Toksiset tolkun äänet

Mitään ei saa enää sanoa. Kaikki loukkaantuvat nykyään kaikesta.

Kehopositiivisuus, #metoo, Black Lives Matter, sukupuolineutraalius, kulttuurinen omiminen. Monessa viime vuosien someliikkeessä on ollut sama kaava. Ensin on joku, joka vaatii vääryyttä kokeneelle oikeuksia ja vaiennetulle lisää tilaa. Kun joitakin päiviä on kulunut, kuvioon astuu Tolkun ääni.

Tolkun ääni on tarkkaillut kohua taustalta hiljaa ja analyyttisesti. Häntä huolettaa kansakuntamme ja sananvapauden tila. Nyt meni överiksi ja on aika ottaa järki käteen.

Tyypillisesti tolkun ääni luo huolensa tueksi kuvitteellisen, kärjistetyn uhkakuvan: On hyvä pohtia kriittisesti, millaisiin sukupuolirooleihin kasvatamme lapsemme – nytkö tyttöjä ei enää saa sanoa tytöiksi ja poikia pojiksi. Yksi taideluokka ei halunnut esittää ongelmallista klassikkonäytelmää – nyt koko Suomen nuoriso on muuttunut liian herkäksi. Naiset kohtaavat enemmän häirintää kuin miehet – nytkö naista ei saa enää edes kehua, kun heti tulee syytös ahdistelusta.

Kun valtavirtamedia joskus julkaisee tolkun ääntä kosiskelevan kolumnin, kommenttiosio on poikkeuksellisen ylistävä. Kiitos, kun vihdoin sanot ääneen sen, mitä kukaan muu ei uskalla! Tänä päivänä mitään ei saa enää sanoa!

On totta, että somekulttuuri on viime vuosina polarisoitunut. Keskustelu menee helposti huutamiseksi. Tolkun äänet esiintyvät tervehenkisinä ja raikkaina tuulahduksina vanhoista, hyvistä ajoista. Eihän siinä voi olla mitään pahaa, eihän?

Kyllä voi, ja onkin.

Alkuun on sanottava, että tolkun äänillä on toisinaan puheissaan totuuden siemen. Esimerkiksi kulttuurinen appropriaatio on epätäsmällinen käsite, jota käytetään usein epäjohdonmukaisesti. Se on kuitenkin hyvin, hyvin laiha peruste väittää, että maailma on yhtäkkiä muuttunut liian herkäksi tai että kansakuntamme järki olisi vaarassa.

Väitän, että tolkun äänet eivät ole oikeasti huolissaan somekeskustelun radikalisoitumisesta, sillä heillä on tapana reagoida kohuihin epäsymmetrisesti. Huolta ja tarvetta avautua herättää lähinnä oman maailmankuvan kanssa ristiriitainen sisältö.

Kun Nato julkaisi maaliskuussa selvityksen Sanna Marinin hallituksen kohtaamasta naisvihasta, tulos ei ollut mikään yllätys. Jos on seurannut poliittista keskustelua millä tahansa somealustalla, on ollut vaikea välttyä tytöttelyltä ja huorittelulta. Vaikka naisiin kohdistuva häirintä on piinannut somea jo vuosia ja vain lisääntynyt, en ole nähnyt tolkun äänien olevan huolissaan siitä, miten naisviha on nyt mennyt liian pitkälle.

Mutta kun Naton raportti julkaistiin ja Marin muut naiset vanavedessään nostivat naisvihan pöydälle, alkoi kollektiivinen uhriutumissyyttely. Kyllä nyt naiset ovat menneet liian pitkälle. Mitään ei saa enää sanoa. Ketään ei saa edes kritisoida, kun kaikki kuitataan naisvihaksi.

Tämä räikeä epäsymmetria paljastaa koruttomasti sen, että huoli toimii lähinnä populistisena, taitavasti ajoitettuna lyömäaseena.

Voisin lyödä vetoa siitä, että osa tolkun äänistä tietää tarkkaan, mitä tekee. He haistelevat trendejä ja kohderyhmänsä pelkoja ja iskevät juuri oikealla hetkellä konservatiiviseen markkinarakoon, jota median ja somevaikuttajien liberaali kärki ei tavoita.

