, ujo ja syrjäänvetäytyvä.

Pystyn vieläkin näkemään kirjoittamani hahmon elävästi: lähellä seinää, välttelevä katse ja suu tiukkana viivana. Mielessä repliikkejä: En ole tarpeeksi fiksu, hauska ja kiinnostava. En osaa keskustella. Ei kukaan halua olla minun kanssani.

Kyyryssä, henkisestikin.

Harva lähestyi minua. Miten he olisivat uskaltaneet, sillä joka soluni viestitti, että tahdon olla yksin. Mutta en silloin osannut ajatella niin, vaan käänsin kaiken omaan tarinaani sopivaksi: no niin, tämä todistaa kaiken, olen vääränlainen.

Ihmiskohtaamisista tuli koko ajan epämiellyttävämpiä. Mitä useamman kokemuksen sain siitä, etten kuulu joukkoon, sitä tiukemmin pidin kiinni uskomuksistani. Lopulta jäin juhlista suosiolla kokonaan kotiin. Miksi mennä pettymään?

Tarina alkoi toisintua muuallakin elämässäni, se laajeni selittämään maailmani syvintä logiikkaa. Aloin ajatella, että minulle varmasti sattuu jotain pahaa, en kykene selviämään elämässä kuten muut. Sillä uhri ei näe itseään vahvana, vaan avuttomana.

En silloin tiennyt, että minulla olisi vapaus valita toisenlainenkin tarina.

Lause lauseelta kirjoitin todellisuudesta ajatusteni kuvaa. Tarinaa, jossa minä olin uhri ja muut vihollisia.

En silloin tiennyt, että minulla olisi vapaus valita toisenlainenkin tarina. Päinvastoin: mitä syvemmälle rooliini upposin, sitä luontevammalta se alkoi tuntua – ja sitä vähemmän taistelin vastaan. Sitä hanakammin tulkitsin muita ihmisiä omasta tarinastani käsin, mustavalkoisesti, sillä uhrin maailmassa ei juuri ole harmaan sävyjä.

Se oli minun suojakuoreni: satuta itseäsi ennen kuin muut ehtivät. Jos tarinani olisi ollut alun alkaenkin toisenlainen, olisin oivaltanut, että eivät muut olleet alkujaankaan aikeissa satuttaa. Ja vaikka olisivatkin, niin minulla olisi ollut voimaa nousta heitä vastaan, sillä en minä ollut uhri.

Lopulta jouduin pysähtymään ja kysymään itseltäni: miksi?

Elin samaa tarinaa lapsesta aikuiseksi, poikkeamatta koskaan uusille sivupoluille.

Lopulta jouduin pysähtymään ja kysymään itseltäni: miksi?

Oivalsin, että vetäydyin usein syrjään, koska olin kirjoittanut itseni sellaiseksi. Olin rakentanut maailman, jossa on ystäviä ja vihollisia, mustaa ja valkoista, voittoja ja häviöitä.

Kysyin itseltäni: mitä jos maailma ja oma roolini onkin todellisuudessa mutkikkaampi?Aloin haastaa mieltäni, tavata ihmisiä, avata suutani. Lakkasin välttelemästä tilanteita, jotka pelottivat.

Vieläkin tarina nostaa välillä päätään, mutta nyt pystyn haastamaan ja tiedostamaan. Ei maailma ole sen kummemmin vihollinen tai ystäväkään. Tutut lauseet, kuten miksi minulle aina käy huonosti tai miksen koskaan opi mitään eivät kuvaa todellista elämää, vaan ne ovat mielen ahkeroimia tulkintoja.

Minulla on voimaa valita toisenlainen tarina.

Minulla ei ole mitään hävettävää

Olen jo muutamaan otteeseen käynyt tuttuni kanssa suunnilleen seuraavanlaisen keskustelun:

Ehditkö huomenna kahville/salille?

M: Huomenna on vähän huono, mulla on yksi… meno.

Ai, okei, selvä. Mikä meno?

Se on… mä menen lääkärille.

Ai, missä päin se on? Ehtisikö sen jälkeen?

No vähän hankalasti. Se on Espoossa, vähän huonon matkan päässä. 

 

Lähimmät ystäväni tietävät, miksi matkustan kahden viikon välein bussilla Kauniaisten rajalle. Heille pystyn toteamaan sen täysin arkisesti: minulla on huomenna terapia. Ihan yhtä luontevasti keskustelen istuntojen sisällöstä. Jaan mielelläni oivalluksia, joita psykologin vastaanotolla saan, sillä niitä tulee jatkuvasti.

Sen sijaan puolitutuille selitän milloin epämääräisesti menosta tai lääkäristä. Välillä minua itseänikin huvittaa oma häveliäisyyteni.

Mitä oikeastaan pelkään?

Välillä jopa tuntuu, että olisi helpompaa myöntää olevansa vaikkapa masentunut kuin käyvänsä säännöllisesti juttelemassa psykologille. Ehkä terapiaan liittyy vieläkin stigma, ikään kuin se olisi leima otsalla: et sitten pärjännyt omin avuin. Ehkä pelkään, että muut pitävät särkyneenä, sääliteltävänä.

Ehkä juuri samasta syystä tuskailin itsekin pitkään, voinko aloittaa käynnit uudelleen. Aiemmassa elämässäni lukioikäisenä ja yliopiston alussa käytin terapiaan yhteensä noin neljä vuotta, mutta välissä vierähti vuosia ilman. Pitkään ajattelin, että koska minulle kerran kuuluu nykyään ihan hyvää, minulla ei ole tarvetta. Olen terapiakortin jo kokeillut ja nyt minun on paras sinnitellä niillä taidoilla, jotka tähän mennessä olen oppinut. Olin päättänyt, että turvautuisin terapiaan vain, jos minulla alkaa mennä oikeasti huonosti.

Viime syksynä tulin toisiin aatoksiin. Havahduin siihen, kuinka jäykkä käsitykseni toipumisesta oikein oli. Kuka määrittää, että en saisi enää ikinä kaivata ulkopuolista tukea pohdinnoilleni? Saati muuttua ihmisenä? Kun lopetin aiemman terapiani noin viisi vuotta sitten, olin tuskin aikuinen. Olin aivan eri elämäntilanteessa, minulla oli erilaiset huolet. Ja täysin erilaiset valmiudet käsitellä niitä.