Uusi ja vieras on meille kaikille epämiellyttävää, koska tutussa on helppoa olla. Siksi outoudella mehustelu on niin räjähdysherkkää. Kun tolkun ihminen iskee sinänsä aivan inhimilliseen vierauden pelkoon, hän tavoittaa suuren joukon ihmisiä, jotka ovat kokeneet tulleensa vaiennetuiksi.

Kun huolijohtaja ensin käynnistää bussin, kyytiin nousee suuri joukko ihmisiä, jotka eivät ole peloistaan lainkaan tietoisia. Sen sijaan, että he tekisivät töitä esimerkiksi sisäistetyn muukalaisvihansa, läskifobiansa tai misogyniansa kanssa, heillä on nyt esikuva, joka silittelee heidän ennakkoluulojaan: sinulla on oikeus paheksua ja pysyä kaukana.

”Ei saa sanoa enää tytöksi ja pojaksi”, ”lihavuus on muotia”, ”heteroutta halveksutaan” tai ”valkoinen mies vaiennetaan” ovat yksiselitteisesti todellisuudesta vieraantuneita väitteitä. Ne eivät ole totta nyt, tuskin tulevaisuudessakaan.

Ymmärrys ei lisäänny, kaikki puhuvat ristiin ja kuilu vain syvenee.

Tolkun äänien esittämät uhkakuvat peilaavat enemmän Yhdysvaltojen vasemmiston radikaaleinta kulttuurikärkeä, mutta eivät ainakaan suomalaista arkitodellisuutta. On myös hyvä muistaa, että jopa Yhdysvalloissa, jossa woke-siipi on saanut paljon enemmän jalansijaa kuin Suomessa, kärkevimmät aatteet ovat myös marginaalia.

Karkeat kärjistykset kertovat lähinnä sen, ettei ole koskaan tullut itse pohtineeksi vallitsevia valtarakenteita. Luultavasti ei ole koskaan tullut vaiennetuksi esimerkiksi ihonvärinsä tai seksuaalisen suuntautumisensa takia. Silloin ei ehkä ymmärrä sitä musertavaa painolastia, jonka alla moni ”vääränlainen” elää jatkuvasti. Miten voimakkaasti ympäristö edelleen esimerkiksi puskee heterosuhteeseen tai lakaisee rasismia maton alle.

Jos ei tunnista vähemmistöjä musertavia paineita alun perinkään, jokainen poikkeava, vähän radikaalimpi aate tuntuu hyökkäykseltä, joka voi murentaa vanhat arvot hetkenä minä hyvänsä.

Muistatteko, kun homostailisteista kertova Sillä silmällä -ohjelma alkoi pyöriä Suomen televisiossa? Silloin kohistiin, miten heterous yritetään painaa nurkkaan ”homopropagandalla”. Nyt lähinnä naureskelemme omalle ylilyönnillemme, kyseessä oli kuitenkin vain yksi tv-sarja.

Huoli kertoo kuitenkin jotain tärkeää. Kun silmiemme eteen lyödään jotain uutta ja vierasta, se herättää sisäistä ristiriitaa. Onko oma elämäntapani nyt uhattu?

Seuraavaksi syntyy vinouma. Vaikka 99 prosenttia mediasisällöstä olisi edelleen samaa vanhaa – kuten nyt vaikka hoikkien ihmisten kuvia – yksi prosentti lihavien ihmisten kuvia kiinnittää huomion, koska se on omalle silmälle outoa ja epämiellyttävää. Yhtäkkiä tuntuu, että lihavuutta tuputetaan ja se on peräti muotia.

Jos jo tässä kohtaa käsittelisi oman vierauden pelkonsa, huomaisi, että tulkinta on kohtuuton ja seurausta omasta vinoumasta. Silloin huomaisi, että aliedustettu ryhmä yritti vain saada itselleen hitusen lisää ääntä. Minua ei uhattu, elämä voi jatkua.

Usein tolkun ääni kompastuu ennen pitkää paradoksiin. Ensin hän pyrkii profiloitumaan tuulahdukseksi menneisyydestä, jolloin elettiin oikeaa elämää eikä pyöritty suurennelluissa somekohuissa. Kuitenkin hän itse omalla toiminnallaan vahvistaa narratiivia, jonka mukaan somekeskustelut ovat tärkeitä todellisuuden heijastumia. Pitäähän hän niitä pätevinä todisteina siitä, että maailma on menossa sekaisin.

Tutkimukset nimittäin osoittavat toisin: samanmielisiä marinoivat kaikukammiot ovat ilmiö, joista puhutaan usein, mutta niiden merkitystä myös liioitellaan. Valtaosa meistä on lopulta ajattelultaan varsin maltillisia, ja vain harva meistä muuttaa mieltään somekohujen perusteella. Eniten mielipiteisiimme vaikuttavat edelleen tosielämän läheiset ihmiset.

Twitteriäkin käyttää vain 13 prosenttia suomalaisista. Vaikka siis koko Suomen Twitter yhdessä päättäisi mennä liian pitkälle, 87 prosenttia kansasta ei olisi missään vaiheessa edes kuullut koko kohusta eikä voisi vähempää välittää.

”Liian pitkälle” menemisessä ei muutenkaan ole mitään uutta. Kun keskustelemme itsellemme uusilla termeillä vaikkapa sisäistetystä rasismista tai mikroaggressioista, on ihan luonnollista, että näkemyksiä sataa ääripäästä toiseen. Kautta aikojen uudet ilmiöt ovat edenneet aaltoliikkeenä. Somessa tuo aaltoliike vain nopeutuu ja voimistuu. Twitterin kaltaiset alustat kun ovat nokkeluuskilpailu, joissa kärkevin voittaa.

En tietenkään kannata silmitöntä yksilöiden kimppuun hyökkäämistä. Cancel-kulttuurin vaaroista varoittelu saa kuitenkin helposti unohtamaan sen, että keskustelun tärkein pyrkimys on ehkäistä syrjintää ja suojella vähemmistöjä.

Mitään ei saa enää sanoa” on itsensä kumoava väite. Jos kerran mitään ei saa enää sanoa, niin miksi kaikki sanovat jatkuvasti kaikkialla, että mitään ei saa enää sanoa? Jos kritiikkiä kerran systemaattisesti vaiennetaan, miksi tolkun äänten kirjoitukset keräävät usein paljon enemmän somejakoja, reaktioita ja näkyvyyttä kuin alkuperäiset keskustelunavaukset? Miten esimerkiksi Kari Aihinen, joka avautui vaientamisesta ja liiasta herkkyydestä Apu-lehden sivuilla, sai rutkasti palstatilaa ja oli valtakunnan pääpuheenaiheita monta päivää?

”Mitään ei saa enää sanoa” kertoo usein siitä, että tuli itse sanoneeksi jotain harkitsematonta ja joku iski takaisin. Sananvapauden kapeutumisesta huolestuminen on kätevä tapa purkaa omaa harmitusta sen sijaan, että pohtisi, olisiko sittenkin omissa sanomisissa ollut jotain korjattavaa.

Sosiaalinen media on muuttanut keskustelun kulkua valtavasti. Kun ennen joukkoviestimet hallitsivat agendaa, somen ansiosta tieto liikkuu nyt kaikkiin suuntiin: ylhäältä alas, alhaalta ylös ja sivusuunnassa, ihmiseltä ihmiselle.

Ehkä me vieläkin hahmotamme tiedonkulkua vanhan ylhäältä alas, yhdeltä massoille -kehyksen kautta. Emme ehkä vieläkään ole täysin käsittäneet, että nykyään lukemattomat eri aatteet, ryhmät ja ihmiset voivat olla äänessä ja saada jalansijaa yhtaikaa ilman, että se on keneltäkään muulta pois.