Olen paperilla terve. Pärjään hyvin ja olen perusonnellinen. Silti painiskelen edelleen kehonkuvan ongelmien, vaativuuden ja itsesyytösten kanssa. Ne eivät hallitse elämääni eivätkä mieltäni, mutta ne ovat edelleen olemassa, toistuvia ja todellisia. Miksi en voisi tehdä niille jotain?

Löysin terapeutin, joka on paneutunut ruumiinkuvan häiriöiden hoitamiseen. Se tarkoittaa 45 minuutin bussissa köröttelyä iltaisin kerran kahdessa viikossa, mutta jo ensikäynnistä lähtien tiesin, että tein oikean päätöksen. On ollut valtavan vapauttavaa ja avartavaa keskustella ammattilaiselle, jonka kanssa tunnen olevani täysin samalla aaltopituudella. Olin jopa yllättynyt siitä, miten paljon uutta voin vielä oivaltaa.

Huomasin myös muutoksen siinä, miltä terapia tuntuu. Kun noin kymmenen vuotta sitten istuin avautumassa elämästäni psykologille ensimmäisen kerran, käynnit olivat sinnittelyä ja olin joka kerran jälkeen niin loppu, että vain makasin sohvalla, itkin tai molempia. Nyt kun puran ikäviä tunnelukkoja hyvinvoivana, minulla on voimia kohdata ja käsitellä niitä rakentavasti.

Joka käynnin jälkeen olen inspiroitunut. Usein minut valtaa voimakas onnentunne. Oivallus siitä, että elämä voi olla niin paljon muutakin kuin pärjäämistä.

Saan terapiasta huomattavan paljon enemmän irti, kun olen avoimempi omille ajatuksilleni ja muutokselle. Nyt tahdon aidosti hyvää itselleni enkä enää ajattele, että minussa on jotain perinpohjaisesti pielessä. Ajattelen aidosti, että minulla on täysi oikeus haluta voida paremmin kuin ihan hyvin. Minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni, unelmoida ja kehittyä. Elää niin vapaana tunnelukoista ja murheista kuin mahdollista. Kurkottaa pärjäämisen yli, todelliseen elämään.

Liian usein pidämme vahvuuden mittarina sitä, kuinka pitkään jaksamme sinnitellä yksin. Mutta todellista vahvuutta on se, että uskaltaa panostaa itsensä hoitamiseen ja osaa tunnistaa, milloin kaipaa tukea.

Terapian aloittaminen terveenä on opettanut minulle lempeyttä. Nyt tiedän, että uskallan tarvittaessa turvautua ammattiapuun myöhemminkin, ajoissa ja pienellä kynnyksellä. Olen päättänyt, että opettelen puhumaan siitä yhtä arkisesti kuin kampaajakäynnistä.

Sillä minulla ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin.

”Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?”

Tunnustan. Olen kännykkä- ja someriippuvainen.

Monet kerrat olen julistanut muuttavani tapani ja ryhtyväni somelakkoon. Tästä alkaa uusi elämä! Elämä, jossa aamu alkaa meditaatiolla, jatkuu hyvällä kirjalla ja loppuu läsnäoloon.

Ehkä sosiaalinen paine auttaa, ajattelin, ja tein julkisen Facebook-päivityksen: Moniko ihminen tykkää tästä julkaisusta? Lupaan olla niin monta iltaa peräjälkeen koskematta puhelimeen!

Tykkääjiä oli yli 50, mutta tahdonvoimani jaksoi parhaimmillaan kolme vuorokautta.

Sitten sängyssä mieleen on juolahtanut jokin stressin aihe, ja olen äkkiä tarttunut turvalliseen puhelimeen, aloittanut päättömän Instagramin skrollailun, joutunut Youtube-vlogilimboon tunneiksi ja menettänyt ajantajun. Olen täyttänyt lukemattomat tylsät hetket laitteella, jota en oikeastaan edes tarvitse, sortunut ahmimaan tyhjää sisältöä keskellä yötä ja nolostellut, jos kännykän valo on paljastanut minut.

Joskus hävettää ja turhauttaa. Unenlaatuni kärsii ihan varmasti, samoin palautuminen. Puhelin syö aivoenergiaa, jumittaa niskan ja pilaa ryhdin.

Olen valittanut, toivotellut ja turhautunut ääneen. Silti kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta yksinkertaista kysymystä: Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Niin ei tapahdu, koska lähes kaikki tuttuni pystyvät samastumaan. Eivät heistä kaikki ole some- tai kännykkäkoukussa. Yksi on riippuvainen Candy Crushista, toinen Netflixistä, kolmas pleikkaristaan. Neljäs ehkä harmittelee kynsien pureskeluaan. He tiedostavat, että pitäisi, mutta kun siinä on niin paljon muutakin! Stressi, tylsyys, valvominen, melkein mikä tahansa voi saada repsahtamaan. Vielä kinkkisemmän asiasta tekee se, että tuo sama itseä turhauttava käytös on myös palkinto.

Tällä on yllättävän paljon yhteyksiä toiseen esimerkkiin: tunnesyömiseen ja ylipainoon.

Olen kuullut useilta ylipainoisilta tutuiltani, että sellaiset, joilla ei ole aiheesta omaa kokemusta, ovat tarjonneet heidän paino-ongelmaansa patenttiratkaisua:

Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni? Sillä tahdonvoimaahan se vain vaatii. Sen kun päätät ja ryhdyt.

Aikanaan pelkäsin kaloreita ja liikuin kuin hullu, mutta kenenkään ei olisi tullut edes mieleen kysyä minulta, että mikset ota itseäsi niskasta kiinni. Alat syödä enemmän ja liikkua vähemmän. Ei tietenkään tullut, koska minähän olin kontrollin perikuva.

Juuri tässä on iso harha: en nimittäin ollut.  Olin käytökseni uhri, ihan yhtä lailla kuin sellainen, joka on koukussa ahmimiseen. Ero on siinä, että jälkimmäiseltä tapaukselta vähintään yksi ihminen on taatusti muistanut kysyä: Mikset ota itseäsi niskasta kiinni. 