Laajamittainen vaientaminen on mahdollista enää lähinnä totalitaristisissa valtioissa, joissa johtajilla on valtaa sensuroida kokonaisia somealustoja tai vaikka sulkea internet. Näissäkin maissa sensuuri on tosin käynyt vaikeaksi, sillä hiljennetty löytää kyllä keinon olla äänessä. Tolkun äänet luovat siis tarpeettomia vastakkainasetteluja.

Tuskin koskaan ennen somea meillä on ollut samanlaista mahdollisuutta sanoa isoille yleisöille ihan mitä haluamme. Maailma ei ole muuttunut maagisesti herkemmäksi, vaan ero on siinä, että nyt on olemassa kanava, jossa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja syrjintää kohdanneet ryhmät pääsevät ääneen ja kyseenalaistamaan vallitsevia puhetapoja.

Kun siis mustat, lihavat, naiset, transsukupuoliset tai muut julkisuudessa aliedustetut ryhmät haastavat olemassa olevia tarinoita, se ei tarkoita, että he yrittävät painaa valtaväestöä marginaaliin. He tuovat yhden ja vallitsevan näkökulman rinnalle täydentäviä todellisuuksia: Hei oletko ajatellut, että harmittomilta tuntuvat heittosi saattavatkin olla rasistisia, koska et ole nähnyt niitä ei-valkoisen näkökulmasta? Oletko ehkä tahtomattasi vähätellyt naisia ja vahvistanut uskomuksia, että naiset ovat vähän miehiä huonompia?

On ihan hyvä, että some herättelee meitä välillä Ruususen unestamme ja muistuttaa, että todellisuus ei ole yhtä mukava kaikille. Pieni pistos on inhimillisen kehityksen ja empatian merkki. On kaikkien etu, että valtaväestö tunnustaa marginaalin olemassaolon ja suo sille liikkumatilaa.

Tolkun ääni esiintyy kriittisenä keskustelijana, mutta ei oikeasti kannusta meitä ymmärtämään syvällisesti uusia ilmiöitä ja haastamaan ajatteluamme. Tolkun ääni tarjoilee ilmiöistä kärjistetyn, hiukan pinnallisen version, joka saa ne tuntumaan entistä vieraammilta. Silloin meidän ei tarvitse koskaan poistua omasta kuplastamme.

Tolkun ääni on huolissaan vaientamisesta, mutta päätyy lopulta vaientamaan itse.

Naiset jotka vihaavat naisia

Näin yhtenä yönä unta Sanna Marinista.

Unessa Marin innostui kokeilemaan sähkönsinistä luomiväriä ja levitti sen kulmakarvoihin saakka. Marin halusi, että hakisin hänelle vielä huulikiiltoa.

Unilogiikallani ajattelin kahta asiaa: 1. Miten joku näyttää noin hyvältä tuolla luomivärisävyllä? Epäreilua! 2. Mitä se pääministeri oikein hössöttää meikeistä? Eikö sillä olisi tärkeämpääkin tekemistä?

Kun heräsin, hymähdin huvittuneena. Sitten vakavoiduin.

Jopa öinen alitajuntani oli ajatellut, että meikit ovat hössötystä. Että nämä ovat taas näitä akkain juttuja, jotka ovat pois jostain tärkeämmästä.

Kohtasin pienen, mutta paljastavan merkin sisäistetystä naisvihasta.

YK julkaisi hiljattain laajan tutkimuksen, jonka mukaan valtaosalla meistä on uskomuksia siitä, että naiset ovat miehiä huonompia. Naisesta ei ole johtajaksi. Naisen pitää antaa työpaikoilla etusija miehelle. Nainen on fyysisesti ja henkisesti heiveröisempi.

Yksi tutkimuksen huolestuttavimmista tuloksista on se, että naisia vähätteleviä uskomuksia on lähes yhtä paljon naisilla (86 prosenttia vastaajista) kuin miehillä (91 prosenttia).

Samaan aikaan naisviha eli misogynia rehottaa somessa näkyvämmin kuin aikoihin. Osasyy on se, että naisjohtoinen hallituksemme on innostanut trollit liikkeelle. Toinen, osittain edelliseen liittyvä syy on oikeistopopulismin nousu, johon kuuluu olennaisesti median ja politiikan vallitsevan agendan, kuten nyt vaikka feminismin vastustaminen.