Kun puhutaan isoista elämänmuutoksista, tuo kysymys on täysin ontto. Se ei tarjoa ratkaisua, joka pureutuisi ongelman syihin. Se olettaa, että ihminen toimii yhdellä akselilla: laiska — ahkera, tahdonvoima — repsahdus.

Miksi juuri painon kohdalla yksinkertaistamme näin rajusti? Yksi syy on se, että ylipaino on arvolatautunutta. Someriippuvuuden tai pakkoliikunnan joku voi tulkita vaikka kuvastamaan sitä, kuinka kaipaan välillä hetken hengähdystä tehokkaasta, kiireisestä elämästäni. Ylipainoinen sen sijaan voi olla vaikka kuinka urheilullinen ja menestynyt uratykki, mutta koska hän on ylipainoinen, jokin hänen olemuksessaan sanoo laiska. Monen mielessä se tarkoittaa lupaa kysyä häneltä: mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Minkä tahansa muutoksen tekeminen on vaikeaa. Liiasta liikunnasta luopuminen tuntui siltä kuin minusta olisi viety palanen. Minun piti edetä pienin askelin, luoda fiksuja välitavoitteita. Piti myös pikku hiljaa rukata muuta elämää rennommaksi: lisätä unta vartti kerrallaan, löytää muuta mielekästä sisältöä elämään. Samoin joutuu tekemään se, joka yrittää tehdä liikunnasta rutiinin. Nyt olen jälleen saman pyristelyn äärellä, kun yritän päästä irti someriippuvuudesta. Ja vaikka ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen (laita puhelin pois) se vaatii valtavan paljon energiaa.

Miten paljon vähemmän syyllistämistä ja häpeää maailmassa olisi, jos emme luottaisi niin sokeasti omaan tahdonvoimaamme ja kykyymme hallita elämäämme. Ja olettaisi, että jokaisella on samanlaiset voimavarat.

Kuinka paljon kestävämpiä muutoksia saisimme aikaan, jos antaisimme itsellemme armoa ja tiedostaisimme, että olemme herkkiä ärsykkeille, tunteille, muutoksille. Että olemme oppivaisia, mutta toisaalta rutiiniemme orjia – eikä yhteenkään elämänmuutokseen siksi ole jokaiselle sopivaa patenttiratkaisua.

Kuinka paljon paremmin pystyisimme olemaan tukena toiselle muutoksen alussa olevalle, jos muistaisimme aina kysyä itseltämme: onko minulla riittävästi tietoa tämän ihmisen tilanteesta, että voin antaa hänelle neuvoja? Varsin harvoin vastaus on kyllä.

Silloin meille jää vaihtoehdoksi lähinnä tukea ja kuunnella, arvottamatta. Ja usein läsnäolo on juuri sitä, mitä toinen kaipaa.

8 asiaa, jotka haluan sinun tietävän ahdistuksesta

1. ”Ahdistunut” ja ”ei-ahdistunut” eivät ole kaksi pistettä. 

Olen toipunut ahdistuksesta. Se ei tarkoita, etteikö minulla joskus olisi väsyneitä päiviä. Matkalla sairaudesta terveyteen ei ole maaliviivaa: Onneksi olkoon, olit miljoonas parantuja. Palkintona saavutuksesta voit noutaa huolettoman loppuelämän!

Sairaus ja terveys eivät ole kaksi pistettä, vaan jana, jossa kumpikin voi olla läsnä yhtaikaa. Toipuminen ei tarkoita, että paha katoaa. Ennemmin se tarkoittaa, että pahan osuus kutistuu ja pienen kasvaa. On yhä vähemmän huonoja ja enemmän hyviä päiviä, ahdistus on lievempää, se kestää vähemmän aikaa, omat voimavarat kasvavat. Kaikki näistä ruokkivat toisiaan.

Kun lakkaa odottamasta läheisessään lopullista, yhtäkkistä muutosta parempaan, elämä helpottuu. Ja kun hyväksymme toistemme keskeneräisyyden, meistä tulee empaattisempia, sallivampia. Olemme myös valmiimpia kohtaamaan itse vaikeuksia. Emme enää kauhistu sairautta vaan tiedämme, että mielenterveys on täynnä harmaan sävyjä, joista kaikki ovat erottamaton osa ihmiselämää.

2. Ahdistus on myös taipumus.

Ahdistusta on joskus jokaisella. Kun se on ajoittaista, liittyy selkeästi johonkin ja menee ohitse kun tilanne raukeaa, eikä hallitse arkea, se on todennäköisemmin taipumus kuin sairaus. Rajanveto on vaikeaa: myös terveen ahdistus voi olla hetkittäin hyvin voimakasta. Tärkein ero on siinä, hallitseeko se elämää, täyttävätkö pelot mielen unissakin, pakottavatko murheet jäämään töistä kotiin, rajoittavatko ne elinpiiriä viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Minulla on nykyään ajoittaista ahdistusta, joka menee normaalin piikkiin, koska se ei häiritse elämääni. Koska olen herkkä, olen ahdistukselle keskimääräistä alttiimpi. Tiedostan, että tuon taipumuksen takia minun täytyy edelleen harjoitella pitämään itsestäni hyvää huolta. Se on matka, joka ei pääty koskaan, eikä tarvitsekaan.

3. Järki auttaa, mutta ei ratkaise kaikkea.

Jos voisin järkeillä murheeni pois, tekisin sen kyllä. Mutta tunnepuoli toimii myös itsenäisesti haitalliset, sitkeät, opitut ajatusmallit moottorinaan eivätkä kysele järjeltä neuvoa. Vanhojen uskomusten ja tapojen muovaaminen vaatii sitkeää harjoittelua.

Ajatusten ulkoistaminen on tehokas keino käsitellä ahdistusta, mutta oikea muotoilu on tärkeää. ”Mitä sinä tuollaisesta stressaat” voi tarkoittaa hyvää mutta kuulostaa vähättelyltä. Ahdistunut todennäköisesti tietää itsekin, että hänen huolensa ovat suhteettoman suuria ja irrationaalisia.