Siinä, että vihakommenteissa loistavat innokkaat populistit, jotka usein ovat miehiä, ei ole sinänsä mitään uutta. Ehkä vielä enemmän minua huolestuttaa se, että naisvihamielistä kommentointia harrastavat yhä näkyvämmin myös naiset. Nämä naiset vähättelevät naisiin kohdistunutta häirintää ja sukupuoleen meneviä asiattomuuksia, häpeävät ja pyytävät kollektiivisesti anteeksi ”turhaa uhriutumistamme”.

Maaliskuun puolivälissä sotilasliitto NATO julkaisi selvityksen, jonka mukaan Suomen naisjohtoinen hallitus on poikkeuksellisen voimakkaan, sukupuoleen kohdistuvan vihakampanjan kohteena. Marin twiittasi tutkimustuloksesta saatesanoilla:

”Osaamaton, kokematon, Sokoksen kassa, tyttö, tyttöhallitus, huulipunahallitus, sukkahousuhallitus, uhkailu, vihapuhe, maalitus. Kyllä, naiset johtavat hallitusta. Get over it.”

Twiitistä heräsi odotetusti vilkas keskustelu. Kommenttien sisältö osoitti täydellisesti, että tutkimuksen tulokset pitivät paikkansa.

Tykätyimpien ja jaetuimpien reaktioiden joukossa oli tämä:

”Et sitten enää muuta keksinyt? Naisena on pakko sanoa että nyt meni riman alta. Tehkää työnne ja lopettakaa uhriutuminen. Moitteet tulee huonosta työstä ei siitä että olette naisia.”

Puheenaiheen vaihtaminen on tyypillinen vaientamisen muoto. Tässäkin kommentoija, nainen hänkin, taitavasti sivuuttaa Marinin twiitissä mainitut vähättelevät ilmaisut ja sen, miten päivänselvästi ne liittyvät nimenomaan naissukupuoleen. Samalla hän sivuuttaa kokonaan sen, että vastaavia tuloksia on saatu myös kansainvälisissä tutkimuksissa. Naiset kaikkialla kohtaavat selvästi enemmän ja voimakkaampaa verkkohäirintää kuin miehet.

Vai olisiko miestä kutsuttu missään keikisteleväksi Sokoksen kassaksi tai miesjohtoista hallitusta nimitetty huulipunahallitukseksi? Epäilen.

Toimittajana olen kohdannut paljon sekä miehiltä että naisilta naisille kohdistuvaa vähättelyä. Kun vielä opiskelin journalismia ja päätin hakea Ylen tai Aamulehden sijaan harjoitteluun naistenlehteen, jouduin ensin kohtaamaan omat ennakkoluuloni. Otetaanko minua ikinä tosissaan, jos nimeni on muotijutuissa?

Kun harjoitteluni alkoi, huomasin, että en itsekään tiennyt naistenlehdistä yhtään mitään. Ensimmäisenä kesänäni kirjoitin kotiväkivaltaa kokeneiden naisten auttavasta puhelimesta, valvoin yön kroonisesta unettomuudesta kärsivän kanssa, seurasin pariskuntaa, jonka toinen osapuoli kävi läpi sukupuolenkorjausprosessia ja matkustin Venäjän rajalle tutkimaan, miten venäläisten mökkeilijöiden saapuminen muuttaa paikallista suomalaisyhteisöä.

Pääsin omista ennakkoluuloistani, mutta en ulkomaailman. Kun kerroin eräissä opiskelijabileissä kollegalle, että olen harjoittelussa naistenlehdessä, hän vastasi: ”Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei ne kyllä samalla tavalla tärkeitä ole kuin uutistoimittajat.”