Joskus ahdistuneella on tarve vain saada sanoa ääneen, mikä vaivaa. Sinun ei tarvitse ottaa kantaa, ei löytää ratkaisua. Ainoastaan osoittaa, että olet, kuuntelet.

4. Käytä huumoria harkitusti.

Itseironia ja musta huumori on minulle voimauttavaa. Mutta ei kaikille. Mielenterveysongelmista kannattaa heittää huoletonta vitsiä vasta, jos on varma, että se on sopivaa – eli toisin sanoen jos toinen on tehnyt selvän aloitteen. Mielenterveysongelmat ovat edelleen tabu, ja ne kohtaavat jo kylliksi vähättelyä. Vitsailu kääntyy herkästi alas eli heikompaan päin lyömiseksi. Silloin se vain vahvistaa hiljaisuuden ja salailun ilmapiiriä, jota avoimuudella ja kovalla työllä pyritään purkamaan. Käytä siis tarkkaa harkintaa.

5. Muista lusikat.

Oivallinen vertaus voimavaroista: Kuvittele, että sinulla on käytössäsi seitsemän lusikkaa yhdelle päivälle. Jokainen tekeminen ja kohtaaminen vie sinulta vähintään yhden lusikan. Kaupassa käyminen voi viedä kaksi, ryhmäliikuntatunti neljä, isot juhlat kuusi, kävelylenkki yhden. Myös moni ennakoimaton seikka kuluttaa lusikoita: valvominen, riitely, yllättävä stressi.

Miten sinä jakaisit lusikkasi?

Toisen voimavaroista ei voi tehdä päätelmiä päältä päin. Joku porskuttaa tapaamisesta toiseen kuluttamatta yhtäkään lusikkaa, joita hänellä saattaa sitä paitsi olla valmiiksikin jo monta kymmentä. Toinen voi oikeasti tarvita päivän tai viikon toipumista sellaisen päivän jälkeen, josta sinä itse keräät vain lisää virtaa. Jaksamisen rajat ovat yksilölliset, eivätkä ne pysy päivästä toiseen samoina.

6. Huono päivä ei tarkoita luovuttamista.

Toipuminen on mielen valmentamista uuteen. Koska uusi vie aina enemmän energiaa kuin vanha ja tuttu, toipuminen on väsyttävää. Siihen kuuluu väkisinkin takapakkeja. Joskus se on pienestä kiinni: jo heikot yöunet tai riita läheisen kanssa voi saada vanhan ahdistuksen ja ajatusmallit valloilleen.

Se, että toinen näyttää kamppailevan ajatustensa kanssa tavallisesta enemmän, ei tarkoita, ettäkö hän ei tekisi jatkuvasti töitä paranemisen eteen. Saati sitä, että hän olisi luovuttanut.

Huonoa hetkeä ei kannata pelästyä. Se ei kumoa aiempia ja tulevia hyviä päiviä. Tehty työ ei pyyhkiydy pois. Ratkaisevaa ei ole niinkään se, onko huonoja päiviä, vaan se, antaako niiden määrittää mennyttä ja tulevaa. Herääkö pelokkaana vai toiveikkaana uuteen.

7. Ahdistuksella on lukemattomat kasvot.

Ahdistus on monen mielessä yhtä kuin sen tutuimmat oireet: tärisevät kädet ja ääni, hikoilu, itku. Äärimmillään paniikkikohtaus. Tältä ahdistus usein näyttää, muttei aina. Ahdistus voi piiloutua vitsailun, vakavuuden, viattomalta näyttävän puuhastelun, hermostuneen puheensorinan, toisaalta vaikka mitään tekemättömyyden alle. Moni häpeää ja pelkää oireiden paljastamista niin, että pitää yllä suojakuorta viimeiseen asti ja tarpeen tulleen poistuu paikalta. Lause ”ethän sinä näytä ahdistuneelta” voi saada epäilemään omien oireiden todenperäisyyttä. Mutta ahdistuksen tekee mielen sisäinen kamppailu. Fyysinen on vain ilmiasu, seuraus.

8. Ahdistus ei kumoa onnellisuutta.

Tosimaailmassa ei olla pohjalla tai selviytyjiä, vaan luovitaan mahdollisimman hyvin ääripäiden välissä. Samaan tapaan kuin sairaus ja terveys voivat olla olemassa yhtaikaa, myös onnellisuus ja ahdistuneisuus voivat. Eivät ne oikeastaan edes ole vastinpari. Ahdistus ei poista onnellisuutta, tuo vain lisähaastetta.

Kun siis hymyilen ja joskus jopa hehkutan ääneen, kuinka onnellinen toisinaan olen, en vähättele. Ehkä jopa päinvastoin: en aina löydä sanoja sille, kuinka ihanan painottomalta elämä hyvinä päivinä tuntuu, kun on käynyt niinkin toisenlaisessa paikassa – ja päässyt sieltä paikkaan, jossa on niin paljon enemmän hyvää kuin pahaa.

Ei ole pakko jaksaa — paitsi pysähtyä

 

Tänään kävelymatkalla kotiin pysähdyin järven rantaan, sillä näky oli harvinaisen kaunis. Aurinkoisen päivän jälkeinen tyyni, sinipunainen iltahämärä ja täysi hiljaisuus.

Kiskaisin kännykän taskusta,  tarkensin ja otin kaksi kuvaa, ihan nopeasti vain. Pitäisi olla kotona puoli kuudeksi.

Sitten seisahduin. Eihän minulla ollut aikatauluja loppuillalle eikä mitään syytä, miksi pitäisi olla kotona juuri puoli kuudelta. Tai kuudelta, seitsemältäkään.

Havahduin siihen, etten ollut varmaankaan koko viikkona pysähtynyt katselemaan kiireettömästi, joten seisahduin nyt vähän pidemmäksi ajaksi. Niinkin pieni päätös, mutta yllättävän vaikea. Ihmettelisikö reipas ohikulkija, miksi seison siinä kuin en olisi menossa minnekään. Toimettomana.

Pienet sanat, joilla rakennamme itsellemme jatkuvasti suorituspaineita, ovat välillä niin salakavalia. Oltava mentävä täytyy pitää pakko. Ne ovat petollisia sanoja, sillä mihin me oikeastaan vertaamme itseämme? Ihanneminään vai johonkuhun toiseen, jota ihailemme?