Urani varrella olen lähes tiedostamattani sisäistänyt puhetavan, jossa kerron työstäni ulkopuolisille hiukan anteeksi pyydellen ja selitellen. Kuinka ihan oikeasti olen tavannut naistenlehdissä lahjakkaimpia tuntemiani journalisteja ja editoreja ja valokuvaajia ja kirjoittanut vaikka mistä tärkeästä. Aivan kuin naisille suunnattujen sisältöjen pitäisi olla erityisen fiksuja, erityisen ajankohtaisia, erityisen valveutuneita, erityisen hyvin editoituja päästäkseen valtavirtajournalismin viivalle.

Vielä muutama vuosi sitten, kun Suomen johtavat mediat alkoivat lisätä uutisten rinnalle perinteisesti naisten genreinä pidettyjä aiheita, kuten hyvinvointia ja perhettä, julkisuudessa huolehdittiin, ovatko etusivut jatkossa täynnä pelkkää huulipuna-arvostelua. Merkittävä osa tästäkin kritiikistä tuli naisilta.

Vaikkia monia muureja on jo murennettu, edelleen vuonna 2021 lifestyle, naiset ja hömppä niputetaan arkipuheessa yhteen. Oikeasti jaottelu on täysin sopimuksenvarainen. Vaikka esimerkiksi teknologiajutut ilmestyvät usein lifestylen alla, en ole ainakaan vielä törmännyt laajamittaiseen huoleen siitä, miten koeajoartikkelit tai älykelloarviot tyhmentävät yleisöä.

Sama koskee kuluttamisen sukupuolijakoa, jonka Emmi Nuorgam kiteyttää erinomaisesti Ylen kolumnissaan: miesten teknologiashoppailua pidetään harvemmin höppänänä tuhlailuna kuin naisten vaateostoksia. Me kaikki rentoudumme Game of Thronesin äärellä, mutta sukupuolineutraalilla hömpällä ei ole samanlaista häpeäleimaa. Sitä ei ole puskettu omaan nurkkaansa.

En ollut siis lainkaan yllättynyt, kun Sanna Marin kohtasi paheksuntaa Trendi-lehden kannessa esiintymisestä. Kritiikin mukaan senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin tärkeämpään, vaikka Suomen Kuvalehden haastatteluun.

Valtaosa kommentoijista ei selvästikään ollut lukenut Trendin artikkelia vaan kiinnitti huomionsa vain hiukan tavallista avonaisempaan bleiseriin. Jutussa Marin pohti totuttua henkilökohtaisemmalla otteella milleniaalinaisen kohtaamia paineita nyky-Suomessa, valtavan työkuorman tuomaa tunnetaakkaa ja loppuunpalamisen vaaraa. Toisin sanoen hän onnistui tuomaan julkisuuskuvaansa jotain uutta ja pohdiskeli kansanterveydellisestikin tärkeitä teemoja, joihin valtavan moni voi samastua. Mutta koska sanat oli painettu naistenlehden sivuille ja Marinilla oli stailattu bleiserilook ja näyttävä kaulakoru — kassan keikistelyä.

Kommentointi kuvastaa sitä, miten naisia ja naisiin liittyviä sisältöjä painetaan edelleen marginaaliin. Se taas muokkaa käsitystämme siitä, mitä ylipäätään pidämme tärkeänä ja todellisena. Esimerkiksi International Women’s Media Foundationin laajassa tutkimuksessa havaittiin, että naisten näkökulmat ovat jääneet koronapandemian uutisoinnissa jalkoihin. Ympäri maailman toistuu sama trendi: kovaa, poliittista ja yhteiskunnallista uutisointia hallitsevat miesten äänet, kasvot ja
perspektiivit. Suuret tarinat ovat miesten, sivujuonteet naisten.

Naissisältöjen vähättely nousi pinnalle myös joulukuussa 2020, kun radiokanava Aalto uudistui ja muutti nimensä Me Naiset Radioksi. Heti, kun promootiokuva kanavan uudesta ilmeestä julkistettiin, kommenttikenttä räjähti. Kritiikin näkyvin kärki oli diversiteetti: kaikki uudet juontajat olivat valkoisia, nuoria, hoikkia naisia. Tämä osa keskustelusta on tärkeä. Suomen mediarepresentaatio on vielä kaukana todellisesta moninaisuudesta.