Kuinka suuren osan kiireen tunnusta luomme lopulta itse itsellemme? Paljonko pitäisi jaksaa, jotta olisimme tyytyväisiä?

Minä tunsin pitkään syyllisyyttä siitä, että moni harrastuksistani on tippunut pois. Voisin vapaallani vaikka maalata, kirjoittaa kirjaa tai lukea ranskaa! Aina välillä joudun pysäyttämään itseni ja kysymään, miksi päivänsä pitäisi suorittaa täyteen tai edes puolilleen. Miksi puhdas toimettomuus tuntuu niin väärältä? Se, että päättää viettää kokonaisen sunnuntain kissa sylissä peiton alla? Tai edes pysähtyy hetkeksi rantaan ottamaan kuvia?

Tehokas tuntuu monelle olevan suurimpia tunnustuksia, jonka voi itselleen antaa. Miksei juuri koskaan kuule, että joku kehuu itseään armolliseksi, omia rajojaan kunnioittavaksi? Miksei kukaan koskaan sano, että minä olen hyvä pysähtymään?

Vieläkin aina välillä unohdan antaa itselleni luvan pysähtyä. Väsähdän suorituslistaani, rojahdan sohvalle räpläämään puhelinta. Lillun välitilassa, jossa en saa aikaiseksi mutta en rentoudukaan, ja tunnen siitäkin syyllisyyttä. Jos en murehdi jotain suoritusta, niin vähintään murehdin sitä, pitäisikö olla suorittamassa jotain.

Kesti vuosikausia, ennen kuin oivalsin: ei jaksaminen ole päivästä toiseen sama energiavarasto, vaan herkkä ja muuttuva.

Jouduin elämään aikuiseksi asti, ennen kuin ymmärsin, että uuvun herkästi isoista juhlista tai meluisasta avokonttorista. Saatan olla illalla uupunut, vaikka en fyysisesti olisikaan rasittanut itseäni. Vaikka tapaisin vain yhden vieraan ihmisen, saatan väsähtää: analysoin niin tiiviiseen tahtiin ilmeitä, äänenpainoja, asentoja ja vielä omia sanojani, että se on pieni urheilusuoritus. Kesti pitkään ymmärtää, että toiset ovat aistiärsykkeille herkempiä, eikä se tee minusta laiskaa tai hidasta. Eikä keho osaa erotella stressin lähteitä. Rankka treeni tai riita voi viedä voimavarat yhtä lailla.

Siksi pitäisi on niin petollinen sana. Emme me ole koneita, vaan herkkiä, joka hetki muuttuvia kokonaisuuksia.

Kun lakkasin tietoisesti käyttämästä tuota sanaa, jotain maagista alkoi tapahtua. Aloin jaksaa enemmän siitä yksinkertaisesta syystä, että nautin enemmän siitä mitä teen. Kun ei sanastossani enää ollut pakkoa, aloin keskittää huomiotani siihen, mitä itse haluan. Se ei käy taikaiskusta, vaan opettelen edelleen jatkuvasti. Aina vieläkin lipsahdan vanhaan sanastoon. Kuten tänään järvenrannalla.

Vuosia sitten uuvutin itseni, ja nyt tiedän miksi. En kuunnellut kehoni viestejä vaan sanelin itselleni, kuinka paljon minun pitäisi objektiivisesti jaksaa, päivästä toiseen. Tunsin syyllisyyttä, jos väsähdin silloin kun ei olisi pitänyt, ja jatkoin puskemista.

Mutta keho on viisas. Ihmeellisen kestävä, mutta niin herkkä. Puskemista voi jatkaa vain jonkin aikaa. Minulle pysähdys tuli eteen vasta, kun en jaksanut enää mitään.

Oman kehon kuuntelu on jatkuvaa opettelua, sillä kehokaan ei pysy samana läpi elämän. Mutta enää en kohtele sitä kuin konetta, vaan yritän muistaa pysähtyä, säännöllisesti, joogamatolle, järvenrantaan tai ihan vain hengittämällä syvään sisään, omien ajatusteni ääreen.

Ja jos joskus väsyn, tiedän, etten ole tehnyt mitään väärin, vaan kehoni yrittää vain kertoa, että se kaipaa nyt pysähdystä, ei lisää kierroksia. Hetken toimettomuutta.

Pääsin yli kahdesta kammosta – ja opin kolme asiaa

Rakastan laulamista, mutta vuosikaudet se oli minulle ylivoimaista.

Aina kun yritin avata suuni julkisesti, kehoni lakkasi tekemästä yhteistyötä. Reiteni alkoivat täristä kuin horkassa, kurkunpääni kohosi kitalaen korkeudelle ja hengitys salpaantui. Suustani tuli arkaa pihinää, jos sitäkään. Sama pelkoreaktio, vaikka kuulijana olisi ollut vain äiti tai aviomies. En kehdannut laulaa edes yksin asunnossani – naapuri olisi saattanut kuulla.

Olisinko halunnut laulaa? Voi kyllä. Nautin esiintymisestä. Olin nauhoittanut lauluani jo vuosikaudet ja jokaisen yksinäisen suihkuhetken hyödynsin päästelemällä niin lujaa kuin kehtasin.

Olin vain täynnä uskomuksia: Kuulostan kamalalta. En ole riittävän taitava laulamaan muiden kuullen. Ehdinkö enää tässä iässä edes oppia!

Lopulta kyllästyin perin pohjin mieleni tarinointiin. Miksi kärsisin sisäisestä ristiriidasta, jonka olen aiheuttanut itse? Kukaan ei ollut koskaan sanonut pahaa sanaa laulustani. Tuskin kukaan oli edes kuullut sitä.

Aloitin yksityislaulutunnit. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Kerroin avoimesti, että kammoan tätä ja tahdon kotiin. Opettaja katsoi minua ymmärtävästi, ja sillä hetkellä tajusin, että kymmenet ennen minua ovat tulleet hänen tunneilleen sama pelokas ilme silmissään.

Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen halusin haastaa itseäni vielä lisää, ja hain kuorosooloa. Viime metreillä tunsin paniikin hiipivän kurkkuuni ja olin vähällä perääntyä. Tiesin kuitenkin, että vetäytymällä antaisin vain lisää valtaa vanhoille tarinoille. Hain, ja sain soolon. Konsertissa olin kuin kiirastulessa, mutta selvisin, ääneni kantoi.

Takapakkejakin tuli: itsevarmuudesta innostuneena hain musiikkiopistoon, mutten päässyt. Olin vähällä lopettaa laulamisen, mutta päätin, että tällä kertaa en kuuntele mieleni tarinointia.

Silloin oivalsin jotain tärkeää:

On valittava, haluaako olla paras vai haluaako viihtyä.

Alku on harvoin uuden harrastuksen nautinnollisin osuus. Pikemminkin se on junnaamista, nolostumisia ja turhautumista. Flow-tilaan voi päästä vasta, kun osaa jo perusasiat ja pystyy rentoutumaan.

Nyt voin luottaa kehooni eivätkä reiteni enää tärise, kun tulee vuoroni baarikaraokessa. Se riittää minulle. En ole loistava laulaja eikä minusta sellaista tule, mutta nyt pystyn elämään tuon totuuden kanssa.

Vain antautumalla turhautumisen ja epäonnistumisen tunteelle voi todella päästää irti, löytää sisäisen motivaation ja nautinnon. Tehdä jotain sen itsensä takia, ei ulkoisten mittareiden.

Minulla oli kuitenkin vielä toinenkin kammo kohdattavana: vesi.

Peruskoulussa luistin uinnista klooriallergian varjolla. Altaan syvään päätyyn uiminen oli minulle sula mahdottomuus. Menin paniikkiin, jos jalkani eivät ulottuneet pohjaan. Silloin olin oikeasti vaaraksi itselleni ja muille. Aina kun yritin uida pari vetoa luonnonvesissä tai kylpylässä, olin vakuuttunut siitä, etten voi koskaan oppia. Kului 15 vuotta niin, että en astunut jalallani uimahalliin.

Tuo putki katkesi tänä syksynä, kun ilmoittauduin aikuisten tekniikkauimakouluun – saman kurssin käyneen tuttavani ylipuhumana (kiitos siitä hänelle).

Ensireaktioni: vesi tuntuu yhtä kamalalta kuin kaksitoistavuotiaana. En voi hengittää. Vetoni ja potkuni eivät vie minua senttiäkään eteenpäin.

Jaksoin vapaauinnin yritelmää kolme vetoa ja sitten huomasin, että olen unohtanut hengittää. Vedin puolipaniikissa keuhkot täyteen ilmaa, yhtä ison annoksen vettä ja tarrasin kiinni altaan reunaan. Viereisen radan vesijuokseva nainen tutkaili, onko minulla kaikki hyvin. Köhin ja manailin. Miten näin alkeellinen taito voi olla niin vaikea?

Ensi viikolla menin uudestaan. Ihan yhtä kamalaa. Mutta uin silti. Hengästyin, tarrasin altaan reunaan ja päästin muut ohitseni. Viisi vetoa. Vedän vettä henkeeni. Pakko pitää tauko. Miksi pääty on yhä kaukana? Mutta en pysähtynyt tai panikoinut, vaikka jalkani eivät ulottuneet pohjaan.

Ensi viikolla menin uudelleen. Kahdeksan vetoa.

Nyt olen oivaltanut toisenkin asian:

Mielen tarinat ovat harvoin totta.

Vaikka pelkäisi kuollakseen, voi tarrata altaan reunaan kiinni, täristä kuin horkassa, epäonnistua ja yrittää uudelleen.

Entä kolmas ja tärkein asia, jonka opin?

Vesi kannattelee.

Flirttailetko sairauden vai terveyden kanssa?

 

Se saapui elämääni pienen pienenä kuiskauksena.

Mitä jos pudottaisit painoa? Ihan vähän vielä?

Olin yläasteella, kun aloimme flirttailla. Äänestä tuli oma salaisuuteni. Olin varovainen, en heittäytynyt kokonaan vietäväksi. Varoin täyttämästä ruokalassa lautastani ääriin asti mutta toisaalta jättämästä niin suuria koloja, että kukaan huomaisi mitään epäilyttävää. Sano, että pidät huolta linjoistasi, ääni neuvoi, kun kieltäydyin kakkupalasta. Se oli riittävän salonkikelpoista, jopa 13-vuotiaalle, kukaan ei epäillyt mitään, en edes minä itse.

Kului päiviä, viikkoja, yhtäkkiä vuosi ja toinen. Ääni kuiskutti korvaani päivittäin, mutta pysyi aisoissa.

Lukiossa aloin seurustella ja aikuistua. Opiskelu oli yhtäkkiä vaativampaa. Jännitti, saanko ystäviä. Se oli ihanaa ja kutkuttavaa, mutta pelottavaa aikaa. Silloin ääni kuiskasi korvaani vaativammin. Ja minä kuuntelin tarkemmin, ryhdyin toimiin. Pienensin annoksia, lopulta jätin kokonaan syömättä, suunnittelin salitreenejä joissa oli kolmekymmentä liikettä. Ääni kehui minua jokaisesta kilosta, jonka pudotin.

Ääni voimistui, se alkoi pitää minua kädestä ja käydä röyhkeäksi. Muut alkoivat arvuutella, mitä salailen. Mutta ääni ei suostunut enää vetäytymään, sen kanssa ei voinut enää neuvotella. Se tunkeutui uniini, askeleeni kävi apeaksi. Silmieni alle ilmestyi raskaat tummat renkaat.

Lopulta löysin itseni pienestä lukitusta huoneesta. Yritin ovea auki, turhaan. Siinä hetkessä minulle valkeni, että olin koko ajan tanssinut äänen sanelemaa tahtia, en omaani. Olin päästänyt flirtin liian pitkälle, olin sulkenut silmäni seurauksilta. Olin täyttänyt elämäni valkoisilla valheilla jotka olivat nyt jo mustuneet.