Diversiteetin sijaan tahdon kuitenkin tässä pureutua kritiikin toiseen kärkeen, josta ei juuri puhuttu. Se kohdistui radiokanavan lupaukseen naisille suunnatusta sisällöstä. Merkittävä osa kommentoijista tarttui siihen, miten Radio Aalto profiloi itsensä nyt uudelleen naisten mediaksi. Onko siellä nyt sitten pelkkää juoruskumpittelua ja vaahtokylpyjä, jota Erkkikään ei jaksa kuunnella?  

Vaikka Me Naiset Radio ei ollut vielä julkaissut yhtäkään lähetystä, kommenteissa ja parodioissa kuvitteelliset juontajat kikattelivat tyhjäpäisinä bimboina Helsinki-ässä raikuen. Jo ennakkoon vallitsi yhteisymmärrys siitä, että ahdasmielistä ja tyhjäpäistä hömppää on tulossa.  

Kuten eräs kommentoija, nainen, kirjoitti, kuinka taas kanakerho kokoontuu ja se on ihan kauheaa, eikä hän ikinä lukisi Me Naisia.

Kaikkia mediasisältöjä, myös naisille suunnattuja, saa ja pitää kritisoida. Samalla on kuitenkin tärkeää kysyä, arvioimmeko miehille ja naisille suunnattuja sisältöjä samoilla kriteereillä vai katsommeko niitä kaikkia ihan pikkuisen naisia vähättelevien lasien läpi. Ja olemmeko itsekään tietoisia siitä, että meillä on nämä lasit päässä?

Olen törmännyt urani aikana moneen naiseen, joka myöntää, ettei ole koskaan lukenut yhtään naistenlehteä. Sitten seuraa usein jatkoajatus: ne ovat liian pinnallisia. Tällainen lausahdus on keino erottautua ja osoittaa olevansa fiksu ja valveutunut yhteiskunnan jäsen. Haitallista on se, että erottautuminen tehdään nimenomaan painamalla naisia alas.

Vai mikä muu selittää sen, että moni on valmis lyömään kokonaisen laajan mediagenren alas vain kohderyhmän sukupuolen perusteella? Silloinkin, kun samassa lauseessa myöntää, ettei ole edes tutustunut koko genreen kunnolla? Eikö se paljasta, että naisille suunnattujen sisältöjen sijaan halveksunnan kohteena on pikemminkin naiseus itsessään?

Yksi viattomalta tuntuva merkki naisia vähättelevistä uskomuksista on kova tarve selittää, ettei itse ole kuin muut tytöt, että en minä nyt ainakaan puhu, käyttäydy ja kuluta kuin nainen. Monesti tähän asenteeseen kuuluu vallitsevien tasa-arvopyrkimysten vastustaminen: Miehet eivät enää saa olla tosimiehiä, minä ainakin tykkään kun joku läpsäisee pakaralle, ja lasikaton rikkominenkin on ihan vain omasta asenteesta kiinni. Sillä rakenteellisen tason ongelmiahan ei ole olemassa, jos minä en niitä tunnista.

Tavoitan kyllä veljeilyn houkutuksen. On helppoa olla ”one of the guys”. Silloin ei tarvitse kohdata sisäistettyjä, omaa sukupuolta syrjiviä asenteita. Mukavaahan se ei nimittäin ole, eikä helppoa.

Naisia vähättelevien uskomusten purkaminen lähtee pienestä ja laajenee ulospäin. Samalla meidän naisten on herättävä siitä illuusiosta, että olisimme itse naisvihalle immuuneja. Jos luomme ilmapiiriä, jossa on ok puhua totuutena naisten heikkoudesta, juoruilusta tai tyhjäpäisyydestä, normalisoimme ja teemme tilaa myös vakavammalle vähättelylle ja viime kädessä häirinnälle. Sisältä päin lyöminen on haitallista ja vie turhaa energiaa.

Sillä jos edes naiset eivät lakkaa vihaamasta naisia, miten tasa-arvo voi ikinä tulla valmiiksi?

kuva: Wikimedia Commons