Ei ole yhtä hetkeä, jolloin sairaus muuttuu terveydeksi tai päinvastoin. Sekä sairastuminen että toipuminen ovat noiden kahden äänen jatkuvaa kädenvääntöä. Se ääni, jota alkaa ruokkia, vahvistuu. Viaton flirtti kasvaa vakavaksi, pahimmillaan kuolemanvakavaksi.

En pitkään aikaan pystynyt lopettamaan äänen kuuntelemista, eikä ihmekään, olihan se tuttu ja turvallinen kumppani, jonka vierellä olin herännyt ja nukahtanut jo vuosia. Mutta en lopulta enää pystynyt kuuntelemaankaan, olin umpikujassa. Tiesin kuitenkin, että voisin aina toimia ääntä vastaan. Aloin syödä vaikkei tehnyt mieli, liikkua vähemmän ja lempeämmin vaikka ääni kiroili ja uhkaili taustalla.

Sain riuhtaistua oven auki, mutta sen takana näin vain syvää sumua ja hahmoja ilman ääriviivoja. Kuljin kuitenkin, koska ei ollut vaihtoehtoja. Kuukausi kuukaudelta se kuului vähä vähältä voimakkaampana, lähempää. Toisenlainen ääni.

Sinä ansaitset olla terve ja kohdella itseäsi lempeästi.

Se oli uudenlainen, itsenäinen, voimaannuttava ääni, ihana mutta pelottava. Se ei tarjonnut yhtäkään valmista sapluunaa siihen, miten minun pitäisi elää ja syödä, paljonko painaa ja miten puhua. Sen kuunteleminen vaati uskallusta, heittäytymistä, niin paljon että väsyneenä kavahdin taaksepäin ja halusin taas takaisin suljettuun huoneeseen, josta olin lähtenyt. Mutta tiesin, etten voisi palatakaan.

Sairauden väsyttämän korvissa terveyden ääni ei välttämättä kuulosta voimaannuttavalta, vaan kaukaiselta ja epätodelliselta kuin kangastus. On kohtuutonta soimata itseään siitä, jos ei jaksa kuunnella. Oikea aika tulee kyllä. Kunhan antaa itselleen ensin luvan olla vain, kerätä voimia, kun sekalaiset äänet huutelevat vielä päässä yhtenä mykkyränä. Ei tarvitse pyristellä väkipakolla irti, kun voimat ovat muutenkin lopussa. Sen aika tulee kyllä.

Sairausääni on taitava. Se osaa vietellä sana kerrallaan ja nostaa äänenvoimakkuutta vaivihkaa. Se esittää tuttua ja turvallista, mutta sen pinta on vain kulissia ja sisus mustaa. Aina vieläkin se kuiskaa jotain korvaani, mutta kun en tanssi sen pillin mukaan, se muuttuu haamuksi.

Voin nyt sanoa sille: En tarvitse sinua enää. Minulla on nyt vierelläni toinen, joka ei sanele ehtoja, terveyden ääni. Sen kuunteleminen kannattaa niinäkin hetkinä kun tuntuu, että voimat eivät riitä, että tekisi mieli palata vanhaan.

Se on ääni, jossa ei ole kulisseja ollenkaan. Se on elämä itse, sinä itse, aidoimmillasi.

Peili opettaa olemaan minä

”Sinusta näkee ulospäin, että olet vapautunut. Blogin aloittamisen jälkeen, ja muutenkin.”

Istuin kahvilla hyvän ystävän kanssa. En ollut nähnyt häntä hetkeen. Kommentti tuli puun takaa. Olin mielissäni mutta häkeltynyt. Vapautunut, kuinka niin?

Tuonakin päivänä, välittömästi, kun näin ystäväni, kadehdin hänen paksuja kiiltäviä hiuksiaan (olisipa minullakin!) ja sydämellistä hymyään (sädehtisinpä minäkin noin!) ja samalla harmittelin, miksi en osaa olla tässä omana itsenäni, ilman, että tarvitsisi olla mitään muuta.

Mutta sitten aloin maistella hänen kommenttiaan. Huomasin nojailevani tuoliin kylki selkänojaa vasten, en yrittänytkään pitää hyvää ryhtiä. Valitsin ruokalistalta annoksen, jota teki ensimmäisenä mieli, ajattelematta ollenkaan, onko se järkevä valinta. Illalla vaihdoin juoksulenkin jäätelöön tuntematta pienintäkään kirpaisua.

Yhä useammin huomaan keskustelevani jonkun kanssa ruoasta, liikunnasta tai ajanhallinnasta ja salaa ajattelevani: Voi, löysää vähän vyötä! Ei tämä ole niin vakavaa. Vielä muutama vuosi sitten olin se, joka halusi ottaa mallia kaikkein tiukkapipoisimmasta.

Huomaan yhä useammin innostuvani omista ideoistani ja ajattelevani, että minä pystyn, jos vain tahdon.

Se oli vain myönnettävä. Jos nämä eivät ole harppauksia eteenpäin, niin mikä sitten on?

Mieli kyllä tarttuu tehokkaasti pahaan, pienikään takaisku ei varmasti jää huomaamatta. Sen sijaan pieni arkinen onni saapuu usein niin varkain, että sen hahmo lipeää käsistä, kun yrittää tarttua kiinni.

Menneiltä vuosilta mieleeni ovat painuneet parhaiten hetket, joina olen tuntenut olevani erityisen hukassa. Ehkä se onkin hyvä merkki. Perusonni on vaivihkaa alkanut muuttua niin arkiseksi, ettei sitä ole tarvinnut erikseen huomioida. Tyynessä virrassa yksittäinen huono hetki pistää silmään paljon kärkkäämmin.

Välillä huomaan jopa takertuvani tunteeseen siitä, että olen vaiheessa ja vähän hukassa. Kai se on suojamekanismi. Ei tarvitse tosissaan etsiä paikkaansa maailmassa, voi vain seilata ja kutsua kaikkea välivaiheeksi. Ei tarvitse ottaa vastuuta omasta kasvustaan ja sen seurauksista.

Aivan huomaamattani olin kuitenkin edennyt kohti tuota paikkaa, omaa paikkaani. Olin vain liikkunut niin hitaasti, että en ollut itse havainnut muutosta. Tarvittiin peili, tarkkanäköinen ystävä.

Itsetutkiskelu on arvokasta, mutta itsensä saa aivan sekaisin, jos pohtii elämäänsä vain omassa päässään. Muutoksen näkee kirkkaimmin peiliä vasten. Minä en usko siihen, että pitää rakastaa ensin itseään, jotta voi rakastaa muita. Minä uskon, että omaa itseä voi etsiä myös ulkopuolelta, muiden rakkaudesta, josta minä heijastuu. Yksin ei voi kasvaa loputtomiin, tarvitaan muita.

Oman mielen ajatuskaaos ja arki kaikkine palasineen, jotka pitäisi jotenkin kuroa järkeväksi elämäksi – se kuluttaa niin paljon voimavaroja, ettei omaa elämää jaksa eikä pysty aina katselemaan ulkopuolelta.

Minä aion vastedeskin käyttää peilejä, kun opettelen olemaan minä. Ja aina, kun tarvitsen muistutuksen siitä, että olen liikkunut yhden sykäyksen eteenpäin.

Olet vahvempi kuin mielesi uskottelee

Joitakin vuosia sitten äitini vasemman käden etusormi alkoi vapista. Hiljalleen vapina levisi. Parkinson tuntui suussa niin pelottavalta, etten uskaltanut edes ajatella saati sanoa sitä. Tuntui, että elämä loppuisi, jos läheiseni sairastuisi vakavasti.

En pysynyt hetkeäkään kiinni nykyisyydessä. Mielikuvitukseni pomppasi suoraan tulevaisuuden pahimpaan kauhuskenaarioon, jossa en nähnyt muuta kuin sairautta. En selviäisi siitä, mieleni sanoi.

Mieleni on kova kertomaan mielipiteitä siitä, millainen olen ja miten tulen reagoimaan. Olen krooninen vatvoja. Tällaisissa tilanteissa en pärjää. Mielen vika on vain se, että se usein värittää menneisyyttä ja ennakoi pieleen. Onneksi.

Yhtenä tämän vuoden huhtikuisena iltapäivänä isä soitti. Auto hurisi tasaisesti taustalla, kun isä kertoili, kuinka hän ja äiti olivat kierrelleet ympäriinsä, olivat juuri tulossa kesämökiltä. Ja että neurologin diagnoosiksi varmistui tänään juuri se, mitä oli odotettu.

Itkin hiukan, mutta en ollut surun enkä järkytyksen murtama. Vähän jopa hätkähdin, kun ei tullutkaan suurempaa purkausta, jota olin pari vuotta odottanut.

Olin pelännyt itse diagnoosia, mutta yhtä lailla omaa ja läheisteni reaktioita. Olin pelännyt pelkoa itse, koska mieleni oli syöttänyt minulle koko ikäni samaa tarinaa: Sinähän olet niin toivoton murehtija, ettet kestä paineita.

Kesä on edennyt jo lähelle loppuaan. Tulevaisuus vilkkuu totta kai välillä mielessä, mutta en aktiivisesti vatvo. Mielen tarina ei vastannut totuutta.

Päivä kerrallaan voi kuulostaa tyhjältä sanaparilta, kun sitä käyttää lohdutuksena pahimman pelon keskellä. Varsinkin kun mieleni oli koko ikäni väittänyt minulle, etten osaa elää päivä kerrallaan. Olin ajatellut, että minun pitäisi muuttaa jotenkin persoonaani, jotta oppisin olemaan murehtimatta.

Nyt huomaan, ettei mieleni kertonut koko totuutta. Ei tarvinnut muuta kuin kohdata itse pelko, ja tarinaa ei enää tarvittu, elämä astui tilalle.

Nyt todella tuntuu, että elämä etenee niin, päivä kerrallaan.Välillä tekee pahaa ja tulee huoli vanhempieni puolesta, mutta seuraavana hetkenä saatan istua kesämökin laiturilla ja tuntea aivan yhtä intensiivistä onnea kuin ennenkin. Ehkä jopa hitusen intensiivisempää.

Paremminkin voisi olla, mutta koskapa ei?

Päivä kerrallaan. Se on pohjimmiltaan paras tapa pyristellä irti mielen valheellisista tarinoista.

Olen turhautunut lukemattomia kertoja, jos asiat eivät ole menneet niin kuin olisin toivonut. Selviytymistarinat on usein paketoitu niin suoraviivaisiksi, että niistä tulee suorituspaineita: vaikka matkalla olisi mutkiakin, edetään pimeästä valoon. Samalla herkästi unohtuu se, ettei tosielämän selviytyminen aina seuraa mitään kaavaa. Ei siinä ole aina edes päätepistettä, ei ainakaan lähistöllä. Selviytyminen on joskus tasaista, epäkiitollista puurtamista. Sellaista ei ole helppoa paketoida tarinaksi.

Ehkä selviytymistarinaa ei määritäkään se, pääseekö loppupisteeseen, vaan se, jaksaako tarpoa eteenpäin, vaikka kuulee outoja ääniä joita ei ymmärrä ja vaikkei näe, mihin astuu.

Päivä kerrallaan.

Siinä ei ole mitään masentavaa, ei luovuttamista. Se tarkoittaa vain, että mieli on ihmeellisen vahva ja tositilanteessa se jaksaa paljon enemmän kuin se meille etukäteen uskottelee. Onneksi.

Mielessäni on viime päivinä pyörinyt  ajatelma:

Jos laskeudut toisen mukana kaivoon, muista ottaa mukaan tikkaat.

Se kiteyttää jotain olennaista selviytymisestä ja empatiasta. Ettei pitäisi murehtia toisen puolesta niin, että sairastuu itsekin, vaan edustaa pikemminkin toista näkökulmaa. Pitäisi olla esikuva, joka näyttää, ettei vajoaminen ole ainoa vaihtoehto. Silloin pysyy ainakin itse pinnalla eikä uppoa tarinoihin.

Mieleni ei ole ikinä vaivautunut kertomaan minulle, että minulla on tikkaat. Se on vimmaisesti väittänyt, että tikkaat ovat hukassa tai vaikka löytäisinkin ne, en jaksaisi omin voimin pystyttää niitä.

Silti tikkaat ovat ilmestyneet aina jostain. Tuntuu, että minulla on ne nytkin.